Äitini suuttuu, kun hänelle sanoo siitä, että ei osannut antaa minulle lapsuudessa tunnetta siitä, että hän rakastaa minua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.

Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.

Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.

Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.

Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.

Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.

Niin ja sen takia minulla on paska elämä, koska mulla EI OLE taitoja, joilla korjata äidin tekemiä vaurioita.

Ap

No ei tietysti sinulla ole niitä taitoja! Miten voisi olla, kun jäit niitä ilman?

Nyt alat opetella niitä taitoja, se alkaa alusta. Moni muu on tehnyt sen myös. Tietysti harmittaa, että niitä taitoja ei ole, mutta niitä voi hankkia nyt. Sille ei voi mitään, miten meni tähän asti, nyt voi alkaa tehdä oikeita valintoja loppuelämä koskien.

Ei ole niitä, ei niitä saa mistään eikä millään. Jos mokaan ihmissuhteessa niin en pysty etenemään.

Ap

Vaikka miten ajattelisin, että ei ollut kamala moka, niin häpeän niin paljon, etten pysty muuttumaan. Vetäydyn ja se ihminen antaa asian olla kanssa.

Ap

Jos äiti sen sijaan kantaisi itse oman pahuutensa ja omat virheensä, minäkin voisin tehdä niitä ja luottaa jääväni (henkisesti) henkiin.

Ap

Et tarvitse sairaan äitisi lupaa tai hyväksyntää. Luulet niin. Se on se pieni lapsi sinussa, joka tuota haluaa.

Äitisi on voinut laittaa sinut kantamaan syyllisyyden omista pahoista teoistaan ja vioistaan. Se on väärin. Sairaat äidit ja isät tekee niin. Ei kestä omaa syyllisyyttään ja syyttää lastaan. Et tule heiltä kuulemaan vastuunottoa tai anteekisnpyyntöä. He on itse niin rikki.

Jos mokat ihmissuhteen onnistut joku päivä vielä. Et välttämättä tämän ihmisen kanssa.

Minusta tuntuu, ettei nyt ole edes aika ihmissuhteille. Tuntuu että olet niin täynnä kipua, että ei siinä tilassa pysty rakentamaan tasapainoisia vastavuoroisia ihmissuhteita. Sen aika tulee vielä, mutta ei ehkä aivan nyt.

Ensin täytyy saada se oma pää kuntoon ja nämä möröt pois. Olet täynnä äitiäsi, ei siihen mahdu muita, ei siihen mahdu edes sinä.

Voit rajata, ettet tapaa äitiäsi tai jos on pakko, voit alkaa opetella rajan vetoa. Sinun ei tarvitse ottaa hänen tyrkyttämää syyllisyyttä vastaan.

Nyt on kyse sinun elämästä. Kerjäät rakkautta ja hyväksyntää äisditäsi. Sorry jos olen kova, mutta sitä saat kerjätä loppuelämän. Sitäkö haluat? Annat äidin pilata lapsuutesi lisäksi loputkin aikuisuudesta?

Se, että panostaa omaan terveyteesi ja alat voida hyvin on paras tapa Myös näyttää äidillesi, että hän ei voi syyllisyyden kautta lakata loppu elämääsi.

Miksi muuten vellot lapsuudenperheesi asioissa, jos sulla on omia lapsia ja kumppanikin mahdollisesti? Miksi et keskity nykyhetkeen ja tulevaisuuteen?

Mitä ap voittaa sillä että syyttelee äitiään? Tärkeetä on mitä on tulevassa eikä menseessä.

Ollutkin varmaan vaikea lapsi kun aikuisenakin riitelee.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä HYVIN OLEVAT ASIAT auttavat asioihin, jotka ovat pahasti?

Ap

Ne antavat voimaa työstää epäkohtia. Ne rakentavat ihmistä sisältä päin. Saat niiden avulla työkaluja, joilla korjaat ne epäkohdat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.

Ap

En usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.

Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.

Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.

Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.

Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.

Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.

Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.

Ap

Mutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.

Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.

Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.

Ap

Sinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.

Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.

Ap

Et tarvitse lupaa äidiltäsi. Tarvitset luvan olla viallinen, heikko, rikki itseltäsi.

Äitisi oli sairas. Terve vanhempi kestää lapsen viat ja huonot puolet, heikkouden, sairas vanhempi ei kestä.

Ei äiti ole sairas vaan lapsi.

Nainen on liki 50, eikä ole aikuistunut tämän pidemmälle.

En ymmärrä, miksi hän saa riehua täällä vuodesta toiseen.

Kukaan ei todella tiedä, kun ei henkilökohtaisesti tunne.

Luulen, että sairas äiti kasvatti lapsen, joka on täynnä kipua nyt. Syystäkin. On niin täynnä kipua, ettei pääse eteenpäin, vaan haluaa jonkun, joka ulostaa kivun, kuten olettaa, että äidin vastuunotto auttaa tai tekee hänestä rohkean.

