Lue keskustelun säännöt.
Helppo ja mukava elämä vai lapsiperhearki?
09.05.2020 |
Provoiva otsikko, anteeksi siitä. Tiedän että lapsiperhearkikin voi joillekin olla helppoa ja mukavaa.
Olen 29-vuotias, mieheni on 35. Olen pitkään jo ajatellut, että harkitaan lapsia sitten joskus, jos siltä tuntuu ja tulee vauvakuume. Nyt alkaa kuitenkin kolmekymppiset lähestyä ja asia pyörii yhä useammin mielessä. Haluanko lapsia, kadunko myöhemmin jos lapset jää tekemättä. Tällä hetkellä siis en halua lasta, mutta mietin, että ei ole enää kovin paljon aikaa harkita asiaa. Mies on enemmän sitä mieltä, että ei lapsia, mutta kuitenkin välillä itsekin pohtii siitä, millaista olisi jos meillä lapsia olisi, ja olisihan se sitten joskus eläkkeellä mukavaa, että olisi lapset ja lapsenlapset elämässä. Mutta mikä on tuon mukavan idyllisen mummola-mielikuvan hinta seuraavan 20-30 vuoden aikana?
Tällä hetkellä meidän elämä on mukavaa, molemmilla mieluinen työ, aktiivisia harrastuksia, nautitaan elämästä, ollaan todella onnellisia. Ollaan ihan hyvätuloisia, voidaan pitää uudehkot autot molemmilla käytössä, tilava asunto, voidaan mennä ravintolaan jos ei jaksa tehdä ruokaa (koronan aikaan ollaan haettu melkein joka päivä mukaan). Käydään lähes joka päivä yhdessä suihkussa, tänään, niin kuin yleensäkin viikonloppuaamuisin nukutaan pitkään ja sen jälkeenkin jäädään sänkyyn nauttimaan läheisyydestä, syödään aamupalaa puolen päivän aikoihin joskus jopa 1,5h. Seksiä on edelleen alkuhuuman jälkeen useita kertoja viikossa ja se on hyvää.
Toissasyksynä oltiin molemmat stressaantuneita ja alkoi tulla kotona riitoja, todettiin, että jotain pitää asialle tehdä. Aika lyhyellä varoitusajalla saatiin töistä järjestettyä vapaata ja lähdetiin Ranskaan 10 päiväksi. Jotain työasioita piti sinä aikana hoitaa, mutta parit sähköpostit aamuisin oli pieni hinta siitä, että saatiin järjestettyä tuo, nautittiin vaan kahdestaan olosta ja löydettiin se romantiikka ja lempi takaisin. Aiemminkin ollaan keskitalvella oltu väsyneitä ja kyllästyneitä, niin ollaan vuokrattu mökki ja lähdetty viikoksi vaikka Ylläkselle tai Saariselälle vaan hiihtelemään ja rentoutumaan.
Jos meillä olisi lapsia, niin tunnen, että luovuttaisi todella paljosta ja elämä muuttuisin ihan täydellisesti. Ei voisi enää viilettää harrastuksissa kun huvittaa, ei varmaan olisi varaa tähän elintasoon mikä meillä nyt on, ei olisi noita kahden vietettyjä lepolomia irti normaalista arjesta.
Kestäisikö meidän parisuhde lapsiarkea? Oltaisiko me hyviä vanhempia? Oltaisko me yhä näin onnellisia?
