Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Muita elämässä epäonnistuneita ex-hikareita?
16.05.2020 |
Otsikossa kysymys. Mä itse olin koulussa aina paras. En tiedä, onko hikari oikea sana, mutta siis menestyin tosi hyvin, mulla oli paljon harrastuksia joissa olin hyvä jne. Ajattelin, että musta tulee vielä jotain suurta. No lukiossa menin täysin burnoutiin (ja masennuin ja ahdistuin muutenkin koska tulen todella kammottavista kotioloista). Pääsin yliopistoon ihan ok alalle, joka ei kiinnosta pätkääkään. Nyt teen vain jotain surkeaa duunia että selviytyisin asuntolainasta. Kavereita ei juuri ole eikä muutakaan elämää kuin mitä itse keksin, eli ulkoilu, lukeminen jne. Samalla tutut vetää huippusuorituksia, pääsee mahtaviin töihin ulkomaille jne. Ehkä mä en koskaan ollut todella lahjakas, tai sitten vain tää hemmetin masennus murskasi mut lopullisesti. Niin tai näin, koen epäonnistuneeni elämässäni enkä näe, että tämä tästä enää paremmaksi muuttuisi, sillä ei 30+-vuotiaana enää ruveta suureksi taiteilijaksi tai tehdä huippu-uraa nollasta. Onko kohtalotovereita?? Ryvetään vaikka yhdessä itsesäälissä jos ei muuta.
Kommentit (131)
Täällä yksi. En tiedä, onko "hikari" paras termi kuitenkaan kuvaamaan minua, koska hyvä koulumenestys ei koskaan vaatinut minulta mitään hiki päässä pingottamista. Oppiminen vain oli minulle luontaisesti helppoa, ehkä siksi, että olen muutenkin ihmisenä tiedonjanoinen ja itseni kehittämisestä kiinnostunut.
Valitettavasti nämä ominaisuudet eivät sinällään takaa menestymistä työelämässä tai muuallakaan. Olen usein kokenut, että työyhteisöissä suorastaan inhotaan kehittymishaluisia ja nopeasti uusia asioita omaksuvia työntekijöitä. Ei viitsitä perehdyttää kunnolla ja usein kuulee kuittailua omasta "reippaudesta" tai "tomeruudesta". Ikään kuin oppimiskyky ja -halu tekisivät ihmisestä automaattisesti jotenkin "tomeran". Näin ns. perusfiksuna naisena olen kokenut erityisesti naisvaltaiset työyhteisöt haastaviksi ja lannistaviksi. Toisaalta älykkäät miespuoliset ystäväni ovat sanoneet, että eivät enää vilkaisekaan miesvaltaisiin työyhteisöihin, varsinkaan duunarisellaisiin, päinkään, koska siellä päänaukominen ja suoranainen vihamielisyys on hyvin tavallista käytöstä vähänkään skarpimpia miehiä kohtaan. Homogeenisuus on pop suomalaisilla työpaikoilla. Lienee sitä muuallakin mutta täällä se vaikuttaa olevan erityisen korostunutta.
Opiskelen nykyäänkin jatkuvasti uusia asioita omaksi ilokseni mutta en koe enää velvollisuudekseni olla mikään yhteiskunnan "kantava voima", koska niin usein olen saanut kokea, että sellaista ei oikeasti arvosteta. En jaksa olla enää silmätikku ja hävetä nohevuuttani. Maksan veroni ja pyrin kohtelemaan kanssaihmisiäni mahdollisimman hyvin ja asiallisesti mutta siihen se saa jäädä. Miksi tuhlaisin helmiä sioille, kun vuosikausien yrittämisen jälkeen olen joutunut toteamaan, että se ei yksinkertaisesti toimi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä kolmas 'edessä loistava tulevaisuus'-finalisti. Olin aina ainakin luokkani 2. paras ja kirjoitin 6L. Pääsin ensiyrittämällä opiskelemaan unelma-ammattiini.
Sieltä valmistuin, mutta siihen veto melkein jo loppuikin.
Kuinka ollakaan, minulla myös taustalla surkeat lähtökohdat eli huonosti toimiva perhe. Pakenin näitä olosuhteita koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Ei minulla ollut elämässäni muutakaan sisältöä, niin panostin sitten kouluun. Olin kumminkin älykäs ja muistini oli loistava.
