Muita elämässä epäonnistuneita ex-hikareita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olikohan tässä ketjussa yhtäkään epäonnistujaa?

Itse olin varmaan se, jota hikariksi kutsuttiin. En ollut paras, mutta ala-asteen ja yläasteen ihan siellä yläpäässä kuitenkin koulumenestyksen suhteen. En ollut suosittu, en ollut menevä. Olin hiljainen ja pienikokoinen silmälasipää, jota pilkattiin ja hikariksi haukuttiin. Keskityin kouluun, kun monet muut käyttäytyivät päinvastoin. Lukiokin meni vielä ihan kohtuullisesti vaikka ongelmia oli enemmän ja yksinäisyys sekä normaalien nuorten toiminnasta eristäytyminen vain pahenivat. Kirjoitukset sain suoritettua arvosanoin, joilla olisi ollut 90% opiskelupaikoista avoinna.

Siihen jäi hikariuteni ja siitä asti on ollut vain epäonnistumista.

Tuosta on nyt noin 20 vuotta ja sen jälkeiset saavutukseni ovat:

-kolme keskeyttettyä korkeakoulututkintoa

-ehkä yhteensä kaksi vuotta erinäistä työkokemusta

-yksi keskeytetty amistutkinto

-pitkäaikaistyöttömyys

-0 kpl ihmissuhteita, ei lapsia, ei perhettä, jatkuva yksinäisyys

-ei ammattitutkintoa

-orastava alkoholismi

-itseinho

-köyhyys

-ei omaisuutta

Tätä on epäonnistuminen elämässä.

Ehkä sä olet sitten se voittaja täällä.

Mutta elämä jatkuu. Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi? Odotella kuolemaa?

Mitä luulet saavuttavasi ruoskimalla täällä masentuneita ihmisiä? Sitä he tekevät itsekin. Et muuta provisoinnillasi yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Jännä miten vastauksissa toistuu ongelmalliset kotiolot. Mitenköhän tämä rinnastuu siihen hiljattain esillä olleeseen tutkimukseen, jossa lapsen älykkyys on tärkein tulevaa menestystä ennustava tekijä?

t. elämässään onnistunut hikari, rakastavasta kodista

https://blogit.utu.fi/aivotmielijateknologia/2020/05/13/aly-hoi-ala-jat…

Tässä kirjoituksessa oli mielestäni hyvin tarkasteltu lähdeviitteineen mainitsemaasi tutkimusta. Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä tutkimuksen tuloksen "suoraviivaisuudesta".

Näkisin, että ketju osaltaan todistaa tutkimustuloksen vääräksi (vaikka tällä ei mitään mutua vankempaa pohjaa olekaan). Äly itsessään ei kanna jos sitä ei muista esteistä tai syistä johtuen pääse hyödyntämään oikeassa paikassa ja ajassa. Esimerkiksi huonon itsetunnon omaava saattaa olla kuin lintu ilman siipiä; geneettinen valmius lentää ei takaa taitoa jos on "invalisoitunut" pahasti. Se aiheuttaa myös paljon tässäkin ketjussa näkyvää surua, tunnetta että pettää joko itsensä tai muut koska kykyä periaatteessa olisi.

Sinä älyä ja tukiverkoston omaavana olet lintu siivillään. Vähemmän älykäs apua saava voisi olla lintu jolle joku on rakentanut proteesisiivet -> lento hieman kankeaa mutta ilmassa pysytään. Sama jos saa apua vaikeuksien jälkeen ja kykenee korjaamaan itseään, saa öahjansa käyttöön. Ja nämä joiden lintuina pitäisi lentää mutta edes lintugeenit eivät paikkaa siipien puutetta. Antaakaa anteeksi kankeat vertaukset.

Meidän lukion "hikari" hirtti itsensä noin vuosi sitten. Sai lukiossa brun outin, mutta pääsi sen jälkeen yliopistoon haluamalleen alalle. Yliopistoelämästä ei tullutkaan mitään, jätti sen kesken ja meni amikseen. Kärsi mielenterveysongelmista. Oli perustamassa yritystä, kun päätyikin tähän lopulliseen ratkaisuunsa.

Vierailija kirjoitti:

Meidän lukion "hikari" hirtti itsensä noin vuosi sitten. Sai lukiossa brun outin, mutta pääsi sen jälkeen yliopistoon haluamalleen alalle. Yliopistoelämästä ei tullutkaan mitään, jätti sen kesken ja meni amikseen. Kärsi mielenterveysongelmista. Oli perustamassa yritystä, kun päätyikin tähän lopulliseen ratkaisuunsa.

Burn outin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusattiin koulussa mm. liian hyvästä koulumenestyksestä, joten minusta tuli ujo ja opin pitämään kynttilää vakan alla. En siis päässyt etenemään yliopistolla, ja töiden saaminen oli vaikeaa. Takana on hieno tutkinto ja epämääräisiä pätkätöitä. Tällä hetkellä olen kohtuullisen hyvin palkatussa vakityössä (asiantuntija), jossa tavallaan viihdyn hyvinkin, mutta ei tämä kyllä ole mitään sellaista mistä haaveilin. Kun olin työttömänä ja pätkätöissä, voin kuvitella millaista vahingoniloa sen kuuleminen olisi tuottanut entisille koulu'kavereille'.