Perheellisten ystävien kanssa on vaikea puhua näistä asioista, lapsettomat ystävät on joko yhtä hukassa samojen ajatusten kanssa tai sitten ehdottomasti sitä mieltä, etteivät lapsia halua eivätkä tunnu ymmärtävän miksi pohdin asiaa, jos en juuri nyt halua lasta. Meillä on lähipiirissä paljon lapsia ja aina välillä joku kummilapsi tai sisaruksen lapsi on meillä yökylässä. Koen noiden jälkeen olevani uupunut, vaikka lapset ihania ja hyvätapaisia onkin, ja aika on kulunut niin että on haettu mäkkäristä hampparit, katsottu lastenohjelmia, pelattu kimbleä yms. Mutta toki se on eri asia, viihdyttää vierasta kuin mitä olisi elää arkea oman lapsen kanssa. Antaako se oma lapsi sitten elämään niin paljon? Voin kuvitella miten ihanaa se olisi sitten 50+ ikäisenä, jos olisi lämpimät väliit omiin lapsiin, se elämä taas houkuttelee. Mutta kaikki se elämä tuon noin 20 vuoden aikana ennen sitä mietityttää. Mikä määrä huoltakin niistä lapsista olisi, pärjääkö he, onko onnistunut kasvattamaan heidät hyvin?
Kiitos jos joku jaksoi tänne asti lukea! Helpotti jo tämän kirjoittaminenkin, mutta en tiedä mistä löydän ratkaisun näihin mielessä pyöriviin kysymyksiin.
Kommentit (110)
Vierailija kirjoitti:
Elämää kaikki vain on..et voi tietää meneekö kaikki hyvin, päätitpä haluta lapsia tai et. Hyvin todennäköisesti elämässäsi tulee olemaan raskaita hetkiä ja pettymyksiä joka tapauksessa. Ja myös paljon iloa.
Huomaan kyllä, että vaikka itsekin olen ollut 27-vuotias ja pohtinut samoja kysymyksiä, niin on jo vaikea asettua samaan asemaan. Lapset muuttavat elämää, mutta elämä muuttuu muutenkin. Tuntuu jotenkin surulliselta, että lapsikysymyksestä tulee niin suuri, ja odotukset suuntaan ja toiseen ovat niin isot. Toisaalta toki omia voimavarojaan ja toiveitaan pitää miettiä. Mutta ehkä ajattelisin, että valinnan voisi nähdä jotenkin vähän pienempänä? Et oikeastaan voi päättää seuraavan 15-20 vuoden onnellisuuttasi, vaikka kuinka yrittäisit.
Minusta on vain hyvä asia että kysymys on oikeasti suuri ja sitä miettii perinpohjaisesti. Kun kyse ei kuitenkaan ole vain omasta elämästä, vaan siitä tuoko maailmaan uuden ihmisen. Tämä syntymätön ihminen ei mitenkään kärsi siitä jos ei koskaan synny, syntyminen tähän maailmaan sen sijaan voi aiheuttaa paljon murhetta.
Ap, mikä on mielipiteenne adoptiosta? Vakavaraisina olisitte varmasti aika hyvässä asemassa jos haluaisitte adoptoida, eikä adoptiopäätöstä tarvitse hätiköidä biologisen kellon takia. Se on edelleen vaihtoehto vaikka biologisen lapsen saaminen olisi liian myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sitä mieltä rehellisesti, että kovin mukavuudenhaluisille lapsiperhearki ei sovi. Olen itse korkeasti koulutettu ja tein ahkerasti töitä, matkustelin, harrastin ja nautin nuoren aikuisen elämästä ennen lapsia. Lapset sain pienellä ikäerolla vähän yli kolmikymppsenä. Moni asia muuttui. Omaa aikaa ensimmäisinä vuosina ei juuri ollut. Touhusin paljon lasten kanssa, mutta tuokin aika oli ihmeen palkitsevaa ja ihanaa. Nyt kun lapset alkavat olla jo nuoria, olemme matkustaneet yhdessä todella paljon, mökkeilleet, harrastaneet yhdessä ja erikseen, kokkailemme, juttelemme, autamme toisiamme kaikessa, siivoamme yhdessä ja elämme kuin kommuunissa. Monessa asiassa lapset ovat taitavampia jo kuin itse olen ja opin myös heiltä. Tämäkin on todella ihanaa. Olen tosi kiitollinen lapsistani, miehestäni ja kaikesta.
Elämä on lapsettomana paljon parempaa.