Yksi osa paranemista on loputon kipu, viha, katkeruus, koko se tunne puoli mitä ei ole aiemmin voinut tuntea. Se tuntuu loputtomalta ja ettei siitä koskaan voi päästä irti. Se vaihe on kauhea, loputon, kymmenien vuosien kivut tulee ulos. Näyttää siltä ettei tyyppi pääse eteenpäin.

Uskon, että siitä voi päästätte päin, niin loputon kuin s onkin, mutta kyllä siihen apua tarvitsee. Jumalaa ehdotan ekaksi, terapiaa myös.

Taidat olla uusi tällä palstalla?

Tämä kirjoittaja on tilittänyt tarinaansa jo kauan. Jos joku kertoo omista kokemuksistaan tai kysyy hänen vastuutaan, alkaa loanheitto.

Hän on satuttanut omia lapsiaan sairauteen asti.

Mitä tarkoitat tuolla "sairauteen asti"?

Vanhempi lapsi on masentunut.

Ei ole akuuttia masennuksen vaihetta diagnosoitu sen aikana tai jälkeenkään, kun diagnoosi asetettiin. Lääkäri sanoi, että havaitsi lapsesta masennusvaiheen 4-vuotiaana ja toisen ollun noin 8-vuotiaana. Mutta dg asetettiin 10-vuotiaana. Haastattelujen avulla ja siis ihan totta se varmasti olikin. On lapsella edelleen alttius ja se on otettava vakavasti totta kai.

Ap

No sitten on parempi, että isä asuu hänen kanssaan. Vaikket siitä exästäkään löytänyt paljon hyvää sanottavaa.

Velauteni vahvistuu aina kun luen tätä psykoottista sontaa av:lta. Mitä jos omasta lapsesta tulisi samanlainen hullu ja säälittävä ih.mis.pa.s.ka? Koko elämä olisi pilalla enemmän tai vähemmän.

Taidanpa tänään syödä varmuuden vuoksi 2 e-pilleriä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä HYVIN OLEVAT ASIAT auttavat asioihin, jotka ovat pahasti?

Ap

Ne antavat voimaa työstää epäkohtia. Ne rakentavat ihmistä sisältä päin. Saat niiden avulla työkaluja, joilla korjaat ne epäkohdat.

Aivan kuin Karate Kid -leffassa se pieni poika, tarvitset tehtäviä, joilla vaivihkaa rakennat psyykeäsi vahvemmaksi. Niiden avulla yhtäkkiä huomaatkin, että hups, nehän auttavat.

Toinen, mitä suosittelen ihan oikeasti ja vilpittömästi ap:lle on kristinusko. Se on rakkauden ja anteeksiantamuksen usko. Siinä saa suorastaan kölliä ja paistatella isän (Jumalan) rakkaudessa, olla Jumalan lapsi.

Jos on ollut huonot biologiset vanhemmat, niin voi ajatella, että on aina isä Jumala, joka rakastaa. Ihana, korjaava, rakentava, auttava tunne. Usko on lahja, sen saa, jos on saadakseen. Mutta suosittelisin korona-ajan jälkeen jumalanpalveluksia ja jonkun (esim. helluntai-)seurakunnan toimintaa.

Tuosta uskontojutusta: ok, ehkä et ole uskovainen lainkaan. Mutta mitä voit hävitä nykytilanteessasi? Kokeile edes: mene pari kertaa mukaan korona-ajan jälkeen. Katso, tapahtuuko mitään. Kliseisesti: vain veikkaamalla voit voittaa.

Ja mitä enemmän keskityt kiitollisuuteen (ja sen jälkeen anteeksiantoon), sitä paremmin opit sitä. Kirjoita vaikka päiväkirjaan/kännykän muistioon havaintoja esim. jokaisen viikon jälkeen. Ajatuksiaan voi harjoittaa hyvinkin monella tavalla hyvään suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja puhuu ihan totta. Ja äidiltä olisi reilua myöntää että teki virheitä. Vaikeaa se tietysti on, eikä kaikilta onnistu.

Totta, mutta ei tarkoita että vihaisi lasta. Äidillä on vain tunne-elämän ongelmia, vaikeuksia näyttää ja käsitellä tunteita. Suuttuminen lapsen yrittäessä keskustella tunneasioista on äidin suojareaktio.

Ei toki vie pois aikuisen vastuuta tunnistaa näitä asioita itsessään, ja pyrkiä niissä kehittymään, tarvittaessa ammattiavun turvin.

BLERGH!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.

Ap

En usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.

Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.

Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.

Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.

Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.

Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.

Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.

Ap

Mutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.

Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.

Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.

Ap

Sinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.

Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.

Ap

Et tarvitse lupaa äidiltäsi. Tarvitset luvan olla viallinen, heikko, rikki itseltäsi.

Äitisi oli sairas. Terve vanhempi kestää lapsen viat ja huonot puolet, heikkouden, sairas vanhempi ei kestä.

Ei äiti ole sairas vaan lapsi.

Nainen on liki 50, eikä ole aikuistunut tämän pidemmälle.

En ymmärrä, miksi hän saa riehua täällä vuodesta toiseen.

Kukaan ei todella tiedä, kun ei henkilökohtaisesti tunne.

Luulen, että sairas äiti kasvatti lapsen, joka on täynnä kipua nyt. Syystäkin. On niin täynnä kipua, ettei pääse eteenpäin, vaan haluaa jonkun, joka ulostaa kivun, kuten olettaa, että äidin vastuunotto auttaa tai tekee hänestä rohkean.

Yksi osa paranemista on loputon kipu, viha, katkeruus, koko se tunne puoli mitä ei ole aiemmin voinut tuntea. Se tuntuu loputtomalta ja ettei siitä koskaan voi päästä irti. Se vaihe on kauhea, loputon, kymmenien vuosien kivut tulee ulos. Näyttää siltä ettei tyyppi pääse eteenpäin.

Uskon, että siitä voi päästätte päin, niin loputon kuin s onkin, mutta kyllä siihen apua tarvitsee. Jumalaa ehdotan ekaksi, terapiaa myös.

Taidat olla uusi tällä palstalla?

Tämä kirjoittaja on tilittänyt tarinaansa jo kauan. Jos joku kertoo omista kokemuksistaan tai kysyy hänen vastuutaan, alkaa loanheitto.

Hän on satuttanut omia lapsiaan sairauteen asti.

Mitä tarkoitat tuolla "sairauteen asti"?

Varmaan sitä, että lapsellani on diagnosoitu masennus 10-vuotiaana. Hänestä se on minun tekemääni. Vaikka nuoremmalla lapsella ei ole masennusta ja lapsellani on geneettinen alttius.

Ap

Niin kuin kysyjä näet, asiat myönnetään vain puoliksi. On kuitenkin kertonut täällä asioita, jotka sotivat täysin häntä vastaan.

Ei millään pahalla ap, mutta jos olisit terveempi, asiat olisivat toisin.

Mikä siis sotii minua vastaan? Jos en osaa olla lapselleni äiti, se nimenomaan tukee avautumista äidistäni. Jos voisin hyvin, se sotisi äitini pahuutta vastaan.

Ap

Kaikki, myös oma huono lastenhoito on äidin syytä. Muka. Ei ole.

Sait lapsesi pitkälti aikuisena. Minä olen saman ikäinen, oikeasti huonommista oloista ja synnytin ensi kertaa alle 20 v. Lapsen isä oli mikä oli.

Silti lapseni ovat terveitä, eikä mitään ole puuttunut. Olen tehnyt eri tavalla, vaikka oma äiti onkin välillä täysin poikkeava. Hänellä on diagnoosejakin. Sinun äitisi lienee keskiverto ihminen, joka on vain yrittänyt hoitaa sinua kuin normaalia lasta. Minä olin normaali jota kohdeltiin kuin sairasta.

Kirjoitan tätä henkisesti vakaana, hyvässä aviossa ja kodissa, josta miehen ja lasten ei ole tarvinnut paeta. Välini äitiinkin ovat kunnossa, olin sitten hänestä mitä mieltä tahansa.

Sairaus ei ole sinunkaan vikasi, mutta on surkeaa ettei paraneminen tunnu edistyvän vaan säteilee omaan perheeseesi.

No se rakkaudentunne on lapselle hyväksi vain sen lapsuuden ajan. Se on vain aivojen kemiallista ja turhaa hömppää. Paljon tärkeämpää on siementää naisia väkivalloin, ryypätä ja tuhota muita miehiä. Saatana.

Ei jumaliste.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin? 

Jos oma lapsi sanoisi noin, niin tietäisin, että kyseessä on klassinen narsistin näennäisviaton huomautus, jonka ainoa tarkoitus on syyllistää vanhempaa. Jokainen vanhempi tietää, että lapsensa tunteille ei voi mitään ja on olemassa lapsia, jotka syyttävät omista tunteistaan vanhempia. Näin vastuun voi siirtää muille ja ryhtyä uhriksi.

Jos lapsi on kokenut, että vanhempi ei rakasta, niin siinä ei pätkääkään auta se, että väittää rakastavansa. Ainoa oikea tapa on todeta, että ikävää, että sinulla on tuollainen kokemus. Jollain toisella lapsella olisi ollut samassa tilanteessa toisenlainen kokemus ja on ikävää, ettei minulle osunut toisenlaista lasta. Aina ei voi saada sitä, mitä haluaa, jonkun pitää tyytyä kaltaiseesi lapseen, jolle mikään ei riitä. Sinä olet minun taakkani, mutta en valita.