Parisuhteeseen löysin vain vielä rikkinäisempiä, joten ne päättyivät aina katastrofiin. Myöhemmän aikuisikäni olen ollut työkyvytön, burnout-masennus. Muistan jo nuorena ajatelleeni, että minulta puuttui kaikki tuki; elämässäni ei koskaan ollut yhtään hyvää, kannustavaa, rakastavaa aikuista.
Täällä kans. Olin koko peruskoulun todella hyvä oppilas, vähän laiska kylläkin koska kaikki oli niin helppoa, etten tullut missään vaiheessa opetelleeksi itsekuria. Sain palkintoja harrastuksestani ja urheilussakin pärjäsin.
Lukio alkoi hyvin, mutta sen lopulla iski masennus erinäisistä syistä ja kirjoitukset menivät vähän sinne päin. Sen jälkeen olenkin vain haahuillut elämässä, tietämättä mitä tehdä ja opiskellut ns. höpöaineita jotain tehdäkseni. Kaikki motivaatio ja suunnitelmallisuus uupuu.
Täälläkin on yksi, joka oli koulussa ja lukiossa paras (laudatur jokaisesta kirjoitetusta aineesta yms.). En ollut hikari sanan perinteisessä merkityksessä, vaan olin vain hyvä kielissä ja pärjäsin paljon vähemmällä opiskelulla kuin muut. Minun odotettiin hakevan lääkikseen tai oikikseen tai johonkin muuhun arvostettava, mutta menin yliopistoon lukemaan kieliä. Siellä en varsinaisesti loistanut mutta olin tosi hyvä kuitenkin, ja sain gradustani laudaturin, mikä oli ihmeellistä jopa minulle.
Sain oman alan töitä pian valmistumisen jälkeen, mutta osa-aikaisia ja tosi huonolla palkalla. En ollut opiskellessa jotenkin ollenkaan valmistautunut työelämään. Etenin kuitenkin tavallaan töissä, ja myöhemmin parin lapsen jälkeen vaihdoin toisenlaisiin tehtäviin. Olen ns. asiantuntijatehtävissä, koulutukseen ja työkokemukseen nähden surkealla keskivertopalkalla. Enkä tästä varmaan etene, en tiedä haluanko edes, koska esimieheksi minusta tuskin on. Mietin liikaa, mitä muut minusta ajattelevat, ja esimiehistä puhutaan aina pahaa. En kestäisi sitä.
Nyt palkkani riittää juuri ja juuri asuntolainaan ja kahden lapsen elättämiseen. Kaikki menee, mitä tulee. Onpa kiva yrittää vakuuttaa teini-ikäiselle lapselle, että kannattaa opiskella paljon, että pääsee haluamalleen alalle ja saa hyvää palkkaa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä kans. Olin koko peruskoulun todella hyvä oppilas, vähän laiska kylläkin koska kaikki oli niin helppoa, etten tullut missään vaiheessa opetelleeksi itsekuria. Sain palkintoja harrastuksestani ja urheilussakin pärjäsin.
Lukio alkoi hyvin, mutta sen lopulla iski masennus erinäisistä syistä ja kirjoitukset menivät vähän sinne päin. Sen jälkeen olenkin vain haahuillut elämässä, tietämättä mitä tehdä ja opiskellut ns. höpöaineita jotain tehdäkseni. Kaikki motivaatio ja suunnitelmallisuus uupuu.
Mulla myös tämä, ettei ole tippaakaan motivaatiota saati kunnianhimoa/tavoitteita.
Elämä rullaa vapaalla eteenpäin, tai sitten seisoo tympeästi paikallaan. Joskus olen "väkisin" aloittanut esim. uuden kielen opiskelun. No, arvaa kuinka kävi.
-3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin on yksi, joka oli koulussa ja lukiossa paras (laudatur jokaisesta kirjoitetusta aineesta yms.). En ollut hikari sanan perinteisessä merkityksessä, vaan olin vain hyvä kielissä ja pärjäsin paljon vähemmällä opiskelulla kuin muut. Minun odotettiin hakevan lääkikseen tai oikikseen tai johonkin muuhun arvostettava, mutta menin yliopistoon lukemaan kieliä. Siellä en varsinaisesti loistanut mutta olin tosi hyvä kuitenkin, ja sain gradustani laudaturin, mikä oli ihmeellistä jopa minulle.
