Lue keskustelun säännöt.
Helppo ja mukava elämä vai lapsiperhearki?
09.05.2020 |
Provoiva otsikko, anteeksi siitä. Tiedän että lapsiperhearkikin voi joillekin olla helppoa ja mukavaa.
Olen 29-vuotias, mieheni on 35. Olen pitkään jo ajatellut, että harkitaan lapsia sitten joskus, jos siltä tuntuu ja tulee vauvakuume. Nyt alkaa kuitenkin kolmekymppiset lähestyä ja asia pyörii yhä useammin mielessä. Haluanko lapsia, kadunko myöhemmin jos lapset jää tekemättä. Tällä hetkellä siis en halua lasta, mutta mietin, että ei ole enää kovin paljon aikaa harkita asiaa. Mies on enemmän sitä mieltä, että ei lapsia, mutta kuitenkin välillä itsekin pohtii siitä, millaista olisi jos meillä lapsia olisi, ja olisihan se sitten joskus eläkkeellä mukavaa, että olisi lapset ja lapsenlapset elämässä. Mutta mikä on tuon mukavan idyllisen mummola-mielikuvan hinta seuraavan 20-30 vuoden aikana?
Tällä hetkellä meidän elämä on mukavaa, molemmilla mieluinen työ, aktiivisia harrastuksia, nautitaan elämästä, ollaan todella onnellisia. Ollaan ihan hyvätuloisia, voidaan pitää uudehkot autot molemmilla käytössä, tilava asunto, voidaan mennä ravintolaan jos ei jaksa tehdä ruokaa (koronan aikaan ollaan haettu melkein joka päivä mukaan). Käydään lähes joka päivä yhdessä suihkussa, tänään, niin kuin yleensäkin viikonloppuaamuisin nukutaan pitkään ja sen jälkeenkin jäädään sänkyyn nauttimaan läheisyydestä, syödään aamupalaa puolen päivän aikoihin joskus jopa 1,5h. Seksiä on edelleen alkuhuuman jälkeen useita kertoja viikossa ja se on hyvää.
Toissasyksynä oltiin molemmat stressaantuneita ja alkoi tulla kotona riitoja, todettiin, että jotain pitää asialle tehdä. Aika lyhyellä varoitusajalla saatiin töistä järjestettyä vapaata ja lähdetiin Ranskaan 10 päiväksi. Jotain työasioita piti sinä aikana hoitaa, mutta parit sähköpostit aamuisin oli pieni hinta siitä, että saatiin järjestettyä tuo, nautittiin vaan kahdestaan olosta ja löydettiin se romantiikka ja lempi takaisin. Aiemminkin ollaan keskitalvella oltu väsyneitä ja kyllästyneitä, niin ollaan vuokrattu mökki ja lähdetty viikoksi vaikka Ylläkselle tai Saariselälle vaan hiihtelemään ja rentoutumaan.
Jos meillä olisi lapsia, niin tunnen, että luovuttaisi todella paljosta ja elämä muuttuisin ihan täydellisesti. Ei voisi enää viilettää harrastuksissa kun huvittaa, ei varmaan olisi varaa tähän elintasoon mikä meillä nyt on, ei olisi noita kahden vietettyjä lepolomia irti normaalista arjesta.
Kestäisikö meidän parisuhde lapsiarkea? Oltaisiko me hyviä vanhempia? Oltaisko me yhä näin onnellisia?
