Muita elämässä epäonnistuneita ex-hikareita?

Vierailija kirjoitti:

Mä olin kympin oppilas ja sain lukiossa masennuksen ja burnoutin. Mutta, opin siitä. Pääsin ensiyrittämällä opiskelemaan unelma-ammattiin ja laskin siellä omia vaatimustasojani tietoisesti. En saanut enää niin hyviä numeroita. Prioriteettina oli hauskanpito, biletys ja kaverit.

En kuitenkaan voinut mitään omalle tomeruudelleni. Loppupeleissä olin seitsemän vuoden aikana ehtinyt opiskella kolme yliopistotason ammattia ja tehdä samalla kokoaikaisena töitä vuoden ajan. Opiskelujen ajan seurustelin ja eron jälkeen löysin uuden miehen melko pian, jonka kanssa menimme kihloihin ja ostimme asunnon. Nyt olen lomautettuna, mutta pidän työstäni.

En kuulu tähän ketjuun, koska koen onnistuneeni elämässäni. Halusin kuitenkin sanoa, että vaikka elämässä on vastoinkäymisiä, masennusta jne. Niin kyllä siitä selviää. Sen opin että pitää kuunnella itseään ja jaksamistaan. Nyt osaan jo hidastaa, jos alkaa tuntumaan liian rankalta.

Sanon samaa kuin joku aikaisempikin kommentoija, eli nuorena sitä ajattelee, että kyllähän kaikesta selviää ja elämä ns. kantaa. Ja ehkä se nuorena olikin noin, sillä silloin on vielä toivoa ja myös voimavaroja. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän sitä huomaa miten vähän vaihtoehtoja elämässä enää on jäljellä. En nuorena ihan vilpittömästi tajunnut, että elämän tärkeimmät päätökset tehdään suht nuorena, ja että jos silloin menee jotain pieleen niin nollasta aloittaminen myöhemmin on todella vaikeaa. En siis sano, että tyystin mahdotonta, mutta vaikeaa.

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin on yksi, joka oli koulussa ja lukiossa paras (laudatur jokaisesta kirjoitetusta aineesta yms.). En ollut hikari sanan perinteisessä merkityksessä, vaan olin vain hyvä kielissä ja pärjäsin paljon vähemmällä opiskelulla kuin muut. Minun odotettiin hakevan lääkikseen tai oikikseen tai johonkin muuhun arvostettava, mutta menin yliopistoon lukemaan kieliä. Siellä en varsinaisesti loistanut mutta olin tosi hyvä kuitenkin, ja sain gradustani laudaturin, mikä oli ihmeellistä jopa minulle.

Sain oman alan töitä pian valmistumisen jälkeen, mutta osa-aikaisia ja tosi huonolla palkalla. En ollut opiskellessa jotenkin ollenkaan valmistautunut työelämään. Etenin kuitenkin tavallaan töissä, ja myöhemmin parin lapsen jälkeen vaihdoin toisenlaisiin tehtäviin. Olen ns. asiantuntijatehtävissä, koulutukseen ja työkokemukseen nähden surkealla keskivertopalkalla. Enkä tästä varmaan etene, en tiedä haluanko edes, koska esimieheksi minusta tuskin on. Mietin liikaa, mitä muut minusta ajattelevat, ja esimiehistä puhutaan aina pahaa. En kestäisi sitä.

Nyt palkkani riittää juuri ja juuri asuntolainaan ja kahden lapsen elättämiseen. Kaikki menee, mitä tulee. Onpa kiva yrittää vakuuttaa teini-ikäiselle lapselle, että kannattaa opiskella paljon, että pääsee haluamalleen alalle ja saa hyvää palkkaa.