Sain oman alan töitä pian valmistumisen jälkeen, mutta osa-aikaisia ja tosi huonolla palkalla. En ollut opiskellessa jotenkin ollenkaan valmistautunut työelämään. Etenin kuitenkin tavallaan töissä, ja myöhemmin parin lapsen jälkeen vaihdoin toisenlaisiin tehtäviin. Olen ns. asiantuntijatehtävissä, koulutukseen ja työkokemukseen nähden surkealla keskivertopalkalla. Enkä tästä varmaan etene, en tiedä haluanko edes, koska esimieheksi minusta tuskin on. Mietin liikaa, mitä muut minusta ajattelevat, ja esimiehistä puhutaan aina pahaa. En kestäisi sitä.
Nyt palkkani riittää juuri ja juuri asuntolainaan ja kahden lapsen elättämiseen. Kaikki menee, mitä tulee. Onpa kiva yrittää vakuuttaa teini-ikäiselle lapselle, että kannattaa opiskella paljon, että pääsee haluamalleen alalle ja saa hyvää palkkaa.
Lapset tosiaan ovat nähneet, että elämässä ei välttämättä käydä töissä. Mulla vanhempi kokee työnsä pakkopullaksi, johon raahautuu palkan takia. Nuorempi on valinnut vapaan (nälkä)taiteilijan polun.
Vitonen jatkaa vielä: Mulla oli hyvä lapsuus maalla, hyvät vanhemmat. Teini-iässä olin vakavasti masentunut, mutta se ei ihme kyllä vaikuttanut koulumenestykseeni. Olin myös kunnianhimoinen opinnoissani ja myös saavutin tavoitteeni: tuntui, että saan kaiken, mitä haluan. Sain lapsetkin nuorena, kuten halusin.
Nyt, kun lähestyn neljääkymppiä, olen totaalisesti kadottanut nuoruuden kunnianhimon ja pyrkimyksen kehittää itseäni, mennä elämässä eteenpäin. Arki vain raahustaa eteenpäin. Olen vähän masentunut, lasten kanssa on välillä vaikeaa (olen eronnut ja totaali-yh eli siinäkin epäonnistunut), en jaksa pyrkiä työelämässä eteenpäin. Enkä voisi kuvitellakaan, että opiskelisin vielä jotain uutta alaa. Miten minusta tulikin tällainen keskinkertainen tai alle sen, kun nuorena olin sellainen tulevaisuuden toivo, jolla on kaikki mahdollisuudet avoinna?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kans. Olin koko peruskoulun todella hyvä oppilas, vähän laiska kylläkin koska kaikki oli niin helppoa, etten tullut missään vaiheessa opetelleeksi itsekuria. Sain palkintoja harrastuksestani ja urheilussakin pärjäsin.
Lukio alkoi hyvin, mutta sen lopulla iski masennus erinäisistä syistä ja kirjoitukset menivät vähän sinne päin. Sen jälkeen olenkin vain haahuillut elämässä, tietämättä mitä tehdä ja opiskellut ns. höpöaineita jotain tehdäkseni. Kaikki motivaatio ja suunnitelmallisuus uupuu.
Mulla myös tämä, ettei ole tippaakaan motivaatiota saati kunnianhimoa/tavoitteita.
Elämä rullaa vapaalla eteenpäin, tai sitten seisoo tympeästi paikallaan. Joskus olen "väkisin" aloittanut esim. uuden kielen opiskelun. No, arvaa kuinka kävi.
-3
Tällainen intohimon puute on varmaan monella se pohjimmainen syy, miksi asiat eivät ala rullaamaan vaikka potentiaali olisi huikea. Se on tympeää, kun tajuaa itsekin että mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, jos vain saisi sellaisen innostuksen palon ja jonkun suunnan johon kohdistaa kunnianhimonsa. Mutta kun ei ole mitään suuntaa, eikä oikeastaan edes kunnianhimoa, niin koko elämä menee turhanpäiväiseen nuhjaamiseen.