Perheellisten ystävien kanssa on vaikea puhua näistä asioista, lapsettomat ystävät on joko yhtä hukassa samojen ajatusten kanssa tai sitten ehdottomasti sitä mieltä, etteivät lapsia halua eivätkä tunnu ymmärtävän miksi pohdin asiaa, jos en juuri nyt halua lasta. Meillä on lähipiirissä paljon lapsia ja aina välillä joku kummilapsi tai sisaruksen lapsi on meillä yökylässä. Koen noiden jälkeen olevani uupunut, vaikka lapset ihania ja hyvätapaisia onkin, ja aika on kulunut niin että on haettu mäkkäristä hampparit, katsottu lastenohjelmia, pelattu kimbleä yms. Mutta toki se on eri asia, viihdyttää vierasta kuin mitä olisi elää arkea oman lapsen kanssa. Antaako se oma lapsi sitten elämään niin paljon? Voin kuvitella miten ihanaa se olisi sitten 50+ ikäisenä, jos olisi lämpimät väliit omiin lapsiin, se elämä taas houkuttelee. Mutta kaikki se elämä tuon noin 20 vuoden aikana ennen sitä mietityttää. Mikä määrä huoltakin niistä lapsista olisi, pärjääkö he, onko onnistunut kasvattamaan heidät hyvin?
Kiitos jos joku jaksoi tänne asti lukea! Helpotti jo tämän kirjoittaminenkin, mutta en tiedä mistä löydän ratkaisun näihin mielessä pyöriviin kysymyksiin.
Kommentit (110)
Näissä vastauksissa aina huokuu se, että ne joilla on lapsia, ei ymmärrä yhtään mitä lapseton ajattelee. Kyllä se koko elämä muuttuu, ei vain pari vuotta kun lapset vaatii koko ajan huolehtimista. Ei sitä 10-vuotiastakaan voi aina jättää yksin kun äiti ja isä molemmat työpäivän jälkeen harrastaa ja tulevat vasta illaksi kotiin ravintolan kautta, eikä voi lähteä apn tavoin extempore Ranskaan tai Lappiin edes lasten kanssa, koska lapsilla on koulua. Lasten kanssa arki on enemmän tai vähemmän huolehtimista ihan sinne asti, että pärjäävät omillaan. Matkustaminen on täysin erilaista jos mukana on lapsia, olivat ne sitten 3 tai 13-vuotiaita. Joo toki se perheenäiti mieluummin matkustaa koko perheen kanssa, koska ne lapset on jo teidän elämässä, mutta lapseton katsoo asiaa ihan täysin eri näkökulmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omannäköinen elämä omaa ideologiaa elävässä yhteisössä. Ei lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Näissä vastauksissa aina huokuu se, että ne joilla on lapsia, ei ymmärrä yhtään mitä lapseton ajattelee. Kyllä se koko elämä muuttuu, ei vain pari vuotta kun lapset vaatii koko ajan huolehtimista. Ei sitä 10-vuotiastakaan voi aina jättää yksin kun äiti ja isä molemmat työpäivän jälkeen harrastaa ja tulevat vasta illaksi kotiin ravintolan kautta, eikä voi lähteä apn tavoin extempore Ranskaan tai Lappiin edes lasten kanssa, koska lapsilla on koulua. Lasten kanssa arki on enemmän tai vähemmän huolehtimista ihan sinne asti, että pärjäävät omillaan. Matkustaminen on täysin erilaista jos mukana on lapsia, olivat ne sitten 3 tai 13-vuotiaita. Joo toki se perheenäiti mieluummin matkustaa koko perheen kanssa, koska ne lapset on jo teidän elämässä, mutta lapseton katsoo asiaa ihan täysin eri näkökulmasta.
Öö luulet ettei ne lapselliset ole olleet myös lapsettomia joskus? :,D
Itselläni 16-vuotias ainokainen. Olen ihan äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut elää nämä vuodet vaihtelevaa ja kiinnostavaa elämää. Jokaisessa ikäkaudessa on erilaiset jutut ja niihin on kiinnostavaa lapsen kanssa/kautta tutustua. Olen tykännyt myös seurata sivusta hänen koulunkäyntiä ja päässyt katsomaan koulumaailmaa uudesta vinkkelistä.