Olet hyvä esimerkki siitä, miten (lahjattomampien?) nitistävä käytös murskaa monien potentiaalisten huippuihmisten haaveet. Silloin tarvitsisi edes kannustavan ja puolustavan oman kaveriverkon jolla myös tavoitteet amista korkeammalla.

Ikävä kyllä, luokan älypää jää yleensä yksin. Hänen tietonsa ja taitonsa, päämäärätietoisuutensa johtavat pilkkaan ja hyljintään. 'Mikä tuokin luulee olevansa.'

Opiskeluaikana tulee kateutta ja kilpailua kurssikaverien kanssa, se sijaan että että tsempattaisiin ja arvostettaisiin yhteishenkeä.

Tässähän se tuli. Älykäs tarvitsisi tukea kokeakseen, että on ok olla mitä on. Mitä enemmän muut lyttäävät, sitä enemmän tarvittaisiin tukeakin.

Sen sijaan valmistutaan alalle, jossa on luonnottoman kova kilpailu, koska 90-luvun lamasta alkaen on tuutattu porukkaa yliopistoihin säilöön ja kun pitäisi rahoittaa heidän tutkijanuriaan, rahoitus senkuin hupeni. Samaan aikaan mahdollisuudet työllistyä muualle ovat heikentyneet myös. Aika moni tässä kirjoittavista on tainneet myös tipahtaa kelkasta koska ovat valmistuneet väärällä hetkellä. Esimerkiksi vuoden liian myöhään, suoraan laskukaudelle. Meillä on maa, joka ei suostu näkemään tätä pudotettujen luokkaa lainkaan, koska täällähän jokaisella on järkeä tasan jaettuna eikä saa olla paskantärkeä eikä nirso. Mieluummin leikitään kaikki yhdessä, että on kansantaloudellisesti järkevää korkeakouluttaa siivoojia. Luulot pois vaan ja suuri häpeä jos vielä jotain ituja nousee.

Jokainen syyttää itseään koska oli niitä haittaavia tekijöitä. Toisenlaisena maailmanaikana kuitenkin olisimme päässeet töihin ihan ok ja jos olisi mielenkiintoa riittänyt, olisi jatkettu opiskelua siinä ohessa ja limittäin, koska talous olisi ollut turvattu. Ne parisuhdekarikot olisivat olleet keveitä pohjakosketuksia piilevään hiekkasärkkään, hiukan pakkia ja matka jatkuu. Terapeutti olisi kuunnellut sieluntuskat eikä opiskelukavereita olisi tarvinnut pälyillä peloissaan.

On luonnollista, että ensimmäisenä tipahtavat kelkasta ne, joilla on eniten painolastia, minulla roikkuu nilkoissa surkeasti kompastunut suku.

Pari ehdotusta. Kun maailmanajat ovat mitä ovat, pitää liittoutua. Ja koska kilpailu on niin raakaa, liittoudutaan eri alojen ihmisten kanssa, ja haetaan lopultakin se henkinen koti, joka nyt puuttuu. Etsitään ja saadaan tukea toisiltamme, ratkaistiin sitten tilanteemme suuntaan tai toiseen, tyytymiseen tai eteenpäinpyrkimiseen.

Joten, ex-hikarien vertaistuki ry.

Minulla on aika samanlainen tarina. Olin vielä yläasteella hikari, mutta lukiossa masennuin. Olin todella ujo ja kärsin paniikkikohtauksista. Olin kiusattu yläasteella. Koulumenestyseni romahti täysin lukiossa ja minulla meni luottamus omiin kykyihini. Siihen aikaan ei puhuttu mistään avun hakemisesta yhtä avoimesti kuin nykyään. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin tarvinut keskusteluapua jo yläasteella. En haaveillut mistään huippu-urasta, mutta toiveissani oli kuitenkin yliopisto-opinnot. Kaikenlaisia haaveita on edelleen, mutta luottamus itseeni on edelleen nollissa ja olen taipuvainen ahdistukseen ja töissä uupumiseen. Takana on vuosien pätkätyökierre ja usein mietin, että tällaistako se työelämä on eläkeikään asti. 

Olen ihan perusonnellinen elämässäni ja työnikin on ihan ok, mutta se on hyvin erilaista kuin mistä haaveilin. Olen kuitenkin ihan onnellinen, koska huonomminkin voisi mennä. En koe olevani mitenkään erityisen älykäs, mutta luen paljon, olen kiinnostunut oppimaan uutta ja minua kiinnostaa monet tieteenalat. Jollain tavalla olen kuitenkin jo luovuttanut. Käyn töissä ja luen ja opiskelen omaksi ilokseni sitten vapaa-ajalla. Yritän opetella eroon itseni määrittelemisestä työn kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olikohan tässä ketjussa yhtäkään epäonnistujaa?

