Muita elämässä epäonnistuneita ex-hikareita?

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Mä ymmärrän näkökulmasi hyvin. Itse olin keskiverto-oppilas, M paperit ja lukion ka 9.0, kouluni oli keskivertoa parempi, jos näin voi sanoa. Koulun kävin tekemättä sen eteen juuri mitään, olisi siis ollut mahdollisuuksia pärjätä paremminkin. Yliopistoon pääsin suhteellisen vaikealle alalle ja tein alusta asti hops:in työelämää ajatellen. Sivuaineet, harjoittelut ym. kaiken tein siltä pohjalta, mikä palvelisi tulevaa työnhakua. Samaan aikaan alalla opiskelevat ns.kympin ja L:n tyypit tähtäsivät ”johonkin suurempaan”. Harjoittelupaikoilleni ja ”hyville tiedoilleni” tuhahdeltiin ja välillä suoraan päin naamaa halveksittiin. Viimeisinä opiskeluvuosina sain jalkani tulevan työpaikan ovenrakoon ja nämä pahimmat ”hikarit” olivat katkerimpia siitä. Sain usein kuulla, että ”miksi aina palkataan niitä, jotka ei osaa mitään.” Eivät silti itse kelpuuttanutkaan samoja töitä erinomaisuudessaan. Moni heistä tähtäsi lopulta tutkijan uralle, mutta siellä oli niin ruma kilpailu, että osa väsähti alkuunsa. Parhaiten pärjäsivät ne, jotka eivät ottaneet itseään turhan vakavasti.

Se, mitä yritän sanoa, on että Suomessa varsinkin yliopistoissa ei tarpeeksi paljoa korosteta sitä että suurin osa kuitenkin työllistyy ihan tavistoimiin. Sielläkin yleensä häikäilemättömimmät tyypit etenee esimiestehtäviin, joissa läheskään aina ei edes osaamisella ole niin suurta merkitystä. Kaikki omissa piireissäni ns.menestyjät ovat olleet persoonaltaan suoranaisia pyrkyreitä ja jopa ilkeitä ihmisiä. Joko se on niin, että menestys muuttaa ihmistä tai tietynlainen ihmistyyppi menestyy... Ei välttämättä aivan kaikki menestyjät ole tällaisia, mutta omalla alallani tämä tuntuu olevan näin.

Mitä se menestys lopulta on? Kannattaa määritellä se itselleen oman elämänsä näkökulmasta ja sitten aktiivisesti pyrkiä sitä kohti, jos kokee että se tekee onnelliseksi. Ja olin minäkin pahasti opiskeluaikana masentunut, koska perheessä oli kaikenlaista.

Millä tavalla erikoislääkärin homma on tavishomma? Mikä pitäisi olla, että se olisi suurta ja ihmeellistä? Ihan vilpitön kysymys.

Minä olen aina tykännyt koulusta ja opiskelusta. Mutta minulta puuttuu intohimo ja kunnianhimo. En piittaa pätkääkään titteleistä ja asemista, eikä minulla ole mitään kiinnostuksen kohdetta, josta olisin todella innoissani ja jossa haluaisin kehittyä. Elämä tuntuu merkityksettömältä puurtamiselta. Haluaisin vain muuttaa johonkin pieneen mökkiin, jossa saisi olla rauhassa. Ei tarvitsisi koskaan tavata ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työpaikka on työpaikka. Työtä tehdään rahan takia ja elämä on paljon muutakin. Toki työpaikalla ja päivärutiinilla on oma arvonsa ja sosiaalinen merkitys tietysti, eli että on töitä (eli on osa tuottavaa yhteiskuntaa,) ja on jonkinlainen oma porukka, kokee olevansa olemassa. Mutta sen suurempiin ammatillisiin unelmiin harva täällä kykenee. Ja niistä on turha täällä haaveilla ja kokea katkeruutta. Lääkärintyössä jos missä näkee, että ihmiset paahtaa töissä ja suorittaa jotain muka suurta ja tärkeää roolia itsensä ja perheensä unohtaen ja sitten pian eläkkeelle jäämisen jälkeen aletaan sairastaa, usein syöpää. Ja sitten ollaan katkeria, kun elämä oli tässä ja olisipa ollut muutakin kuin työtä, mihin se muu elämä jäi. Kukaan ei muista sitä virkamiestä tai opettajaa tai lääkäriä tai poliitikkoa tai hänen uhrauksiaan enää vuoden päästä eläkkeellejäämisestä. Oma perhe ja omat lapset, omat ystävät on toivottavasti edelleen siinä elämässä mukana ja muistaa, kun loppu tulee.

