Äitini suuttuu, kun hänelle sanoo siitä, että ei osannut antaa minulle lapsuudessa tunnetta siitä, että hän rakastaa minua

Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin? 

Niinpä. Jokainen normaali, tunne-elämää omaava ihminen VÄLITTÄÄISI siitä, mitä lapsi on kanssaan kokenut, paitsi minun äitini. Hänelle on paljon tärkeämpää se, ettei hänestä itsestään tunnu pahalta ja ylläpitää valheellista uskoa siihen, että jos minusta tuntui pahalta ja siltä, että hän vihaa minua, eikä rakasta, niin hänellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Ap

Miten reagoit, kun omat lapsesi tulevat sanomaan sinulle tuon saman. Sillä niinhän sinä käyttäydyt. Tavalla joka viestii, ettet välitä lapsistasi.

Käytkö terapiassa?

Vierailija kirjoitti:

Ok, no sitten hän suuttuu. Mitäs sitten? miksi edes kaivelet vanhoja asioita? omia lapsuus traumoja ei koskaan kannata käydä läpi äitinsä kanssa, ei hän tule ikinä ymmärtämään sinun kantaasi. Sinulla menee aivan liikaa energiaa äitisi suhteeseen. katkaise välit häneen ja elä omaa elämääsi ilman myrkyllistä äiti suhdetta. 

Haluan, että hän kärsii siitä, että haittasi minua, ei sitä minun elämääni saada korjattua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.

Tekee virheitä, mutta jos rakastaisi lastaan, ei miettisi virheiden satutettua lasta, itseään, vaan miettisi, miten lapsen satuttamisen voisi mitätöidä, peruuttaa ja korjata! Jos oikeasti rakastaa lastaan.

Ap

Niin. Äitisi on narsisti kuvauksesi perusteella. Oletko itsekin jopa? Monesti narsistivanhempi kasvattaa lapsistaankin samantyyppisesti käyttäytyviä, ainakin osasta lapsiaan.

Miten pääset eteenpäin? Et voi muutttaa lapsuuttasi enää mitenkään. Menneisyyttä ei pysty muuttamaan. Ne ovat vain muistoja mielessä. Pystyt opettelemaan anteeksiantoa. Suosittelen jopa kristinuskoa, joka on anteeksiannon uskonto (se on hyvin keskeinen osa teologiaa siinä).

Toinen strategia on koettaa keskittyä kaikkeen muuhun. Päästä irti siitä kaunasta ja mieti muuta. Tämä on Sinun. Oma. Elämäsi. Ei äitisi elämä. Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä (kuten meillä kaikilla). Käytä se hyvin. Hemmottele itseäsi. Tee jotain kivaa. Nauti lauantai-illasta. Unihda hetkeksi kaikki paha. Anna anteeksi itsellesikin.

Muita neuvoja en osaa antaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin? 

Niinpä. Jokainen normaali, tunne-elämää omaava ihminen VÄLITTÄÄISI siitä, mitä lapsi on kanssaan kokenut, paitsi minun äitini. Hänelle on paljon tärkeämpää se, ettei hänestä itsestään tunnu pahalta ja ylläpitää valheellista uskoa siihen, että jos minusta tuntui pahalta ja siltä, että hän vihaa minua, eikä rakasta, niin hänellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Ap

Miten reagoit, kun omat lapsesi tulevat sanomaan sinulle tuon saman. Sillä niinhän sinä käyttäydyt. Tavalla joka viestii, ettet välitä lapsistasi.

Minun äitini syyttää minua siitä, että minulla on paha olo hänen takiaan. Syytänkö mä lapsiani heidän pahasta olostaan? En ikinä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Käytkö terapiassa?

Olen käynyt, eikä mitään tilanteen korjaavaa ole olemassakaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin? 

Niinpä. Jokainen normaali, tunne-elämää omaava ihminen VÄLITTÄÄISI siitä, mitä lapsi on kanssaan kokenut, paitsi minun äitini. Hänelle on paljon tärkeämpää se, ettei hänestä itsestään tunnu pahalta ja ylläpitää valheellista uskoa siihen, että jos minusta tuntui pahalta ja siltä, että hän vihaa minua, eikä rakasta, niin hänellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Ap

Normaali ihminen tajuaisi jo pikkuhiljaa ettei äiti ole täydellinen eikä sellaiseksi muutu. Ei ole omena kauas puusta pudonnut.

Mites ne sun omat lapset, onko niillä tunne että äiti piittaa hittojakaan?

Vierailija kirjoitti:

Niin. Äitisi on narsisti kuvauksesi perusteella. Oletko itsekin jopa? Monesti narsistivanhempi kasvattaa lapsistaankin samantyyppisesti käyttäytyviä, ainakin osasta lapsiaan.

