Lue keskustelun säännöt.
Muita elämässä epäonnistuneita ex-hikareita?
16.05.2020 |
Otsikossa kysymys. Mä itse olin koulussa aina paras. En tiedä, onko hikari oikea sana, mutta siis menestyin tosi hyvin, mulla oli paljon harrastuksia joissa olin hyvä jne. Ajattelin, että musta tulee vielä jotain suurta. No lukiossa menin täysin burnoutiin (ja masennuin ja ahdistuin muutenkin koska tulen todella kammottavista kotioloista). Pääsin yliopistoon ihan ok alalle, joka ei kiinnosta pätkääkään. Nyt teen vain jotain surkeaa duunia että selviytyisin asuntolainasta. Kavereita ei juuri ole eikä muutakaan elämää kuin mitä itse keksin, eli ulkoilu, lukeminen jne. Samalla tutut vetää huippusuorituksia, pääsee mahtaviin töihin ulkomaille jne. Ehkä mä en koskaan ollut todella lahjakas, tai sitten vain tää hemmetin masennus murskasi mut lopullisesti. Niin tai näin, koen epäonnistuneeni elämässäni enkä näe, että tämä tästä enää paremmaksi muuttuisi, sillä ei 30+-vuotiaana enää ruveta suureksi taiteilijaksi tai tehdä huippu-uraa nollasta. Onko kohtalotovereita?? Ryvetään vaikka yhdessä itsesäälissä jos ei muuta.
Kommentit (131)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselleni taas kävi hieman päinvastoin. Minulla oli loistava muisti, hyvä oppimiskyky, mutta äärimmäisen surkeat kotiolosuhteet, joten opettajat mittasivat numeroissaan enemmän vanhempieni humala-astetta ja kiinnostusta lapsensa koulunkäyntiin kuin itseäni vähemmän lahjakkaita tyttöjä luokallani. Esim. luokallani oli tyttö, jonka äiti pakkasi repun vielä kuudennella luokalla ja toi kouluun ajoissa, sekä tarkisti läksyt. Itse keräsin kirjoja milloin kaljapullojen, milloin tuhkakuppien keskeltä tukka takussa ja mietin mitkä sukat haisevat vähiten. Totta kai tämä kaikki kulutti hirveästi ja opettaja teki johtopäätöksen, etten ole kovin fiksu. Luokallani oli ulkomaalainen tyttö, mitä hehkutettiin 2lk - 9 lk asti, ja hän keräsi kaikki stipendit, tehtiin lehtijuttu ja otettiin tukuttain valokuvia kun ulkomaalainen pärjäsi niin hyvin. Itse muistan ysin päättäjäisissä, että äitini ei tullut paikalle kun halusi nähdä veljeni kutosen päättäjäiset, isää ei ollut, joten kävelin ruusu ja surkea tokari kädessäni ympäri koulua. Silloin muistan ajatelleeni, että siinäkö se oli, ja katsoin kun muiden kavereitteni vanhemmat halasivat, tarjosivat sikareita ja ottivat yhteiskuvia onnistuneesti päättyneestä taipaleesta.
Yllättäen tilanne on ulkomaalaisen kaverini kanssa vaihtunut päittäin. Hänen numeronsa tippuivat kuin lehmän häntä, koulumenestys takkusi eikä kirjotukset menneet putkeen lukiossa, koska siellä hän oli yhtä eksoottinen ilmestys kuin jalkalamppu. Itselleni taas kävi päinvastoin; 6,9 keskiarvo kellahti 9,6 pienellä vaivalla, sain hyviä arvioita äidinkielen esseistä ja yhteiskuntaopista ja olin usein tunneilla äänessä ja vaihdoin mielipiteitä opettajien kanssa, koska pystyin nyt karistamaan kotiolojen karmeuden päältäni eikä kukaan tuntenut minua.
Nykyisin tuo kaverini pyörittää yrittäjänä halpakauppakamaa myyvää myymälää, kitkuttelee pätkätöissä ja yrittää milloin mitäkin, eli haaveet lääkiksestä ja mallin urasta kuivuivat kokoon. Itsestäni en vielä tiedä, opiskelen korkeakoulututkintoa hyvällä menestyksellä ja suuntanani ovat ulkomaat, ja olen tehnyt kaikenlaisia töitä mallintöistä podcasteihin.
Emme ole enää tekemisissä tuon kaverin kanssa, koska aloinkin menestyä. :(
Olipa rasittava provo.
Hiljaa jalkalamppu!
Surkeaa itsekehuskelua. Ei tasapainoisen ihmisen touhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Peruskoulussa ja lukiossa menestyy jos on valmis tekemään töitä. Lehdessä oli juttu näistä omien vuosiensa parhaiten kirjottaneista abeista. Yksikään ei ollut niin menestynyt mitä olisi voinut olettaa, nämä olivat perusinsinöörejä tms ja yksi oli tyyliin rekkakuski. Jotkut kehittyvät täyteen potentiaaliinsa paljon muita varhemmin ja menestyvät näin lukiossa ja yläasteella.
Yliopiston huippumenestyjät harvoin ovat olleet mitään superhyviä perustason kouluissa.
Mitähän se tuokin tarkoittaa? Se että kamppailee valtaisien ongelmien kanssa ja elämä on pelkkää selviytymiskamppailua, josta pitää selviytyä yksin lapsen ja nuoren taidoilla, estää aika hyvin "töiden tekemisen".
Silloin ei oikein voi sanoa että se kiusattu paskakodista tullut yksinäinen lapsi, "ei ollut valmis tekemään töitä".
Jos henkilö on kermapeffa ja piloille hemmoteltu, eikä mukavuuden halustaan tee mitään, niin silloin voi sanoa, että hän ei ole ollut valmis tekemään töitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselleni taas kävi hieman päinvastoin. Minulla oli loistava muisti, hyvä oppimiskyky, mutta äärimmäisen surkeat kotiolosuhteet, joten opettajat mittasivat numeroissaan enemmän vanhempieni humala-astetta ja kiinnostusta lapsensa koulunkäyntiin kuin itseäni vähemmän lahjakkaita tyttöjä luokallani. Esim. luokallani oli tyttö, jonka äiti pakkasi repun vielä kuudennella luokalla ja toi kouluun ajoissa, sekä tarkisti läksyt. Itse keräsin kirjoja milloin kaljapullojen, milloin tuhkakuppien keskeltä tukka takussa ja mietin mitkä sukat haisevat vähiten. Totta kai tämä kaikki kulutti hirveästi ja opettaja teki johtopäätöksen, etten ole kovin fiksu. Luokallani oli ulkomaalainen tyttö, mitä hehkutettiin 2lk - 9 lk asti, ja hän keräsi kaikki stipendit, tehtiin lehtijuttu ja otettiin tukuttain valokuvia kun ulkomaalainen pärjäsi niin hyvin. Itse muistan ysin päättäjäisissä, että äitini ei tullut paikalle kun halusi nähdä veljeni kutosen päättäjäiset, isää ei ollut, joten kävelin ruusu ja surkea tokari kädessäni ympäri koulua. Silloin muistan ajatelleeni, että siinäkö se oli, ja katsoin kun muiden kavereitteni vanhemmat halasivat, tarjosivat sikareita ja ottivat yhteiskuvia onnistuneesti päättyneestä taipaleesta.