Mt-ongelmat voivat vaikuttaa työn lisäksi myös ihmissuhteisiin. Sinulle itsestäänselvyydet voivat olla jollekin toiselle vain kaukaisia, saavuttamattomia haaveita.

Ei tää tollo ymmärrä. Itsellä on mutua, että monen potentiaalisin menestyjän luhistumisen takana on nimenomaan jo alunperin hatara mielenterveys. Eli elämä ei kantanut, vaikka alussa intoa ja pyrkimystä olikin. Minullakin varhaisen alassyöksyn aiheutti pikemmin yksityiselämän (lue: tunne-elämän) kriisit kuin työssä jumittaminen. Lapsuuden traumat purskahtavat ilmoille viimeistään ensimmäisen lapsen myötä. Siinä sua sitten pommitetaan monelta suuntaa: vauva, parisuhde, työpaikka, oman menneisyyden haamut...

Jos olet tottunut loistamaan hyvän muistisi ja terävän älysi ansiosta, olet uudessa tilanteessa kuin tenava aivokirurgina.

Täällä myös kolmeakymppiä lähestyvä hukattu potentiaali. Koulussa ennen lukiota aina vähintään hyvä, tunnollinen, reipas ja kaikin puolin lupaava tapaus. Vanhemmat olivat ylpeitä. Lukiossa sairastuin syömishäiriöön ja sen myötä masennukseen, siinä menikin sitten usko omiin kykyihin ja elämään. Hain amkiin opiskelemaan alaa joka ei kiinnostanut pätkääkään, vaikka yliopistoon olisin varmasti normaalioloissa pyrkinyt. No, eipä ole edes sitä ammattia vastaavia töitä tullut tehtyä kuin pieni pätkä, muuten hommissa joihin pääsisi kuka vaan ilman mitään sen suurempia ansioita. Syytän jatkuvasti itseäni siitä, että annoin mielenterveysongelmien pilata tuon älyttömän tärkeän vaiheen elämässäni, vaikka sille nyt ei silloin mitään voinutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kans. Olin koko peruskoulun todella hyvä oppilas, vähän laiska kylläkin koska kaikki oli niin helppoa, etten tullut missään vaiheessa opetelleeksi itsekuria. Sain palkintoja harrastuksestani ja urheilussakin pärjäsin.

Lukio alkoi hyvin, mutta sen lopulla iski masennus erinäisistä syistä ja kirjoitukset menivät vähän sinne päin. Sen jälkeen olenkin vain haahuillut elämässä, tietämättä mitä tehdä ja opiskellut ns. höpöaineita jotain tehdäkseni. Kaikki motivaatio ja suunnitelmallisuus uupuu.

Mulla myös tämä, ettei ole tippaakaan motivaatiota saati kunnianhimoa/tavoitteita.

Elämä rullaa vapaalla eteenpäin, tai sitten seisoo tympeästi paikallaan. Joskus olen "väkisin" aloittanut esim. uuden kielen opiskelun. No, arvaa kuinka kävi.

-3

Tällainen intohimon puute on varmaan monella se pohjimmainen syy, miksi asiat eivät ala rullaamaan vaikka potentiaali olisi huikea. Se on tympeää, kun tajuaa itsekin että mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, jos vain saisi sellaisen innostuksen palon ja jonkun suunnan johon kohdistaa kunnianhimonsa. Mutta kun ei ole mitään suuntaa, eikä oikeastaan edes kunnianhimoa, niin koko elämä menee turhanpäiväiseen nuhjaamiseen.