En sanoisi, että olisin elämässä epäonnistunut. Olen todella onnellinen, mutta en ikinä kouluttaututunut korkeasti, vaikka edellytyksiä oli. Kirjoitin hyvät paperit, mutta menin heti lukion jälkeen naimisiin ja sain monta lasta. Olin ensin kotiäitinä ja sitten kouluttauduin lähihoitajaksi. Sillä uralla edelleen. Myös mieheni on perusduunari.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut olisi varmaan luokiteltu hikariksi, jos olisin ollut lahjakkaampi. En ollut, joten uurastus tuotti vain 8,5 keskiarvon. Aina olen kuitenkin ollut kova puurtamaan, joten asenne on yhä "hikari". Kaikenlaisia toiveita on ollut läpimurron suhteen työelämässä, mutta toistuva masennus ja määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ovat saaneet aikaan sen, että touhu on ollut melkoista räpiköintiä. Rikkonainen perhe-elämä jättää jälkensä.
Vierailija kirjoitti:
Minut olisi varmaan luokiteltu hikariksi, jos olisin ollut lahjakkaampi. En ollut, joten uurastus tuotti vain 8,5 keskiarvon. Aina olen kuitenkin ollut kova puurtamaan, joten asenne on yhä "hikari". Kaikenlaisia toiveita on ollut läpimurron suhteen työelämässä, mutta toistuva masennus ja määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ovat saaneet aikaan sen, että touhu on ollut melkoista räpiköintiä. Rikkonainen perhe-elämä jättää jälkensä.
Siihen nähden että olen useampaan otteeseen joutunut kaikenlaisten juttujen takia olemaan sairaslomalla olen mielestäni pärjännyt kohtalaisesti, mutten niin hyvin kuin olisin toivonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin kympin oppilas ja sain lukiossa masennuksen ja burnoutin. Mutta, opin siitä. Pääsin ensiyrittämällä opiskelemaan unelma-ammattiin ja laskin siellä omia vaatimustasojani tietoisesti. En saanut enää niin hyviä numeroita. Prioriteettina oli hauskanpito, biletys ja kaverit.
En kuitenkaan voinut mitään omalle tomeruudelleni. Loppupeleissä olin seitsemän vuoden aikana ehtinyt opiskella kolme yliopistotason ammattia ja tehdä samalla kokoaikaisena töitä vuoden ajan. Opiskelujen ajan seurustelin ja eron jälkeen löysin uuden miehen melko pian, jonka kanssa menimme kihloihin ja ostimme asunnon. Nyt olen lomautettuna, mutta pidän työstäni.
En kuulu tähän ketjuun, koska koen onnistuneeni elämässäni. Halusin kuitenkin sanoa, että vaikka elämässä on vastoinkäymisiä, masennusta jne. Niin kyllä siitä selviää. Sen opin että pitää kuunnella itseään ja jaksamistaan. Nyt osaan jo hidastaa, jos alkaa tuntumaan liian rankalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kans. Olin koko peruskoulun todella hyvä oppilas, vähän laiska kylläkin koska kaikki oli niin helppoa, etten tullut missään vaiheessa opetelleeksi itsekuria. Sain palkintoja harrastuksestani ja urheilussakin pärjäsin.
Lukio alkoi hyvin, mutta sen lopulla iski masennus erinäisistä syistä ja kirjoitukset menivät vähän sinne päin. Sen jälkeen olenkin vain haahuillut elämässä, tietämättä mitä tehdä ja opiskellut ns. höpöaineita jotain tehdäkseni. Kaikki motivaatio ja suunnitelmallisuus uupuu.
Mulla myös tämä, ettei ole tippaakaan motivaatiota saati kunnianhimoa/tavoitteita.
Elämä rullaa vapaalla eteenpäin, tai sitten seisoo tympeästi paikallaan. Joskus olen "väkisin" aloittanut esim. uuden kielen opiskelun. No, arvaa kuinka kävi.
-3Tällainen intohimon puute on varmaan monella se pohjimmainen syy, miksi asiat eivät ala rullaamaan vaikka potentiaali olisi huikea. Se on tympeää, kun tajuaa itsekin että mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, jos vain saisi sellaisen innostuksen palon ja jonkun suunnan johon kohdistaa kunnianhimonsa. Mutta kun ei ole mitään suuntaa, eikä oikeastaan edes kunnianhimoa, niin koko elämä menee turhanpäiväiseen nuhjaamiseen.