Yllättäen tilanne on ulkomaalaisen kaverini kanssa vaihtunut päittäin. Hänen numeronsa tippuivat kuin lehmän häntä, koulumenestys takkusi eikä kirjotukset menneet putkeen lukiossa, koska siellä hän oli yhtä eksoottinen ilmestys kuin jalkalamppu. Itselleni taas kävi päinvastoin; 6,9 keskiarvo kellahti 9,6 pienellä vaivalla, sain hyviä arvioita äidinkielen esseistä ja yhteiskuntaopista ja olin usein tunneilla äänessä ja vaihdoin mielipiteitä opettajien kanssa, koska pystyin nyt karistamaan kotiolojen karmeuden päältäni eikä kukaan tuntenut minua.
Nykyisin tuo kaverini pyörittää yrittäjänä halpakauppakamaa myyvää myymälää, kitkuttelee pätkätöissä ja yrittää milloin mitäkin, eli haaveet lääkiksestä ja mallin urasta kuivuivat kokoon. Itsestäni en vielä tiedä, opiskelen korkeakoulututkintoa hyvällä menestyksellä ja suuntanani ovat ulkomaat, ja olen tehnyt kaikenlaisia töitä mallintöistä podcasteihin.
Emme ole enää tekemisissä tuon kaverin kanssa, koska aloinkin menestyä. :(
Olipa rasittava provo.
Hiljaa jalkalamppu!
Surkeaa itsekehuskelua. Ei tasapainoisen ihmisen touhua.
En edes ollut tuo joka kirjoitti jalkalampusta. Huvituin vaan kun sinuun kalahti niin kipeästi. Tasapainoisemmalta hän vaikuttaa kuin sinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin yläasteella kympin oppilas, ylioppilastodistuksesta löytyy 3 laudaturia ja 3 eximiaa. Pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, joka kiinnosti minua kovasti, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi pitänyt koulutusvalinnassa miettiä enemmän työelämän realiteetteja. Silloin 18-vuotiaana olin aika hukassa sen kanssa, mitä elämältäni tahdon, ja kuuntelin sitten neuvoja, joissa kehotettiin opiskelemaan sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. No, valmistuin sitten maisteriksi ihan hyvällä opintomenestyksellä. Olin oppinut yliopistossa vähän armollisemmaksi vaatimuksissani itseäni kohtaan, mutta keskiarvo oli silti 4:n luokkaa ja sen sain myös arvosanaksi gradustani. Valitettavasti töitä tutkinnollani ei ole löytynyt. Kävin tekemässä yhden palkattoman harjoittelun ja se siitä. Opintojen aikaan haaveilin jonkin verran tutkijan urasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se kuitenkaan ole minua varten, kun en oikein keksisi väitöskirjan aihettakaan. Opiskelen nyt duunarialalle, josta toivon saavani sentään töitä, kun työttömyys ahdistaa ja käy omanarvontunnolle. Tuntuu vähän ikävältä, kun uskon, että minusta olisi ollut enempäänkin. Kaipa saan silti olla vain kiitollinen, jos tässä tilanteessa löydän edes työssäoppimispaikan.
Kommenttisi loppukaneetti nostaa tukan pystyyn. Pelkään, että aika moni tuossa ampuu itseään jalkaan.
Miksi pitäisi olla kiitollinen? Ehkä nykyisessä tilanteessa joutuu olemaan kiitollinen hyvin vähästä jotta pysyy järjissään, mutta se ei ole mielestäni sama asia. Jos yrittää olla tyytyväinen asiaan johon ei oikein rehellisesti ottaen tyytyväinen voi olla, niin siinähän aktiivisesti huijaa itseään ja sitten ihmettelee, miksi motivaatio on romuna.
Itse asiassa, nyt kun kirjoitin tuon, äkkiä tajusin mitä sana tyytyväinen noin niinkuin alunperin tarkoittaa. Voi että tätä maata. Ehkä meidän historia on nimenomaan tyytymisen historiaa. Vuosisatoja meidän Michelangelot ovat veistelleet lapsilleen keinuhevosia talvella, kun on lopultakin kesäloma. Mitä heikommin maalla menee, sitä körttiläisemmäksi menee asenteet.
Väitän vaan, että tämä maa tippuu kehitysmaaksi, jos ei opetella lopultakin olemaan tyytymättä. Tyhjän kun tosiaan saa pyytämättäkin.
Voisin rakastua sinuun! 💕
Sama. Täällä on monessakin ketjussa hekumoitu, miten koronan myötä palataan "perusasioiden" äärelle, eikä enää tueta kulttuuria, sivistystä tai korkeakoulutusta. Ja läjäpäin yläpeukkua näille avauksille. Yritin yhteen kommentoida, että tajuatteko mitä se tarkoittaa isossa mittakaavassa, jos meillä menee niin että ei ole enää mitään muuta kuin perunaa lautasella, peltotöitä ja katto pään päällä. Toki siitäkin voi olla kiitollinen, mutta moni kaipaa elämältä enemmän eikä se kaipaus ole väärin. Kaikki merkittävä, mitä ihminen on keksinyt ja luonut on tulosta siitä, että ei olla haluttu tyytyä vaan on tavoiteltu enemmän, isompaa, nopeampaa, helpompaa ja kauniimpaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peruskoulussa ja lukiossa menestyy jos on valmis tekemään töitä. Lehdessä oli juttu näistä omien vuosiensa parhaiten kirjottaneista abeista. Yksikään ei ollut niin menestynyt mitä olisi voinut olettaa, nämä olivat perusinsinöörejä tms ja yksi oli tyyliin rekkakuski. Jotkut kehittyvät täyteen potentiaaliinsa paljon muita varhemmin ja menestyvät näin lukiossa ja yläasteella.
Yliopiston huippumenestyjät harvoin ovat olleet mitään superhyviä perustason kouluissa.
Mikä sinua motivoi tällaiseen solvaamiseen, ei kai tuota oikein muutenkaan voi nimittää?
Ajattelin kohauttaa olkiani, ainahan näitä mattoalta-kommentaattoreita löytyy jos Ä-sana mainitaan. Mutta miksi juuri silloin jos yritetään puhua mielenterveyden rasitteista samalla? Eikö sinun pitäisi olla onnessasi, mutta et sitten kuitenkaan ole?
Jos olet itse menestynyt yliopistossa, niin kalvaako edelleen se, jos koulussa joku meni ohi? Vai mikä ongelmasi on? Oletko se, jolla terävintä kärkeä on kyynärpäät?
Hän on ymmärtämätön privilegioittensa päälle. Hän on näitä "oman onnensa seppiä". Ei hänellä ole ollut mitään taakkaa ja painolastia niskassaan, vaan hän on SAANUT tehdä töitä menestymisensä eteen.
