Muita elämässä epäonnistuneita ex-hikareita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen siirtänyt traumojani eteenpäin lapsilleni. Se on suurin epäonnistumiseni.

Anteeksi voi aina pyytää. Moni vanhempi ei valitettavasti tuohon pysty (tai kukaan muukaan traumojaan kierrättävä). Siksi aito anteeksipyyntö on niin arvokasta ja voi korjata paljon, ainakin edistää tervettä kehitystä. Vastuuta omasta elämästä se ei poista mutta muistuttaa erehtyvyydestä ja rajallisesta ymmärryksestä.

Kiitos kun muistutit tästä. Omat vanhempani eivät aikanaan hakeneet ongelmiinsa apua. Itse olen hakenut, joten pystyn puhumaan oireilustani lapsilleni oikeilla nimillä. Lasten ei tarvitse jäädä itsekseen miettimään miksi perheessä vanhemmat käyttäytyivät niin oudosti, vaikka olivat omasta mielestään ihan kunnossa. Tämän takia minun on usein vaikea tietää miten missäkin tilanteessa kuuluisi käyttäytyä.

Onko hikarius enemmän kiinni asenteesta vai arvosanoista? Vai yhtä paljon molemmista? Voiko kutosen keskiarvolla olla hikari, jos tekee älyttömästi töitä koulun eteen, jotta valmistuisi oppimisvaikeuksista huolimatta?

Aika kirjaimellisesti kuulun tähän ketjuun. Lukiosta on yli kaksikymmentä vuotta ja silloin hikaroin antaumuksella matematiikkaa. Niin antaumuksella, että kävin yliopiston kursseja kaikkien oman lukion tarjoamien lisäksi. Kymppirivi jaksotodistuksissa ja laudatur kirjoituksista lähemmäs täysin pistein. Tavoitteena oli päästä opiskelemaan yliopistoon, tietysti sitä ihanaa matematiikkaa. (Mikä ei siis ollut vaikeaa, siihen aikaan monilla oli tapana lukea matikkaa vuosi ennen oikeasti tavoittelemaansa kouluun pääsyä.) Yliopistossa (joka siis oli eri kaupungissa) jo käymäni kurssit herättivät ihastusta koska niiden sisältöä ja vaatimustasoa ei tiedetty. Oli virhe kertoa niistä sillä minusta jäi täysin väärä kuva. Matikassa kun on niitä gausseja, joille kaikki on helppoa ja minä olin vain hikari kympin tyttö. Parissa vuodessa opiskeluni kuivuivat kokoon ja mielenterveys alkoi prakata. Opiskelupaikka roikkuu minulla edelleen mutta jatkaminen on vaihtoehto vain unissani. Samana vuonna aloittaneet ovat väitelleet tohtoreiksi jo yli kymmenen vuotta sitten.

Ja mitä nyt? Päässälasku ei ole matikassa olennaista mutta esimerkki nykyisyydestäni. Huomasin kaupassa katsovani helpon prosentin alennustuotteen hinnan taulukosta päässälaskemisen sijaan. Kahdenkymmenen tuuman muunnos senteiksi piti katsoa mittanauhasta enkä nähnyt sitä suoraan.

Itse menestyin koulussa hyvin, koska olin kiinnostunut vähän kaikesta. Yliopistossa en kuitenkaan niin hyvin pärjännyt, sillä en ole koskaan tuntenut vahvaa intohimoa mitään yksittäistä alaa kohtaan ja ne eniten kiinnostavatkin alat olivat sen verran huonosti työllistyviä, etten uskaltanut niitä valita. Opiskelin sitten paria ihan ok -ainetta, joista ensimmäisen jätin kesken. Työllistyminen on myös ollut minulle aina vaikeaa, mikä johtuu luultavasti pitkälti ujoudesta ja epävarmuudesta. Nyt 29-vuotiaana onnistuin kuitenkin yli vuoden hakemisen jälkeen pääsemään työhön, joka on ainakin näin alkuvaiheessa vaikuttanut todella hyvältä ja alakin on hyväpalkkainen. En ehkä varsinaisesti kuulu ketjun kohderyhmään, mutta halusin vain kertoa, että joskus asiat oikeasti järjestyvät.