Miten pääset eteenpäin? Et voi muutttaa lapsuuttasi enää mitenkään. Menneisyyttä ei pysty muuttamaan. Ne ovat vain muistoja mielessä. Pystyt opettelemaan anteeksiantoa. Suosittelen jopa kristinuskoa, joka on anteeksiannon uskonto (se on hyvin keskeinen osa teologiaa siinä).

Toinen strategia on koettaa keskittyä kaikkeen muuhun. Päästä irti siitä kaunasta ja mieti muuta. Tämä on Sinun. Oma. Elämäsi. Ei äitisi elämä. Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä (kuten meillä kaikilla). Käytä se hyvin. Hemmottele itseäsi. Tee jotain kivaa. Nauti lauantai-illasta. Unihda hetkeksi kaikki paha. Anna anteeksi itsellesikin.

Muita neuvoja en osaa antaa.

”Tee jotain kivaa”, kuten mitä? Minulta puuttuu hyviä ihmissuhteita, ei minun tarvitse tehdä mitään kivaa yksinäni. Se on aivan samantekevää.

Ap

Et pysty välttämättä KOSKAAN muuttamaan äitiäsi. Se on täysin hukkaan heitettyä energiaa. Yleensä muita ihmisiä ei pysty muuttamaan, eikä vanhat koirat opi uusia temppuja. Äitisi näkee todellisuuden eri tavoin, eikä ymmärrä. Hän on sokea sille, mitä kerroit. Itseäsi voit muuttaa hieman.

Opettele päästämään irti ja antamaan anteeksi, jättämään kaikki haiseva kakka taaksesi. Opettele pienin askelin, muuta et edes voi ja se on parasta mitä voit tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin? 

Niinpä. Jokainen normaali, tunne-elämää omaava ihminen VÄLITTÄÄISI siitä, mitä lapsi on kanssaan kokenut, paitsi minun äitini. Hänelle on paljon tärkeämpää se, ettei hänestä itsestään tunnu pahalta ja ylläpitää valheellista uskoa siihen, että jos minusta tuntui pahalta ja siltä, että hän vihaa minua, eikä rakasta, niin hänellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Ap

Normaali ihminen tajuaisi jo pikkuhiljaa ettei äiti ole täydellinen eikä sellaiseksi muutu. Ei ole omena kauas puusta pudonnut.

Mites ne sun omat lapset, onko niillä tunne että äiti piittaa hittojakaan?

En tiedä, mitä he tuntevat, mutta ainakaan en väitä välittäväni ja että jos ei sille tunnu, niin heidän syytään.

Ap

Kyllä tämä varmaan jotenkin saadaan miesten syyksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.

Tekee virheitä, mutta jos rakastaisi lastaan, ei miettisi virheiden satutettua lasta, itseään, vaan miettisi, miten lapsen satuttamisen voisi mitätöidä, peruuttaa ja korjata! Jos oikeasti rakastaa lastaan.

Ap

Ehkäpä sinua on hyvin vaikea rakastaa?

Vierailija kirjoitti:

Et pysty välttämättä KOSKAAN muuttamaan äitiäsi. Se on täysin hukkaan heitettyä energiaa. Yleensä muita ihmisiä ei pysty muuttamaan, eikä vanhat koirat opi uusia temppuja. Äitisi näkee todellisuuden eri tavoin, eikä ymmärrä. Hän on sokea sille, mitä kerroit. Itseäsi voit muuttaa hieman.

Opettele päästämään irti ja antamaan anteeksi, jättämään kaikki haiseva kakka taaksesi. Opettele pienin askelin, muuta et edes voi ja se on parasta mitä voit tehdä.

Tällä ei ole mitään tekemistä haisevan kakan taakse jättämisellä, vaan siinä, mitä tämä äitini käytös on tehnyt minussa. Ja minulle. Vääryyttä ja pahaa aikaansaanut pahaa ja sellaista elämää, joka ei ole elämisen arvoista. Toki sitä elän.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Äitisi on narsisti kuvauksesi perusteella. Oletko itsekin jopa? Monesti narsistivanhempi kasvattaa lapsistaankin samantyyppisesti käyttäytyviä, ainakin osasta lapsiaan.

Miten pääset eteenpäin? Et voi muutttaa lapsuuttasi enää mitenkään. Menneisyyttä ei pysty muuttamaan. Ne ovat vain muistoja mielessä. Pystyt opettelemaan anteeksiantoa. Suosittelen jopa kristinuskoa, joka on anteeksiannon uskonto (se on hyvin keskeinen osa teologiaa siinä).