Nyt hän on jo paljon pois kotoa omissa menoissaan ja turnauksissaan yms. Olen itse 42v ja pääsemme mieheni kanssa taas tekemään kaikkea sitä, mitä lapsettomat julistavat tekevänsä. Harrastan, jumppaan, matkustelen, käyn ravintoloissa ja elokuvissa jne. Kivaa, ei siinä mitään, mutta silti olen iloinen että sain kokea elämässäni myös jotain muuta.
Siinäpä pohdittavaa ja naiselle vielä vaikeampi kuin miehelle sillä aikaa ei ole loputtomiin. Lähipiirissä oli lapseton onnellinen pariskunta kunnes mies +50 muutti mielensä ja halusi lapsen. Vaimo myös lähellä viittäkymppiä joten ero tuli. Mies on nyt kahden pikkupojan onnellinen isä, ex-vaimon fiiliksiä en tiedä. Elämä on arvaamatonta eikä kaikki suunniteltu välttämättä toteudu. Helppous voi vaihtua yllättäen vaikka syöpäosaston asiakkuudeksi. Kannattaa miettiä siis helppo/vaikea-akselin ulkopuoleltakin asiaa. Itse ajattelen että elämäni tulee olla omannäköinen, sellainen että olen tyytyväinen valintoihini. Ja olenkin valinnut itselleni sopivia polkuja (jotka eivät tietenkään ole välttämättä muille niitä parhaiten sopivia juttuja). Terveisin eräs nainen ja yhden äiti, onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se lapsi antaa myös tavattoman paljon. Mun tyttäret on mun elämäni tärkeimmät henkilöt.
Ja en ihan ymmärrä tätä
"Näissä vastauksissa aina huokuu se, että ne joilla on lapsia, ei ymmärrä yhtään mitä lapseton ajattelee."
Lapsiahan saadaan nykyään varsin vanhana. Itse sain 33-vuotiaana. Luonnollisesti tiedän siis myös sen millaista lapsettoman elämä oli.
Itse pidän perhe-elämää rikkaampana.
Vierailija kirjoitti:
Jos ette molemmat ole reilusti yli ylimmän tulodesiilin, ja lisäksi lähes varmoissa ammateissa, ette lisääntymisen jälkeen kyllä enää ole hyvätuloisia. Vähintään vuoden kotona olo, lähes pakollinen perheauto, isompi asunto, tarhamaksut ja kaikki muut kulut kyllä syövät ylemmän keskiluokan tulot niin että ei niistä mihinkään ylimääräiseen jää.
Aloittajan pitää vain päättää miten isoa uhkapeliä haluaa elämällään pelata. Lapsen tekemisen "hinta" (myös muu kuin rahallinen) on joko suuri tai hirveä (normaali lapsi vs sairas/vammainen), mutta "voitto" on aina epävarma. Se lapsi kun voi esim muuttaa toiselle mantereelle, ja se 20 vuoden päästä odotettu Auvo voi olla puhelu pari kertaa kuussa.
Käytännössä teidän pitäisi tehdä vähintään 3-4, jotta olisi edes todennäköisesti että joku heistä jää lähelle asumaan ja tekee itsekin lapsia mummolaidylliin. Ja silloin mukavan elämän rippeillekin kyllä saa sanoa hyvästit.
Hei tässä on niitä mun pelkotiloja sanoitettu hyvin! Just toi, että elintaso muuttuu radikaalisti vaikka nyt ollaan hyvätuloisia. Ja että ei ole varmaa, että kaiken uhrauksien jälkeenkään ne lapset olisi lähelläkään sitä, mitä nyt maalailen mielessäni, vaan juurikin tuo, että ei välttämättä ole enää edes tekemisissä. Katkeroituisinko?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ne lapset pitkään pieniä ole kommenttia hämmästelen. Jälkeenpäin se voi tuntua tältä, mutta kyllä mielestäni joku 8 vuotta on aika helvetin pitkä aika. Tämä aika menee suunnilleen siihen, että lapsi uskaltaa olla yksin turvallisin mielin kotona. Osaa ottaa itselleen ruokaa, lämmittää ja huolehtia itseisesti ystävyys suhteista ja viihtyy kavereiden kanssa oikeasti pitkiä aikoja ilman mielen pahoitusta ja riitoja. Reissussa tämän ikäinen pysyy ja jaksaa jo kohtuullisesti aikuisten matkassa, osaa varoa liikennettä ja on kiinnostunut muustakin kuin leikkipuistoista. Tämä oma kokemus, mutta sanoisin, että tuon ikäinen alkaa olla oikeasti helppo. Jotkut ehkä aikaisemmin, toiset ei koskaan.