Ei tuollaiset tajua, millaisessa täysin toisenlaisessa maailmassa toiset elävät, ja kuinka muilla menee kaikki voimavarat ihan muuhun.
Eritoten hän ei tajua sitä että moni ihminen on voinut raataa paljon enemmän mitä hän, ja nähdä paljon enemmän vaivaa ja kärsiä, mutta on sillä järjettömällä sinnittelyllä saavuttanut vain kohtalaista tai mitätöntä menestystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin yläasteella kympin oppilas, ylioppilastodistuksesta löytyy 3 laudaturia ja 3 eximiaa. Pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, joka kiinnosti minua kovasti, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi pitänyt koulutusvalinnassa miettiä enemmän työelämän realiteetteja. Silloin 18-vuotiaana olin aika hukassa sen kanssa, mitä elämältäni tahdon, ja kuuntelin sitten neuvoja, joissa kehotettiin opiskelemaan sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. No, valmistuin sitten maisteriksi ihan hyvällä opintomenestyksellä. Olin oppinut yliopistossa vähän armollisemmaksi vaatimuksissani itseäni kohtaan, mutta keskiarvo oli silti 4:n luokkaa ja sen sain myös arvosanaksi gradustani. Valitettavasti töitä tutkinnollani ei ole löytynyt. Kävin tekemässä yhden palkattoman harjoittelun ja se siitä. Opintojen aikaan haaveilin jonkin verran tutkijan urasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se kuitenkaan ole minua varten, kun en oikein keksisi väitöskirjan aihettakaan. Opiskelen nyt duunarialalle, josta toivon saavani sentään töitä, kun työttömyys ahdistaa ja käy omanarvontunnolle. Tuntuu vähän ikävältä, kun uskon, että minusta olisi ollut enempäänkin. Kaipa saan silti olla vain kiitollinen, jos tässä tilanteessa löydän edes työssäoppimispaikan.
Kommenttisi loppukaneetti nostaa tukan pystyyn. Pelkään, että aika moni tuossa ampuu itseään jalkaan.
Miksi pitäisi olla kiitollinen? Ehkä nykyisessä tilanteessa joutuu olemaan kiitollinen hyvin vähästä jotta pysyy järjissään, mutta se ei ole mielestäni sama asia. Jos yrittää olla tyytyväinen asiaan johon ei oikein rehellisesti ottaen tyytyväinen voi olla, niin siinähän aktiivisesti huijaa itseään ja sitten ihmettelee, miksi motivaatio on romuna.
Itse asiassa, nyt kun kirjoitin tuon, äkkiä tajusin mitä sana tyytyväinen noin niinkuin alunperin tarkoittaa. Voi että tätä maata. Ehkä meidän historia on nimenomaan tyytymisen historiaa. Vuosisatoja meidän Michelangelot ovat veistelleet lapsilleen keinuhevosia talvella, kun on lopultakin kesäloma. Mitä heikommin maalla menee, sitä körttiläisemmäksi menee asenteet.
Väitän vaan, että tämä maa tippuu kehitysmaaksi, jos ei opetella lopultakin olemaan tyytymättä. Tyhjän kun tosiaan saa pyytämättäkin.
Voisin rakastua sinuun! 💕
Sama. Täällä on monessakin ketjussa hekumoitu, miten koronan myötä palataan "perusasioiden" äärelle, eikä enää tueta kulttuuria, sivistystä tai korkeakoulutusta. Ja läjäpäin yläpeukkua näille avauksille. Yritin yhteen kommentoida, että tajuatteko mitä se tarkoittaa isossa mittakaavassa, jos meillä menee niin että ei ole enää mitään muuta kuin perunaa lautasella, peltotöitä ja katto pään päällä. Toki siitäkin voi olla kiitollinen, mutta moni kaipaa elämältä enemmän eikä se kaipaus ole väärin. Kaikki merkittävä, mitä ihminen on keksinyt ja luonut on tulosta siitä, että ei olla haluttu tyytyä vaan on tavoiteltu enemmän, isompaa, nopeampaa, helpompaa ja kauniimpaa.
Juupa juu. Se että ei voi matkustella 25 kertaa vuodessa ulkomaille, kuvaamaan ruskettunutta bikiniper*ettään someen typerien iskulauseiden kera, tai se ettei pääse huoltamaan tekoripsiään ja pääse koko ajan jonnekin peffaansa ketkuttamaan on siis yhtä kuin pelkkää perunaa lautasella. YYYYYHYYYYY!!!!
Peltotöihin sinä et pääse. Ja olet myös täysi kakara, kun et ymmärrä miten arvokas ja hieno asia on puhdas vesi, katto pään päällä ja se fuckin peruna.
Peruna on hyvää ruokaa, parempaa kuin riisi tai pasta.
Sinä tietenkin et voi elää ilman ostereitasi, mutta se kertoo sinusta ihmisenä kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin yläasteella kympin oppilas, ylioppilastodistuksesta löytyy 3 laudaturia ja 3 eximiaa. Pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, joka kiinnosti minua kovasti, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi pitänyt koulutusvalinnassa miettiä enemmän työelämän realiteetteja. Silloin 18-vuotiaana olin aika hukassa sen kanssa, mitä elämältäni tahdon, ja kuuntelin sitten neuvoja, joissa kehotettiin opiskelemaan sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. No, valmistuin sitten maisteriksi ihan hyvällä opintomenestyksellä. Olin oppinut yliopistossa vähän armollisemmaksi vaatimuksissani itseäni kohtaan, mutta keskiarvo oli silti 4:n luokkaa ja sen sain myös arvosanaksi gradustani. Valitettavasti töitä tutkinnollani ei ole löytynyt. Kävin tekemässä yhden palkattoman harjoittelun ja se siitä. Opintojen aikaan haaveilin jonkin verran tutkijan urasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se kuitenkaan ole minua varten, kun en oikein keksisi väitöskirjan aihettakaan. Opiskelen nyt duunarialalle, josta toivon saavani sentään töitä, kun työttömyys ahdistaa ja käy omanarvontunnolle. Tuntuu vähän ikävältä, kun uskon, että minusta olisi ollut enempäänkin. Kaipa saan silti olla vain kiitollinen, jos tässä tilanteessa löydän edes työssäoppimispaikan.
Kommenttisi loppukaneetti nostaa tukan pystyyn. Pelkään, että aika moni tuossa ampuu itseään jalkaan.
Miksi pitäisi olla kiitollinen? Ehkä nykyisessä tilanteessa joutuu olemaan kiitollinen hyvin vähästä jotta pysyy järjissään, mutta se ei ole mielestäni sama asia. Jos yrittää olla tyytyväinen asiaan johon ei oikein rehellisesti ottaen tyytyväinen voi olla, niin siinähän aktiivisesti huijaa itseään ja sitten ihmettelee, miksi motivaatio on romuna.
