Helppo ja mukava elämä vai lapsiperhearki?

Suosittelen teille, että teette ainakin yhden lapsen. Päätöstä ei tarvitse tehdä nyt heti, mutta olisi hyvä tehdä se viimeistään muutaman vuoden sisään. Olette pyrkineet järjestämään jo oman elämänne mahdollisimman hyväksi. Olen varma, että tulisitte tekemään lapsen kohdalla aivan samoin, oli hän sitten millainen persoona tahansa. Jos hän ei nauttisi samoista asioista mistä te, niin varmasti osaisitte löytää hänelle sellaisia, ja hän tuntisi itsensä siten tyytyväiseksi ja muutenkin, että kasvua tuetaan. Päätöstä kannattaa tietysti miettiä monelta kannalta, muttei silti liikaa, elämää kun ei voi hallita.

Lasten myötä spontaani ja huoleton elämäntyyli on vaikeampaa. Ei toki mahdotonta, mutta kyllä mä koen tärkeäksi lasten päivärutiinit ja nukkumaanmenoajat. Leikki-ikäisenäkin ne päivän tunnit, jolloin voi esim. lähteä kotoa pois on joko ennen päiväunia tai niiden jälkeen, vielä ruoka-ajatkin huomioon ottaen. Ja vaikka päivän jälkeen kuinka itseä väsyttäisi on ne lasten iltapesut- ja pisut hoidettava silti joka ikinen ilta.

En nyt enää tietenkään lapsia poiskaan vaihtaisi, mutta onhan se ihan kokonaisvaltainen elämän muutos. Suurimman osan ajasta jonkun toisen tarpeet menee omiesi edelle.

Vierailija kirjoitti:

Tein aikoinani perhetyötä ihan tavallisissa perheissä ja ajattelin että itselleni en halua tuollaista elämää. Tapasin tulevan mieheni kolmekymppisenä ja hänkään ei halunnut lapsia. Tyytyväisinä olemme elelleet rauhallista elämää. Olemme introverttejä joten nautimme rauhallisesta kotielämästä, kirjallisuudesta ja taide-elämyksistä. Nyt olemme jo eläkeiässä emmekä ole valintaamme katuneet. Jos olisimme saaneet vaativan lapsen olisimme hermoraunioita ja lapsiparka myös.

Perhetyötä eivät tavalliset perheet saa tavalliseen arkeen. Olet nähnyt valikoidun joukon perheitä, jotka eivät jostain syystä itse pärjää. Olen lastensuojelussa töissä ja jos tämän perusteella valitsen oman lapsilukuni, jäisin itsekin lapsettomaksi.

Itsekään en ole koskaan halunnut lapsia, mutta tottakai asiaa tulee nyt kolmikymppisenä mietittyä. Eniten kiehtoo se paljon puhuttu järjenvievä rakkaus lasta kohtaan ja etenkin sitten myöhemmin hengailu aikuisten lasten kanssa. Minulla itsellänikin on tosi paljon samoja kiinnostuksenkohteita vanhempieni kanssa ja yhteinen aika on kivaa.

Mutta sitten toisaalta en koe vauvakuumetta. Työ on minulle äärimmäisen tärkeää ja merkityksellistä, minulla on vahva ammatti-identiteetti. Työssäni (ja suvussanikin) näen paljon nuoria mielenterveyspotilaita ja näen sen järkyttävän huolen määrän, jossa vanhemmat elävät vielä vuosia lasten täysi-ikäistyttyä. Nepsy-lapsia lukuunottamattahan mielenterveys- ja päihdeongelmat yleistyvät vasta teini-iästä eteenpäin. Sitä ennen lapsethan ovat pääsääntöisesti ongelmattomia kivoja koululaisia. Tottakai heilläkin on hyviä hetkiä ja ovat ehdottoman rakkaita vanhemmilleen (tai no eivät kyllä rehellisyyden nimissä kaikille). En kuitenkaan itse sellaista jaksaisi.

Ja mulla on aina ollut tämmönen epänaisellinen ajatus, että synnytys on jotain ihan hirveää, mihin en kirveelläkään uhattuna rupeaisi :D Kai siinä pitää olla joku vahva biologia taustalla, että äidit vielä tosi traumaattistenkin synnytysten jälkeen ryhtyvät uudelleen siihen hommaan.

Ja joo, tykkään nukkua ja nautin helposta elämästä. En pelkää työtä tai uhrauksia muiden ihmisten edestä, mutta koen tosi uuvuttavana ajatuksen, että joku tarvitsisi minua 24/7.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tein aikoinani perhetyötä ihan tavallisissa perheissä ja ajattelin että itselleni en halua tuollaista elämää. Tapasin tulevan mieheni kolmekymppisenä ja hänkään ei halunnut lapsia. Tyytyväisinä olemme elelleet rauhallista elämää. Olemme introverttejä joten nautimme rauhallisesta kotielämästä, kirjallisuudesta ja taide-elämyksistä. Nyt olemme jo eläkeiässä emmekä ole valintaamme katuneet. Jos olisimme saaneet vaativan lapsen olisimme hermoraunioita ja lapsiparka myös.

Kyllä muinoin ihan tavallisetkin perheet saivat kodinhoitajan vaikka siksi aikaa kun äiti kävi asioilla tai lapsi sairasti. Oli molemmat vanhemmat eikä kumpikaan voinut jäädä töistä kotiin. Helsingissä ainakin oli näin.

Perhetyötä eivät tavalliset perheet saa tavalliseen arkeen. Olet nähnyt valikoidun joukon perheitä, jotka eivät jostain syystä itse pärjää. Olen lastensuojelussa töissä ja jos tämän perusteella valitsen oman lapsilukuni, jäisin itsekin lapsettomaksi.