Toivottavasti itse ymmärrät, että suurin virhe on valaa tuota näköalattomuutta ja katkeruutta lapsiisi. Vaikka koet epäonnistuneesi elämässä ja erityisesti työelämässä, ei se ole johtunut kouluttautumisesta. Pikemminkin siitä huolimatta. Jos haluat jotain opettaa virheistäsi, niin varmaan sen, että kouluttautuminen ei ole automaatti hyvään uraan. Se voi olla osa sitä, mutta on siinä muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Sinulla on kuitenkin hyvä palkka, varaa perheeseen ja odotettavissa jonkinlainen eläke. Tuosta asemasta on ehkä vaikea kuvitella miten huonosti asiat voi olla jollain akateemisella pätkätyöläisellä, jolla nettopalkka on keski-ikäisenä alle reippaasti kaksi tonttua ja eläkekertymä olematon. Jos lapsia hankkii niin niille ei ole muuta annettavaa kuin lämmintä kättä, niinpä en lapsia hankkinut. Minä en siis haaveillut edes mistään huippu-urasta edes, vaan juuri tuollaisesta elämästä mitä sinä elät. No haaveeksi jäi, mutta en minä siitä ketään syytä. En osannut aikoinaan tehdä oikeita valintoja.

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Ihanko oikeasti luulet, että olen tk-eläkkeellä siksi, etten saanut hienoa uraa? Että olen katkeroitunut, kun minusta ei tullut rikasta ja merkittävää?

Antaisin yhden tai kaksi raajaani, jos saisin elämääni iloa ja merkityksen tuntua, esim. olemalla jonkun rakastama. Antaisin vuosia tästä muka-elämästäni, jos saisin intoa ja terveyttä harrastaa itseäni oikeasti kiinnostavaa asiaa.

Nykytilassa olen tuomittu turhautumaan täällä yksinäisyyden kuopassa.

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Minä taas ihmettelen, miten voit kuvitella, että "ulkomailla" olisi tilanne jotenkin parempi. Tiettyä tasapäistämistä Suomessa on akateemissa ammateissa palkan suhteen, mutta ei se työtehtäviin vaikuta.

Ja hieman kyllä ihmettelen, jos et erikoislääkärinä saa tyydytystä työstäsi. Ei kaikkien tarvitse lääkärin työstä pitää, mutta miten joku onnistuu erikoistumaan huomaamatta olevansa täysin väärällä alalla...

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Kuka tässä ketjussa on väittänyt, että hyvän koulumenestyksen tavoite on Suuri ja Merkittävä Ura? Minusta on täysin inhimillistä katkeroitua siitä, että omia lahjojaan ei pääse hyödyntämään työelämässä. Sekin on inhimillistä, että sen oman potentiaalinsa haluaa jotenkin valjastaa muille hyödyksi ja toistaiseksi se onnistuu parhaiten työnteon kautta. Mielekkyys ja tarkoituksellisuus eivät ole yhtä kuin Suuri ja Merkittävä Ura.

Täällä myös takana loistava tulevaisuus. Lukiosta kasa älliä, maisterintutkinto tavoiteajassa ja eximian gradulla, mutta epäonnekseni sellaiselta alalta jolla on ongelmaa liian isoista koulutusmääristä ja työllistyminen siis hankalaa. Sen jälkeen vielä miehen perässä muutto paikkakunnalle, jossa kyseisen alan töitä on nihkeästi (tosin sitä en kadu hetkeäkään). Olen vähän opiskellut muutakin, mutta se ei ole tilannetta suuresti muuttanut, CV täynnä pätkiä joista vain pieni osa vastaa koulutusta. Ajattelen ongelman syynä olevan sen, että olen luonteeltani ja sosiaalisilta taidoiltani jotenkin sellainen, että en helposti pääse suosituksi ja sitä kautta etenemään suhteilla. Kuitenkaan sosiaalinen kömpelöyteni ei oman käsitykseni mukaan ole lähelläkään täyttää minkään virallisen syndrooman diagnoosikriteerejä, eikä ammattilaisillakaan ole sellaista epäilystä herännyt, joten asiaan ei ole tarjolla hyväksyttävää selitystä saati virallista hoitoa. Nyt työpaikkojen sosiaalisiin peleihin ja kilpailutilanteisiin kyllästyneenä teen osa-aikaista siivousduunia ja jollain kumman tavalla olen kuitenkin tyytyväinen elämääni. Saa töissä keskittyä itse työn tekemiseen ja tulla arvioiduksi työn jäljen eikä perseennuolentataitojen perusteella.

