Muita elämässä epäonnistuneita ex-hikareita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Minä taas ihmettelen, miten voit kuvitella, että "ulkomailla" olisi tilanne jotenkin parempi. Tiettyä tasapäistämistä Suomessa on akateemissa ammateissa palkan suhteen, mutta ei se työtehtäviin vaikuta.

Ja hieman kyllä ihmettelen, jos et erikoislääkärinä saa tyydytystä työstäsi. Ei kaikkien tarvitse lääkärin työstä pitää, mutta miten joku onnistuu erikoistumaan huomaamatta olevansa täysin väärällä alalla...

Tämä lääkäri ei ehkä ole kokenut vastoinkäymisiä ja asiat ovat liian itsestäänselvyyksiä jolloin kaikkea leimaa tylsyys ja yleinen tyytymättömyys. Tiedän monia lääkäreitä jotka ovat intohimoisia työnsä suhteen ja ovat innoissaan siitä, että saavat sekä hyöndyntää kykyjään että samalla auttaa muita. Se antaa tarkoitusta elämään ja ennenkaikkea auttaa jaksamaan vastuun ja pitkät päivät.

Toisaalta mikä sitten antaa sitä tarkoitusta ja säihkettä jos ei omat lapset, hyvä parisuhde, kodin laittaminen? En ymmärrä mistä ihmiset kuvittelevan sen "tarkoituksen" tulevan lopulta? Ehkä se tunne on mahdotonta saavuttaa jos sisällä kaikuu tyhjyyttään eikä ole vertailukohtaa siihen kun ei menekään niin hyvin ja hyvätkään asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan on joutunut taistelemaan niiden eteen? Kyllähän se on niin, että vaivalla ansaittu voitto maistuu makeammalta kuin käteen suoraan ojennettu.

" Toisaalta mikä sitten antaa sitä tarkoitusta ja säihkettä jos ei omat lapset, hyvä parisuhde, kodin laittaminen? "

Tuo ’kodin laittaminen' viimeistään paljastaa, ettet todellakaan kuulu joukkoon.

Tietoisku: monelle älyllisesti suuntautuneelle perheen perustaminen saati sisustaminen(!) eivät ole elämän tarkoitus.

Hyvä parisuhde on kyllä kantava perusta myös työssä pärjäämiselle. Lapsia siihen ei tarvita stressaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas tämmönen ketju jossa valitetaan että pahoja asioita van tapahtuu mulle, eikä uskota että pystyisi itse vaikuttamaan asioihin. Tunnen monta joilla on ollut masennusta ja vaikeaa lapsuutta jne. Mutta sitähän on turha sanoa, koska tällaiset ihmiset ajattelevat että vain heillä itsellään on vaikeaa ja jos joku on menestynyt elämässään vaikeuksista huolimatta, heillä ei ole oikeasti koskaan ollutkaan vaikeaa.

Ymmärrätkö sinä, että jos pahoja mielenterveysongelmia on toistuvasti, niin ne alkavat pakostakin vaikuttaa siihen miten elämä menee?

En tiedä missä oikein olisi sellainen työpaikka, jossa toistuvat poissaolot mielenterveysongelmien takia eivät jotenkin vaikuttaisi asenteisiin kyseistä työntekijää kohtaan.

Tiedänpä muutamia huippuluokan artisteja, joiden menestymiseen ja fanitukseen pahoillakaan mentaalisilla mahalaskuilla ei ole ollut kuin jopa päinvastainen vaikutus.

Myös nerot saavat romahdella ajoittain, heille se sallitaan. Pulliaisille ei.

No hitto sentään, kai tässä sitten on ruvettaja neroksi! Ai mitä, se ei olekaan niin helppoa? 😲

Vierailija kirjoitti:

Onko silloin epäonnistunut elämässä jos ei sinusta tullut kuuluisaa tai huippu urheilijaa..? Jaa, mä nään asiat kyllä ihan eritavalla. Musta on erittäinkin onnistunut jos on onnellinen ha tyytyväinen elämäänsä, uskaltanut tehdä niitä valintoja kuin tahtoo.. vaikka olisikin ”pas.ka” duunissa ja eläisi vaatimattomasti, toiset oikein haaveilee sellaisesta elämästä jossain maalla.

Minulla eivät nykyään enää riitä voimavarat pitämään yllä oikein minkäänlaisia ihmissuhteita. Kyllä se saa kokemaan, ettei elämä ole mennyt kuten toivoi.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös kolmeakymppiä lähestyvä hukattu potentiaali. Koulussa ennen lukiota aina vähintään hyvä, tunnollinen, reipas ja kaikin puolin lupaava tapaus. Vanhemmat olivat ylpeitä. Lukiossa sairastuin syömishäiriöön ja sen myötä masennukseen, siinä menikin sitten usko omiin kykyihin ja elämään. Hain amkiin opiskelemaan alaa joka ei kiinnostanut pätkääkään, vaikka yliopistoon olisin varmasti normaalioloissa pyrkinyt. No, eipä ole edes sitä ammattia vastaavia töitä tullut tehtyä kuin pieni pätkä, muuten hommissa joihin pääsisi kuka vaan ilman mitään sen suurempia ansioita. Syytän jatkuvasti itseäni siitä, että annoin mielenterveysongelmien pilata tuon älyttömän tärkeän vaiheen elämässäni, vaikka sille nyt ei silloin mitään voinutkaan.