Toinen strategia on koettaa keskittyä kaikkeen muuhun. Päästä irti siitä kaunasta ja mieti muuta. Tämä on Sinun. Oma. Elämäsi. Ei äitisi elämä. Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä (kuten meillä kaikilla). Käytä se hyvin. Hemmottele itseäsi. Tee jotain kivaa. Nauti lauantai-illasta. Unihda hetkeksi kaikki paha. Anna anteeksi itsellesikin.

Muita neuvoja en osaa antaa.

”Tee jotain kivaa”, kuten mitä? Minulta puuttuu hyviä ihmissuhteita, ei minun tarvitse tehdä mitään kivaa yksinäni. Se on aivan samantekevää.

Ap

Mistä pidät? Minä kerron esimerkkejä. Mene lämpimään kylpyyn/suihkuun ja sivele iholle hyväntuoksuista suihkusaippuaa/öljyä. Laita nätti kotiasu päälle, levähdä hetkeksi sängylle ja mieti kauniita asioita. Katso leffa tai lue jotain kirjaa. Tiedät itse, mistä pidät ja mitä voit esim. kotona tehdä. Keskity itsesi hemmotteluun.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämä varmaan jotenkin saadaan miesten syyksi?

Ei saada, ellei äitihullun äiti vaihda sukupuolta vielä vanhoina päivinään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.

Tekee virheitä, mutta jos rakastaisi lastaan, ei miettisi virheiden satutettua lasta, itseään, vaan miettisi, miten lapsen satuttamisen voisi mitätöidä, peruuttaa ja korjata! Jos oikeasti rakastaa lastaan.

Ap

Ehkäpä sinua on hyvin vaikea rakastaa?

Ehkä, mutta on TODELLA törkeää sheimata minua siitä. Mieti, mikä taakka, ja toinen on sen lisäksi minulle vieläpä ilkeä.

Kun silloin sellainen lapsi tarttis just ekstrapaljon tukea. Jotta uskoisi itseensä jne.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Äitisi on narsisti kuvauksesi perusteella. Oletko itsekin jopa? Monesti narsistivanhempi kasvattaa lapsistaankin samantyyppisesti käyttäytyviä, ainakin osasta lapsiaan.

Miten pääset eteenpäin? Et voi muutttaa lapsuuttasi enää mitenkään. Menneisyyttä ei pysty muuttamaan. Ne ovat vain muistoja mielessä. Pystyt opettelemaan anteeksiantoa. Suosittelen jopa kristinuskoa, joka on anteeksiannon uskonto (se on hyvin keskeinen osa teologiaa siinä).

Toinen strategia on koettaa keskittyä kaikkeen muuhun. Päästä irti siitä kaunasta ja mieti muuta. Tämä on Sinun. Oma. Elämäsi. Ei äitisi elämä. Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä (kuten meillä kaikilla). Käytä se hyvin. Hemmottele itseäsi. Tee jotain kivaa. Nauti lauantai-illasta. Unihda hetkeksi kaikki paha. Anna anteeksi itsellesikin.

Muita neuvoja en osaa antaa.

”Tee jotain kivaa”, kuten mitä? Minulta puuttuu hyviä ihmissuhteita, ei minun tarvitse tehdä mitään kivaa yksinäni. Se on aivan samantekevää.

Ap

Mistä pidät? Minä kerron esimerkkejä. Mene lämpimään kylpyyn/suihkuun ja sivele iholle hyväntuoksuista suihkusaippuaa/öljyä. Laita nätti kotiasu päälle, levähdä hetkeksi sängylle ja mieti kauniita asioita. Katso leffa tai lue jotain kirjaa. Tiedät itse, mistä pidät ja mitä voit esim. kotona tehdä. Keskity itsesi hemmotteluun.

Tuo ei tuo elämääni puuttuvia ihmisiä. Ei kiinnosta. Aivan sama.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin? 

Jos oma lapsi sanoisi noin, niin tietäisin, että kyseessä on klassinen narsistin näennäisviaton huomautus, jonka ainoa tarkoitus on syyllistää vanhempaa. Jokainen vanhempi tietää, että lapsensa tunteille ei voi mitään ja on olemassa lapsia, jotka syyttävät omista tunteistaan vanhempia. Näin vastuun voi siirtää muille ja ryhtyä uhriksi.

Jos lapsi on kokenut, että vanhempi ei rakasta, niin siinä ei pätkääkään auta se, että väittää rakastavansa. Ainoa oikea tapa on todeta, että ikävää, että sinulla on tuollainen kokemus. Jollain toisella lapsella olisi ollut samassa tilanteessa toisenlainen kokemus ja on ikävää, ettei minulle osunut toisenlaista lasta. Aina ei voi saada sitä, mitä haluaa, jonkun pitää tyytyä kaltaiseesi lapseen, jolle mikään ei riitä. Sinä olet minun taakkani, mutta en valita.