Kyllä se on klassinen narsismin tai muun persoonallisuushäiriön merkki, jos vanhempi ei kykene tuntemaan syyllisyyttä tekemistään virheistä lastaan kohtaan. Jopa alkoholisti- ja narkomaanivanhemmat useimmiten kantavat elämänmittaista syyllisyyttä siitä, että pilasivat lastensa lapsuuden, mutta tunnekylmä narsistivanhempi ei siihen pysty. Ja sitten se lapsi hakee sitä vanhemman hyväksyntää ja odottaa rakkaudenosoitusta lopun ikänsä kuin kuuta nousevaa.

Voitte uskoa, vanhemmat tekevät hirvittäviä asioita lapsilleen. Terveyttä osoittaa syyllisyydentunto ja anteeksipyytämisen taito.

T. Lasusossu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi muuten vellot lapsuudenperheesi asioissa, jos sulla on omia lapsia ja kumppanikin mahdollisesti? Miksi et keskity nykyhetkeen ja tulevaisuuteen?

Ahdistuin heistä ja heidän seurassaan. Koska mulla oli koko ajan paha olla. Halusin heistä eroon, koska he eivät osanneet auttaa. Koska siis jos he olisivat osanneet, se olisi ollut iso apu. Mutta koko perhe on vain seurausta äitini teoista, joissa en elä omaa elämääni siten, kuin itse halusin.

Ap

En halunnut lasten elävän itseni kanssa, kun voin niin huonosti, kun minun ei ois pitänyt hankkia heitä ensinnäkään...

Onhan se aika kamalaa ja tunnen hirveää myötätuntoa lapsia kohtaan tästä.

Ap

Vihdoinkin jotain, jossa voin olla ap:n kanssa samoilla linjoilla.

Vierailija kirjoitti:

Ja mitä enemmän keskityt kiitollisuuteen (ja sen jälkeen anteeksiantoon), sitä paremmin opit sitä. Kirjoita vaikka päiväkirjaan/kännykän muistioon havaintoja esim. jokaisen viikon jälkeen. Ajatuksiaan voi harjoittaa hyvinkin monella tavalla hyvään suuntaan.

Mun kiitollisuuteni ylittää jokaisen vastaantulevan ihmisen kyvyn olla yhtä kiitollinen. Asioista, joista voin olla kiitollinen. Niistä voi olla jopa niin kiitollinen, ettei sitä oikein voi jakaa aivan kenen kanssa hyvänsä.

Ap

Mulle marttyyrit ei siis ole minkäänlainen ongelma, mä en kertakaikkiaan vaivaudu lainkaan marttyyreista. Enpä ole kovin montaa elämässäni tavannutkaan. Ehkä siksi, koska en tosiaan anna heille voimaa, koska en vain oikeasti koe minkään näköistä tarvetta saada heidän oloaan kohenemaan. Mun äiti oli pahempi kuin marttyyrit kokiessaan epäoikeudenmukaisesti mun pahan olon johtuvan itsestään, sen sijaan, että ois ollut heikko voimaton paska marttyyri, joka lähinnä tyytyyy inisemään, äiti oli vallankäyttäjä, joka siivosi ikävät tunteet käsittelemättömiin (lähes). Sori jos kiukkuni loukkaa jotakuta ja ymmärrän, jos marttyyri on vahingoittanut jotakuta ketjussa, ikävää se on myös. Ja väärin.

Onkohan ylläpito kuollu?

Vierailija kirjoitti:

Mulle marttyyrit ei siis ole minkäänlainen ongelma, mä en kertakaikkiaan vaivaudu lainkaan marttyyreista. Enpä ole kovin montaa elämässäni tavannutkaan. Ehkä siksi, koska en tosiaan anna heille voimaa, koska en vain oikeasti koe minkään näköistä tarvetta saada heidän oloaan kohenemaan. Mun äiti oli pahempi kuin marttyyrit kokiessaan epäoikeudenmukaisesti mun pahan olon johtuvan itsestään, sen sijaan, että ois ollut heikko voimaton paska marttyyri, joka lähinnä tyytyyy inisemään, äiti oli vallankäyttäjä, joka siivosi ikävät tunteet käsittelemättömiin (lähes). Sori jos kiukkuni loukkaa jotakuta ja ymmärrän, jos marttyyri on vahingoittanut jotakuta ketjussa, ikävää se on myös. Ja väärin.

Äitisi voimat meni, kun yritti kasvattaa lasta joka oli henkisesti kuin jäinen rautakanki.