Kolmekymppinen on vielä nuori monessa mielessä. Älkää heittäkö kirvestä kaivoon vielä tuossa iässä, vaikka miten tuntuisi olevan seinä vastassa. Itsekin tosin olin epätoivoisimmillani pari-kolmekymppisenä, kun vertasin itseäni niihin, jotka tuntuivat saavan kaiken. Masentuneena ajattelu on kovin mustavalkoista. Sieltä on päästävä eteenpäin. Omaa minäkuvaa täytyy muuttaa ja käsitystä siitä, mikä riittää hyvään elämään. Se voi olla yllättävän vähän. Moni suorittajamenestyjä on sätkynukke tai ainakin loukussa elintasopaineissaan jne. Toisaalta kovakaan raataminen jonkun asian eteen ei välttämättä takaa ansaittua palkintoa. Iän myötä kasvava suhteellisuudentaju helpottaa elämistä kummasti. Ja vertailusta luopuminen. Jos sinua on siunattu älyllä, voit käyttää sitä ihan omaksi iloksesi tai jollain muulla areenalla kuin työelämän mittelöissä. Kaikkein huonoin ratkaisu on lannistua ja unohtua jonnekin nurkkaan odottelemaan kuolemaa. Ihan iästä riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin, että tiedän kaikkien ongelma kuulostaa olevan siinä, että olette pyrkineet miellyttämään muita ja suorittamaan jonkun muun vaatimuksia. Sitten siitä on seurannut burn out tai masennus tai vaan yksinkertaisesti saamattomuus joka johtuu siitä, että kaikkia ei voi miellyttää yhtä aikaa koska ihmiset ovat erilaisia.

Mutta hei, te voitte vieläkin siirtää fokuksenne siihen, mitä itse haluatte! ei se ole nelikymppisenä tai viisikymppisenä myöhäistä! Ette ehkä saa sitä uraa, jonka olisitte saaneet keskittyessänne omiin haluihinne jo nuorena, mutta nykyistä hauskemman silti ihan varmasti!

Onko sinun jotenkin vaikea käsittää sitä, että osa meistä on luonnostaan kunnianhimoisia, oppimishaluisia ja jatkuvasti eteenpäin pyrkiviä? Sellaiselle ihmiselle esimerkiksi opiskeluun panostaminen ei ole mitään muiden miellyttämistä tai muiden asettamien vaatimusten suorittamista. On myös luonnollista, että omia kykyjään ja omaksumiaan tietoja haluaa hyödyntää niin, että siitä maksetaan palkkaa.

Totesit, että ihmiset ovat erilaisia mutta et tunnu ymmärtävän sitä, että kaikki eivät halua ns. menestyä siksi, että olisivat ulkopuolisten silmissä jotain erityistä vaan ihan sen vuoksi, että he itse kokevat saavansa siitä mielekkyyttä elämään. Jos sinulla itselläsi ei ole omakohtaista kokemusta siitä, mistä tässä ketjussa keskustellaan niin ole hyvä ja jätä besserwisseröinnit ja keittiöpsykologisoinnit jatkossa vähemmälle. En ihmettele, jos joku loukkaantuu viestistäsi ihan tosissaan.

Päinvastoin. ymmärrän erinomaisesti, että jotkut ovat "luonnostaan kunnianhimoisia ja oppimishaluisia ja jatkuvasti eteenpäinpyrkiviä" - olen sellaine itsekin. Mutta sellaiselle ihmiselle ei tule burnoutia oppimisesta ja opiskelusta, vaan niistä SAA voimia ja energiaa.

Ja "menestymisestä" ei saa mielekkyyttä elämäänsä vaikka toivoisikin saavansa. Se homma menee toisin päin: kun tekee, minkä kokee mielekkääksi, menestyy automaattisesti - tavalla tai toisella. Voi menestyä jopa muiden silmissä, koska yleensä itselleen tärkeät asiat tulee tehneeksi hyvin, mutta ainakin menestyy omissa silmissään, koska saa tosiaan tehdä mielestään  tärkeitä asioita. 

Ihmiset, jotka kokevat burnoutia eivät KOSKAAN tee sitä, mitä oikeasti haluaisivat - he saattavat luulla niin, mutta oikeasti he tekevät jotain muuta. Ja ihmiset, jotka eivät menesty, eivät tee sitä mitä heidän pitäisi tehdä. Saattavat luulla tekevänsä, mutta jos he oikeasti tekisivät sitä, mitä pitäisikin, he menestyisivät.