Minä olen nuoresta asti tiennyt mikä oma intohimo on. Alalla eteneminen on kuitenkin ollut yllättävän vaikeaa ja se on masentanut pahasti. Ei ole kovin mukava laittaa kaiken intohimonsa eteen ja saavuttaa vain vaatimattomia tuloksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Mä ymmärrän näkökulmasi hyvin. Itse olin keskiverto-oppilas, M paperit ja lukion ka 9.0, kouluni oli keskivertoa parempi, jos näin voi sanoa. Koulun kävin tekemättä sen eteen juuri mitään, olisi siis ollut mahdollisuuksia pärjätä paremminkin. Yliopistoon pääsin suhteellisen vaikealle alalle ja tein alusta asti hops:in työelämää ajatellen. Sivuaineet, harjoittelut ym. kaiken tein siltä pohjalta, mikä palvelisi tulevaa työnhakua. Samaan aikaan alalla opiskelevat ns.kympin ja L:n tyypit tähtäsivät ”johonkin suurempaan”. Harjoittelupaikoilleni ja ”hyville tiedoilleni” tuhahdeltiin ja välillä suoraan päin naamaa halveksittiin. Viimeisinä opiskeluvuosina sain jalkani tulevan työpaikan ovenrakoon ja nämä pahimmat ”hikarit” olivat katkerimpia siitä. Sain usein kuulla, että ”miksi aina palkataan niitä, jotka ei osaa mitään.” Eivät silti itse kelpuuttanutkaan samoja töitä erinomaisuudessaan. Moni heistä tähtäsi lopulta tutkijan uralle, mutta siellä oli niin ruma kilpailu, että osa väsähti alkuunsa. Parhaiten pärjäsivät ne, jotka eivät ottaneet itseään turhan vakavasti.

Se, mitä yritän sanoa, on että Suomessa varsinkin yliopistoissa ei tarpeeksi paljoa korosteta sitä että suurin osa kuitenkin työllistyy ihan tavistoimiin. Sielläkin yleensä häikäilemättömimmät tyypit etenee esimiestehtäviin, joissa läheskään aina ei edes osaamisella ole niin suurta merkitystä. Kaikki omissa piireissäni ns.menestyjät ovat olleet persoonaltaan suoranaisia pyrkyreitä ja jopa ilkeitä ihmisiä. Joko se on niin, että menestys muuttaa ihmistä tai tietynlainen ihmistyyppi menestyy... Ei välttämättä aivan kaikki menestyjät ole tällaisia, mutta omalla alallani tämä tuntuu olevan näin.

Mitä se menestys lopulta on? Kannattaa määritellä se itselleen oman elämänsä näkökulmasta ja sitten aktiivisesti pyrkiä sitä kohti, jos kokee että se tekee onnelliseksi. Ja olin minäkin pahasti opiskeluaikana masentunut, koska perheessä oli kaikenlaista.

Et ole keskiverto-oppilas. Joku pintaan seiskan keskiarvo olisi sitä.

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla erikoislääkärin homma on tavishomma? Mikä pitäisi olla, että se olisi suurta ja ihmeellistä? Ihan vilpitön kysymys.

En ole tuo, mutta kommentoin omana näkemyksenä: kun itse olet saavuttanut jotain, se ikään kuin putoaa jalustalta eli et pidä sitä mitenkään erikoisena. Minulle on käynyt noin. Tunsin aina myötähäpeää, kun lapsuuden perheeni hehkutti suvulle ammattiani. Nyt vanhempana en arvosta eri ammatteja kuin sillä perusteella, miten hyödyllisiä ja tärkeitä ne ovat. Korkea palkka tai asema ja tittelit eivät tee minuun vaikutusta.

Taas tämmönen ketju jossa valitetaan että pahoja asioita van tapahtuu mulle, eikä uskota että pystyisi itse vaikuttamaan asioihin. Tunnen monta joilla on ollut masennusta ja vaikeaa lapsuutta jne. Mutta sitähän on turha sanoa, koska tällaiset ihmiset ajattelevat että vain heillä itsellään on vaikeaa ja jos joku on menestynyt elämässään vaikeuksista huolimatta, heillä ei ole oikeasti koskaan ollutkaan vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla erikoislääkärin homma on tavishomma? Mikä pitäisi olla, että se olisi suurta ja ihmeellistä? Ihan vilpitön kysymys.