Millainen pitäisi olla erikoislääkärin elämä ja ura, jotta se olisi suurta ja merkittävää? Siis miten asuntolaina tai lasten kuskaaminen harrastuksiin on merkki muka siitä, ettei ole menestynyt? Ajattelitko, ettei muualla maailmassa erikoislääkärit maksa asuntolainaa tai kuskaa lapsiaan harrastuksiin?

Jotenkin vääristynyt käsitys maailmasta.

Työpaikka on työpaikka. Työtä tehdään rahan takia ja elämä on paljon muutakin. Toki työpaikalla ja päivärutiinilla on oma arvonsa ja sosiaalinen merkitys tietysti, eli että on töitä (eli on osa tuottavaa yhteiskuntaa,) ja on jonkinlainen oma porukka, kokee olevansa olemassa. Mutta sen suurempiin ammatillisiin unelmiin harva täällä kykenee. Ja niistä on turha täällä haaveilla ja kokea katkeruutta. Lääkärintyössä jos missä näkee, että ihmiset paahtaa töissä ja suorittaa jotain muka suurta ja tärkeää roolia itsensä ja perheensä unohtaen ja sitten pian eläkkeelle jäämisen jälkeen aletaan sairastaa, usein syöpää. Ja sitten ollaan katkeria, kun elämä oli tässä ja olisipa ollut muutakin kuin työtä, mihin se muu elämä jäi. Kukaan ei muista sitä virkamiestä tai opettajaa tai lääkäriä tai poliitikkoa tai hänen uhrauksiaan enää vuoden päästä eläkkeellejäämisestä. Oma perhe ja omat lapset, omat ystävät on toivottavasti edelleen siinä elämässä mukana ja muistaa, kun loppu tulee.

Tiedän yhden kaltaisesi. Elämä mallillaan, suuri kaveripiiri, harrastuksia, yms. Kympin numerot olivat pakkomielle. Sai jo lukiossa sen kuuluisan burn-outin ja opiskeli lopulta ensihoitajaksi. Ei mitenkään paha, mutta olisin odottanut jotain lääkäriä tai muuta vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Pätee ehkä sinuun, mutta ei kaikkiin. Kai erikoislääkärinä sen ymmärrät. Monelle työ on intohimo ja siitä todellakin saa säihkettä elämään, ja palkka on vain sivuseikka, joka on tulos siitä, että tekee sitä mitä haluaa tehdä.

Juuri luin muuten New Yorkissa Times -lehdestä teho-osaston lääkäristä, joka hoitaa koronapotilaita. Hän maksaa hirvittävän kalliiden asumiskulujen lisäksi 400 000 dollarin opintolainaa. Että siinä vähän vertailukohtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Kuka tässä ketjussa on väittänyt, että hyvän koulumenestyksen tavoite on Suuri ja Merkittävä Ura? Minusta on täysin inhimillistä katkeroitua siitä, että omia lahjojaan ei pääse hyödyntämään työelämässä. Sekin on inhimillistä, että sen oman potentiaalinsa haluaa jotenkin valjastaa muille hyödyksi ja toistaiseksi se onnistuu parhaiten työnteon kautta. Mielekkyys ja tarkoituksellisuus eivät ole yhtä kuin Suuri ja Merkittävä Ura.

Noh, v*ttuuntunut erikoislääkäri elää omassa kuplassaan, tiedostamatta sitä itse.

Kiitollisuus on semmoinen ominaisuus, ettei se katso olosuhteita vaan asennetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Pätee ehkä sinuun, mutta ei kaikkiin. Kai erikoislääkärinä sen ymmärrät. Monelle työ on intohimo ja siitä todellakin saa säihkettä elämään, ja palkka on vain sivuseikka, joka on tulos siitä, että tekee sitä mitä haluaa tehdä.