Pohdiskelet selvästi samoja asioita, kuin moni sinun iässäsi ja elämänvaiheessasi oleva, eli siinä suhteessa et ole ollenkaan yksin. Ja kuten tuossa itsekin totesit, niin muut eivät voi tehdä päätöstä sinun ja miehesi puolesta. Itse olen vastaavien pohdintojen jälkeen aikanaan saanut kaksi lasta, nyt jo 13 ja 10 -vuotiaat.
Muutama ajatus tulee mieleeni: ensinnäkin haaveet ja käsitys mielekkäästä elämästä muuttuvat monella matkan varrella. Itsekin olisin parikymppisenä ollut sitä mieltä, että ihana parisuhde, mahdollisuus matkusteluun, ystävät jne riittää. Enää en ajattele niin. Vaikka edelleen nautin matkustamisesta ja teemme sitä sekä kahden että koko perheen kanssa, se ei ole mikään ykkösasia elämässä, eikä edes kakkonen. Matkustaminen (tai muukaan tekeminen) lasten kanssa ei myöskään tunnu ikävältä, vaan asialta, jota ihan aidosti haluaa tehdä. Enpä olisi osannut tätä kuvitella 15 vuotta sitten.
Toiseksi lasten kasvattaminen vaatii uhrauksia, mutta niin moni muukin asia. Selvästi kirjoituksesi perusteella olet valmis tekemään asioita myös parisuhteesi eteen, koska se on sinulle tärkeä ja merkityksellinen. Näin luultavasti tulisi käymään myös, jos päätät hankkia lapsia. Jos sinulla olisi sinkkuna varaa hakea noutoruokaa ja parisuhteessa ei, niin vaihtaisitko parisuhteesi siihen noutoruokaan? Tai jos jäisit parisuhteeseen, niin katkeroittaisiko se noutoruuan puuttuminen sinut? Arvaisin, että ei. Ja kuten tuossa joku muukin totesi, varsinkaan hyvätuloisilla lasten hankkiminen ei tarkoita köyhyydessä kärvistelyä. Kyllä te varmasti saisitte noutoruokia ja matkustelua jatkossakin.
Ja tämä kaikki sanoen, mielekästä elämää voi aivan varmasti elää myös ilman lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka monella pariskunnalla on oikeasti sellainen työtilanne että molemmat voi lähteä "extempore Ranskaan tai Lappiin" 😅
Koulusta yleensä helpommin saa viikon loman kuin töistä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittele elämää 10 vuoden päähän. Nautitko yhä noista samoista asioista kuin nyt? Entä kun olet 50v? Tuollaista elämää? Me haluttiin tarjota lapsille hyvä elämä ja lapsuus kun meillä oli siihen resursseja, koskaan en uskonutkaan että pikkulapsiajasta erityisesti nauttisin, mutta se kestää muutaman vuoden ja sen jälkeen lasten kanssa voi jo hyvin vuokrata mökkiä ja matkustella.
Minusta tuntui että olisin jäänyt jostain suuresta paitsi ja olisin katunut jos en olisi lapsia tehnyt.Kyllä uskon, että nauttisin tästä mukavasta elämästä vielä 10 tai 20 vuoden jälkeenkin. Se pikkulapsiarki oliskin varmasti pahin, mutta näen että myöskin isompien lasten ja teinien kanssakin elämä olisi vielä kaukana tämän hetken elämästä, eli en mieti pelkästään sitä parin vuoden pikkulapsiarkea, vaan ihan 15-20 vuoden ajanjaksoa.