Minä mietin juuri samanlailla tulevaisuutta kuin sinä ap, ennenkuin sain lapsen.

Minulla ei ollut koskaan vauva- kuumetta vaan tein lapsen järki- syistä. Löysin kunnollisen , hyvä miehen joka halusi lapsia ja minä mietin että miksikäs ei. Olin itse tuolloin yli 30v.

Lapsen saatuani vasta ymmärsin, mitä vauva-kuume tarkoittaa, miltä se tuntuu. Oma lapsi oli maailman suloisin ja ihanin ja hänestä oltiin todella onnellisia.

Mutta kyllähän se äitiys muuttaa kaiken. Aivan kaiken. Et voi ennalta tietää, minkälainen vaiva tulee olemaan,esim nukkuuko hyvin yöt vai huonosti. Ja onko terve jne.

Olin itse vauva- aikoina todella väsynyt ja suorastaan tylsistynytkin koska olin aina kotona vauvan kanssA, päivät kulki samaa rataa ja aluksi vauva onnniin kiinni äitissä että yksin ei voinut lähteä kuin pikaisesti äkkiä lenkille tai kauppaan. Imetin, ja jonkun aikaa oli niin että isä ei kelvannut vaan vaiva otki hysteerisenä äidin perään. Se että pääsin 15 min ajaksi saunaan yksin, oli sitä omaa aikaa jota odotin ( eikä ollut kiva käydä kun kuuli vauva itkevän hysteerisenä isän syslissä).

Uusi elämäntilanne stressasi ainakin minua, vaikka oli se vauva-aika tietysti on ihanaakin.

Vauva valvotti öisin.

Taapero-iässä kun lapsi nukkui täysiä öitä, olin iltaisin niin poikki vilkkaan päivän jälkeen, että kaipasin niin kovasti omaa aikaa yksin kun vihdoin sain lapsen nukahtamaan.

Ei puhettakaan että olisi kiinnostanut seksi miehen kanssa niinä aikoina.

Eli meillä ainakin parisuhde muuttui, kuten varmasti kaikilla ainakin tilapäisesti.

Ja koen että muutuin itsekin.

Arki, ja omat ajatukset, kaikki muuttui.

Mutta niin ei välttämättä ole kaikilla.

Ihmiset ovat erilaisia, lapset ovat erilaisia.

Mutta minä koin pikku lapsi- ajan rankaksi, johtunee varmaan siitä että olen todella mukavuudenhaluinen, itsekäs ja omaa aikaa ja rauhaa rakastava.

Olen miettinyt että toinen lapsi olisi ihana koska rakastan tietenkin lapsia mutta en enää jaksaisi aloittaa alusta. Jos olisin nuorempi, ehkä sitten.

Eli jos mietitte, muuttuuko elämänne lapsen myötä, niin kyllä se muuttuu. Toivottavasti ette kuvittele että ”kyllä se lapsi menee tässä sivussa”. Täytyy tietää onko perheen äiti- tyyppiä vai ei, vai onko se oma vapaa- aika sittenkin tärkeämpää.

Kannattaa puhua asiat läpi puolison kanss ennen kun yrittää tulla raskaaksi, ettei tule yllätyksiä kuten monille on tullut ( mies ei osallistukaan hoitoon vaan olettaa naisen tekevän kaiken, nainen väsyy ja alkaa harkita eroa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tein aikoinani perhetyötä ihan tavallisissa perheissä ja ajattelin että itselleni en halua tuollaista elämää. Tapasin tulevan mieheni kolmekymppisenä ja hänkään ei halunnut lapsia. Tyytyväisinä olemme elelleet rauhallista elämää. Olemme introverttejä joten nautimme rauhallisesta kotielämästä, kirjallisuudesta ja taide-elämyksistä. Nyt olemme jo eläkeiässä emmekä ole valintaamme katuneet. Jos olisimme saaneet vaativan lapsen olisimme hermoraunioita ja lapsiparka myös.

Kyllä muinoin ihan tavallisetkin perheet saivat kodinhoitajan vaikka siksi aikaa kun äiti kävi asioilla tai lapsi sairasti. Oli molemmat vanhemmat eikä kumpikaan voinut jäädä töistä kotiin. Helsingissä ainakin oli näin.

Perhetyötä eivät tavalliset perheet saa tavalliseen arkeen. Olet nähnyt valikoidun joukon perheitä, jotka eivät jostain syystä itse pärjää. Olen lastensuojelussa töissä ja jos tämän perusteella valitsen oman lapsilukuni, jäisin itsekin lapsettomaksi.

Perhetyöntekijät eivät ole kodinhoitajia. Kodinhoitajia on ollut joskus 20 vuotta sitten. Nykyään ei todellakaan saa kotiin mitään hoitajia, jos lapsi sairastaa tai äiti haluaa shoppailla. On ajat hieman muuttuneet vanhmmuudenkin suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tein aikoinani perhetyötä ihan tavallisissa perheissä ja ajattelin että itselleni en halua tuollaista elämää. Tapasin tulevan mieheni kolmekymppisenä ja hänkään ei halunnut lapsia. Tyytyväisinä olemme elelleet rauhallista elämää. Olemme introverttejä joten nautimme rauhallisesta kotielämästä, kirjallisuudesta ja taide-elämyksistä. Nyt olemme jo eläkeiässä emmekä ole valintaamme katuneet. Jos olisimme saaneet vaativan lapsen olisimme hermoraunioita ja lapsiparka myös.

Kyllä muinoin ihan tavallisetkin perheet saivat kodinhoitajan vaikka siksi aikaa kun äiti kävi asioilla tai lapsi sairasti. Oli molemmat vanhemmat eikä kumpikaan voinut jäädä töistä kotiin. Helsingissä ainakin oli näin.