En ole tuo, mutta kommentoin omana näkemyksenä: kun itse olet saavuttanut jotain, se ikään kuin putoaa jalustalta eli et pidä sitä mitenkään erikoisena. Minulle on käynyt noin. Tunsin aina myötähäpeää, kun lapsuuden perheeni hehkutti suvulle ammattiani. Nyt vanhempana en arvosta eri ammatteja kuin sillä perusteella, miten hyödyllisiä ja tärkeitä ne ovat. Korkea palkka tai asema ja tittelit eivät tee minuun vaikutusta.

Minä en arvostele edes huosyllisyyttä ja tärkeyttä (koska se riippuu niin paljon näkökulmasta). Arvostan ammatteja ja töisä sen perusteella, miten tyytyväisin näiden työden tekijät ovat siihen, mitä the tekevät.

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin, että tiedän kaikkien ongelma kuulostaa olevan siinä, että olette pyrkineet miellyttämään muita ja suorittamaan jonkun muun vaatimuksia. Sitten siitä on seurannut burn out tai masennus tai vaan yksinkertaisesti saamattomuus joka johtuu siitä, että kaikkia ei voi miellyttää yhtä aikaa koska ihmiset ovat erilaisia.

Mutta hei, te voitte vieläkin siirtää fokuksenne siihen, mitä itse haluatte! ei se ole nelikymppisenä tai viisikymppisenä myöhäistä! Ette ehkä saa sitä uraa, jonka olisitte saaneet keskittyessänne omiin haluihinne jo nuorena, mutta nykyistä hauskemman silti ihan varmasti!

Onko sinun jotenkin vaikea käsittää sitä, että osa meistä on luonnostaan kunnianhimoisia, oppimishaluisia ja jatkuvasti eteenpäin pyrkiviä? Sellaiselle ihmiselle esimerkiksi opiskeluun panostaminen ei ole mitään muiden miellyttämistä tai muiden asettamien vaatimusten suorittamista. On myös luonnollista, että omia kykyjään ja omaksumiaan tietoja haluaa hyödyntää niin, että siitä maksetaan palkkaa.

Totesit, että ihmiset ovat erilaisia mutta et tunnu ymmärtävän sitä, että kaikki eivät halua ns. menestyä siksi, että olisivat ulkopuolisten silmissä jotain erityistä vaan ihan sen vuoksi, että he itse kokevat saavansa siitä mielekkyyttä elämään. Jos sinulla itselläsi ei ole omakohtaista kokemusta siitä, mistä tässä ketjussa keskustellaan niin ole hyvä ja jätä besserwisseröinnit ja keittiöpsykologisoinnit jatkossa vähemmälle. En ihmettele, jos joku loukkaantuu viestistäsi ihan tosissaan.

Vierailija kirjoitti:

Taas tämmönen ketju jossa valitetaan että pahoja asioita van tapahtuu mulle, eikä uskota että pystyisi itse vaikuttamaan asioihin. Tunnen monta joilla on ollut masennusta ja vaikeaa lapsuutta jne. Mutta sitähän on turha sanoa, koska tällaiset ihmiset ajattelevat että vain heillä itsellään on vaikeaa ja jos joku on menestynyt elämässään vaikeuksista huolimatta, heillä ei ole oikeasti koskaan ollutkaan vaikeaa.

Ymmärrätkö sinä, että jos pahoja mielenterveysongelmia on toistuvasti, niin ne alkavat pakostakin vaikuttaa siihen miten elämä menee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Minä taas ihmettelen, miten voit kuvitella, että "ulkomailla" olisi tilanne jotenkin parempi. Tiettyä tasapäistämistä Suomessa on akateemissa ammateissa palkan suhteen, mutta ei se työtehtäviin vaikuta.

Ja hieman kyllä ihmettelen, jos et erikoislääkärinä saa tyydytystä työstäsi. Ei kaikkien tarvitse lääkärin työstä pitää, mutta miten joku onnistuu erikoistumaan huomaamatta olevansa täysin väärällä alalla...