Itse asiassa, nyt kun kirjoitin tuon, äkkiä tajusin mitä sana tyytyväinen noin niinkuin alunperin tarkoittaa. Voi että tätä maata. Ehkä meidän historia on nimenomaan tyytymisen historiaa. Vuosisatoja meidän Michelangelot ovat veistelleet lapsilleen keinuhevosia talvella, kun on lopultakin kesäloma. Mitä heikommin maalla menee, sitä körttiläisemmäksi menee asenteet.
Väitän vaan, että tämä maa tippuu kehitysmaaksi, jos ei opetella lopultakin olemaan tyytymättä. Tyhjän kun tosiaan saa pyytämättäkin.
Niin, varmaankin olet oikeassa. Tällä hetkellä kyllä tuntuu, että olen ihan oikeasti tyytyväinen, jos vain jotenkin pääsen elämässä eteenpäin. En usko, että haluan tyytyä suorittavan tason tehtäviin koko loppuelämääni, mutta haluaisin päästä tavallaan elämässäni alkuun. Myöhemmin sitten ehkä omaa yritystä pystyyn tai jatkokoulutusta, kun on saanut vähän pääomaa kasaan. En ole vielä valmis heittämään kaikkea toivoa, vaikka nyt onkin epäonnistunut olo. Oikeastaan vähän pelottaa, että päätän vielä mukavuudenhaluissani olla vähään tyytyväinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin yläasteella kympin oppilas, ylioppilastodistuksesta löytyy 3 laudaturia ja 3 eximiaa. Pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, joka kiinnosti minua kovasti, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi pitänyt koulutusvalinnassa miettiä enemmän työelämän realiteetteja. Silloin 18-vuotiaana olin aika hukassa sen kanssa, mitä elämältäni tahdon, ja kuuntelin sitten neuvoja, joissa kehotettiin opiskelemaan sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. No, valmistuin sitten maisteriksi ihan hyvällä opintomenestyksellä. Olin oppinut yliopistossa vähän armollisemmaksi vaatimuksissani itseäni kohtaan, mutta keskiarvo oli silti 4:n luokkaa ja sen sain myös arvosanaksi gradustani. Valitettavasti töitä tutkinnollani ei ole löytynyt. Kävin tekemässä yhden palkattoman harjoittelun ja se siitä. Opintojen aikaan haaveilin jonkin verran tutkijan urasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se kuitenkaan ole minua varten, kun en oikein keksisi väitöskirjan aihettakaan. Opiskelen nyt duunarialalle, josta toivon saavani sentään töitä, kun työttömyys ahdistaa ja käy omanarvontunnolle. Tuntuu vähän ikävältä, kun uskon, että minusta olisi ollut enempäänkin. Kaipa saan silti olla vain kiitollinen, jos tässä tilanteessa löydän edes työssäoppimispaikan.
Kommenttisi loppukaneetti nostaa tukan pystyyn. Pelkään, että aika moni tuossa ampuu itseään jalkaan.
Miksi pitäisi olla kiitollinen? Ehkä nykyisessä tilanteessa joutuu olemaan kiitollinen hyvin vähästä jotta pysyy järjissään, mutta se ei ole mielestäni sama asia. Jos yrittää olla tyytyväinen asiaan johon ei oikein rehellisesti ottaen tyytyväinen voi olla, niin siinähän aktiivisesti huijaa itseään ja sitten ihmettelee, miksi motivaatio on romuna.
Itse asiassa, nyt kun kirjoitin tuon, äkkiä tajusin mitä sana tyytyväinen noin niinkuin alunperin tarkoittaa. Voi että tätä maata. Ehkä meidän historia on nimenomaan tyytymisen historiaa. Vuosisatoja meidän Michelangelot ovat veistelleet lapsilleen keinuhevosia talvella, kun on lopultakin kesäloma. Mitä heikommin maalla menee, sitä körttiläisemmäksi menee asenteet.
Väitän vaan, että tämä maa tippuu kehitysmaaksi, jos ei opetella lopultakin olemaan tyytymättä. Tyhjän kun tosiaan saa pyytämättäkin.
Voisin rakastua sinuun! 💕
Sama. Täällä on monessakin ketjussa hekumoitu, miten koronan myötä palataan "perusasioiden" äärelle, eikä enää tueta kulttuuria, sivistystä tai korkeakoulutusta. Ja läjäpäin yläpeukkua näille avauksille. Yritin yhteen kommentoida, että tajuatteko mitä se tarkoittaa isossa mittakaavassa, jos meillä menee niin että ei ole enää mitään muuta kuin perunaa lautasella, peltotöitä ja katto pään päällä. Toki siitäkin voi olla kiitollinen, mutta moni kaipaa elämältä enemmän eikä se kaipaus ole väärin. Kaikki merkittävä, mitä ihminen on keksinyt ja luonut on tulosta siitä, että ei olla haluttu tyytyä vaan on tavoiteltu enemmän, isompaa, nopeampaa, helpompaa ja kauniimpaa.
On typerää kun sinä puhut sivistyksestä, muttet ole sivistynyt itse. Sinulta puuttuu sivistys ja olet pilalle hemmoteltu kakara.
Sivistystä on tajuta, että katto pään päällä ja se peruna lautasella on arvokasta. Ja jos sinä et osaa muuta kuin ketkuttaa peffaasi etkä mitään kontribuutiota anna asioiden eteen, et oikein voi v**tuilla ja kitistä peltotöistä.
Sivistynyt ihminen ei halveksi peltotöitä, kun ymmärtää ettei ruoka tule lautaselle siten, että se vaan manifestoituu jonkun kulttuuritoimittajan ajattelemana kaupanhyllylle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin yläasteella kympin oppilas, ylioppilastodistuksesta löytyy 3 laudaturia ja 3 eximiaa. Pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, joka kiinnosti minua kovasti, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi pitänyt koulutusvalinnassa miettiä enemmän työelämän realiteetteja. Silloin 18-vuotiaana olin aika hukassa sen kanssa, mitä elämältäni tahdon, ja kuuntelin sitten neuvoja, joissa kehotettiin opiskelemaan sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. No, valmistuin sitten maisteriksi ihan hyvällä opintomenestyksellä. Olin oppinut yliopistossa vähän armollisemmaksi vaatimuksissani itseäni kohtaan, mutta keskiarvo oli silti 4:n luokkaa ja sen sain myös arvosanaksi gradustani. Valitettavasti töitä tutkinnollani ei ole löytynyt. Kävin tekemässä yhden palkattoman harjoittelun ja se siitä. Opintojen aikaan haaveilin jonkin verran tutkijan urasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se kuitenkaan ole minua varten, kun en oikein keksisi väitöskirjan aihettakaan. Opiskelen nyt duunarialalle, josta toivon saavani sentään töitä, kun työttömyys ahdistaa ja käy omanarvontunnolle. Tuntuu vähän ikävältä, kun uskon, että minusta olisi ollut enempäänkin. Kaipa saan silti olla vain kiitollinen, jos tässä tilanteessa löydän edes työssäoppimispaikan.