Itse olin varmaan se, jota hikariksi kutsuttiin. En ollut paras, mutta ala-asteen ja yläasteen ihan siellä yläpäässä kuitenkin koulumenestyksen suhteen. En ollut suosittu, en ollut menevä. Olin hiljainen ja pienikokoinen silmälasipää, jota pilkattiin ja hikariksi haukuttiin. Keskityin kouluun, kun monet muut käyttäytyivät päinvastoin. Lukiokin meni vielä ihan kohtuullisesti vaikka ongelmia oli enemmän ja yksinäisyys sekä normaalien nuorten toiminnasta eristäytyminen vain pahenivat. Kirjoitukset sain suoritettua arvosanoin, joilla olisi ollut 90% opiskelupaikoista avoinna.

Siihen jäi hikariuteni ja siitä asti on ollut vain epäonnistumista.

Tuosta on nyt noin 20 vuotta ja sen jälkeiset saavutukseni ovat:

-kolme keskeyttettyä korkeakoulututkintoa

-ehkä yhteensä kaksi vuotta erinäistä työkokemusta

-yksi keskeytetty amistutkinto

-pitkäaikaistyöttömyys

-0 kpl ihmissuhteita, ei lapsia, ei perhettä, jatkuva yksinäisyys

-ei ammattitutkintoa

-orastava alkoholismi

-itseinho

-köyhyys

-ei omaisuutta

Tätä on epäonnistuminen elämässä.

Ehkä sä olet sitten se voittaja täällä.

Mutta elämä jatkuu. Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi? Odotella kuolemaa?

Ei tässä ole voittajia. Epäonnistuminen on subjektiivinen kokemus ja jos se epäonnistuminen vaikuttaa ihmisen jaksamiseen tai henkiseen hyvinvointiin negatiivisesti niin sitten se epäonnistuminen on tietenkin täysin validi kokemus vaikka ne eivät minun silmääni mitenkään suurilta epäonnistumisilta omaani verrattuna vaikuttaisikaan. Ehkä halusin omalla karuttomalla epäonnistumisien listallani tuoda esiin sen, että huonomminkin voi mennä ja ehkä muut itseään epäonnistumisestaan ruoskivat voisivat saada siitä voimaa, ja ehkä ymmärtää, että ei se oma epäonnistuminen ollutkaan niin suurta.

En puhunut omasta tulevaisuudestani mitään. Ehkä teen jotain, ehkä en. Tämä on nyt mun tilanne ja sitähän tämän ketjun kirjoittajilta kysyttiin.

Täällä yksi. Pidin kielistä ja historiasta, koska siinä oli tarinoita. Muisti ei ollut huono mutta ei loistavakaan. Kirjoitin viisi laudaturia ja reaalista magnan. Yliopistoon oli helpoo päästä lukemaan vieraita kieliä vuonna 1981, nykyään vaatimustaso on korkeampi.

En ajatellut tulevaa ammattia, vaan opiskelin sitä, mikä kiinnosti. Äiti olisi jo lukiossa halunnut, että panostan matematiikkaan ("et kai halua elää opettajien pienellä palkalla, älysi varmaan riittäisi parempaan"), mutta en pitänyt matikasta enkä fysiikasta enkä kemiasta enkä uskonut edes pystyväni oppimaan niitä kovin hyvin.

Päädyin sitten töihin ihan eri alalle, koska kielitaidosta huolimatta itseluottamukseni oli huono eikä minulla ollut lahjoja kääntämiseen. Palkka ei päätä huimaa, mutta olen tullut sillä toimeen.

Heikkouteni on, että olen ehkä jonkinlainen erakko tai taivaanrannanmaalari, ja vuosien varrella kunnianhimokin on kulunut yhä vähäisemmäksi.

Olen pettynyt itseeni, joo. Esim. asunto, jossa olen asunut nämä vuodet, ei ole mikään unelmakoti, mutta en ole halunnut sijoittaa siihen enempää. Moni asia on muutenkin mennyt eri tavalla kuin haaveissa. Välillä suututtaa, kun olen ollut näin saamaton. Suunnilleen kahteenkymmeneen vuoteen en ole jaksanut oikein opiskellakaan työn ohessa, kaikki energia on mennyt työhön ja arkeen.

Lääkärien mielestä olen fyysisesti harvinaisen terve ikäisekseni.

Vähän sama tarina täälläkin. Tosin en ollut huippuoppilas koskaan, hyvä kylläkin. Tykkäsin käydä koulua, uuden oppiminen oli kivaa. Samalla kun lytättiin, niin ajattelin, että ainakin joskus saan kivan uran, toisin kuin kiusaajat. Menin lukiosta suoraan yliopistoon tälle unelmieni alalle. Jälkeen päin ajatellen olin liian kypsymätön ja rikkinäinen, mikä varmaan pilasi kaiken. En osannut verkostoitua, opiskelua vaikeutti sosiaalinen pelko ja ahdistus, jonka takia jätin monet kivat ja tärkeät jutut välistä. Aloin epäillä omia kykyjäni, mikä johti motivaation katoamiseen ja usko itseen romahti aikalailla täysin. Gradun valmiiksi saattaminen oli työn ja tuskan takia, koska pelkäsin siitä tulevan huono, mikä estäisi jatko-opintomahdollisuudet. Myöhemmin ymmärsin, ettei musta varmaan edes olisi väitöskirjaa tekemään. No, nyt ollaan työttömänä vähäisellä ja yksipuolisella työkokemuksella ja mietitään, mitä seuraavaksi. On kamalaa, kun ei ole suunnitelmaa ja mikään ei kiinnosta. Mihin tässä voi luottaa, kun tämä unelma-alakin osoittautui olevan tyhjä arpa. Muuta elämää mulla ei ole edes ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä miten vastauksissa toistuu ongelmalliset kotiolot. Mitenköhän tämä rinnastuu siihen hiljattain esillä olleeseen tutkimukseen, jossa lapsen älykkyys on tärkein tulevaa menestystä ennustava tekijä?