WORD!
-3, dipl tyhjän nyhjääjä
Vierailija kirjoitti:
Mä olin kympin oppilas ja sain lukiossa masennuksen ja burnoutin. Mutta, opin siitä. Pääsin ensiyrittämällä opiskelemaan unelma-ammattiin ja laskin siellä omia vaatimustasojani tietoisesti. En saanut enää niin hyviä numeroita. Prioriteettina oli hauskanpito, biletys ja kaverit.
En kuitenkaan voinut mitään omalle tomeruudelleni. Loppupeleissä olin seitsemän vuoden aikana ehtinyt opiskella kolme yliopistotason ammattia ja tehdä samalla kokoaikaisena töitä vuoden ajan. Opiskelujen ajan seurustelin ja eron jälkeen löysin uuden miehen melko pian, jonka kanssa menimme kihloihin ja ostimme asunnon. Nyt olen lomautettuna, mutta pidän työstäni.
En kuulu tähän ketjuun, koska koen onnistuneeni elämässäni. Halusin kuitenkin sanoa, että vaikka elämässä on vastoinkäymisiä, masennusta jne. Niin kyllä siitä selviää. Sen opin että pitää kuunnella itseään ja jaksamistaan. Nyt osaan jo hidastaa, jos alkaa tuntumaan liian rankalta.
Onko sinulla pahoja traumoja? En ole keksinyt miten niiden kanssa selviää. Vaikka hakee apua, niin jopa päivittäinen elämä on niiden takia välillä todella haastavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin kympin oppilas ja sain lukiossa masennuksen ja burnoutin. Mutta, opin siitä. Pääsin ensiyrittämällä opiskelemaan unelma-ammattiin ja laskin siellä omia vaatimustasojani tietoisesti. En saanut enää niin hyviä numeroita. Prioriteettina oli hauskanpito, biletys ja kaverit.
En kuitenkaan voinut mitään omalle tomeruudelleni. Loppupeleissä olin seitsemän vuoden aikana ehtinyt opiskella kolme yliopistotason ammattia ja tehdä samalla kokoaikaisena töitä vuoden ajan. Opiskelujen ajan seurustelin ja eron jälkeen löysin uuden miehen melko pian, jonka kanssa menimme kihloihin ja ostimme asunnon. Nyt olen lomautettuna, mutta pidän työstäni.
En kuulu tähän ketjuun, koska koen onnistuneeni elämässäni. Halusin kuitenkin sanoa, että vaikka elämässä on vastoinkäymisiä, masennusta jne. Niin kyllä siitä selviää. Sen opin että pitää kuunnella itseään ja jaksamistaan. Nyt osaan jo hidastaa, jos alkaa tuntumaan liian rankalta.
Onko sinulla pahoja traumoja? En ole keksinyt miten niiden kanssa selviää. Vaikka hakee apua, niin jopa päivittäinen elämä on niiden takia välillä todella haastavaa.
Nuorempana jaksoi enemmän uskoa siihen, että asiat järjestyvät, mutta kun ikää tulee, niin voimavarat alkavat ehtyä. Ei enää jaksa uskoa, että tulisi jokin ihmeellinen onnenpotku ja kaikki mystisesti järjestyisi. Näkee sen, että traumat tulevat kulkemaan mukana elämän loppuun asti.
Vierailija kirjoitti:
Mä olin kympin oppilas ja sain lukiossa masennuksen ja burnoutin. Mutta, opin siitä. Pääsin ensiyrittämällä opiskelemaan unelma-ammattiin ja laskin siellä omia vaatimustasojani tietoisesti. En saanut enää niin hyviä numeroita. Prioriteettina oli hauskanpito, biletys ja kaverit.
En kuitenkaan voinut mitään omalle tomeruudelleni. Loppupeleissä olin seitsemän vuoden aikana ehtinyt opiskella kolme yliopistotason ammattia ja tehdä samalla kokoaikaisena töitä vuoden ajan. Opiskelujen ajan seurustelin ja eron jälkeen löysin uuden miehen melko pian, jonka kanssa menimme kihloihin ja ostimme asunnon. Nyt olen lomautettuna, mutta pidän työstäni.