Kommenttisi loppukaneetti nostaa tukan pystyyn. Pelkään, että aika moni tuossa ampuu itseään jalkaan.
Miksi pitäisi olla kiitollinen? Ehkä nykyisessä tilanteessa joutuu olemaan kiitollinen hyvin vähästä jotta pysyy järjissään, mutta se ei ole mielestäni sama asia. Jos yrittää olla tyytyväinen asiaan johon ei oikein rehellisesti ottaen tyytyväinen voi olla, niin siinähän aktiivisesti huijaa itseään ja sitten ihmettelee, miksi motivaatio on romuna.
Itse asiassa, nyt kun kirjoitin tuon, äkkiä tajusin mitä sana tyytyväinen noin niinkuin alunperin tarkoittaa. Voi että tätä maata. Ehkä meidän historia on nimenomaan tyytymisen historiaa. Vuosisatoja meidän Michelangelot ovat veistelleet lapsilleen keinuhevosia talvella, kun on lopultakin kesäloma. Mitä heikommin maalla menee, sitä körttiläisemmäksi menee asenteet.
Väitän vaan, että tämä maa tippuu kehitysmaaksi, jos ei opetella lopultakin olemaan tyytymättä. Tyhjän kun tosiaan saa pyytämättäkin.
Voisin rakastua sinuun! 💕
Sama. Täällä on monessakin ketjussa hekumoitu, miten koronan myötä palataan "perusasioiden" äärelle, eikä enää tueta kulttuuria, sivistystä tai korkeakoulutusta. Ja läjäpäin yläpeukkua näille avauksille. Yritin yhteen kommentoida, että tajuatteko mitä se tarkoittaa isossa mittakaavassa, jos meillä menee niin että ei ole enää mitään muuta kuin perunaa lautasella, peltotöitä ja katto pään päällä. Toki siitäkin voi olla kiitollinen, mutta moni kaipaa elämältä enemmän eikä se kaipaus ole väärin. Kaikki merkittävä, mitä ihminen on keksinyt ja luonut on tulosta siitä, että ei olla haluttu tyytyä vaan on tavoiteltu enemmän, isompaa, nopeampaa, helpompaa ja kauniimpaa.
On typerää kun sinä puhut sivistyksestä, muttet ole sivistynyt itse. Sinulta puuttuu sivistys ja olet pilalle hemmoteltu kakara.
Sivistystä on tajuta, että katto pään päällä ja se peruna lautasella on arvokasta. Ja jos sinä et osaa muuta kuin ketkuttaa peffaasi etkä mitään kontribuutiota anna asioiden eteen, et oikein voi v**tuilla ja kitistä peltotöistä.
Sivistynyt ihminen ei halveksi peltotöitä, kun ymmärtää ettei ruoka tule lautaselle siten, että se vaan manifestoituu jonkun kulttuuritoimittajan ajattelemana kaupanhyllylle.
Et taida tietää, mitä sivistys tarkoittaa, tai ainakaan kovin sivistynyt kuva tuosta meuhkaamisestasi ei tule. Tietysti peltotyöt ovat tärkeitä yhteiskunnan kokonaisuudessa. Sivistys on sitä, mitä kulttuuri on luonut vuosituhansien kuluessa kaikkien näiden pelkän hengissäpysymisen kannalta tarpeellisten toimien päälle ja lisäksi, se henkinen lisäarvo, mitä yhteiskunta tuottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ettäkö sivistys, korkeakoulutus ja kulttuuri on yhtä kuin Instagram-herutus, somettaminen, ulkomailla ravaaminen ja ostoskeskukset? Voi jukra tätä järjenjuoksua täällä taas.
Minä kun luulin kommentoivani ketjuun, jossa on fiksua ja ajattelevaa porukkaa, mutta ehei. Mistä näitä riehujia aina riittää joille pointit menee ohi niin että lentää, mutta toisia keskustelijoita pitää tulla tänne haukkumaan?
Vierailija kirjoitti:
Ettäkö sivistys, korkeakoulutus ja kulttuuri on yhtä kuin Instagram-herutus, somettaminen, ulkomailla ravaaminen ja ostoskeskukset? Voi jukra tätä järjenjuoksua täällä taas.
Minä kun luulin kommentoivani ketjuun, jossa on fiksua ja ajattelevaa porukkaa, mutta ehei. Mistä näitä riehujia aina riittää joille pointit menee ohi niin että lentää, mutta toisia keskustelijoita pitää tulla tänne haukkumaan?
Kaikki ok? 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin yläasteella kympin oppilas, ylioppilastodistuksesta löytyy 3 laudaturia ja 3 eximiaa. Pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, joka kiinnosti minua kovasti, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi pitänyt koulutusvalinnassa miettiä enemmän työelämän realiteetteja. Silloin 18-vuotiaana olin aika hukassa sen kanssa, mitä elämältäni tahdon, ja kuuntelin sitten neuvoja, joissa kehotettiin opiskelemaan sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. No, valmistuin sitten maisteriksi ihan hyvällä opintomenestyksellä. Olin oppinut yliopistossa vähän armollisemmaksi vaatimuksissani itseäni kohtaan, mutta keskiarvo oli silti 4:n luokkaa ja sen sain myös arvosanaksi gradustani. Valitettavasti töitä tutkinnollani ei ole löytynyt. Kävin tekemässä yhden palkattoman harjoittelun ja se siitä. Opintojen aikaan haaveilin jonkin verran tutkijan urasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se kuitenkaan ole minua varten, kun en oikein keksisi väitöskirjan aihettakaan. Opiskelen nyt duunarialalle, josta toivon saavani sentään töitä, kun työttömyys ahdistaa ja käy omanarvontunnolle. Tuntuu vähän ikävältä, kun uskon, että minusta olisi ollut enempäänkin. Kaipa saan silti olla vain kiitollinen, jos tässä tilanteessa löydän edes työssäoppimispaikan.
Kommenttisi loppukaneetti nostaa tukan pystyyn. Pelkään, että aika moni tuossa ampuu itseään jalkaan.
Miksi pitäisi olla kiitollinen? Ehkä nykyisessä tilanteessa joutuu olemaan kiitollinen hyvin vähästä jotta pysyy järjissään, mutta se ei ole mielestäni sama asia. Jos yrittää olla tyytyväinen asiaan johon ei oikein rehellisesti ottaen tyytyväinen voi olla, niin siinähän aktiivisesti huijaa itseään ja sitten ihmettelee, miksi motivaatio on romuna.
Itse asiassa, nyt kun kirjoitin tuon, äkkiä tajusin mitä sana tyytyväinen noin niinkuin alunperin tarkoittaa. Voi että tätä maata. Ehkä meidän historia on nimenomaan tyytymisen historiaa. Vuosisatoja meidän Michelangelot ovat veistelleet lapsilleen keinuhevosia talvella, kun on lopultakin kesäloma. Mitä heikommin maalla menee, sitä körttiläisemmäksi menee asenteet.