t. elämässään onnistunut hikari, rakastavasta kodista

https://blogit.utu.fi/aivotmielijateknologia/2020/05/13/aly-hoi-ala-jat…

Tässä kirjoituksessa oli mielestäni hyvin tarkasteltu lähdeviitteineen mainitsemaasi tutkimusta. Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä tutkimuksen tuloksen "suoraviivaisuudesta".

Näkisin, että ketju osaltaan todistaa tutkimustuloksen vääräksi (vaikka tällä ei mitään mutua vankempaa pohjaa olekaan). Äly itsessään ei kanna jos sitä ei muista esteistä tai syistä johtuen pääse hyödyntämään oikeassa paikassa ja ajassa. Esimerkiksi huonon itsetunnon omaava saattaa olla kuin lintu ilman siipiä; geneettinen valmius lentää ei takaa taitoa jos on "invalisoitunut" pahasti. Se aiheuttaa myös paljon tässäkin ketjussa näkyvää surua, tunnetta että pettää joko itsensä tai muut koska kykyä periaatteessa olisi.

Sinä älyä ja tukiverkoston omaavana olet lintu siivillään. Vähemmän älykäs apua saava voisi olla lintu jolle joku on rakentanut proteesisiivet -> lento hieman kankeaa mutta ilmassa pysytään. Sama jos saa apua vaikeuksien jälkeen ja kykenee korjaamaan itseään, saa öahjansa käyttöön. Ja nämä joiden lintuina pitäisi lentää mutta edes lintugeenit eivät paikkaa siipien puutetta. Antaakaa anteeksi kankeat vertaukset.

Mielenkiintoista luettavaa, kiitos linkistä! Ja viestistäsi muutenkin, tuli niin hyvä mieli tuosta, että olen lintu siivillään. Näin se juuri on. Toivon vain, että saan autettua muitakin siivilleen.

Peruskoulussa ja lukiossa menestyy jos on valmis tekemään töitä. Lehdessä oli juttu näistä omien vuosiensa parhaiten kirjottaneista abeista. Yksikään ei ollut niin menestynyt mitä olisi voinut olettaa, nämä olivat perusinsinöörejä tms ja yksi oli tyyliin rekkakuski. Jotkut kehittyvät täyteen potentiaaliinsa paljon muita varhemmin ja menestyvät näin lukiossa ja yläasteella.

Yliopiston huippumenestyjät harvoin ovat olleet mitään superhyviä perustason kouluissa. 

Itselleni taas kävi hieman päinvastoin. Minulla oli loistava muisti, hyvä oppimiskyky, mutta äärimmäisen surkeat kotiolosuhteet, joten opettajat mittasivat numeroissaan enemmän vanhempieni humala-astetta ja kiinnostusta lapsensa koulunkäyntiin kuin itseäni vähemmän lahjakkaita tyttöjä luokallani. Esim. luokallani oli tyttö, jonka äiti pakkasi repun vielä kuudennella luokalla ja toi kouluun ajoissa, sekä tarkisti läksyt. Itse keräsin kirjoja milloin kaljapullojen, milloin tuhkakuppien keskeltä tukka takussa ja mietin mitkä sukat haisevat vähiten. Totta kai tämä kaikki kulutti hirveästi ja opettaja teki johtopäätöksen, etten ole kovin fiksu. Luokallani oli ulkomaalainen tyttö, mitä hehkutettiin 2lk - 9 lk asti, ja hän keräsi kaikki stipendit, tehtiin lehtijuttu ja otettiin tukuttain valokuvia kun ulkomaalainen pärjäsi niin hyvin. Itse muistan ysin päättäjäisissä, että äitini ei tullut paikalle kun halusi nähdä veljeni kutosen päättäjäiset, isää ei ollut, joten kävelin ruusu ja surkea tokari kädessäni ympäri koulua. Silloin muistan ajatelleeni, että siinäkö se oli, ja katsoin kun muiden kavereitteni vanhemmat halasivat, tarjosivat sikareita ja ottivat yhteiskuvia onnistuneesti päättyneestä taipaleesta. 

Yllättäen tilanne on ulkomaalaisen kaverini kanssa vaihtunut päittäin. Hänen numeronsa tippuivat kuin lehmän häntä, koulumenestys takkusi eikä kirjotukset menneet putkeen lukiossa, koska siellä hän oli yhtä eksoottinen ilmestys kuin jalkalamppu. Itselleni taas kävi päinvastoin; 6,9 keskiarvo kellahti 9,6 pienellä vaivalla, sain hyviä arvioita äidinkielen esseistä ja yhteiskuntaopista ja olin usein tunneilla äänessä ja vaihdoin mielipiteitä opettajien kanssa, koska pystyin nyt karistamaan kotiolojen karmeuden päältäni eikä kukaan tuntenut minua.