Tässä ei ole mitään keittiöpsykologiaa, tämä on ihan kylmän kokemuksen ja muiden johdonmukaisen tarkastelun tulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös kolmeakymppiä lähestyvä hukattu potentiaali. Koulussa ennen lukiota aina vähintään hyvä, tunnollinen, reipas ja kaikin puolin lupaava tapaus. Vanhemmat olivat ylpeitä. Lukiossa sairastuin syömishäiriöön ja sen myötä masennukseen, siinä menikin sitten usko omiin kykyihin ja elämään. Hain amkiin opiskelemaan alaa joka ei kiinnostanut pätkääkään, vaikka yliopistoon olisin varmasti normaalioloissa pyrkinyt. No, eipä ole edes sitä ammattia vastaavia töitä tullut tehtyä kuin pieni pätkä, muuten hommissa joihin pääsisi kuka vaan ilman mitään sen suurempia ansioita. Syytän jatkuvasti itseäni siitä, että annoin mielenterveysongelmien pilata tuon älyttömän tärkeän vaiheen elämässäni, vaikka sille nyt ei silloin mitään voinutkaan.

Kolmekymppinen on vielä nuori monessa mielessä. Älkää heittäkö kirvestä kaivoon vielä tuossa iässä, vaikka miten tuntuisi olevan seinä vastassa. Itsekin tosin olin epätoivoisimmillani pari-kolmekymppisenä, kun vertasin itseäni niihin, jotka tuntuivat saavan kaiken. Masentuneena ajattelu on kovin mustavalkoista. Sieltä on päästävä eteenpäin. Omaa minäkuvaa täytyy muuttaa ja käsitystä siitä, mikä riittää hyvään elämään. Se voi olla yllättävän vähän. Moni suorittajamenestyjä on sätkynukke tai ainakin loukussa elintasopaineissaan jne. Toisaalta kovakaan raataminen jonkun asian eteen ei välttämättä takaa ansaittua palkintoa. Iän myötä kasvava suhteellisuudentaju helpottaa elämistä kummasti. Ja vertailusta luopuminen. Jos sinua on siunattu älyllä, voit käyttää sitä ihan omaksi iloksesi tai jollain muulla areenalla kuin työelämän mittelöissä. Kaikkein huonoin ratkaisu on lannistua ja unohtua jonnekin nurkkaan odottelemaan kuolemaa. Ihan iästä riippumatta.

>>Kaikkein huonoin ratkaisu on lannistua ja unohtua jonnekin nurkkaan odottelemaan kuolemaa. Ihan iästä riippumatta>>

Onko Sinulla, arvon kommentoija, tarjota minulle vaihtoehtoa?

En olisi aikoinani halunnut jäädä pois työelämästä, vaikka mt-ongelmia olikin. Minut hyllytettiin vastoin tahtoani. Diagnoosin takia en ole päässyt haluamiini koulutuksiin.

Minut on lannistettu ja ajettu nurkkaan, by yhteiskunta. N62

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin, että tiedän kaikkien ongelma kuulostaa olevan siinä, että olette pyrkineet miellyttämään muita ja suorittamaan jonkun muun vaatimuksia. Sitten siitä on seurannut burn out tai masennus tai vaan yksinkertaisesti saamattomuus joka johtuu siitä, että kaikkia ei voi miellyttää yhtä aikaa koska ihmiset ovat erilaisia.

Mutta hei, te voitte vieläkin siirtää fokuksenne siihen, mitä itse haluatte! ei se ole nelikymppisenä tai viisikymppisenä myöhäistä! Ette ehkä saa sitä uraa, jonka olisitte saaneet keskittyessänne omiin haluihinne jo nuorena, mutta nykyistä hauskemman silti ihan varmasti!

Onko sinun jotenkin vaikea käsittää sitä, että osa meistä on luonnostaan kunnianhimoisia, oppimishaluisia ja jatkuvasti eteenpäin pyrkiviä? Sellaiselle ihmiselle esimerkiksi opiskeluun panostaminen ei ole mitään muiden miellyttämistä tai muiden asettamien vaatimusten suorittamista. On myös luonnollista, että omia kykyjään ja omaksumiaan tietoja haluaa hyödyntää niin, että siitä maksetaan palkkaa.

Totesit, että ihmiset ovat erilaisia mutta et tunnu ymmärtävän sitä, että kaikki eivät halua ns. menestyä siksi, että olisivat ulkopuolisten silmissä jotain erityistä vaan ihan sen vuoksi, että he itse kokevat saavansa siitä mielekkyyttä elämään. Jos sinulla itselläsi ei ole omakohtaista kokemusta siitä, mistä tässä ketjussa keskustellaan niin ole hyvä ja jätä besserwisseröinnit ja keittiöpsykologisoinnit jatkossa vähemmälle. En ihmettele, jos joku loukkaantuu viestistäsi ihan tosissaan.

Päinvastoin. ymmärrän erinomaisesti, että jotkut ovat "luonnostaan kunnianhimoisia ja oppimishaluisia ja jatkuvasti eteenpäinpyrkiviä" - olen sellaine itsekin. Mutta sellaiselle ihmiselle ei tule burnoutia oppimisesta ja opiskelusta, vaan niistä SAA voimia ja energiaa.