Jestas mitä vastauksia taas... ignooraa lähes kaikki niistä! Olet nykystandardeilla vielä nuori, joten ehdit vielä miettiä asiaa muutaman vuoden, jos mitään hedelmällisyysongelmiin viittaavaa ei ole tiedossa. Itse olen kokenut että lapsi antaa paljon ja jollain tavalla elämä ei edes ole kovin paljon hankalampaa lapsen kanssa, aivotkin toimivat pikkulapsiarjesta huolimatta. Eli todella negatiivinen kuva lasten kanssa elämästä kulttuurissamme annetaan, en oikein ymmärrä sitä. Koita löytää positiivisia kuvauksia asiasta jostain, en kyllä itse tiedä että mistä niitä voisi löytää. Ehkä se on niin että ne joilla ei ole niin valituksenaiheita, ovat hiljaa, ja tyytymättömät ovat ylimpänä äänessä. Aluksi ja välillä on rankkaa, mutta lapsielämään voi sopeutua hyvinkin. Riippuu ehkä siitä miten tasapainoinen ja energinen on lähtökohtaisesti. Ja noihinhan saa apua ammattilaisilta (esim psykoterapiasta) jos niissä on jotain ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin jälkikäteen ajateltuna on kyllä mukavaa, että tuli ne lapset silloin aikanaan hankittua. Olin 29-vuotias kun esikoinen syntyi, ja parin vuoden päästä toinen lapsi. Olin viettänyt hyvän ja pitkän nuoruuden, opiskellut toivomaani alaa, tehnyt interreileja ja reppureissuja, ja valmis jättämään taakse nuoruuden elämänvaiheena ja perustamaan perheen, mikä oli tärkeää. Elämänmuutos oli iso, varsinkin ensimmäisten 2-3 vuoden aikana. Matkustelimme kyllä lastenkin kanssa, mutta tasokkaammissa ja siistimmissä paikoissa kuin aiemmin.
Elämää lasten kanssa ei voi kuvalla helpoksi ja mukavaksi, vaan käyttäisin sanoja rikas ja antoisa. Täyttä elämää. Nykyään kuuskymppisenä saan nauttia myös lastenlapsista, mikä on ihanaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain esikoisen 29-vuotiaana ja lähes perään tuli toinen. Kyllä asiaa harkittiin ja oli kyllä oikea päätös ryhtyä "yrittämään" lasta. Kannattaa ottaa huomioon, että kaikki eivät voi saada lapsia. Ei omia lapsiaan voi olla rakastamatta. Vaikea kuvitella elämää ilman heitä. Ennen lapsia matkusteltiin, mutta kyllä lastenkin kanssa voi matkustella. En kadu ja pidän lapsettomia hieman itsekkäinä (anteeksi yleistys). Lasten myötä on joutunut laittamaan jonkun toisen tarpeet itsen edelle. Ei se minusta huono asia ole. On ollut myös vaikeita aikoja, mutta niistäkin on selvitty. Ollaan onnellisia.
Kun olin 29 vuotias meille tuli koira ja tajusin että lapsi olis aivan liian sitova meidän elämäntyyliin. Myöhemmin tuli toinenkin koira ja niiden kanssa elettiin hyvää arkea ja harrastamaan ja reissaamaan pystyi silti.
Elämään tuli käänne joka vei meidät ulkomaille. Jos olis niitä lapsia ollut niin tuskin olis tartuttu tilaisuuteen. Ja tämä lähtö oli yksi elämän parhaista päätöksistä, ei olla palattu suomeen ja tuskin koskaan palataan.
Nyt kun ollaan ikähaarukassa 45-50 olen kiitollinen siitä että uskalsin luottaa omaan vaistoon tässä lapsiasiassa ja voin rehellisesti sanoa että en ole ikinä milloinkaan katunut lapsettomuutta. Elämä just näin on ihanaa ja antoisaa, en kaipaa mitään.
Olet oikeassa, lapset eivät todellakaan sovi kuvioon, jossa aletaan nukkumaan, vaikka takassa on tulet.