Nykyisin tuo kaverini pyörittää yrittäjänä halpakauppakamaa myyvää myymälää, kitkuttelee pätkätöissä ja yrittää milloin mitäkin, eli haaveet lääkiksestä ja mallin urasta kuivuivat kokoon. Itsestäni en vielä tiedä, opiskelen korkeakoulututkintoa hyvällä menestyksellä ja suuntanani ovat ulkomaat, ja olen tehnyt kaikenlaisia töitä mallintöistä podcasteihin. 

Emme ole enää tekemisissä tuon kaverin kanssa, koska aloinkin menestyä. :( 

Minä olin yläasteella kympin oppilas, ylioppilastodistuksesta löytyy 3 laudaturia ja 3 eximiaa. Pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, joka kiinnosti minua kovasti, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi pitänyt koulutusvalinnassa miettiä enemmän työelämän realiteetteja. Silloin 18-vuotiaana olin aika hukassa sen kanssa, mitä elämältäni tahdon, ja kuuntelin sitten neuvoja, joissa kehotettiin opiskelemaan sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. No, valmistuin sitten maisteriksi ihan hyvällä opintomenestyksellä. Olin oppinut yliopistossa vähän armollisemmaksi vaatimuksissani itseäni kohtaan, mutta keskiarvo oli silti 4:n luokkaa ja sen sain myös arvosanaksi gradustani. Valitettavasti töitä tutkinnollani ei ole löytynyt. Kävin tekemässä yhden palkattoman harjoittelun ja se siitä. Opintojen aikaan haaveilin jonkin verran tutkijan urasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se kuitenkaan ole minua varten, kun en oikein keksisi väitöskirjan aihettakaan. Opiskelen nyt duunarialalle, josta toivon saavani sentään töitä, kun työttömyys ahdistaa ja käy omanarvontunnolle. Tuntuu vähän ikävältä, kun uskon, että minusta olisi ollut enempäänkin. Kaipa saan silti olla vain kiitollinen, jos tässä tilanteessa löydän edes työssäoppimispaikan.

Särähtää pahasti korvaan tuo, ettei kolmikymppisenä voi enää rakentaa uraa ja menestyä. Nehän juuri ovat niitä ikävuosia kun moni panostaa uraan ja pääsee etenemään.

Toisekseen, moni kirjailija ja taiteilija lyö läpi vasta myöhemmillä ikävuosilla mm. Margaret Atwood, J.K.Rowling jne. On jopa näyttelijöitä, joiden läpimurto on tapahtunut +50v. Taiteilijat eivät välttämättä koskaan menesty eläessään, vaan suuri yleisö löytää työt jälkikäteen. Moni menestynyt yrittäjä on laittanut firman pystyyn kolmikymppisenä. Joten pois tuollainen surkuttelu, vielä pystyy tekemään vaikka mitä.

Vierailija kirjoitti:

Peruskoulussa ja lukiossa menestyy jos on valmis tekemään töitä. Lehdessä oli juttu näistä omien vuosiensa parhaiten kirjottaneista abeista. Yksikään ei ollut niin menestynyt mitä olisi voinut olettaa, nämä olivat perusinsinöörejä tms ja yksi oli tyyliin rekkakuski. Jotkut kehittyvät täyteen potentiaaliinsa paljon muita varhemmin ja menestyvät näin lukiossa ja yläasteella.

Yliopiston huippumenestyjät harvoin ovat olleet mitään superhyviä perustason kouluissa. 

Mikä sinua motivoi tällaiseen solvaamiseen, ei kai tuota oikein muutenkaan voi nimittää?

Ajattelin kohauttaa olkiani, ainahan näitä mattoalta-kommentaattoreita löytyy jos Ä-sana mainitaan. Mutta miksi juuri silloin jos yritetään puhua mielenterveyden rasitteista samalla? Eikö sinun pitäisi olla onnessasi, mutta et sitten kuitenkaan ole?

Jos olet itse menestynyt yliopistossa, niin kalvaako edelleen se, jos koulussa joku meni ohi? Vai mikä ongelmasi on? Oletko se, jolla terävintä kärkeä on kyynärpäät?

Vierailija kirjoitti:

Minä olin yläasteella kympin oppilas, ylioppilastodistuksesta löytyy 3 laudaturia ja 3 eximiaa. Pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, joka kiinnosti minua kovasti, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi pitänyt koulutusvalinnassa miettiä enemmän työelämän realiteetteja. Silloin 18-vuotiaana olin aika hukassa sen kanssa, mitä elämältäni tahdon, ja kuuntelin sitten neuvoja, joissa kehotettiin opiskelemaan sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. No, valmistuin sitten maisteriksi ihan hyvällä opintomenestyksellä. Olin oppinut yliopistossa vähän armollisemmaksi vaatimuksissani itseäni kohtaan, mutta keskiarvo oli silti 4:n luokkaa ja sen sain myös arvosanaksi gradustani. Valitettavasti töitä tutkinnollani ei ole löytynyt. Kävin tekemässä yhden palkattoman harjoittelun ja se siitä. Opintojen aikaan haaveilin jonkin verran tutkijan urasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se kuitenkaan ole minua varten, kun en oikein keksisi väitöskirjan aihettakaan. Opiskelen nyt duunarialalle, josta toivon saavani sentään töitä, kun työttömyys ahdistaa ja käy omanarvontunnolle. Tuntuu vähän ikävältä, kun uskon, että minusta olisi ollut enempäänkin. Kaipa saan silti olla vain kiitollinen, jos tässä tilanteessa löydän edes työssäoppimispaikan.