Ja "menestymisestä" ei saa mielekkyyttä elämäänsä vaikka toivoisikin saavansa. Se homma menee toisin päin: kun tekee, minkä kokee mielekkääksi, menestyy automaattisesti - tavalla tai toisella. Voi menestyä jopa muiden silmissä, koska yleensä itselleen tärkeät asiat tulee tehneeksi hyvin, mutta ainakin menestyy omissa silmissään, koska saa tosiaan tehdä mielestään  tärkeitä asioita. 

Ihmiset, jotka kokevat burnoutia eivät KOSKAAN tee sitä, mitä oikeasti haluaisivat - he saattavat luulla niin, mutta oikeasti he tekevät jotain muuta. Ja ihmiset, jotka eivät menesty, eivät tee sitä mitä heidän pitäisi tehdä. Saattavat luulla tekevänsä, mutta jos he oikeasti tekisivät sitä, mitä pitäisikin, he menestyisivät.

Tässä ei ole mitään keittiöpsykologiaa, tämä on ihan kylmän kokemuksen ja muiden johdonmukaisen tarkastelun tulos.

Älä höpäjä. Minä paloin karrelle, kun seurasin tutkijan intohimoani - vailla riittäviä resursseja kuten apuvoimia ja yhteistyötä asiaan liittyvien instanssien kanssa.

Kyllä sullekin tulee burnout, kun tutkimusryhmän sijasta yksinäsi hoitelet kaikki asiat 24/7. Ja ne harvat sivulliset, jotka ovat pakotettuja tekemään jotain, eivät piittaa vaikka laiskuuttaan sabotoivat sun tulokset.

Minulla kävi vähän samoin. Olen aika nuori. Tosin en ole kaikissa aineissa ollut mikään huippu, mutta kuitenkin panostin kouluun ja yläkoulussa vielä pärjäsin melko hyvin. Minua kuitenkin samalla kiusattiin ja olin yksinäinen. Todistus oli kuitenkin ihan hyvä, kun lukioon hain. Lukiossa sattuikin sitten niin, että heti kun se alkoi minulle tule ihan hirveä ahdistus ja meinasin menettää todellisuuden tajuni ja olin oikeasti todella sekaisin. Apua en saanut ja vanhempani eivät auttaneet mitenkään ja edes tajunneet mistä on kyse. Itkin kokoajan, en nukkunut yöllä tai pystynyt oikeastaan syömään paljon mitään. Uskon, että nämä oireet olivat jokin jälkijuttu yläkoulun aikojen kokemuksista ja olin rasittunut jo silloin.

Samalla olin lukiossakin yksinäinen ja muiden pilkkaama ja niitä samoja ihmisiä olisi sielläkin, joten tilanne ei muuttunut ja se yhdistettynä opiskelupaineisiin oli sitten liikaa. Tämän kaiken jälkeen minun oli todella vaikeaa pysyä opiskelussa mukana ja saada tehtävät tehtyä ajallaan ja olin todella väsynyt. Ne yläkoulun vaikeat aineet olivat sellaisia mihin en jaksanut kunnolla panostaa ja olin vaikeuksissa. Ihmeellistä kyllä sain itseni jotenkin jaloilleni ja yleensäkin sain lukion käytyä. Nyt toivon, etten koskaan enää koe tuollaista aikaa, kun uskon psykoosin olleen todella lähellä ja se aika oli ihan kauheaa. Mietin silloin jopa elämäni päättämistä lähes päivittäin.

Nykyisin olen huomannut sen, ettei todistukseni riitä haluamaani opiskelupaikkaan ja silti haen niille aloille mihin todellakin tahtoisin päästä. Muuten olen todella epävarma ihminen ja jännitys vie myös paljon rohkeutta pois. En pärjää monessakaan töissä ja senkin vuoksi minun tavallaan pitäisi päästä opiskelemaan niille aloille joiden "ammatissa" voisin jotenkin pärjätä. Muuten elämä on ollut pysähdyksissä jo pitkään ja en saa mistään kiinni. Olen yksinäinen muutenkin ja minullakaan ei ole mitään kunnianhimoa juurikaan. Kiinnostusta kyllä opiskeluihin ja siinä mielessä sääli etten pysty eteenpäin pääsemään. Oikeasti häpeän silti elämääni ja  mietin monesti miten pärjään. Tavallaan tiedostan sen etten kestä kaikkea hyvin ja pelottaa välillä pysynkö järjissäni muutenkaan. Silti en voi sanoa, että olisin ollut mikään paras oppilas eli siinä mielessä en ketjuun kuulu.

Toisaalta itselläkin oli vähän eri ajatukset elämäni suhteen ja vaikka en mikään typerä olekaan niin jotenkin haaveissani kaikki olisi mennyt edes vähän paremmin ja tähän mennessä. En sitten vaan pystynytkään siihen. Nämä kokemukset myös lannistavat ja tavallaan sitä putoaa aina vaan kauemmas jostakin muusta ja jää jälkeen. Jos kaikki on uskon paremmin niin kyllä nämä vuodet jättävät liian suuren jäljen kaikkeen ja mietin usein, että pääsenkö koskaan "normaalin" ihmisen puolelle enää. Itse nyt arvostan kaikenlaisia ihmisiä, mutta yhteiskunta ja useinkaan monet muut ihmiset puolestaan eivät. Täällä pitää olla tietynlainen, että pärjää ja monestyy paremmin ja minusta ei taida olla siihen.