Paitsi että lääkäri tienaa paljon enemmän kuin muut akateemiset keskimäärin eikä työttömyys uhkaa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös takana loistava tulevaisuus. Lukiosta kasa älliä, maisterintutkinto tavoiteajassa ja eximian gradulla, mutta epäonnekseni sellaiselta alalta jolla on ongelmaa liian isoista koulutusmääristä ja työllistyminen siis hankalaa. Sen jälkeen vielä miehen perässä muutto paikkakunnalle, jossa kyseisen alan töitä on nihkeästi (tosin sitä en kadu hetkeäkään). Olen vähän opiskellut muutakin, mutta se ei ole tilannetta suuresti muuttanut, CV täynnä pätkiä joista vain pieni osa vastaa koulutusta. Ajattelen ongelman syynä olevan sen, että olen luonteeltani ja sosiaalisilta taidoiltani jotenkin sellainen, että en helposti pääse suosituksi ja sitä kautta etenemään suhteilla. Kuitenkaan sosiaalinen kömpelöyteni ei oman käsitykseni mukaan ole lähelläkään täyttää minkään virallisen syndrooman diagnoosikriteerejä, eikä ammattilaisillakaan ole sellaista epäilystä herännyt, joten asiaan ei ole tarjolla hyväksyttävää selitystä saati virallista hoitoa. Nyt työpaikkojen sosiaalisiin peleihin ja kilpailutilanteisiin kyllästyneenä teen osa-aikaista siivousduunia ja jollain kumman tavalla olen kuitenkin tyytyväinen elämääni. Saa töissä keskittyä itse työn tekemiseen ja tulla arvioiduksi työn jäljen eikä perseennuolentataitojen perusteella.

Itse en ole hirveän kiinnostunut työpaikan sosiaalisista suhteista ja tämän vuoksi olen jäänyt ulkokehälle ja viihdyn siellä. Käytän ajan työtehtäviin. Silti olen aina saanut töitä ja soitettu perään, koska olen ahkera. Teen työni enkä kuormita muita. Jos tuuraan jotain en sotke asioita lisää vaan voi luottaa että ne hoituvat. Eli on mahdollista pärjätä myös naisvaltaisella alalla ihan kohteliaan etäisellä asiallisuudella, kunhan on työntekijänä parhaasta päästä. Jonkun ne työtkin on tehtävä kaiken draaman keskellä :)

Vierailija kirjoitti:

Työpaikka on työpaikka. Työtä tehdään rahan takia ja elämä on paljon muutakin. Toki työpaikalla ja päivärutiinilla on oma arvonsa ja sosiaalinen merkitys tietysti, eli että on töitä (eli on osa tuottavaa yhteiskuntaa,) ja on jonkinlainen oma porukka, kokee olevansa olemassa. Mutta sen suurempiin ammatillisiin unelmiin harva täällä kykenee. Ja niistä on turha täällä haaveilla ja kokea katkeruutta. Lääkärintyössä jos missä näkee, että ihmiset paahtaa töissä ja suorittaa jotain muka suurta ja tärkeää roolia itsensä ja perheensä unohtaen ja sitten pian eläkkeelle jäämisen jälkeen aletaan sairastaa, usein syöpää. Ja sitten ollaan katkeria, kun elämä oli tässä ja olisipa ollut muutakin kuin työtä, mihin se muu elämä jäi. Kukaan ei muista sitä virkamiestä tai opettajaa tai lääkäriä tai poliitikkoa tai hänen uhrauksiaan enää vuoden päästä eläkkeellejäämisestä. Oma perhe ja omat lapset, omat ystävät on toivottavasti edelleen siinä elämässä mukana ja muistaa, kun loppu tulee.