Tuo on juurikin se isoin kysymys päässäni, kadunko jos lapset jää tekemättä. Totta kai jokainen lapsia tehnyt ajattelee että katuisi jos lapsia ei olisi, tietysti ne lapset on niin rakkaita. Mutta on eri asia pohtia tuota vielä silloin kun niitä rakkaita lapsia ei edes ole. En ikävöi niitä joita ei ole koskaan ollut.
Ap
Ihminen voi pitää eriasioita mukavina 20 vuotiaana ja 40 vuotiaana. Esim itse halusin matkustella parikymppisenä ja nyt 40 vuotiaana haluan laittaa mökkiä ja puutarhaa. Eli jos olisin parikymppisenä ajatellut matkustelevani koko elämäni, niin metsään olisi mennyt vaikka silloin tuntui etten muuta ikinä haluakaan..
Ja minä haaveilin omakotitalosta ja siitä puutarhasta 20-vuotiaana, nyt 4-kymppisena asun miljoonakaupungissa pilvenpiirtäjien keskellä. Ihmiset muuttuu mutta kukaan ei voi tietää mihin suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ette molemmat ole reilusti yli ylimmän tulodesiilin, ja lisäksi lähes varmoissa ammateissa, ette lisääntymisen jälkeen kyllä enää ole hyvätuloisia. Vähintään vuoden kotona olo, lähes pakollinen perheauto, isompi asunto, tarhamaksut ja kaikki muut kulut kyllä syövät ylemmän keskiluokan tulot niin että ei niistä mihinkään ylimääräiseen jää.
Aloittajan pitää vain päättää miten isoa uhkapeliä haluaa elämällään pelata. Lapsen tekemisen "hinta" (myös muu kuin rahallinen) on joko suuri tai hirveä (normaali lapsi vs sairas/vammainen), mutta "voitto" on aina epävarma. Se lapsi kun voi esim muuttaa toiselle mantereelle, ja se 20 vuoden päästä odotettu Auvo voi olla puhelu pari kertaa kuussa.
Käytännössä teidän pitäisi tehdä vähintään 3-4, jotta olisi edes todennäköisesti että joku heistä jää lähelle asumaan ja tekee itsekin lapsia mummolaidylliin. Ja silloin mukavan elämän rippeillekin kyllä saa sanoa hyvästit.
Hei tässä on niitä mun pelkotiloja sanoitettu hyvin! Just toi, että elintaso muuttuu radikaalisti vaikka nyt ollaan hyvätuloisia. Ja että ei ole varmaa, että kaiken uhrauksien jälkeenkään ne lapset olisi lähelläkään sitä, mitä nyt maalailen mielessäni, vaan juurikin tuo, että ei välttämättä ole enää edes tekemisissä. Katkeroituisinko?
Ap
Etkai sinä niitä lapsia ”itsellesi” tee vaan siksi että haluat tarjota heille elämän. Jos he ovat onnellisia muualla tai kutsumus vie toiselle puolen maailmaa, niin miten siitä voisi katkeroitua?? Et sinä lapsiasi omista.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni 16-vuotias ainokainen. Olen ihan äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut elää nämä vuodet vaihtelevaa ja kiinnostavaa elämää. Jokaisessa ikäkaudessa on erilaiset jutut ja niihin on kiinnostavaa lapsen kanssa/kautta tutustua. Olen tykännyt myös seurata sivusta hänen koulunkäyntiä ja päässyt katsomaan koulumaailmaa uudesta vinkkelistä.