Perhetyötä eivät tavalliset perheet saa tavalliseen arkeen. Olet nähnyt valikoidun joukon perheitä, jotka eivät jostain syystä itse pärjää. Olen lastensuojelussa töissä ja jos tämän perusteella valitsen oman lapsilukuni, jäisin itsekin lapsettomaksi.

Perhetyöntekijät eivät ole kodinhoitajia. Kodinhoitajia on ollut joskus 20 vuotta sitten. Nykyään ei todellakaan saa kotiin mitään hoitajia, jos lapsi sairastaa tai äiti haluaa shoppailla. On ajat hieman muuttuneet vanhmmuudenkin suhteen.

Rahalla kyllä saa ihan mitä tahansa palvelua.

Jos odottaa ilmaisia aterioita, niin sitten voi tietenkin olla toinen juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisten puolesta on on mahdotonta sanoa. jos kuitenkin olette hyvätuloisia, niin teillä on kaikki mahdollisuudet elää helppoa lapsiperhearkea: siivouspalvelut, pyykkipalvelut, kotiapua kerran viikossa ( laittaa ruokaa, hoitaa lasta, hakee lapsen päivähoidosta/vie lapsen päivähoitoon esim. 1-2 päivää viikossa.), au pair?

Toki on totta, että todennäköisesti tulee unettomia öitä, reissuille varsinkin pienen kanssa lähtee muksu mukaan. jos kuitenkin pidempien reissujen sijaan harrastaa esim. kerran kuussa hotelliöitä, niin sen alta parinkin vuoden olevan muksun voi jättää tutun hoitajan luokse hoitoon/ mummolaan yökylään.

Jotta lapsiperhearki on helppoa, niin sitä kannattaa organisoida: kuka hakee lapsen minäkin päivänä hoidosta, milloin kukakin käy harrastuksissa, nopeaa ruokaa kannattaa olla kotona valmiina. Nykyäänhän ei tarvitse edes käydä kaupassa, jos tilaa ruoat kotiin. ja sitten se kotiapulainen sen kerran viikossa laittaa ne paikoilleen. Tulee lopulta varmaan yhtä kalliiksi kuin tuo päivittäinen ravintolaruoka.

Olen ollut joka kerran täysin uupunut, kun minulla on ollut vieras lapsi kylässä. Oman lapsen kanssa ei samalla lailla väsy, koska oletan, että osaa pitää huolta myös omasta viihtymisestään.

Kiitos. 🙏🏻 Ei tietenkään oltaisi näin hyvätuloisia jos olisi lapsia, kyllähän niihin menee rahaa, eli juurikin että sitten ei haettaisi päivittäin ravintolaruokaa vaan väsyneenäkin olisi alettava kokkaamaan. Enemmän olen huolissani muuten sen lapsen kasvattamisen "hinnasta", eli juurikin siitä, että lapsi vie leijonan osan siitä mitä meillä nyt on. En niinkään rahasta. Meillä on aikaa omaan hyvinvointiin ja toisillemme. Ihan joka päivä meillä on nyt kaikki resurssit tähän ja luulen että se on syy miksi ollaan niin onnellisia nyt.

Mutta oltaisikohan me yhtä onnellisia lapsista, vaikka oltaisi väsyneitä ja parisuhteen hyvinvoinnista joutuisi nipistämään.

Ap

Lasta miettiessä on otettava huomioon myös se, että entä, jos saatte haastavan lapsen? Entä, jos lapsi syntyy vammautuneena, hänellä on kehityshäiriö, jokin krooninen sairaus? Entä, jos saatte todella vammaisen lapsen, joka tarvitsee aikuisenakin hoitajaa, eikä koskaan pysty elämään omatoimisesti yksin?

Entä, jos suhteenne ei kestä lasta? Jos jäät yksinhuoltajaksi? Entä, jos paljastuu, ettette kumpikaan ole vanhempia, vaan pidätte enemmän nykyisestä elämästänne?

Joillekin nämäkin lapset syntyvät ja on ihan realistista pohtia aivan kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, jotka voivat osua elämän lotossa kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä vastauksissa aina huokuu se, että ne joilla on lapsia, ei ymmärrä yhtään mitä lapseton ajattelee. Kyllä se koko elämä muuttuu, ei vain pari vuotta kun lapset vaatii koko ajan huolehtimista. Ei sitä 10-vuotiastakaan voi aina jättää yksin kun äiti ja isä molemmat työpäivän jälkeen harrastaa ja tulevat vasta illaksi kotiin ravintolan kautta, eikä voi lähteä apn tavoin extempore Ranskaan tai Lappiin edes lasten kanssa, koska lapsilla on koulua. Lasten kanssa arki on enemmän tai vähemmän huolehtimista ihan sinne asti, että pärjäävät omillaan. Matkustaminen on täysin erilaista jos mukana on lapsia, olivat ne sitten 3 tai 13-vuotiaita. Joo toki se perheenäiti mieluummin matkustaa koko perheen kanssa, koska ne lapset on jo teidän elämässä, mutta lapseton katsoo asiaa ihan täysin eri näkökulmasta.

Öö luulet ettei ne lapselliset ole olleet myös lapsettomia joskus? :,D

Lobotomia nimeltä synnytys tuntuu useimmilla pyyhkivän kaikki nuo muistot pois. Sen verran pihalla lisääntyneet ovat vapaaehtoisesti lapsettoman elämästä ja ajatusmaailmasta.

Höhöpö, te ette vain tiedä millaista lasten kanssa on, mutta ne kyllä tiedämme millaista oli ilman lapsia myös.