Väitän vaan, että tämä maa tippuu kehitysmaaksi, jos ei opetella lopultakin olemaan tyytymättä. Tyhjän kun tosiaan saa pyytämättäkin.
Voisin rakastua sinuun! 💕
Sama. Täällä on monessakin ketjussa hekumoitu, miten koronan myötä palataan "perusasioiden" äärelle, eikä enää tueta kulttuuria, sivistystä tai korkeakoulutusta. Ja läjäpäin yläpeukkua näille avauksille. Yritin yhteen kommentoida, että tajuatteko mitä se tarkoittaa isossa mittakaavassa, jos meillä menee niin että ei ole enää mitään muuta kuin perunaa lautasella, peltotöitä ja katto pään päällä. Toki siitäkin voi olla kiitollinen, mutta moni kaipaa elämältä enemmän eikä se kaipaus ole väärin. Kaikki merkittävä, mitä ihminen on keksinyt ja luonut on tulosta siitä, että ei olla haluttu tyytyä vaan on tavoiteltu enemmän, isompaa, nopeampaa, helpompaa ja kauniimpaa.
On typerää kun sinä puhut sivistyksestä, muttet ole sivistynyt itse. Sinulta puuttuu sivistys ja olet pilalle hemmoteltu kakara.
Sivistystä on tajuta, että katto pään päällä ja se peruna lautasella on arvokasta. Ja jos sinä et osaa muuta kuin ketkuttaa peffaasi etkä mitään kontribuutiota anna asioiden eteen, et oikein voi v**tuilla ja kitistä peltotöistä.
Sivistynyt ihminen ei halveksi peltotöitä, kun ymmärtää ettei ruoka tule lautaselle siten, että se vaan manifestoituu jonkun kulttuuritoimittajan ajattelemana kaupanhyllylle.
Kettuilet nyt väärälle ihmiselle. Minä olen se johon täällä rakastuttiin äsken (kiitos siitä, hymy heräsi), kuuden ällän peltotyöläinen, perunaa laitettiin maahan tavallista enemmän ja seuraavaksi sipulia perään kunhan säät lämpiävät yhtään, koska arvelemme, että saattaa tulla köyhille pulaa ruuasta. Kuten meille.
Tässä maassa ei enää kannata lähteä tekemään kovin pontevia oletuksia kirjoittajan statuksesta sen mukaan, miten älykkäänoloista tekstiä tämä pystyy tuottamaan. Vanhoissa suomifilmeissä kulkuri voi olla piiloprinssi henkilökohtaisista syistä, mutta nykysuomessa sitä voidaan olla myös siksi, että apurahoja ei aikanaan saanut, eikä vanhemmille ole löytynyt säällistä hoitopaikkaa.
Terveisin omaishoitaja, ja melko kypsähtänyt sellainen. Ei oikeastaan muita tuloja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin yläasteella kympin oppilas, ylioppilastodistuksesta löytyy 3 laudaturia ja 3 eximiaa. Pääsin opiskelemaan yliopistoon alaa, joka kiinnosti minua kovasti, mutta näin jälkikäteen katsottuna olisi pitänyt koulutusvalinnassa miettiä enemmän työelämän realiteetteja. Silloin 18-vuotiaana olin aika hukassa sen kanssa, mitä elämältäni tahdon, ja kuuntelin sitten neuvoja, joissa kehotettiin opiskelemaan sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa. No, valmistuin sitten maisteriksi ihan hyvällä opintomenestyksellä. Olin oppinut yliopistossa vähän armollisemmaksi vaatimuksissani itseäni kohtaan, mutta keskiarvo oli silti 4:n luokkaa ja sen sain myös arvosanaksi gradustani. Valitettavasti töitä tutkinnollani ei ole löytynyt. Kävin tekemässä yhden palkattoman harjoittelun ja se siitä. Opintojen aikaan haaveilin jonkin verran tutkijan urasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se kuitenkaan ole minua varten, kun en oikein keksisi väitöskirjan aihettakaan. Opiskelen nyt duunarialalle, josta toivon saavani sentään töitä, kun työttömyys ahdistaa ja käy omanarvontunnolle. Tuntuu vähän ikävältä, kun uskon, että minusta olisi ollut enempäänkin. Kaipa saan silti olla vain kiitollinen, jos tässä tilanteessa löydän edes työssäoppimispaikan.
Kommenttisi loppukaneetti nostaa tukan pystyyn. Pelkään, että aika moni tuossa ampuu itseään jalkaan.
Miksi pitäisi olla kiitollinen? Ehkä nykyisessä tilanteessa joutuu olemaan kiitollinen hyvin vähästä jotta pysyy järjissään, mutta se ei ole mielestäni sama asia. Jos yrittää olla tyytyväinen asiaan johon ei oikein rehellisesti ottaen tyytyväinen voi olla, niin siinähän aktiivisesti huijaa itseään ja sitten ihmettelee, miksi motivaatio on romuna.
Itse asiassa, nyt kun kirjoitin tuon, äkkiä tajusin mitä sana tyytyväinen noin niinkuin alunperin tarkoittaa. Voi että tätä maata. Ehkä meidän historia on nimenomaan tyytymisen historiaa. Vuosisatoja meidän Michelangelot ovat veistelleet lapsilleen keinuhevosia talvella, kun on lopultakin kesäloma. Mitä heikommin maalla menee, sitä körttiläisemmäksi menee asenteet.
Väitän vaan, että tämä maa tippuu kehitysmaaksi, jos ei opetella lopultakin olemaan tyytymättä. Tyhjän kun tosiaan saa pyytämättäkin.
Niin, varmaankin olet oikeassa. Tällä hetkellä kyllä tuntuu, että olen ihan oikeasti tyytyväinen, jos vain jotenkin pääsen elämässä eteenpäin. En usko, että haluan tyytyä suorittavan tason tehtäviin koko loppuelämääni, mutta haluaisin päästä tavallaan elämässäni alkuun. Myöhemmin sitten ehkä omaa yritystä pystyyn tai jatkokoulutusta, kun on saanut vähän pääomaa kasaan. En ole vielä valmis heittämään kaikkea toivoa, vaikka nyt onkin epäonnistunut olo. Oikeastaan vähän pelottaa, että päätän vielä mukavuudenhaluissani olla vähään tyytyväinen.