Nyt hän on jo paljon pois kotoa omissa menoissaan ja turnauksissaan yms. Olen itse 42v ja pääsemme mieheni kanssa taas tekemään kaikkea sitä, mitä lapsettomat julistavat tekevänsä. Harrastan, jumppaan, matkustelen, käyn ravintoloissa ja elokuvissa jne. Kivaa, ei siinä mitään, mutta silti olen iloinen että sain kokea elämässäni myös jotain muuta.
Tätä juuri hain edellisellä sivulla, onhan se ”mukava” elämä mukavaa mutta antaako se mitään jos se jatkuu seuraavat 30 vuotta tai enemmän..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos haluaa, että elämä on helppoa ja vastuu vain itsestä, silloin älkää haaveilko lapsista. Jos kuitenkin voitte ottaa vastuuta myös lapsesta, voitte haaveilla hänestä ja yrittää, josko saisitte. Ei sekään aina sormia napsauttamalla tapahdu. Voi olla niinkin, että yritätte 10 vuotta, ettekä siltikään saa lasta.
Matkustelusta ja lapsista. Ainakin yhden kanssa onnistuu helposti näin omasta kokemuksesta. Juurikin hiihtoreissuja ja retkiä Lappiin ja muuallekin olemme tehneet. Lapsi on nyt 6v ja ollaan oltu useampi kerta Lapissa, yleensä talvella. Ollessaan 1v käytiin kesällä ja hän kulki selässäni kantorepussa. Talvella sekä pieni lapsi, eväät että pienen lapsen sukset ja sauvat kulkevat ahkiossa silloin, kun pieni ei jaksa hiihtää ja on vaikka päikkäriaika. Tämä samainen lapsi piti 4 -vuotiaana Vironreissun parhaana nähtävyytenä vankilamuseota ja nyt haaveilee Egyptin pyramideista. Ilman koronahässäkkää olisimme olleet menossa Pietariin katsomaan kaupunkia ja EM-futista. Eli jos reissut on tärkeitä, niistä ei tarvitse lapsen / lasten vuoksi luopua, mutta rytmiä kannattaa ehkä miettiä hieman erilaiseksi, mihin on tottunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näissä vastauksissa aina huokuu se, että ne joilla on lapsia, ei ymmärrä yhtään mitä lapseton ajattelee. Kyllä se koko elämä muuttuu, ei vain pari vuotta kun lapset vaatii koko ajan huolehtimista. Ei sitä 10-vuotiastakaan voi aina jättää yksin kun äiti ja isä molemmat työpäivän jälkeen harrastaa ja tulevat vasta illaksi kotiin ravintolan kautta, eikä voi lähteä apn tavoin extempore Ranskaan tai Lappiin edes lasten kanssa, koska lapsilla on koulua. Lasten kanssa arki on enemmän tai vähemmän huolehtimista ihan sinne asti, että pärjäävät omillaan. Matkustaminen on täysin erilaista jos mukana on lapsia, olivat ne sitten 3 tai 13-vuotiaita. Joo toki se perheenäiti mieluummin matkustaa koko perheen kanssa, koska ne lapset on jo teidän elämässä, mutta lapseton katsoo asiaa ihan täysin eri näkökulmasta.
Öö luulet ettei ne lapselliset ole olleet myös lapsettomia joskus? :,D
Lobotomia nimeltä synnytys tuntuu useimmilla pyyhkivän kaikki nuo muistot pois. Sen verran pihalla lisääntyneet ovat vapaaehtoisesti lapsettoman elämästä ja ajatusmaailmasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näissä vastauksissa aina huokuu se, että ne joilla on lapsia, ei ymmärrä yhtään mitä lapseton ajattelee. Kyllä se koko elämä muuttuu, ei vain pari vuotta kun lapset vaatii koko ajan huolehtimista. Ei sitä 10-vuotiastakaan voi aina jättää yksin kun äiti ja isä molemmat työpäivän jälkeen harrastaa ja tulevat vasta illaksi kotiin ravintolan kautta, eikä voi lähteä apn tavoin extempore Ranskaan tai Lappiin edes lasten kanssa, koska lapsilla on koulua. Lasten kanssa arki on enemmän tai vähemmän huolehtimista ihan sinne asti, että pärjäävät omillaan. Matkustaminen on täysin erilaista jos mukana on lapsia, olivat ne sitten 3 tai 13-vuotiaita. Joo toki se perheenäiti mieluummin matkustaa koko perheen kanssa, koska ne lapset on jo teidän elämässä, mutta lapseton katsoo asiaa ihan täysin eri näkökulmasta.