Ainakin lukutaitosi näyttää synnyts vieneen. Alkuperäisessä kommentissa sanottiin: ".. ei ymmärrä yhtään mitä lapseton ajattelee." Ei siis puhuttu siitä, millaista sinun elämäsi oli ennen lapsia.

-eri-

Itse en kyllä tuossa teidän tilanteessa lähtisi lasta hankkimaan. Elämänne muuttuisi täysin ja se on monelle onnelliselle parisuhteelle kuolin isku. Teillä ei olisi ensimmäisinä vuosina aikaa juuri lainkaan toisillenne, lapsi todennäköisesti veisi kaiken energian mitä suhteesta huolehtimiseen tarvitsee.

Ja ikinä ei voi tosiaan tietää onko saamanne lapsi terve, hän voi olla vakavasti vammainen ja vaatia koko ikänsä huolenpitoa. Lapsi voi joutua koulukiusatuksi ja masentua, kärsiä päihdeongelmista, mikä tahansa voi mennä pieleen.

Olen myös vakaasti sitä mieltä että jos ei ole täysin varma haluaako lasta, ei lasta pidä hankkia. Kaikki eivät kiinny lapseensa ja voin kokemuksesta sanoa että lapsi kyllä huomaa sen ja se aiheuttaa lapselle paljon vaikeuksia elämässä. Itse olen kärsinyt suuren osan elämästäni vakavasta masennuksesta ja ikuisesta riittämättömyyden tunteesta, nämä johtuvat hyvin pitkälti siitä etten lapsena tuntenut olevani haluttu ja rakastettu.

Olen myös saanut vaikutelman että aika monet katuvat lasten hankkimista, harva vain uskaltaa sitä oikeasti sanoa ääneen koska aihe on edelleen tabu. Etenkin jos lasta katuva on nainen, on suht tavallista että mies jättää perheensä ja häntä ei siitä juurikaan tuomita, mutta jos nainen haluaa tehdä saman niin häntä pidetään täytenä ihmishirviönä jossa on jotain vikaa.

Itse ainakin katsoisin vielä muutaman vuoden, jos halu saada lapsi syttyy myöhemmin niin ei ole liian myöhäistä vaikka olisit esim. 35.

Itse lapsettomana mutta lapsia toivoneena olen elänyt paljolti samanlaista arkea kuin sinäkin, ap.

Olen aina nauttinut kiireettömistä viikonloppuaamuista, harrastamisesta, matkustamisesta, ystävien seurasta ym. Mutta olen tehnyt sitä jo pitkään. Nyt olen yli 40-vuotias ja mahdollisuudet lapsen saamiseen enää ovat hyvin pienet. Elän hyvää elämää enkä ole katkera, mutta vaihtaisin hetkenä minä hyvänsä tämän elämänvaiheen siihen, että olisi omia lapsia jakamassa arkea. Olen nähnyt lapsiperheen elämää sisarusten ja ystävien perheissä sen verran läheltä, että tiedän miten uuvuttavaa ja raskasta se voi olla, kun on eri ikäisiä lapsia, joilla on aina omat ongelmansa, on erityislapsia, yökukkujia, milloin mitäkin. Mutta se myös antaa niin paljon enemmän kuin voisi kuvitella.

Kun ihmiset puhuvat lasten hankkimisesta, sitä käsitellään helposti samalla tapaa kuin puhuttaisiin lemmikin, kodinkoneen tai huonekalun hankinnasta. Monelta unohtuu, että se lapsi siinä on oikea ihminen. Ei mikään tuote tai palvelu tai henkilökohtainen omaisuus. Kun kasvatat perheen, kasvatat parhaassa tapauksessa itsellesi loppuelämän sosiaalisen verkoston. Eihän sitä koskaan voi varmaksi tietää, millaiset välit tulee lapsiinsa olemaan, mutta parhaassa tapauksessa se muutaman vuoden panostus lapsen hyvinvointiin tarjoaa sinulle koko loppuelämän onnellisuuden.

Tapaan usein vanhempiani, isovanhempiani, sisaruksiani ja muitakin sukulaisia. Minulla on myös läheisiä ystäviä, mutta nämä läheiset perheenjäsenet ovat jotakin vielä suurempaa. Oma perhe on parasta mitä elämässäni on, ja se on asia, jota aina olen toivonut myös itselleni. Vaikka omia lapsia ei olekaan, sisarusten lapset ovat minulle hyvin rakkaita. Saadakseni omia lapsia kestäisin mielelläni valvottuja öitä, päälleni oksentamista tai uhma- ja teinikiukkukohtausten selvittelyä, vaikka olisi varmasti helpompaa nauttia rauhallista brunssia sen sijaan että syöttäisi vauvalle puuroa. Elämä voi olla tietyllä tapaa "helpompaa" ilman lapsia, mutta myös lapsettomuus on joskus hyvin vaikeaa.

Vanhemmillani on nyt se ap:n haaveilema mummolaidyllivaihe meneillään. Omat lapset ovat maailmalla ja yhteen kokoontuminen on aina juhlaa. Kun lapset juoksevat silmät säteillen rakkaiden mummin ja vaarin syliin, se onni on molemminpuolista. Tämä vaatii sen, että myös mummi ja vaari ovat luoneet rakastavan siteen lapsenlapsiinsa näiden vauvaiästä lähtien. Toisaalta, ei muitakaan elämän saavutuksia ole saatu ilmaiseksi; kaikki mitä tavoittelee, vaatii jonkinlaista panostamista. Kyse on siitä, mihin haluaa panostaa. Mieti tätä, ap. Muutaman vuoden jälkeen voit matkustaa ja elää melko lailla nykyisen kaltaista elämää niin, että lapsi on osa sitä - osa omaa perhettäsi. Silloin ei enää ajattele, mikä minusta on mukavaa, vaan mikä on mukavaa _meistä_.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisten puolesta on on mahdotonta sanoa. jos kuitenkin olette hyvätuloisia, niin teillä on kaikki mahdollisuudet elää helppoa lapsiperhearkea: siivouspalvelut, pyykkipalvelut, kotiapua kerran viikossa ( laittaa ruokaa, hoitaa lasta, hakee lapsen päivähoidosta/vie lapsen päivähoitoon esim. 1-2 päivää viikossa.), au pair?