Älä ota itseesi, en tarkoittanut sitä mitenkään sinua moittimaan. Rohkaisen sinua, mitä sitten teetkin, mutta jos jäät huijaamaan itseäsi, nyhjään hellästi eteenpäin. Aina kannattaa pyrkiä muuttamaan jotain, koska maailma ei ole valmis. Ei ole mitään syytä jäädä kyhjöttämään siihen pienuudentunteeseen, jota maailma sinulle tyrkyttää. Täällä loistavissa yhteiskunnissamme ei lopultakaan ole jäseninä juurikaan muita olentoja kuin ihmisiä. Kaikki on meistä kiinni. Emmekä sitten lopultakaan ole yksin, ellemme päätä uskoa ilkeämieliseen väitteeseen, että näin olisi. Jos omat voimat eivät enää riitä aiempiin tavoitteisiin, pitää asettaa uusia. Ei tarvita kummoisiakaan voimia, että voi tehdä ainakin toisten elämästä parempaa sittenkin kun oma on melkoisen mätää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös kolmeakymppiä lähestyvä hukattu potentiaali. Koulussa ennen lukiota aina vähintään hyvä, tunnollinen, reipas ja kaikin puolin lupaava tapaus. Vanhemmat olivat ylpeitä. Lukiossa sairastuin syömishäiriöön ja sen myötä masennukseen, siinä menikin sitten usko omiin kykyihin ja elämään. Hain amkiin opiskelemaan alaa joka ei kiinnostanut pätkääkään, vaikka yliopistoon olisin varmasti normaalioloissa pyrkinyt. No, eipä ole edes sitä ammattia vastaavia töitä tullut tehtyä kuin pieni pätkä, muuten hommissa joihin pääsisi kuka vaan ilman mitään sen suurempia ansioita. Syytän jatkuvasti itseäni siitä, että annoin mielenterveysongelmien pilata tuon älyttömän tärkeän vaiheen elämässäni, vaikka sille nyt ei silloin mitään voinutkaan.
Kolmekymppinen on vielä nuori monessa mielessä. Älkää heittäkö kirvestä kaivoon vielä tuossa iässä, vaikka miten tuntuisi olevan seinä vastassa. Itsekin tosin olin epätoivoisimmillani pari-kolmekymppisenä, kun vertasin itseäni niihin, jotka tuntuivat saavan kaiken. Masentuneena ajattelu on kovin mustavalkoista. Sieltä on päästävä eteenpäin. Omaa minäkuvaa täytyy muuttaa ja käsitystä siitä, mikä riittää hyvään elämään. Se voi olla yllättävän vähän. Moni suorittajamenestyjä on sätkynukke tai ainakin loukussa elintasopaineissaan jne. Toisaalta kovakaan raataminen jonkun asian eteen ei välttämättä takaa ansaittua palkintoa. Iän myötä kasvava suhteellisuudentaju helpottaa elämistä kummasti. Ja vertailusta luopuminen. Jos sinua on siunattu älyllä, voit käyttää sitä ihan omaksi iloksesi tai jollain muulla areenalla kuin työelämän mittelöissä. Kaikkein huonoin ratkaisu on lannistua ja unohtua jonnekin nurkkaan odottelemaan kuolemaa. Ihan iästä riippumatta.
>>Kaikkein huonoin ratkaisu on lannistua ja unohtua jonnekin nurkkaan odottelemaan kuolemaa. Ihan iästä riippumatta>>
Onko Sinulla, arvon kommentoija, tarjota minulle vaihtoehtoa?
En olisi aikoinani halunnut jäädä pois työelämästä, vaikka mt-ongelmia olikin. Minut hyllytettiin vastoin tahtoani. Diagnoosin takia en ole päässyt haluamiini koulutuksiin.
Minut on lannistettu ja ajettu nurkkaan, by yhteiskunta. N62
Elämä on muutakin kuin työtä. Minut myös mt-syyt ajoivat nurkkaan pariksi vuosikymmeneksi mutta jotain työtä sain ja pystyin tekemään. Se pelasti minut. Olen monesti miettinyt sitä, miten minun olisi käynyt, jos minut olisi työnnetty ulos työelämästä. En ehkä olisi jaksanut elää, sen verran yksinäinen olen aina ollut. Niinkuin moni mt-kuntoutuja on, mutta heille on toisaalta omat tukiryhmänsä ainakin isoissa kaupungeissa. Jos ei pysty työhön, sitten on koetettava löytää niitä ilon ja mielekkyyden aiheita muualta. Siihen elämä joka tapauksessa perustuu: että se on arvokasta kaikesta huolimatta. Kyllä minuakin v*tuttaa se, etteivät asiat kohdallani menneet toisin, mutta näillä mennään. Itseään voi auttaa sillä, kun hyväksyy että tilaisuudet menevät ohi aika nopeasti työn ja perheenperustamisen suhteen.
Omassa suvussa on mt- taakkaa, joten ajattelen myös niin, että mulla kävi tämän asian suhteen vähän paska munkki johonkin toiseen verrattuna. Rämmin silti itseni ihan järjelliseen elämään lopulta. Jossain toisessa suvussa ihmiset kuolevat ehkä nuorena syöpään tai sairastelevat muuten paljon.
Näin koetan asioita katsella. Jaksaa paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olikohan tässä ketjussa yhtäkään epäonnistujaa?
Itse olin varmaan se, jota hikariksi kutsuttiin. En ollut paras, mutta ala-asteen ja yläasteen ihan siellä yläpäässä kuitenkin koulumenestyksen suhteen. En ollut suosittu, en ollut menevä. Olin hiljainen ja pienikokoinen silmälasipää, jota pilkattiin ja hikariksi haukuttiin. Keskityin kouluun, kun monet muut käyttäytyivät päinvastoin. Lukiokin meni vielä ihan kohtuullisesti vaikka ongelmia oli enemmän ja yksinäisyys sekä normaalien nuorten toiminnasta eristäytyminen vain pahenivat. Kirjoitukset sain suoritettua arvosanoin, joilla olisi ollut 90% opiskelupaikoista avoinna.
Siihen jäi hikariuteni ja siitä asti on ollut vain epäonnistumista.
Tuosta on nyt noin 20 vuotta ja sen jälkeiset saavutukseni ovat:
-kolme keskeyttettyä korkeakoulututkintoa
-ehkä yhteensä kaksi vuotta erinäistä työkokemusta
-yksi keskeytetty amistutkinto
-pitkäaikaistyöttömyys
-0 kpl ihmissuhteita, ei lapsia, ei perhettä, jatkuva yksinäisyys
-ei ammattitutkintoa
-orastava alkoholismi
-itseinho
-köyhyys
-ei omaisuuttaTätä on epäonnistuminen elämässä.
Ehkä sä olet sitten se voittaja täällä.
Mutta elämä jatkuu. Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi? Odotella kuolemaa?
Mitä luulet saavuttavasi ruoskimalla täällä masentuneita ihmisiä? Sitä he tekevät itsekin. Et muuta provisoinnillasi yhtään mitään.
Mutta ei muuta sekään mitään, että näkee jo tulevaisuutensakin epäonnistumisten sarjana.
Tiedän, että tuota mindsetiä on vaikea muuttaa. Olen ollut siellä itsekin eikä se hetkessä muutu. Mutta ne ihan pienetkin onnistumiset olisivat tärkeitä. Tai vaikka toistuva rutiini duunaritöissä. Pääsee kuulumaan johonkin. Itsekin olen keskeyttänyt opintoja. Sehän on ennemmin sääntö kuin poikkeus jos ei usko itsessään mihinkään. Pitäisi ruveta uskomaan. Kaikki osaavat jotakin. Ei sillä ole mitään väliä mitä se jokin on.