Tämä lääkäri ei ehkä ole kokenut vastoinkäymisiä ja asiat ovat liian itsestäänselvyyksiä jolloin kaikkea leimaa tylsyys ja yleinen tyytymättömyys. Tiedän monia lääkäreitä jotka ovat intohimoisia työnsä suhteen ja ovat innoissaan siitä, että saavat sekä hyöndyntää kykyjään että samalla auttaa muita. Se antaa tarkoitusta elämään ja ennenkaikkea auttaa jaksamaan vastuun ja pitkät päivät.

Toisaalta mikä sitten antaa sitä tarkoitusta ja säihkettä jos ei omat lapset, hyvä parisuhde, kodin laittaminen? En ymmärrä mistä ihmiset kuvittelevan sen "tarkoituksen" tulevan lopulta? Ehkä se tunne on mahdotonta saavuttaa jos sisällä kaikuu tyhjyyttään eikä ole vertailukohtaa siihen kun ei menekään niin hyvin ja hyvätkään asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan on joutunut taistelemaan niiden eteen? Kyllähän se on niin, että vaivalla ansaittu voitto maistuu makeammalta kuin käteen suoraan ojennettu.

Minua kiusattiin koulussa mm. liian hyvästä koulumenestyksestä, joten minusta tuli ujo ja opin pitämään kynttilää vakan alla. En siis päässyt etenemään yliopistolla, ja töiden saaminen oli vaikeaa. Takana on hieno tutkinto ja epämääräisiä pätkätöitä. Tällä hetkellä olen kohtuullisen hyvin palkatussa vakityössä (asiantuntija), jossa tavallaan viihdyn hyvinkin, mutta ei tämä kyllä ole mitään sellaista mistä haaveilin. Kun olin työttömänä ja pätkätöissä, voin kuvitella millaista vahingoniloa sen kuuleminen olisi tuottanut entisille koulu'kavereille'.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas tämmönen ketju jossa valitetaan että pahoja asioita van tapahtuu mulle, eikä uskota että pystyisi itse vaikuttamaan asioihin. Tunnen monta joilla on ollut masennusta ja vaikeaa lapsuutta jne. Mutta sitähän on turha sanoa, koska tällaiset ihmiset ajattelevat että vain heillä itsellään on vaikeaa ja jos joku on menestynyt elämässään vaikeuksista huolimatta, heillä ei ole oikeasti koskaan ollutkaan vaikeaa.

Ymmärrätkö sinä, että jos pahoja mielenterveysongelmia on toistuvasti, niin ne alkavat pakostakin vaikuttaa siihen miten elämä menee?

En tiedä missä oikein olisi sellainen työpaikka, jossa toistuvat poissaolot mielenterveysongelmien takia eivät jotenkin vaikuttaisi asenteisiin kyseistä työntekijää kohtaan.

Ap tarkoitti kai tämän ketjun mahdollisuudeksi avautua aiheesta ja saada vertaistukea. Palstan perinteen mukaisesti ketjun tulevat pilaamaan asiaa kokemattomat, ymmärtämättömät besserwisserit.

Hey ho.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas tämmönen ketju jossa valitetaan että pahoja asioita van tapahtuu mulle, eikä uskota että pystyisi itse vaikuttamaan asioihin. Tunnen monta joilla on ollut masennusta ja vaikeaa lapsuutta jne. Mutta sitähän on turha sanoa, koska tällaiset ihmiset ajattelevat että vain heillä itsellään on vaikeaa ja jos joku on menestynyt elämässään vaikeuksista huolimatta, heillä ei ole oikeasti koskaan ollutkaan vaikeaa.

Ymmärrätkö sinä, että jos pahoja mielenterveysongelmia on toistuvasti, niin ne alkavat pakostakin vaikuttaa siihen miten elämä menee?

En tiedä missä oikein olisi sellainen työpaikka, jossa toistuvat poissaolot mielenterveysongelmien takia eivät jotenkin vaikuttaisi asenteisiin kyseistä työntekijää kohtaan.