Juu täällä yksi myös. En mä ikinä mikään kymppirivin oppilas ollut mutta keskiarvo ysin luokkaa ja siihen pääsin peruskoulussa tosi vaivatta, kunhan kuuntelin tunnilla ja tein läksyt. Musta piti tulla opettaja, sanoin niin itsekin pienestä asti ja kaikki ympärillä. Mun perhe oli ihan ok, vanhemmat tehdasduunareita mutta ihan hyväpalkkaisia, mun piti kuitenkin siis olla se ensimmäinen joka opiskelee pidemmälle. Menin lukioon ja eka vuosi meni hyvin mutta sitten tuli jokin stoppi, en vaan enää mennyt kesäloman jälkeen lukioon vaan jäin kotiin loisimaan puoleksi vuodeksi. Siitä sitten amikseen ja sieltä tutkinto ulos mutta sen jälkeen olenkin vaan ajelehtinut, saanut lapsia ja tehnyt välillä jotain duunia mutta täysin vailla tavotteita tai kunnianhimoa, tykkään tehdä sijaisuuksia koska nissä ei etene.

Vanhemmat on varmaan tosi pettyneitä mutta ei onneksi sano sitä ääneen. Omien lasten kohdalla oonkin ollut aika tarkka siitä etten painosta yhtään. Kehun hyvistä arvosanoista mutta maltillisesti koska en halua luoda kuvaa että vain hyvä kelpaa ja muu on pettymys. Kunhan oppivat niin että pärjäävät elämässään, ei kukaan tee niillä kympeillä mitään enää aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Minä taas ihmettelen, miten voit kuvitella, että "ulkomailla" olisi tilanne jotenkin parempi. Tiettyä tasapäistämistä Suomessa on akateemissa ammateissa palkan suhteen, mutta ei se työtehtäviin vaikuta.

Ja hieman kyllä ihmettelen, jos et erikoislääkärinä saa tyydytystä työstäsi. Ei kaikkien tarvitse lääkärin työstä pitää, mutta miten joku onnistuu erikoistumaan huomaamatta olevansa täysin väärällä alalla...

Tämä lääkäri ei ehkä ole kokenut vastoinkäymisiä ja asiat ovat liian itsestäänselvyyksiä jolloin kaikkea leimaa tylsyys ja yleinen tyytymättömyys. Tiedän monia lääkäreitä jotka ovat intohimoisia työnsä suhteen ja ovat innoissaan siitä, että saavat sekä hyöndyntää kykyjään että samalla auttaa muita. Se antaa tarkoitusta elämään ja ennenkaikkea auttaa jaksamaan vastuun ja pitkät päivät.

Toisaalta mikä sitten antaa sitä tarkoitusta ja säihkettä jos ei omat lapset, hyvä parisuhde, kodin laittaminen? En ymmärrä mistä ihmiset kuvittelevan sen "tarkoituksen" tulevan lopulta? Ehkä se tunne on mahdotonta saavuttaa jos sisällä kaikuu tyhjyyttään eikä ole vertailukohtaa siihen kun ei menekään niin hyvin ja hyvätkään asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan on joutunut taistelemaan niiden eteen? Kyllähän se on niin, että vaivalla ansaittu voitto maistuu makeammalta kuin käteen suoraan ojennettu.

" Toisaalta mikä sitten antaa sitä tarkoitusta ja säihkettä jos ei omat lapset, hyvä parisuhde, kodin laittaminen? "

Tuo ’kodin laittaminen' viimeistään paljastaa, ettet todellakaan kuulu joukkoon.

Tietoisku: monelle älyllisesti suuntautuneelle perheen perustaminen saati sisustaminen(!) eivät ole elämän tarkoitus.

Hyvä parisuhde on kyllä kantava perusta myös työssä pärjäämiselle. Lapsia siihen ei tarvita stressaamaan.

Mihin joukkoon? :D En tiedä mitä älyllisesti suuntautuneella tarkoitat, mutta itselläni ei ole lapsia tai en ole mikään sisustaja erityisesti. Ajattelin vaan kun kys. lri on hankkinut lapsia ja remontoi asuntoaan, että tekee näitä asioita koska haluaa. Toki voi olla että on tehnyt asioita joita "kuuluu" tehdä ja pettyy kun ne eivät tuokaan täyttymystä. Vaativa ura jota ei pidä minään, tämä kummastuttaa.