Vierailija kirjoitti:

Aika kirjaimellisesti kuulun tähän ketjuun. Lukiosta on yli kaksikymmentä vuotta ja silloin hikaroin antaumuksella matematiikkaa. Niin antaumuksella, että kävin yliopiston kursseja kaikkien oman lukion tarjoamien lisäksi. Kymppirivi jaksotodistuksissa ja laudatur kirjoituksista lähemmäs täysin pistein. Tavoitteena oli päästä opiskelemaan yliopistoon, tietysti sitä ihanaa matematiikkaa. (Mikä ei siis ollut vaikeaa, siihen aikaan monilla oli tapana lukea matikkaa vuosi ennen oikeasti tavoittelemaansa kouluun pääsyä.) Yliopistossa (joka siis oli eri kaupungissa) jo käymäni kurssit herättivät ihastusta koska niiden sisältöä ja vaatimustasoa ei tiedetty. Oli virhe kertoa niistä sillä minusta jäi täysin väärä kuva. Matikassa kun on niitä gausseja, joille kaikki on helppoa ja minä olin vain hikari kympin tyttö. Parissa vuodessa opiskeluni kuivuivat kokoon ja mielenterveys alkoi prakata. Opiskelupaikka roikkuu minulla edelleen mutta jatkaminen on vaihtoehto vain unissani. Samana vuonna aloittaneet ovat väitelleet tohtoreiksi jo yli kymmenen vuotta sitten.

Ja mitä nyt? Päässälasku ei ole matikassa olennaista mutta esimerkki nykyisyydestäni. Huomasin kaupassa katsovani helpon prosentin alennustuotteen hinnan taulukosta päässälaskemisen sijaan. Kahdenkymmenen tuuman muunnos senteiksi piti katsoa mittanauhasta enkä nähnyt sitä suoraan.

Olitko kuullut silloin lukiossa millaista se matematiikka korkemmalla tasolla on? Kaikista niistä sumuverhoista yms.

Onko sinulla mitään muuta mitä voisit opiskella?

^ Mullakin jäi epäselväksi, mikä noiden käymiesi matikankurssien sisällössä ja vaativuustasossa sitten oli pielessä? Jos kerran olivat kuitenkin yliopiston kursseja.

up

Miettikääpä! Nykyään ei nämä lukiossa masentuneet ja sairastelleet saa roista mahdollisuutta. Vain lukion yo-kirjoitukset ratkaisevat tulevaisuuden ja alaakaan ei jälkikäteen saa vaihtaa! Tai saa mutta se on mahdotonta ensikertalaiskiintiöiden takia. Uskomaton systeemi.

Olin itse koulussa tosi hyvä (ka 9,7-9,9 peruskoulusta aina lukion päättötodistukseen) ja tuntuu että olen tullut yliopiston aloituksesta lähtien vain tyhmemmäksi ja vähemmän taitavaksi. Valmistuin maisteriksi ja pääsin oman alan töihin, mutta kamppailen koko ajan tyhmyyden, riittämättömyyden, ja epävarmuuden tunteiden kanssa. Palkkakin on huono, ja saan vain lyhyitä määräaikaisia soppareita. En uskalla muuttaa töiden perässä jos ne eivät puolen vuoden päästä sitten jatkukaan.

Luulin että olisin saanut elämältä enemmän kuin huonopalkkaista pätkää, olen aika pettynyt itseeni. Toivottavasti jossain vaiheessa työkokemusta on kertynyt sen verran että pääsen kunnolla palkattuun, turvattuun työsuhteeseen.

"tuntuu että olen tullut yliopiston aloituksesta lähtien vain tyhmemmäksi ja vähemmän taitavaksi."

Ihan kuin mun näppiksiltä! Kaikki itsevarmuus on karissut jonnekin ja tuntuu, että alisuoriudun jatkuvasti vaan pahemmin.

Vierailija kirjoitti:

"tuntuu että olen tullut yliopiston aloituksesta lähtien vain tyhmemmäksi ja vähemmän taitavaksi."

Ihan kuin mun näppiksiltä! Kaikki itsevarmuus on karissut jonnekin ja tuntuu, että alisuoriudun jatkuvasti vaan pahemmin.

Joo, sama! Lukiossa olin vielä kirkasotsainen ja odotin tulevaisuutta ja kaikkia maailman mahdollisuuksia hirveällä innolla. Tuosta lähtien kaikki on vaan vaikeutunut. Hauskana pohjanoteerauksena muistan vikana opiskelijakeväänä leiponeeni raparperipiirakkaa. Piirakka juuttui kiinni irtopohjavuokaan ja hajosi atomeiksi kun yritin siirtää sitä. Kirosin ääneen miksi kaikki on vuosi vuodelta vaan hankalampaa ja mikään ei ikinä onnistu ja hajoaa vaan p-skaksi silmien edessä vaikka mitä yrittäisi.

Sama teema on jatkunut työnhaussa, asuntojen löytämisessä ja deittimarkkinoilla.