Toki on totta, että todennäköisesti tulee unettomia öitä, reissuille varsinkin pienen kanssa lähtee muksu mukaan. jos kuitenkin pidempien reissujen sijaan harrastaa esim. kerran kuussa hotelliöitä, niin sen alta parinkin vuoden olevan muksun voi jättää tutun hoitajan luokse hoitoon/ mummolaan yökylään.

Jotta lapsiperhearki on helppoa, niin sitä kannattaa organisoida: kuka hakee lapsen minäkin päivänä hoidosta, milloin kukakin käy harrastuksissa, nopeaa ruokaa kannattaa olla kotona valmiina. Nykyäänhän ei tarvitse edes käydä kaupassa, jos tilaa ruoat kotiin. ja sitten se kotiapulainen sen kerran viikossa laittaa ne paikoilleen. Tulee lopulta varmaan yhtä kalliiksi kuin tuo päivittäinen ravintolaruoka.

Olen ollut joka kerran täysin uupunut, kun minulla on ollut vieras lapsi kylässä. Oman lapsen kanssa ei samalla lailla väsy, koska oletan, että osaa pitää huolta myös omasta viihtymisestään.

Kiitos. 🙏🏻 Ei tietenkään oltaisi näin hyvätuloisia jos olisi lapsia, kyllähän niihin menee rahaa, eli juurikin että sitten ei haettaisi päivittäin ravintolaruokaa vaan väsyneenäkin olisi alettava kokkaamaan. Enemmän olen huolissani muuten sen lapsen kasvattamisen "hinnasta", eli juurikin siitä, että lapsi vie leijonan osan siitä mitä meillä nyt on. En niinkään rahasta. Meillä on aikaa omaan hyvinvointiin ja toisillemme. Ihan joka päivä meillä on nyt kaikki resurssit tähän ja luulen että se on syy miksi ollaan niin onnellisia nyt.

Mutta oltaisikohan me yhtä onnellisia lapsista, vaikka oltaisi väsyneitä ja parisuhteen hyvinvoinnista joutuisi nipistämään.

Ap

Kakkonen jatkaa: Olen samaa mieltä, että aika on tärkein ja kallein resurssi. Itse pyrin siihen, että väsyneenä en kokkaa koskaan. Olen yksinhuoltaja, ja ruoka on meillä aina valmiina. Nykyään, kun lapset ovat isompia, niin voimme odottaa esim. jos laitetaan ( Lue lapset laittavat.) ranskalaiset ja nakit uuniin, keitetään riisi/pasta tai valmiiksi pestyt perunat. Lisäksi kotitaloustunti-iässä olevat lapset pilkkovat kasviksia salaattia varten. Ruokaa laitttaessa tehdään suurempia annoksia esim. jauhelihakastikkeesta, uunipadoista yms. Näitä laitetaan pakkaseen, ja sieltä sitten otetaan edellisenä päivänä sulamaan.

Kerran kuukaudessa tai kahdessa tehdään lista tarvittavista tarvikkeista seuraavia kuukausia varten: lasten vaatteet, kengät, taloudessa tarvittavat isommat tarvikkeet yms. Nuo sitten hankitaan kerralla, eikä niin että kun päiväkodissa huomautetaan, että tarvittaisiin kurahaalaria, niin se pitäisi väsyneenä mennä ostamaan. Vaan ne kaikki ovat kotona odottamassa. Kurarukkasia, talvirukkasia oli minulla jokaista viikonpäivää kohti yhdet, jotka lapset olivat hoidossa. Näin saatoin joka päivä viedä hoitoon puhtaat hanskat, vaikka pyykkäsin ne vasta viikkonloppuna. Viikolla ei tarvinnut. Kotona on myös hyvä kotivara: on kuumelääkettä, vaippoja, vessapaperia, niitä ruoka-aineita, joita meidän kotona käytetään.

Lapsiin menevästä rahasta: Kyllä lapsiin menee rahaa, jos ei ole suunnitelmallinen ja taloudellinen: Vaatteita ja tarvikkeita voi ostaa tarjouksista ja kirpputoreilta, ja säästää isoja summia, jos on hiemankin suunnitelmallisuutta joukossa.

Lisäksi minulla on vielä oma periaatteeni: pyrin jokaisen lapsen kanssa viettämään joka päivä vähintään 5 minuutin mittaisen kahden hetkisen tuokion: Yleensähän perheessä ollaan yhdessä, mutta nämä hetket helpottavat elämää: lapset kertovat helpommin, mitä koulussa tarvitaan, mitä tapahtuu kavereiden kesken jne. Tämä on helpottanut omaa elämääni. Tiedän, että jokainen lapsi saa huomiota. Lapset eivät tänä päivänä tiedä, että minulla on tämä tapa, että nukkumaan en mene, jos en ole jokaisen muksun kanssa keskustellut tavalla tai toisella.