Olen siirtänyt traumojani eteenpäin lapsilleni. Se on suurin epäonnistumiseni.
Vierailija kirjoitti:
Työpaikka on työpaikka. Työtä tehdään rahan takia ja elämä on paljon muutakin. Toki työpaikalla ja päivärutiinilla on oma arvonsa ja sosiaalinen merkitys tietysti, eli että on töitä (eli on osa tuottavaa yhteiskuntaa,) ja on jonkinlainen oma porukka, kokee olevansa olemassa. Mutta sen suurempiin ammatillisiin unelmiin harva täällä kykenee. Ja niistä on turha täällä haaveilla ja kokea katkeruutta. Lääkärintyössä jos missä näkee, että ihmiset paahtaa töissä ja suorittaa jotain muka suurta ja tärkeää roolia itsensä ja perheensä unohtaen ja sitten pian eläkkeelle jäämisen jälkeen aletaan sairastaa, usein syöpää. Ja sitten ollaan katkeria, kun elämä oli tässä ja olisipa ollut muutakin kuin työtä, mihin se muu elämä jäi. Kukaan ei muista sitä virkamiestä tai opettajaa tai lääkäriä tai poliitikkoa tai hänen uhrauksiaan enää vuoden päästä eläkkeellejäämisestä. Oma perhe ja omat lapset, omat ystävät on toivottavasti edelleen siinä elämässä mukana ja muistaa, kun loppu tulee.
Kiitos tästä. Hienosti avattu monen kohtaloa. Työ voi olla myös pakopaikka. Ne samat isot kysymykset "miksi ja mille elän" osuvat jokaisen eteen. Toisille nuorempina, toisille vasta eläkkeellä, kun se on jo muodossa "miksi ja mille elin - kannattiko". Työlle ei kannattaisi terveyttään uhrata ja sen asian kanssa saa jokainen nykyään jossain määrin säätää. Leppoista laiskottelutyötä ei ole. Työyhteisöstä on valtavasti kiinni, saako sieltä virtaa vai ei. Koskee ihan joka alan töitä. Tuuripeliä sekin, vaikka omalla persoonalla voi väistellä johonkin rajaan saakka. Mukavuuden lisäksi kun pitäisi olla vielä tehokas ja osaava. Kehittyäkin.
Onnellisia ne, jotka aidosti viihtyvät työssään. Rutiinityöhönkin voi löytää vaihtelua kohteenvaihdolla ja omalla kekseliäisyydellä.
Vierailija kirjoitti:
Olen siirtänyt traumojani eteenpäin lapsilleni. Se on suurin epäonnistumiseni.
Anteeksi voi aina pyytää. Moni vanhempi ei valitettavasti tuohon pysty (tai kukaan muukaan traumojaan kierrättävä). Siksi aito anteeksipyyntö on niin arvokasta ja voi korjata paljon, ainakin edistää tervettä kehitystä. Vastuuta omasta elämästä se ei poista mutta muistuttaa erehtyvyydestä ja rajallisesta ymmärryksestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kiusattiin koulussa mm. liian hyvästä koulumenestyksestä, joten minusta tuli ujo ja opin pitämään kynttilää vakan alla. En siis päässyt etenemään yliopistolla, ja töiden saaminen oli vaikeaa. Takana on hieno tutkinto ja epämääräisiä pätkätöitä. Tällä hetkellä olen kohtuullisen hyvin palkatussa vakityössä (asiantuntija), jossa tavallaan viihdyn hyvinkin, mutta ei tämä kyllä ole mitään sellaista mistä haaveilin. Kun olin työttömänä ja pätkätöissä, voin kuvitella millaista vahingoniloa sen kuuleminen olisi tuottanut entisille koulu'kavereille'.
Olet hyvä esimerkki siitä, miten (lahjattomampien?) nitistävä käytös murskaa monien potentiaalisten huippuihmisten haaveet. Silloin tarvitsisi edes kannustavan ja puolustavan oman kaveriverkon jolla myös tavoitteet amista korkeammalla.
Ikävä kyllä, luokan älypää jää yleensä yksin. Hänen tietonsa ja taitonsa, päämäärätietoisuutensa johtavat pilkkaan ja hyljintään. 'Mikä tuokin luulee olevansa.'
Opiskeluaikana tulee kateutta ja kilpailua kurssikaverien kanssa, se sijaan että että tsempattaisiin ja arvostettaisiin yhteishenkeä.Tässähän se tuli. Älykäs tarvitsisi tukea kokeakseen, että on ok olla mitä on. Mitä enemmän muut lyttäävät, sitä enemmän tarvittaisiin tukeakin.
Sen sijaan valmistutaan alalle, jossa on luonnottoman kova kilpailu, koska 90-luvun lamasta alkaen on tuutattu porukkaa yliopistoihin säilöön ja kun pitäisi rahoittaa heidän tutkijanuriaan, rahoitus senkuin hupeni. Samaan aikaan mahdollisuudet työllistyä muualle ovat heikentyneet myös. Aika moni tässä kirjoittavista on tainneet myös tipahtaa kelkasta koska ovat valmistuneet väärällä hetkellä. Esimerkiksi vuoden liian myöhään, suoraan laskukaudelle. Meillä on maa, joka ei suostu näkemään tätä pudotettujen luokkaa lainkaan, koska täällähän jokaisella on järkeä tasan jaettuna eikä saa olla paskantärkeä eikä nirso. Mieluummin leikitään kaikki yhdessä, että on kansantaloudellisesti järkevää korkeakouluttaa siivoojia. Luulot pois vaan ja suuri häpeä jos vielä jotain ituja nousee.
Jokainen syyttää itseään koska oli niitä haittaavia tekijöitä. Toisenlaisena maailmanaikana kuitenkin olisimme päässeet töihin ihan ok ja jos olisi mielenkiintoa riittänyt, olisi jatkettu opiskelua siinä ohessa ja limittäin, koska talous olisi ollut turvattu. Ne parisuhdekarikot olisivat olleet keveitä pohjakosketuksia piilevään hiekkasärkkään, hiukan pakkia ja matka jatkuu. Terapeutti olisi kuunnellut sieluntuskat eikä opiskelukavereita olisi tarvinnut pälyillä peloissaan.
On luonnollista, että ensimmäisenä tipahtavat kelkasta ne, joilla on eniten painolastia, minulla roikkuu nilkoissa surkeasti kompastunut suku.
Pari ehdotusta. Kun maailmanajat ovat mitä ovat, pitää liittoutua. Ja koska kilpailu on niin raakaa, liittoudutaan eri alojen ihmisten kanssa, ja haetaan lopultakin se henkinen koti, joka nyt puuttuu. Etsitään ja saadaan tukea toisiltamme, ratkaistiin sitten tilanteemme suuntaan tai toiseen, tyytymiseen tai eteenpäinpyrkimiseen.
Joten, ex-hikarien vertaistuki ry.
Ihana. Perusta tälläinen fb-ryhmä.
Tiedä mitä saadaan vielä aikaiseksi :)
Hiljaa jalkalamppu!