Vaikka en itse ole näitä asioita tavoitellut, tiedän monen niitä haluavan ja olevan niistä onnellinen. Toki arki on välillä kaikille haastavaa oli lapsia tai ei, mutta kyllähän lrin mainitsemassa elämässä on myös paljon kiitollisuuden aihetta jos pysähtyy tarkastelemaan. Kunhan pohdin, mikä onkaan se erikoisuus, jota monet tavottelevat tietämättä mitä oikeastaan tavoittelevat? Mielestäni se voi olla esim. tiedostamatonta halua kasvaa ihmisenä mutta tätä ei ymmärretä. Tai sitten narsismityyppistä, eli mikään ei riitä ennenkuin ollaan kauneimpia, parhaimpia ja ihailluimpia.

Olen sen verran älyllisesti suuntautunut, etten automaatyisesti pidä kanssani erilaisia valintoja tehneitä yksinkertaisempina. Tai että vain tietyt valinnat kielivät älystä. Sinusta epäilemättä ei voi olla älykäs ja katsoa temppareita. Tietoisku: kyllä voi.

Jännä miten vastauksissa toistuu ongelmalliset kotiolot. Mitenköhän tämä rinnastuu siihen hiljattain esillä olleeseen tutkimukseen, jossa lapsen älykkyys on tärkein tulevaa menestystä ennustava tekijä?

t. elämässään onnistunut hikari, rakastavasta kodista

Olikohan tässä ketjussa yhtäkään epäonnistujaa?

Itse olin varmaan se, jota hikariksi kutsuttiin. En ollut paras, mutta ala-asteen ja yläasteen ihan siellä yläpäässä kuitenkin koulumenestyksen suhteen. En ollut suosittu, en ollut menevä. Olin hiljainen ja pienikokoinen silmälasipää, jota pilkattiin ja hikariksi haukuttiin. Keskityin kouluun, kun monet muut käyttäytyivät päinvastoin. Lukiokin meni vielä ihan kohtuullisesti vaikka ongelmia oli enemmän ja yksinäisyys sekä normaalien nuorten toiminnasta eristäytyminen vain pahenivat. Kirjoitukset sain suoritettua arvosanoin, joilla olisi ollut 90% opiskelupaikoista avoinna.

Siihen jäi hikariuteni ja siitä asti on ollut vain epäonnistumista.

Tuosta on nyt noin 20 vuotta ja sen jälkeiset saavutukseni ovat:

-kolme keskeyttettyä korkeakoulututkintoa

-ehkä yhteensä kaksi vuotta erinäistä työkokemusta

-yksi keskeytetty amistutkinto

-pitkäaikaistyöttömyys

-0 kpl ihmissuhteita, ei lapsia, ei perhettä, jatkuva yksinäisyys

-ei ammattitutkintoa

-orastava alkoholismi

-itseinho

-köyhyys

-ei omaisuutta

Tätä on epäonnistuminen elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas tämmönen ketju jossa valitetaan että pahoja asioita van tapahtuu mulle, eikä uskota että pystyisi itse vaikuttamaan asioihin. Tunnen monta joilla on ollut masennusta ja vaikeaa lapsuutta jne. Mutta sitähän on turha sanoa, koska tällaiset ihmiset ajattelevat että vain heillä itsellään on vaikeaa ja jos joku on menestynyt elämässään vaikeuksista huolimatta, heillä ei ole oikeasti koskaan ollutkaan vaikeaa.

Ymmärrätkö sinä, että jos pahoja mielenterveysongelmia on toistuvasti, niin ne alkavat pakostakin vaikuttaa siihen miten elämä menee?

En tiedä missä oikein olisi sellainen työpaikka, jossa toistuvat poissaolot mielenterveysongelmien takia eivät jotenkin vaikuttaisi asenteisiin kyseistä työntekijää kohtaan.

Tiedänpä muutamia huippuluokan artisteja, joiden menestymiseen ja fanitukseen pahoillakaan mentaalisilla mahalaskuilla ei ole ollut kuin jopa päinvastainen vaikutus.

Myös nerot saavat romahdella ajoittain, heille se sallitaan. Pulliaisille ei.

No hitto sentään, kai tässä sitten on ruvettaja neroksi! Ai mitä, se ei olekaan niin helppoa? 😲

Monella artistilla/taiteilijalla/fanitettavalla voi olla ja melko usein onkin masennusta ja päihdeongelmia. Riippuvuuksia, mitä ihan taviksillakin on.

Se ei ole harvinaistakaan, että sulla on joku lahjakkuus, joka tuo kyllä rahaa mutta sen muun onnen kanssa on sitten niin ja näin. Onnenonkijoita pyörii ympärillä ja et tiedä, kenet uskallat oikeasti päästää lähellesi. Julkkisstatusta en kyllä osaa kadehtia pätkääkään. Siinä on niin monenlaista riesaa.

Joku rivimuusikkona soittelu voisi kyllä olla kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Jännä miten vastauksissa toistuu ongelmalliset kotiolot. Mitenköhän tämä rinnastuu siihen hiljattain esillä olleeseen tutkimukseen, jossa lapsen älykkyys on tärkein tulevaa menestystä ennustava tekijä?

t. elämässään onnistunut hikari, rakastavasta kodista

Aiheellinen kysymys. Ehkä tuossa tutkimuksessa oli yksinkertaisesti todettu positiivinen korrelaatio menestymisen ja älykkyyden välillä. Aika itsestäänselvää.