En kuulu tähän ketjuun, koska koen onnistuneeni elämässäni. Halusin kuitenkin sanoa, että vaikka elämässä on vastoinkäymisiä, masennusta jne. Niin kyllä siitä selviää. Sen opin että pitää kuunnella itseään ja jaksamistaan. Nyt osaan jo hidastaa, jos alkaa tuntumaan liian rankalta.
Poimintoja kommentistasi:
>Prioriteettina oli hauskanpito, biletys ja kaverit.
>Opiskelujen ajan seurustelin ja eron jälkeen löysin uuden miehen melko pian, jonka kanssa menimme kihloihin
Ilman näitä et varmaan sanoisi:
>vaikka elämässä on vastoinkäymisiä, masennusta jne. Niin kyllä siitä selviää.
Yksin, siis YKSIN on tosi vaikea selvitä.
Sama. Peruskoulussa kympin oppilas lukematta ja läksyjä tekemättä (hoituivat oppituntien aikana). Lukio bilettämällä läpi ja vain M:n paperit. En päässyt opiskelemaan haluamallani alalle, joten siitä asti olen yrittänyt kiinnostua jostakin epäonnistuen siinä. Seurustellut/asunut yhdessä työttömien luusereiden kanssa itse hanttitöitä tehden. Nyt nelikymppisenä kyynistynyt, elämäänsä pettynyt alkoholisoitunut ammattivalittaja, joka itkee menetettyjä mahdollisuuksiaan.
Vierailija kirjoitti:
Sama. Peruskoulussa kympin oppilas lukematta ja läksyjä tekemättä (hoituivat oppituntien aikana). Lukio bilettämällä läpi ja vain M:n paperit. En päässyt opiskelemaan haluamallani alalle, joten siitä asti olen yrittänyt kiinnostua jostakin epäonnistuen siinä. Seurustellut/asunut yhdessä työttömien luusereiden kanssa itse hanttitöitä tehden. Nyt nelikymppisenä kyynistynyt, elämäänsä pettynyt alkoholisoitunut ammattivalittaja, joka itkee menetettyjä mahdollisuuksiaan.
Lisäys: työttömät luuserit = kunnianhimottomat päihteiden väärinkäyttäjät
Alue: Aihe vapaa
Täällä yks.
Olin sellainen "nössöksi" haukuttu. Kiltti ja hiljainen tyttö, jolla oli aina läksyt tehty. Kielissä ja matikassa olin hyvä, tosin lukuaineissa en lukiossa niinkään. En jaksanut niihin enää panostaa noiden kielten ja pitkän matikan läksyjen jälkeen. Kokeisiin luin kerran kirjan läpi ja se oli siinä. Lukiossa oli vähän burnout-oireita.
Pänttäsin ja halusin hoitaa koulujutut kai velvollisuudesta ja se oli se, miten sain kokea kotona kelpaavani? Koin, että äidille en kelvannut sellaisena kuin olin. En ollut tarpeeksi reipas ja rohkea, enkä nätti. Isä oli työkyvyttömyyseläkkeellä ja sairasti paljon. Äiti biletti ja varasti työpaikaltaan, hänellä oli masennusta ja uhkaili itsemurhalla. Minä pakenin kai koulujuttuihin. Ja musiikin kuunteluun.
Lukion jälkeen en kestänyt enää kotona ja lähdin ulkomaille töihin pariksi vuodeksi. Se oli mun "uran huippu". Kun palasin kotiin, pidin vielä muutaman välivuoden. Sit hain opiskeleen, mut päädyin töihin eri alalle. Kuitenkin vähän saman tyylistä. Olin esimiesasemassakin, mut äitiysloman jälkeen taas osa-aikaisena rividuunarina. Taas burnoutissa.
Jotenkin tuntuu, että kaikki rohkeus on valunut johonkin. Ikää kohta 40v. Mies ja yksi lapsi on. Sairauksia ja kipuja on ja haaveilen lähinnä työkyvyttömyyseläkkeelle pääsystä nykyään... Vituttaa nykyään suurimman osan ajasta. Opiskelisin jotain muuta, mut hyvä ku jaksaa persiillään istua edes tän tekstin verran, kun jo kroppa meinaa sanoa itsensä irti. Mut lääkärien mielestä oon ihan ok...