Kuulostaa varmaan siltä, että meillä ei olisi aikaa spontaaniudelle. Itse olen sitä mieltä, että juuri meillä sitä aikaa riittää, koska olen minimoinut ajan tuhlauksen ikäviin asioihin: kuten kurahousujen ostoksiin, ruoka tulee kuljetuksella kotiin jne. Siivoojaan ei itselläni ole varaa, mutta siivouspalvelua käyttäisin, jos se olisi mahdollista.

Toisten puolesta on tosiaan mahdotonta sanoa, että toisivatko lapset heidän elämäänsä iloa. Tosiaan, kuten joku jo kirjoitti, niin miettikää, millaisia olette 40-vuotiaina, 50-vuotiana jne. Miettikää myös, että mitä jää kokematta, jos teillä ei ole omia lapsia. On eri asia katsoa kummilapsen kasvua ja kehitystä kuin riemuita siitä oman lapsen ensiaskelista.

No mutta kun tämä kokemus juuri on subjektiivinen. Sinulla sattuu olemaan positiivinen kokemus lapsperhe-arjesta, jollain toisella taas negatiivinen. Se riippuu myös siitä miten elämä muuten sattuu kohtelemaan. Kenties teillä ei ole ollut isompia ongelmia elämässänne (työttömyys, pitkäaikaissairaudet, ero jne) ja olette olleet onnekkaita tämän suhteen. Jos olisi se kristallipallo josta katsoa että tuleeko oman elämän eteen "elämää isompia asioita" ja sitten voisi tehdä päätöksen lapsen hankinnasta . Mutta tämäpä se onkin tuurikauppaa, koskaan ei voi tietää. Mutta jos varmuudella haluaa helpon elämän niin sitten ei niitä lapsia kannata hankkia.

Elämä on tosiaan tuurikauppaa. Mutta on hyvä tiedostaa, että toisille lapsiperhe-arki tekee elämästä entistäkin täydellisempää ja parempaa, toisille päinvastoin. Nykyään puhutaan todella paljon vain siitä, miten lapsiperheen elämä on kurjaa, köyhää ja ankeaa. Ei se kaikilla niin mene. Monella on todella onnellista ja seesteistä elämää lastenkin kanssa.

Ehkä voi vähän miettiä sitäkin, millaiset ovat omat ja puolison geenit. Jos olette itse olleet rauhallisia lapsia, on suurempi todennäköisyys että lapsestakin kasvaa kaltaisenne, kuin jos olette olleet kaksi ylivilkasta vauhtivarvasta. ;)

Et voi muutenkaan tietää, onko elämä helppoa vai ei; voi tulla äkillinen sairaus tai loukkaantuminen, työttömyys, ero, elämänmuutos, tai vaikka pahimmassa tapauksessa sota. Voi vain elää tässä hetkessä ja miettiä, mitkä asiat voisivat tuoda elämään lisää onnea.

Ajattele niin päin että olisitteko te hyviä vanhempia lapselle. Oletteko vain oman mukavuuden ja nautinnon perässä, vai pystyttekö sietämään rutiineja, unettomuutta, tylsyyttä ja sitä että lapsi rajoittaa monia asioita ilman että tilanne kotona ja parisuhteessa kärjistyy? Oletteko valmiita asettamaan lapsen tarpeet ja hyvinvoinnin omienne edelle ja panostamaan siihen että lapsella olisi onnellinen ja tasapainoinen koti ja lapsuus?

Minun mielestäni lapsi on suurin lahja ja aarre minkä elämässä voi saada, sen rinnalla raha ja muu hedonistinen elämänsisältö kalpenee. Mutta lapsen kanssa on myös monesti raskasta ja tylsääkin, sitä ei voi kiistää.

Kun ikää on tullut, niin ainakin itsestä tuntuu ettei elämällä ole oikein muuta järkevää tarkoitusta kuin saada lapsia, mistään materiasta ei saa samanlaista onnea. Arvostan silti elämän mukavuuksia, omaa rauhaa, matkustelua ja helppoa elämää, mutta se, että lapseen menee rahaa ja aikaa, ei minua haittaa ollenkaan, saan tilalle paljon enemmän.

Pitkään aikaan en halunnut lapsia, onneksi ikääntyminen pakotti päättämään mitä asialle tehdään, ja päätettiin yrittää lisääntyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa miten nykyään ihmiset on niin epävarmoja siitä mitä haluavat ja mitä ei. Etkö tunne itseäsi? Miten muut voisivat tietää olisitko hyvä äiti ym?

Meille oli aikonaan itsestään selvää että haluamme lapsia emmekä kokeneet että se olisi joku uhraus vaan päin vastoin uusi kokemus. Ja ne ystävät ja sukulaiset jotka eivät niitä lapsia halunneet eivät todellakaan niitä sitten halunneet ja ovat eläneet päätöksensä kanssa onnellisina.

Toinen asia on sitten ne jotka halusivat lapsia ja niitä eivät ikinä saaneet. Se on surua vaikka senkin kanssa on vain pakko elää. Yksi ystäväni sai lapsen vaikka ei olisi halunnut ja ratkaisu oli loppujen lopuksi ihan ok.

Tehkää päätös suuntaan tai toiseen ja eläkää sen päätöksen kanssa. Turha vatvoa ja analysoinda kaikkea puhki. Kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa.

Tuntuu aika erikoiselta, että kaikille näin iso asia elämässä olisi noin yksinkertaista. Ehkä se on sinulle ollut, tai kaikille, jotka on "aina tiennyt".

En halua tehdä näin isoa loppuelämän päätöstä asenteella "no kokeillaan ja eletään sen kanssa sitten" ilman, että on aidosti sen päätöksen takana.

Mietin myös sen hypoteettisen tulevaisuuden lapsen elämää, mitä jos ei pystytä tarjoamaan hyvää kotia ja perhettä, jos ei ollakaan hyviä vanhempia.