Öö luulet ettei ne lapselliset ole olleet myös lapsettomia joskus? :,D
Lobotomia nimeltä synnytys tuntuu useimmilla pyyhkivän kaikki nuo muistot pois. Sen verran pihalla lisääntyneet ovat vapaaehtoisesti lapsettoman elämästä ja ajatusmaailmasta.
Höhöpö, te ette vain tiedä millaista lasten kanssa on, mutta ne kyllä tiedämme millaista oli ilman lapsia myös.
Mä elin pitkälti samanlaista elämää kuin ap! 32-vuotiaana sain esikoisen ja 38--vuotiaana kuopuksen. Nyt lapset 7 ja 13 ja täytyy sanoa, että IHANAA, että haluttiin lapsia! Olis jääty ihan mielettömän monesta paitsi. Upeita ihmisiä ja persoonia kyllä jo tässä vaiheessa molemmat lapset.
Toki on ollut välillä raskasta ja on jouduttu luopumaan joistakin dinkku-elämän puolista. Sanoisin, että jos päädytte lapsiin niin tehkää lapsiperhearjesta oman näköistä älkääkä menkö yleisten odotusten mukaan. Me esim. haluttiin lasten välille iso ikäero, on helpotettu elämää noutoruoalla ja lastenhoitajalla ja matkustettu lasten kanssa alusta asti.
Mä uskottelen itselleni että lapsiperheen hankaluus tulee isona ongelmana niille, jotka on aina halunneet lapsia, jotka näkee mielessään niitä sulosia vauvoja ja koko perheen leikkihetkiä...
Kun taas minä joka odotan että syö elämäni, tuloni, itsenäisyyteni ja voimani, tulen löytämään onnea ja hetkiä joita en ole koskaan osannut kuvitellakaan ja en lennä perseelleni siitä, että myös ongelmia on.
Tästä on ihan empiiristäkin todistusaineistoa sellaisilta äitiystäviltä jotka todella halusi niitä lapsia ja nyt joutuu käsittelemään menetyksen tunteita. Olikin menetys kun tuli erityislapsi, perhe-elämä ei sujunut, piti totutella että ei ole kivaa ja helppoa.
Mutta silti mieluummin olisin tuollainen äiti joka tietää mitä haluaa ja odottaa sitä onnesta soikeana. Mutta että ehkä tämäkin lähestymistapa tuo jotain hyvää mukanaan.
En kyllä vaihtaisi lapsiperhearkeen. Voi edelleen keski-ikäisenä tehdä vapaasti mitä haluaa: reissata, käydä ulkona, käyttää rahansa vain itseensä tai olla käyttämättä. Ja kotona ihanaa olla, kun saa tehdä mitä haluaa ja nukkua miten pitkään haluaa ilman, että pitäisi paapoa lasta ja tehdä tämän kanssa läksyjä ym. Asunto pysyy myös siistinä. Jos sattuu jotain odottamatonta, jää esim työttömäksi, olisi hirveän hankalaa lasten kanssa. Hekin joutuisivat kärsimään. Lisäksi lapsesta olisi hirveä huolio koko ajan, jos vaikka sairastuu tai tapahtuiis muuta ikävää. Ja murrosikäinen lapsi olisi tosoi rasittava. Entä sitten jos lapset aikuisina hankkisivat omia lapsia? Pitäisi heitä sitten paapoa millolim mistäkin syystä. Joten ei kiitos. Parempi näin, vapaana lapsiperhearjesta.