Sama kuin selviäisi korrelaatio mt-ongelmien ja epäonnistumisen/ei-menestymiswn välillä. 🙄

Vierailija kirjoitti:

Olikohan tässä ketjussa yhtäkään epäonnistujaa?

Itse olin varmaan se, jota hikariksi kutsuttiin. En ollut paras, mutta ala-asteen ja yläasteen ihan siellä yläpäässä kuitenkin koulumenestyksen suhteen. En ollut suosittu, en ollut menevä. Olin hiljainen ja pienikokoinen silmälasipää, jota pilkattiin ja hikariksi haukuttiin. Keskityin kouluun, kun monet muut käyttäytyivät päinvastoin. Lukiokin meni vielä ihan kohtuullisesti vaikka ongelmia oli enemmän ja yksinäisyys sekä normaalien nuorten toiminnasta eristäytyminen vain pahenivat. Kirjoitukset sain suoritettua arvosanoin, joilla olisi ollut 90% opiskelupaikoista avoinna.

Siihen jäi hikariuteni ja siitä asti on ollut vain epäonnistumista.

Tuosta on nyt noin 20 vuotta ja sen jälkeiset saavutukseni ovat:

-kolme keskeyttettyä korkeakoulututkintoa

-ehkä yhteensä kaksi vuotta erinäistä työkokemusta

-yksi keskeytetty amistutkinto

-pitkäaikaistyöttömyys

-0 kpl ihmissuhteita, ei lapsia, ei perhettä, jatkuva yksinäisyys

-ei ammattitutkintoa

-orastava alkoholismi

-itseinho

-köyhyys

-ei omaisuutta

Tätä on epäonnistuminen elämässä.

Ehkä sä olet sitten se voittaja täällä.

Mutta elämä jatkuu. Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi? Odotella kuolemaa?

Vierailija kirjoitti:

Jännä miten vastauksissa toistuu ongelmalliset kotiolot. Mitenköhän tämä rinnastuu siihen hiljattain esillä olleeseen tutkimukseen, jossa lapsen älykkyys on tärkein tulevaa menestystä ennustava tekijä?

t. elämässään onnistunut hikari, rakastavasta kodista

Ni eihän koulussa menestyminen tai se ettei menesty välttämättä korreloi älykkyyden kanssa juurikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Minä taas ihmettelen, miten voit kuvitella, että "ulkomailla" olisi tilanne jotenkin parempi. Tiettyä tasapäistämistä Suomessa on akateemissa ammateissa palkan suhteen, mutta ei se työtehtäviin vaikuta.

Ja hieman kyllä ihmettelen, jos et erikoislääkärinä saa tyydytystä työstäsi. Ei kaikkien tarvitse lääkärin työstä pitää, mutta miten joku onnistuu erikoistumaan huomaamatta olevansa täysin väärällä alalla...

Tämä lääkäri ei ehkä ole kokenut vastoinkäymisiä ja asiat ovat liian itsestäänselvyyksiä jolloin kaikkea leimaa tylsyys ja yleinen tyytymättömyys. Tiedän monia lääkäreitä jotka ovat intohimoisia työnsä suhteen ja ovat innoissaan siitä, että saavat sekä hyöndyntää kykyjään että samalla auttaa muita. Se antaa tarkoitusta elämään ja ennenkaikkea auttaa jaksamaan vastuun ja pitkät päivät.

Toisaalta mikä sitten antaa sitä tarkoitusta ja säihkettä jos ei omat lapset, hyvä parisuhde, kodin laittaminen? En ymmärrä mistä ihmiset kuvittelevan sen "tarkoituksen" tulevan lopulta? Ehkä se tunne on mahdotonta saavuttaa jos sisällä kaikuu tyhjyyttään eikä ole vertailukohtaa siihen kun ei menekään niin hyvin ja hyvätkään asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan on joutunut taistelemaan niiden eteen? Kyllähän se on niin, että vaivalla ansaittu voitto maistuu makeammalta kuin käteen suoraan ojennettu.

" Toisaalta mikä sitten antaa sitä tarkoitusta ja säihkettä jos ei omat lapset, hyvä parisuhde, kodin laittaminen? "

Tuo ’kodin laittaminen' viimeistään paljastaa, ettet todellakaan kuulu joukkoon.

Tietoisku: monelle älyllisesti suuntautuneelle perheen perustaminen saati sisustaminen(!) eivät ole elämän tarkoitus.

Hyvä parisuhde on kyllä kantava perusta myös työssä pärjäämiselle. Lapsia siihen ei tarvita stressaamaan.

Mihin joukkoon? :D En tiedä mitä älyllisesti suuntautuneella tarkoitat, mutta itselläni ei ole lapsia tai en ole mikään sisustaja erityisesti. Ajattelin vaan kun kys. lri on hankkinut lapsia ja remontoi asuntoaan, että tekee näitä asioita koska haluaa. Toki voi olla että on tehnyt asioita joita "kuuluu" tehdä ja pettyy kun ne eivät tuokaan täyttymystä. Vaativa ura jota ei pidä minään, tämä kummastuttaa.