Mt-ongelmat voivat vaikuttaa työn lisäksi myös ihmissuhteisiin. Sinulle itsestäänselvyydet voivat olla jollekin toiselle vain kaukaisia, saavuttamattomia haaveita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ihmetyttää, että kaikilla kirjoittajilla on jotenkin ihmeellinen näkemys ja katkeruus siitä, että hyvällä koulumenestyksellä olisi se tavoite ja ainoa päämäärä, että tulee joku loistoura ja se olisi elämässä tärkeintä. Miksi ihmeessä? Suomessahan ei ole mitään ihmeellisiä, säihkyviä loistouria. Suomessa on vain tavallisia työntekijöitä, joilla on arkista elämää, lapsia, stressiä, kriisejä, tylsyyttä ja saamattomuutta. Se on elämää. Pitäisi olla tyytyväinen, että on elossa, on edes saanut lapsia, pystyy elättämään itsensä. Ja jos löytyy vielä jotain oman mielenkiinnonkohdetta, joka voi olla ihan jotain muuta kuin se työ. Vaikka koirat (kuten itsellä), itsepuolustuslaji, jooga, taide, hyväntekeväisyys, politiikka ja vaikuttaminen, musiikki, elokuvat, valokuvaus....mitä tahansa, mikä tuo jotain säihkettä siihen harmaaseen arkeen. Työstä sitä säihkettä ei saa.

Itse olen tavisoloista 6L yo, lääkikseen heti lukiosta, nyt erikoislääkäri isossa sairaalassa. Työ on joo ok mielenkiintoista mutta ei mikään suuri intohimo, päivystykset ja vastuu rassaa, palkka on ok mutta verotuksen jälkeen ihan tavis, asuntolainas ja autolainaa maksellaan kuten muutkin, remontoidaan taloa velaksi, kuskataan tenavia harrastuksiin jne. sitä ihan tavisarkea päivästä toiseen töistä kaupan kautta kotiin. Vaikka joku ajattelisi, että joo, olet menestyjä, on oikein erikoislääkäri ja kaikkea, mutta ei, Suomessa ei ole mitään loistouraa käytännössä kenelläkään. Tätä samaa arkitaaperrusta ja vitutusta se on ihan kaikilla. Perheestä ja omista harrastuksista se elämän hyvä osuus tulee. Työtä tehdään palkan takia. Ei kannata katkeroitua siitä, ettei ole jotain Suurta ja Merkittävää Uraa. Ei täällä kenelläkään ole. Väärä maa siihen.

Pätee ehkä sinuun, mutta ei kaikkiin. Kai erikoislääkärinä sen ymmärrät. Monelle työ on intohimo ja siitä todellakin saa säihkettä elämään, ja palkka on vain sivuseikka, joka on tulos siitä, että tekee sitä mitä haluaa tehdä.

Tämä. Muutaman vuoden ehdin toimia projektutkijana omalla erityisalallani.

Asuin itäisellä Uudellamaalla, työpaikka oli länsi-Vantaalla. Matkakulujen (ja auton!) jälkeen palkasta ei jäänyt mitään käteen. Onneksi oli silloin puoliso, joka huolehti elinkustannuksista. (Hän oli töissä kotoa käsin, eli syy miksi emme muuttaneet pois periferiasta.)

Mä sanoisin, että tiedän kaikkien ongelma kuulostaa olevan siinä, että olette pyrkineet miellyttämään muita ja suorittamaan jonkun muun vaatimuksia. Sitten siitä on seurannut burn out tai masennus tai vaan yksinkertaisesti saamattomuus joka johtuu siitä, että kaikkia ei voi miellyttää yhtä aikaa koska ihmiset ovat erilaisia.

Mutta hei, te voitte vieläkin siirtää fokuksenne siihen, mitä itse haluatte! ei se ole nelikymppisenä tai viisikymppisenä myöhäistä! Ette ehkä saa sitä uraa, jonka olisitte saaneet keskittyessänne omiin haluihinne jo nuorena, mutta nykyistä hauskemman silti ihan varmasti!

Vierailija kirjoitti:

Juuri luin muuten New Yorkissa Times -lehdestä teho-osaston lääkäristä, joka hoitaa koronapotilaita. Hän maksaa hirvittävän kalliiden asumiskulujen lisäksi 400 000 dollarin opintolainaa. Että siinä vähän vertailukohtaa.

Lainaa opinnoista on varmasti samassa maassa toimivalla äikänmaikallakin, mutta paljon heikommat mahdollisuudet lyhentää sitä.