Kommenttisi loppukaneetti nostaa tukan pystyyn. Pelkään, että aika moni tuossa ampuu itseään jalkaan.

Miksi pitäisi olla kiitollinen? Ehkä nykyisessä tilanteessa joutuu olemaan kiitollinen hyvin vähästä jotta pysyy järjissään, mutta se ei ole mielestäni sama asia. Jos yrittää olla tyytyväinen asiaan johon ei oikein rehellisesti ottaen tyytyväinen voi olla, niin siinähän aktiivisesti huijaa itseään ja sitten ihmettelee, miksi motivaatio on romuna.

Itse asiassa, nyt kun kirjoitin tuon, äkkiä tajusin mitä sana tyytyväinen noin niinkuin alunperin tarkoittaa. Voi että tätä maata. Ehkä meidän historia on nimenomaan tyytymisen historiaa. Vuosisatoja meidän Michelangelot ovat veistelleet lapsilleen keinuhevosia talvella, kun on lopultakin kesäloma. Mitä heikommin maalla menee, sitä körttiläisemmäksi menee asenteet.

Väitän vaan, että tämä maa tippuu kehitysmaaksi, jos ei opetella lopultakin olemaan tyytymättä. Tyhjän kun tosiaan saa pyytämättäkin.

Vierailija kirjoitti:

Olikohan tässä ketjussa yhtäkään epäonnistujaa?

Itse olin varmaan se, jota hikariksi kutsuttiin. En ollut paras, mutta ala-asteen ja yläasteen ihan siellä yläpäässä kuitenkin koulumenestyksen suhteen. En ollut suosittu, en ollut menevä. Olin hiljainen ja pienikokoinen silmälasipää, jota pilkattiin ja hikariksi haukuttiin. Keskityin kouluun, kun monet muut käyttäytyivät päinvastoin. Lukiokin meni vielä ihan kohtuullisesti vaikka ongelmia oli enemmän ja yksinäisyys sekä normaalien nuorten toiminnasta eristäytyminen vain pahenivat. Kirjoitukset sain suoritettua arvosanoin, joilla olisi ollut 90% opiskelupaikoista avoinna.

Siihen jäi hikariuteni ja siitä asti on ollut vain epäonnistumista.

Tuosta on nyt noin 20 vuotta ja sen jälkeiset saavutukseni ovat:

-kolme keskeyttettyä korkeakoulututkintoa

-ehkä yhteensä kaksi vuotta erinäistä työkokemusta

-yksi keskeytetty amistutkinto

-pitkäaikaistyöttömyys

-0 kpl ihmissuhteita, ei lapsia, ei perhettä, jatkuva yksinäisyys

-ei ammattitutkintoa

-orastava alkoholismi

-itseinho

-köyhyys

-ei omaisuutta

Tätä on epäonnistuminen elämässä.

Niinpä! Se on vaikea täyttää molemmat kohdat; hikarius ja oikeasti elämässä epäonnistuminen. Provosoiduin tuosta yhdestä porvoolais lääkäristä, jonka elämä on "vaan ihan tavista".

Itse olen elämässäni oikeasti aika pahasti epäonnistunut, mutta hikari ei taas sovi kuvaamaan minua. En ole koskaan panostanut opiskeluihini mitenkään. Osasin lukea ennen kouluun menoa ja ala-aste meni tylsistyen. En oppinut opiskelemaan. Sitten yläasteella minua kiusattiin rankasti, ja en olisi mitenkään jaksanutkaan lukea läksyjäni. Kaikki energia meni selviytymiseen.

Kotiolot olivat inhottavat. Minulla ei koskaan käynyt mielessänikään, että minulla voisi olla joku tulevaisuus. En osannut suunnitella elämääni eteen päin, koska kaikki energia meni selviytymiseen.

Uskoin olevani todella tyhmä ja huono.

Olen jo nelikymppinen, ja minulla ei ole omistusasuntoja, ei kunnollista työhistoriaa, vain pätkiä.

Minulla ei ole kunnollisia ihmissuhteita, vaan pelkään ja inhoan ihmisiä.

Ei ole mitään intohimoja ja haaveita. Olen sairas, lihava, katkera ja en usko että voisin saavuttaa mitään "tavisjuttuja" elämässäni.

Jos erikoislääkärin elämä on sellaista "ihan tavista" vaan, niin minun elämäni on maanmatosen ja säälittävän luuserin epä-elämää. Elämän irvikuva. Olen huono.