Ap

En ole tuo aikaisempi. On hyvä pohtia asioita ja punnita. Mutta viime kädessä, elämästä ei voi tietää. Joko haluat lapsen tai et. Elämän suurimmat päätökset sisältävät isoja riskejä, asunnon osto (laskeeko arvo, riittääkö töitä), lapsen saaminen (lapsi voi olla vammainen), alan valinta (löytyykö töitä). Niitä riskejä on vain siedettävä ja useimmiten ihminen tietää kyllä sisällään mitä hän haluaa. Lasten saamisen kohdalla etenkin, päätös on yleensä helppo: joko lapsia haluaa tai niitä ei halua, olit sitten rutiköyhä ja monisairas (silti haluat lapsen) tai miljonääri, jolla olisi kaikki edellytykset tarjota upea elämä (et kuitenkaan halua lasta), eli lasten saantia harvemmin järkeillään. 

Vierailija kirjoitti:

Itse lapsettomana mutta lapsia toivoneena olen elänyt paljolti samanlaista arkea kuin sinäkin, ap.

Olen aina nauttinut kiireettömistä viikonloppuaamuista, harrastamisesta, matkustamisesta, ystävien seurasta ym. Mutta olen tehnyt sitä jo pitkään. Nyt olen yli 40-vuotias ja mahdollisuudet lapsen saamiseen enää ovat hyvin pienet. Elän hyvää elämää enkä ole katkera, mutta vaihtaisin hetkenä minä hyvänsä tämän elämänvaiheen siihen, että olisi omia lapsia jakamassa arkea. Olen nähnyt lapsiperheen elämää sisarusten ja ystävien perheissä sen verran läheltä, että tiedän miten uuvuttavaa ja raskasta se voi olla, kun on eri ikäisiä lapsia, joilla on aina omat ongelmansa, on erityislapsia, yökukkujia, milloin mitäkin. Mutta se myös antaa niin paljon enemmän kuin voisi kuvitella.

Kun ihmiset puhuvat lasten hankkimisesta, sitä käsitellään helposti samalla tapaa kuin puhuttaisiin lemmikin, kodinkoneen tai huonekalun hankinnasta. Monelta unohtuu, että se lapsi siinä on oikea ihminen. Ei mikään tuote tai palvelu tai henkilökohtainen omaisuus. Kun kasvatat perheen, kasvatat parhaassa tapauksessa itsellesi loppuelämän sosiaalisen verkoston. Eihän sitä koskaan voi varmaksi tietää, millaiset välit tulee lapsiinsa olemaan, mutta parhaassa tapauksessa se muutaman vuoden panostus lapsen hyvinvointiin tarjoaa sinulle koko loppuelämän onnellisuuden.

Tapaan usein vanhempiani, isovanhempiani, sisaruksiani ja muitakin sukulaisia. Minulla on myös läheisiä ystäviä, mutta nämä läheiset perheenjäsenet ovat jotakin vielä suurempaa. Oma perhe on parasta mitä elämässäni on, ja se on asia, jota aina olen toivonut myös itselleni. Vaikka omia lapsia ei olekaan, sisarusten lapset ovat minulle hyvin rakkaita. Saadakseni omia lapsia kestäisin mielelläni valvottuja öitä, päälleni oksentamista tai uhma- ja teinikiukkukohtausten selvittelyä, vaikka olisi varmasti helpompaa nauttia rauhallista brunssia sen sijaan että syöttäisi vauvalle puuroa. Elämä voi olla tietyllä tapaa "helpompaa" ilman lapsia, mutta myös lapsettomuus on joskus hyvin vaikeaa.

Vanhemmillani on nyt se ap:n haaveilema mummolaidyllivaihe meneillään. Omat lapset ovat maailmalla ja yhteen kokoontuminen on aina juhlaa. Kun lapset juoksevat silmät säteillen rakkaiden mummin ja vaarin syliin, se onni on molemminpuolista. Tämä vaatii sen, että myös mummi ja vaari ovat luoneet rakastavan siteen lapsenlapsiinsa näiden vauvaiästä lähtien. Toisaalta, ei muitakaan elämän saavutuksia ole saatu ilmaiseksi; kaikki mitä tavoittelee, vaatii jonkinlaista panostamista. Kyse on siitä, mihin haluaa panostaa. Mieti tätä, ap. Muutaman vuoden jälkeen voit matkustaa ja elää melko lailla nykyisen kaltaista elämää niin, että lapsi on osa sitä - osa omaa perhettäsi. Silloin ei enää ajattele, mikä minusta on mukavaa, vaan mikä on mukavaa _meistä_.

 

Tämä oli hienosti kirjoitettu. Itse ajattelen samalla lailla, mutta tarinani on vähän toinen. Sain lapset myöhään, olin ehtinyt elää sitä vapaata hyvätuloista elämään mieheni kanssa kaikesta nautiskellen. Annoin itselleni ja meille mahdollisuuden myös jättää lapsen yrittämisen väliin. Ja mitä jos en saisikaan lasta? En kuitenkaan pystynyt, halusin kokea sen läheisen suhteen ja myös uudenlaisen perheen, jossa olisi lapsi.

Kun kävelin töistä kotiin ja olisin voinut tehdä mitä vaan maailmassa, en enää keksinyt mitään haluttavaa vaihtoehdoista. En sano että muiden tulee kokea näin, mutta minä koin siinä kohtaa. Tuli olo, että mihin säästelen itseäni, miksi haluan välttää ne lapsiarkeen liittyvät väsymyksen ja ahdistuksen tunteet, vaikka ihminen on tehty elämään nekin. Eikä kukaan välttämättä niiltä säästy vaikka olisi lapseton. Jonain päivänä ehkä seison mieheni haudalla, kaikkien hyvien vuosien jälkeen. Voisiko joku seisoa silloin rinnallani? Jatkuuko elämä niinkin, että lasten kautta ihminen liittyy osaksi nuorempien sukupolvien maailmaa ja sitä kautta ymmärtää, että me kaikki ollaan täällä oma, lyhyt aikamme. Nuoremmaksi en enää tule, mihin siis säästelen silmänalusiani ja naururyppyjäni. 