Vaikka en itse ole näitä asioita tavoitellut, tiedän monen niitä haluavan ja olevan niistä onnellinen. Toki arki on välillä kaikille haastavaa oli lapsia tai ei, mutta kyllähän lrin mainitsemassa elämässä on myös paljon kiitollisuuden aihetta jos pysähtyy tarkastelemaan. Kunhan pohdin, mikä onkaan se erikoisuus, jota monet tavottelevat tietämättä mitä oikeastaan tavoittelevat? Mielestäni se voi olla esim. tiedostamatonta halua kasvaa ihmisenä mutta tätä ei ymmärretä. Tai sitten narsismityyppistä, eli mikään ei riitä ennenkuin ollaan kauneimpia, parhaimpia ja ihailluimpia.

Olen sen verran älyllisesti suuntautunut, etten automaatyisesti pidä kanssani erilaisia valintoja tehneitä yksinkertaisempina. Tai että vain tietyt valinnat kielivät älystä. Sinusta epäilemättä ei voi olla älykäs ja katsoa temppareita. Tietoisku: kyllä voi.

On kaksi eri asiaa olla älykäs vs. älyllisesti suuntautunut. Jälkimmäinen ei nauti törpön tv-ohjelman katselusta.

Bb:ssa oli kuulemma joku "älykkö" mensan jäsen. Hehe. Ei ollut älyllisesti suuntautunut. Muuten ei olisi tullut mieleenkään osallistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä miten vastauksissa toistuu ongelmalliset kotiolot. Mitenköhän tämä rinnastuu siihen hiljattain esillä olleeseen tutkimukseen, jossa lapsen älykkyys on tärkein tulevaa menestystä ennustava tekijä?

t. elämässään onnistunut hikari, rakastavasta kodista

Aiheellinen kysymys. Ehkä tuossa tutkimuksessa oli yksinkertaisesti todettu positiivinen korrelaatio menestymisen ja älykkyyden välillä. Aika itsestäänselvää.

Sama kuin selviäisi korrelaatio mt-ongelmien ja epäonnistumisen/ei-menestymiswn välillä. 🙄

Peruspessimismi. Sen saa perintönä rikkinäisestä kodista. Toisissa kodeissa sinut leimataan syntipukiksi, ja se värittää käsitystä itsestäsi. Olet jotenkin viallinen, vaikket itsekään oikein tiedä syytä. Sinua ei hyväksytty omana itsenäsi.

Joku lahjakas voi pusertaa noista lähtökohdista taidetta. Suurin osa ei pysty. Suurin osa päätyy tuhoamaan itseään/ympäristöään, oli lahjakkuutta sitten paljon tai vähän. Ei se äly lopulta suojaa tunne-elämän haavoittumiselta, jos ne ihmiset joihin sinun pitäisi voida luottaa ja joiden pitäisi kasvattaa sinut itsetuntoiseksi, itseesi luottavaksi ja autonomiseksi ihmiseksi, toimivat täysin päin vastoin.

Lopetin itsetuhon ja se riittää minun elämäni suurimmaksi saavutukseksi tähän mennessä. Se oikeastaan jo riittää. Moni menestyjä tuhoaa myöhemmin itsensä. Ei se ulkoinen menestys lopulta vielä takaa hyvää, merkityksellistä elämää. Rahalla ei saa rakkautta ja niin edespäin. Ei tänäkään päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Jännä miten vastauksissa toistuu ongelmalliset kotiolot. Mitenköhän tämä rinnastuu siihen hiljattain esillä olleeseen tutkimukseen, jossa lapsen älykkyys on tärkein tulevaa menestystä ennustava tekijä?

t. elämässään onnistunut hikari, rakastavasta kodista

Voihan se olla, että rikkinäisistä perheistä tulevilla, keskimääräistä vähemmän älykkäillä menee vielä huonommin. Täällä on kuitenkin raportoitu epäonnistumisia siitä, että on yritetty kouluttautua, oltu edes pätkäduunissa ja päästy vakituiseen, matalapalkkaiseen työpaikkaan. Samoista oloista tuleva "tyhmempi" ihminen olisi saattanut aloittaa päihdeputken 16-vuotiaana ja jatkaa sitä ennenaikaiseen kuolemaansa asti.

Minä olin iloinen, innostunut lapsi, rakastin opiskelua. Mua kiusattiin niin paljon ja aikuisena minua pilkattiin ja valitettiin siitä että olen aina iloinen ja tykkään tehdä työtäni.

Joskus 26vuotiaana sitten napsahti. Lakkasin elämästä. Ei ole ollut enää kunnianhimoa tehdä mitään ja elän jatkuvassa pelossa. Nyt olen 30v ja alamäki vain jatkuu.

Innokas, kiltti, ahkera ja onnellinen ihminen ei pärjää nykyajan yhteiskunnassa.