Olen yrittänyt kuitenkin tosi paljon. Kaikki on jäänyt kesken ja seinä on noussut aina vastaan, kun voimavarat on mielenterveysongelmaisella yksinäisellä ihmisellä pikkaisen toisenlaiset kuin "taviksilla".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin yläasteella kympin oppilas, ylioppilastodistuksesta löytyy 3 laudaturia ja 3 eximiaa. Pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, joka kiinnosti minua kovasti, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi pitänyt koulutusvalinnassa miettiä enemmän työelämän realiteetteja. Silloin 18-vuotiaana olin aika hukassa sen kanssa, mitä elämältäni tahdon, ja kuuntelin sitten neuvoja, joissa kehotettiin opiskelemaan sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. No, valmistuin sitten maisteriksi ihan hyvällä opintomenestyksellä. Olin oppinut yliopistossa vähän armollisemmaksi vaatimuksissani itseäni kohtaan, mutta keskiarvo oli silti 4:n luokkaa ja sen sain myös arvosanaksi gradustani. Valitettavasti töitä tutkinnollani ei ole löytynyt. Kävin tekemässä yhden palkattoman harjoittelun ja se siitä. Opintojen aikaan haaveilin jonkin verran tutkijan urasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se kuitenkaan ole minua varten, kun en oikein keksisi väitöskirjan aihettakaan. Opiskelen nyt duunarialalle, josta toivon saavani sentään töitä, kun työttömyys ahdistaa ja käy omanarvontunnolle. Tuntuu vähän ikävältä, kun uskon, että minusta olisi ollut enempäänkin. Kaipa saan silti olla vain kiitollinen, jos tässä tilanteessa löydän edes työssäoppimispaikan.

Kommenttisi loppukaneetti nostaa tukan pystyyn. Pelkään, että aika moni tuossa ampuu itseään jalkaan.

Miksi pitäisi olla kiitollinen? Ehkä nykyisessä tilanteessa joutuu olemaan kiitollinen hyvin vähästä jotta pysyy järjissään, mutta se ei ole mielestäni sama asia. Jos yrittää olla tyytyväinen asiaan johon ei oikein rehellisesti ottaen tyytyväinen voi olla, niin siinähän aktiivisesti huijaa itseään ja sitten ihmettelee, miksi motivaatio on romuna.

Itse asiassa, nyt kun kirjoitin tuon, äkkiä tajusin mitä sana tyytyväinen noin niinkuin alunperin tarkoittaa. Voi että tätä maata. Ehkä meidän historia on nimenomaan tyytymisen historiaa. Vuosisatoja meidän Michelangelot ovat veistelleet lapsilleen keinuhevosia talvella, kun on lopultakin kesäloma. Mitä heikommin maalla menee, sitä körttiläisemmäksi menee asenteet.

Väitän vaan, että tämä maa tippuu kehitysmaaksi, jos ei opetella lopultakin olemaan tyytymättä. Tyhjän kun tosiaan saa pyytämättäkin.

Voisin rakastua sinuun! 💕

Vierailija kirjoitti:

Itselleni taas kävi hieman päinvastoin. Minulla oli loistava muisti, hyvä oppimiskyky, mutta äärimmäisen surkeat kotiolosuhteet, joten opettajat mittasivat numeroissaan enemmän vanhempieni humala-astetta ja kiinnostusta lapsensa koulunkäyntiin kuin itseäni vähemmän lahjakkaita tyttöjä luokallani. Esim. luokallani oli tyttö, jonka äiti pakkasi repun vielä kuudennella luokalla ja toi kouluun ajoissa, sekä tarkisti läksyt. Itse keräsin kirjoja milloin kaljapullojen, milloin tuhkakuppien keskeltä tukka takussa ja mietin mitkä sukat haisevat vähiten. Totta kai tämä kaikki kulutti hirveästi ja opettaja teki johtopäätöksen, etten ole kovin fiksu. Luokallani oli ulkomaalainen tyttö, mitä hehkutettiin 2lk - 9 lk asti, ja hän keräsi kaikki stipendit, tehtiin lehtijuttu ja otettiin tukuttain valokuvia kun ulkomaalainen pärjäsi niin hyvin. Itse muistan ysin päättäjäisissä, että äitini ei tullut paikalle kun halusi nähdä veljeni kutosen päättäjäiset, isää ei ollut, joten kävelin ruusu ja surkea tokari kädessäni ympäri koulua. Silloin muistan ajatelleeni, että siinäkö se oli, ja katsoin kun muiden kavereitteni vanhemmat halasivat, tarjosivat sikareita ja ottivat yhteiskuvia onnistuneesti päättyneestä taipaleesta. 

Yllättäen tilanne on ulkomaalaisen kaverini kanssa vaihtunut päittäin. Hänen numeronsa tippuivat kuin lehmän häntä, koulumenestys takkusi eikä kirjotukset menneet putkeen lukiossa, koska siellä hän oli yhtä eksoottinen ilmestys kuin jalkalamppu. Itselleni taas kävi päinvastoin; 6,9 keskiarvo kellahti 9,6 pienellä vaivalla, sain hyviä arvioita äidinkielen esseistä ja yhteiskuntaopista ja olin usein tunneilla äänessä ja vaihdoin mielipiteitä opettajien kanssa, koska pystyin nyt karistamaan kotiolojen karmeuden päältäni eikä kukaan tuntenut minua.