Tiedänpä muutamia huippuluokan artisteja, joiden menestymiseen ja fanitukseen pahoillakaan mentaalisilla mahalaskuilla ei ole ollut kuin jopa päinvastainen vaikutus.

Myös nerot saavat romahdella ajoittain, heille se sallitaan. Pulliaisille ei.

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusattiin koulussa mm. liian hyvästä koulumenestyksestä, joten minusta tuli ujo ja opin pitämään kynttilää vakan alla. En siis päässyt etenemään yliopistolla, ja töiden saaminen oli vaikeaa. Takana on hieno tutkinto ja epämääräisiä pätkätöitä. Tällä hetkellä olen kohtuullisen hyvin palkatussa vakityössä (asiantuntija), jossa tavallaan viihdyn hyvinkin, mutta ei tämä kyllä ole mitään sellaista mistä haaveilin. Kun olin työttömänä ja pätkätöissä, voin kuvitella millaista vahingoniloa sen kuuleminen olisi tuottanut entisille koulu'kavereille'.

Olet hyvä esimerkki siitä, miten (lahjattomampien?) nitistävä käytös murskaa monien potentiaalisten huippuihmisten haaveet. Silloin tarvitsisi edes kannustavan ja puolustavan oman kaveriverkon jolla myös tavoitteet amista korkeammalla.

Ikävä kyllä, luokan älypää jää yleensä yksin. Hänen tietonsa ja taitonsa, päämäärätietoisuutensa johtavat pilkkaan ja hyljintään. 'Mikä tuokin luulee olevansa.'

Opiskeluaikana tulee kateutta ja kilpailua kurssikaverien kanssa, se sijaan että että tsempattaisiin ja arvostettaisiin yhteishenkeä.

Vierailija kirjoitti:

Jonakin päivänä sitä vain näkee, että kaikki on yhdentekevää.

Minäkin laitan lusikkani soppaan.

Lyhyesti: lukiosta kirjoitin hyvät paperit. KIelet kiinnostivat, niitä en päässyt lukemaan mutta muuta humanistista kyllä. Olin kuitenkin masentunut ja ahdistunut, yksinäinen ja kaikesta irrallaan, joten opinnot oli jätettävä kesken. Hirveä häpeä jäi kesken jääneistä opinnoista, josta olen kyllä jokseenkin toipunut. Pääsin duunarihommiin ja se olikin pelastava oljenkorsi, koska ns paskaduuni on pitänyt elämäni kasassa jo pari vuosikymmentä. Säännöllinen, kokoaikainen työ.

Muutama suhde, joista ei seurannut lasta eikä aviota, koska kumpikin olisi vaatinut ehjempää päätä.

Nyt olen tilanteessa, jossa vielä nippa nappa ehtisin uuden ammatin opiskella. Olen kuitenkin perusepäluuloinen työelämän suhteen enkä osaa penniäkään myydä itseäni. Vapaa-ajalla minulla on kuitenkin intohimo, luen omaksi ilokseni ja autan näin itseäni ymmärtämään tätä nykyistä maailmaa.

Epäilen, etten sopeutuisi enää keski-luokkaiseen työhön enkä keskiluokkaiseen elmäntapaan. Olen kuitenkin melko tyytyväinen nyt, en syytä enää itseäni (risa tausta minullakin) ja saamani apu on auttanut.

Nautin elämäni paineettomuudesta. Toisaalta haluaisin syventyä vielä kunnolla johonkin, samoin luoda kestäviä laadukkaita ihmissuhteita. Mutta sen uran luominen näyttäisi olevan taputeltu. Mikään suurempi kunnianhimo ei aja. Kilpailkoon toiset keskenään, minä en jaksa.

Onko silloin epäonnistunut elämässä jos ei sinusta tullut kuuluisaa tai huippu urheilijaa..? Jaa, mä nään asiat kyllä ihan eritavalla. Musta on erittäinkin onnistunut jos on onnellinen ha tyytyväinen elämäänsä, uskaltanut tehdä niitä valintoja kuin tahtoo.. vaikka olisikin ”pas.ka” duunissa ja eläisi vaatimattomasti, toiset oikein haaveilee sellaisesta elämästä jossain maalla.