Haluaisin muistuttaa, ettei myöskään ole mitenkään varmaa että saatte terveen lapsen. Sekin riski on syytä miettiä valmiiksi. Sitten se elämä vasta muuttuukin. Jo pelkkä ADHD diagnoosi lapsella vaikuttaa kovasti vanhempien jaksamiseen ja arkeen. Mutta kyllä se lapsi antaakin paljon, oli terve tai ei. Se rakkaus sitä lasta kohtaan on jotain järkyttävän upeaa ja ainutlaatuista. Ja ei, se ei ole mitenkään verrattavissa rakkauteen puolisoa tai lemmikkiä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Outoa miten nykyään ihmiset on niin epävarmoja siitä mitä haluavat ja mitä ei. Etkö tunne itseäsi? Miten muut voisivat tietää olisitko hyvä äiti ym?

Meille oli aikonaan itsestään selvää että haluamme lapsia emmekä kokeneet että se olisi joku uhraus vaan päin vastoin uusi kokemus. Ja ne ystävät ja sukulaiset jotka eivät niitä lapsia halunneet eivät todellakaan niitä sitten halunneet ja ovat eläneet päätöksensä kanssa onnellisina.

Toinen asia on sitten ne jotka halusivat lapsia ja niitä eivät ikinä saaneet. Se on surua vaikka senkin kanssa on vain pakko elää. Yksi ystäväni sai lapsen vaikka ei olisi halunnut ja ratkaisu oli loppujen lopuksi ihan ok.

Tehkää päätös suuntaan tai toiseen ja eläkää sen päätöksen kanssa. Turha vatvoa ja analysoinda kaikkea puhki. Kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa.

Juuri näin.

Kuulin kerran vierestä kun eräs äiti-ihminen kysyi pokkana toiselta naiselta näin:

johtuuko tämä urasuuntautuneisuutesi siitä ettei sinulla ole lapsia?

Se nainen vastasi:

En usko , tämä lapsettomuus on ollut täysin selkeä oma valintani. Sitäpaitsi miten voin verrata sellaisia asioita keskenään joista toisesta ei ole minläänlaista kokemusta.

Elämää kaikki vain on..et voi tietää meneekö kaikki hyvin, päätitpä haluta lapsia tai et. Hyvin todennäköisesti elämässäsi tulee olemaan raskaita hetkiä ja pettymyksiä joka tapauksessa. Ja myös paljon iloa.

Huomaan kyllä, että vaikka itsekin olen ollut 27-vuotias ja pohtinut samoja kysymyksiä, niin on jo vaikea asettua samaan asemaan. Lapset muuttavat elämää, mutta elämä muuttuu muutenkin. Tuntuu jotenkin surulliselta, että lapsikysymyksestä tulee niin suuri, ja odotukset suuntaan ja toiseen ovat niin isot. Toisaalta toki omia voimavarojaan ja toiveitaan pitää miettiä. Mutta ehkä ajattelisin, että valinnan voisi nähdä jotenkin vähän pienempänä? Et oikeastaan voi päättää seuraavan 15-20 vuoden onnellisuuttasi, vaikka kuinka yrittäisit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä vastauksissa aina huokuu se, että ne joilla on lapsia, ei ymmärrä yhtään mitä lapseton ajattelee. Kyllä se koko elämä muuttuu, ei vain pari vuotta kun lapset vaatii koko ajan huolehtimista. Ei sitä 10-vuotiastakaan voi aina jättää yksin kun äiti ja isä molemmat työpäivän jälkeen harrastaa ja tulevat vasta illaksi kotiin ravintolan kautta, eikä voi lähteä apn tavoin extempore Ranskaan tai Lappiin edes lasten kanssa, koska lapsilla on koulua. Lasten kanssa arki on enemmän tai vähemmän huolehtimista ihan sinne asti, että pärjäävät omillaan. Matkustaminen on täysin erilaista jos mukana on lapsia, olivat ne sitten 3 tai 13-vuotiaita. Joo toki se perheenäiti mieluummin matkustaa koko perheen kanssa, koska ne lapset on jo teidän elämässä, mutta lapseton katsoo asiaa ihan täysin eri näkökulmasta.

Öö luulet ettei ne lapselliset ole olleet myös lapsettomia joskus? :,D

Lobotomia nimeltä synnytys tuntuu useimmilla pyyhkivän kaikki nuo muistot pois. Sen verran pihalla lisääntyneet ovat vapaaehtoisesti lapsettoman elämästä ja ajatusmaailmasta.

Höhöpö, te ette vain tiedä millaista lasten kanssa on, mutta ne kyllä tiedämme millaista oli ilman lapsia myös.

Ainakin lukutaitosi näyttää synnyts vieneen. Alkuperäisessä kommentissa sanottiin: ".. ei ymmärrä yhtään mitä lapseton ajattelee." Ei siis puhuttu siitä, millaista sinun elämäsi oli ennen lapsia.

-eri-

Sinä taidat olla sitten vaan syntymätyhmä. Kaikki me lapselliset olemme olleet lapsettomia, tiedämme kyllä mitä ihmiset ajattelevat ja pohtivat ennen lasten tekoa, olemmehan itsekkin siinä tilanteessa olleet.