Nykyisin tuo kaverini pyörittää yrittäjänä halpakauppakamaa myyvää myymälää, kitkuttelee pätkätöissä ja yrittää milloin mitäkin, eli haaveet lääkiksestä ja mallin urasta kuivuivat kokoon. Itsestäni en vielä tiedä, opiskelen korkeakoulututkintoa hyvällä menestyksellä ja suuntanani ovat ulkomaat, ja olen tehnyt kaikenlaisia töitä mallintöistä podcasteihin. 

Emme ole enää tekemisissä tuon kaverin kanssa, koska aloinkin menestyä. :( 

Olipa rasittava provo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Minä taas ihmettelen, miten voit kuvitella, että "ulkomailla" olisi tilanne jotenkin parempi. Tiettyä tasapäistämistä Suomessa on akateemissa ammateissa palkan suhteen, mutta ei se työtehtäviin vaikuta.

Ja hieman kyllä ihmettelen, jos et erikoislääkärinä saa tyydytystä työstäsi. Ei kaikkien tarvitse lääkärin työstä pitää, mutta miten joku onnistuu erikoistumaan huomaamatta olevansa täysin väärällä alalla...

Tämä lääkäri ei ehkä ole kokenut vastoinkäymisiä ja asiat ovat liian itsestäänselvyyksiä jolloin kaikkea leimaa tylsyys ja yleinen tyytymättömyys. Tiedän monia lääkäreitä jotka ovat intohimoisia työnsä suhteen ja ovat innoissaan siitä, että saavat sekä hyöndyntää kykyjään että samalla auttaa muita. Se antaa tarkoitusta elämään ja ennenkaikkea auttaa jaksamaan vastuun ja pitkät päivät.

Toisaalta mikä sitten antaa sitä tarkoitusta ja säihkettä jos ei omat lapset, hyvä parisuhde, kodin laittaminen? En ymmärrä mistä ihmiset kuvittelevan sen "tarkoituksen" tulevan lopulta? Ehkä se tunne on mahdotonta saavuttaa jos sisällä kaikuu tyhjyyttään eikä ole vertailukohtaa siihen kun ei menekään niin hyvin ja hyvätkään asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan on joutunut taistelemaan niiden eteen? Kyllähän se on niin, että vaivalla ansaittu voitto maistuu makeammalta kuin käteen suoraan ojennettu.

" Toisaalta mikä sitten antaa sitä tarkoitusta ja säihkettä jos ei omat lapset, hyvä parisuhde, kodin laittaminen? "

Tuo ’kodin laittaminen' viimeistään paljastaa, ettet todellakaan kuulu joukkoon.

Tietoisku: monelle älyllisesti suuntautuneelle perheen perustaminen saati sisustaminen(!) eivät ole elämän tarkoitus.

Hyvä parisuhde on kyllä kantava perusta myös työssä pärjäämiselle. Lapsia siihen ei tarvita stressaamaan.

Mihin joukkoon? :D En tiedä mitä älyllisesti suuntautuneella tarkoitat, mutta itselläni ei ole lapsia tai en ole mikään sisustaja erityisesti. Ajattelin vaan kun kys. lri on hankkinut lapsia ja remontoi asuntoaan, että tekee näitä asioita koska haluaa. Toki voi olla että on tehnyt asioita joita "kuuluu" tehdä ja pettyy kun ne eivät tuokaan täyttymystä. Vaativa ura jota ei pidä minään, tämä kummastuttaa.

Vaikka en itse ole näitä asioita tavoitellut, tiedän monen niitä haluavan ja olevan niistä onnellinen. Toki arki on välillä kaikille haastavaa oli lapsia tai ei, mutta kyllähän lrin mainitsemassa elämässä on myös paljon kiitollisuuden aihetta jos pysähtyy tarkastelemaan. Kunhan pohdin, mikä onkaan se erikoisuus, jota monet tavottelevat tietämättä mitä oikeastaan tavoittelevat? Mielestäni se voi olla esim. tiedostamatonta halua kasvaa ihmisenä mutta tätä ei ymmärretä. Tai sitten narsismityyppistä, eli mikään ei riitä ennenkuin ollaan kauneimpia, parhaimpia ja ihailluimpia.

Olen sen verran älyllisesti suuntautunut, etten automaatyisesti pidä kanssani erilaisia valintoja tehneitä yksinkertaisempina. Tai että vain tietyt valinnat kielivät älystä. Sinusta epäilemättä ei voi olla älykäs ja katsoa temppareita. Tietoisku: kyllä voi.

On kaksi eri asiaa olla älykäs vs. älyllisesti suuntautunut. Jälkimmäinen ei nauti törpön tv-ohjelman katselusta.

Bb:ssa oli kuulemma joku "älykkö" mensan jäsen. Hehe. Ei ollut älyllisesti suuntautunut. Muuten ei olisi tullut mieleenkään osallistua.

Sinulla on yksinkertaisen ihmisen stereotyyppinen käsitys siitä mikä on älykästä. Totta kai älykäs voi haluta bb-taloon. Sinä et ole tarpeeksi älykäs älyämään mikä älykästä voi siinä kokemuksessa kiinnostaa.