Mitä jonkun lapsuudenystäväsi perheen tapaa/käytäntöä ihmettelit?

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelin kaverin luona lapsena, kun tavallisiin perunakeittoihin (nakki, jauheliha) laitettiin makaronia. Meillä ei koskaan tehty niin.

Yhden kaverin luo oli mukava mennä koulun jälkeen kun siellä oli äiti kotona. Oma äitini oli paljon töissä, vieläpä pienipalkkaisessa työssä. Raatoi noin 46 vuotta työelämässä ja nyt saa noin tonnin eläkkeen. Kannattiko?

Kun yhden kaverin luona oli mummo kylässä, siellä piti olla aivan hiiren hiljaa. Miksi ihmeessä? Sitä en tiedä vieläkään.

Olisko teillä rahat riittäneet lapsuudessasi jos äitisi ei olisi tehnyt töitä?

Yhden kaverin kotona isä sai kohtauksen, kun vessapaperirulla oli taas loppunut. Hän huusi, että saa käyttää vain kaksi palaa yhdellä käynnillä. Pelästyin ja välttelin vessakäyntejä siellä, jos sattuu paperi loppumaan ja minulle ollaan vihaisia. Tämä -80 luvulla.

Huvittava äiti ystävällä kirjoitti:

Ystäväni äiti kielsi kerran minua käymästä heidän vessassa. En käynyt. Rouva kuvittelee kait olevansa hieno, hyvä ja parempi kuin muut ihmiset, mutta tämä kertoo minulle enemmän kuin mikään muu ihmisestä. Olen siisti ihminen ja perheemme myös. Tämä tapahtui nuoruudessa. Suutuinkin tästä ja minulla jäi tämän takia yhteydenpito ystävään pitkäksi kokonaan. Parikymmentä vuotta. Asia vaivasi ja ärsytti minua todella paljon ja jotenkin edelleenkin ärsyttää. Tosin minulla on paljon enemmän elämässä, kun en nipota noin. Kenenkään elämä ei ole yhtään hienompaa kuin toisen.

Miksi kostit ystävällesi hänen äitinsä tökerön käyttäytymisen?

Yhdellä kaverilla oli hysteerinen ja pikkutarkka äiti. Heillä ei saanut esimerkiksi nostaa jalkoja sohvalle, vaan (tietysti valkoisella) sohvalla piti istua sotilaallisen jäykässä ryhdissä jalat lattialla. Leikkiä sai vain hiljaa kaverin huoneessa ja tämä kaveri leikki vain barbeilla ja muilla "tyttöjen leluilla", mikä oli minusta äärettömän tylsää.

Jos tämä kaveri oli vähääkään kipeä niin hänet vietiin suunnilleen Helsinkiin lastensairaalaan ja hän oli siis ihan normaali, eikä hänellä ollut mitään perussairauksia. Kerran hän putosi noin puolen metrin korkeudelta riippukeinusta, ja soitti hysteerisenä äidilleen joka puolestaan soitti melkein ambulanssin. Kaverille ei siis käynyt mitään, vähän kolautti itsensä ja tavallinen lapsi olisi unohtanut koko homman hetken kuluttua.

Teineinä jouduttiin kolariin mopolla, ja minusta tuntui, että kaverin äiti syytti minua siitä vaikka istuin vain kyydissä ja kolarin syy ei ollut edes meidän. Äidistä huokui muutenkin sellainen asenne, että olin ihan huligaaniperheestä kun minulla ei ollut kotiintuloaikoja ja jalatkin yritin ensimmäisellä vierailukerralla nostaa sohvalle kun en heidän istumissäännöistään tiennyt. Pahoille teille johdattelin hänen viatonta tytärtään. :D Kaveri alkoi valitettavasti muistuttaa liikaa äitiään ja annoin ystävyyden kuivua pois muutettuani muualle opiskelemaan.

siis tää on ihan normaalia munki perhe menee joka vuos matkoille vaikka ei mittää rikkaita ollakkaa viime vuonna mentiin autolla noin 20.000 km kahtee viikkoo mitä erikoista

Ovatko 284 ja 285 lapsuudenkavereita? :)

Minusta oli outoa kun kaverien vanhemmat tervehtivät aina iloisesti, kyselivät kuulumisia, tarjosivat välipalaa/ruokaa ja olivat aina muutenkin hirveän mukavia. Ja jos menin esimerkiksi suoraan koulusta kaverin kyydillä kaverin luokse ja he pysähtyivät matkalla kauppaan ja tulin kauppareissulle mukaan, niin he jopa katsoivat kassatätiä silmiin, kiittivät ja hymyilivät! Olin aivan äimän käkenä. Minun vanhempani olivat nimittäin aivan toista maata: sosiaalisesti kömpelöitä ja hiljaisia vieraiden seurassa. Tämä varmaan selittyy sillä, että sain vanhempana tietää, että molemmat olivat työpaikkakiusattuja eikä heillä ollut yhtään ystävää. Mietinkin aina lapsena, miksi he vaikuttivat arjessa niin kovin surullisilta ja voimattomilta ja äiti makasi usein työpäivän jälkeen päänsäryssä ja väsyneenä sohvalla. Edes kaupassa kiittäminen ja silmiin katsominen ei heiltä onnistunut, mutta eivät he sitä ilkeyttään tehneet, he olivat vain niin arkoja ja ihmisiä pelkääviä. Minäkin olen osittain perinyt heiltä jonkinasteisen ihmisvihan ja sen ettei kehenkään voi luottaa... Nykyään he ovat erittäin puheliaita ja iloisia eläkeläisiä, ja tarinoita riittää meille aikuisille lapsille kerrottavaksi ja käytöstavatkin ovat pikkuhiljaa löytyneet. Mutta edelleen suren sitä, että heidän ns. parhaat vuotensa olivat niin surun täyttämiä enkä edes tyhmänä lapsena tajunnut sitä.

Sai juoda maidon ja jopa veden vasta kun kaikki ruoka oli syöty. Ihan kammoittavaa kun ei saanut hörppyä välissä. Perheen omat lapset ilmeisesti olisivat täyttäneet mahansa maidolla eikä ruoka sitten olisi maittanut.

Mun kaverin vanhemmat istuivat molemmat aina omilla koneillaan, toinen oli Aihe Vapaalla ja toinen oli Suomi 24:ssa ja me saatiin tehdä mitä huvitti.

Olin usein yökylässä siellä viikonloppuisin, koska meidän perään ei kukaan katsellut. Teininä se varsinkin oli tosi cool.

En nähnyt yhden lapsuudenkaverini isää ikinä, vaikka olin siellä kylässä ja yökylässä teininä monta kertaa. Kaverini oli silloin yläasteella ja veljensä ammattikoulussa. Äiti ei ollut kuvioissa lainkaan, asuivat isän kanssa. Koti oli kyllä kaunis ja laitettu, mutta isä ilmeisesti vietti joka ikisen viikonlopun naisystävänsä luona ja lapset olivat tottuneet olemaan keskenänsä. 

Ensimmäistä ja viimeistä kertaa kylässä yhden harrastuskaverin luona: äiti piti tiukan puheen koko kaveriporukalle siitä, että olohuoneen valkoiselle karvamatolle EI SAA MISSÄÄN NIMESSÄ ASTUA. Muutenkin heillä oli niin ja niin hieno talo, että mihinkään ei saa koskea ettei mitään mene rikki. Muutoin tuo äiti oli oikein mukava ja herttainen aina kun näki, mutta ei tehnyt tuon jälkeen mieli mennä uudelle visiitille. 

Etunimien käyttöä. Isä ja äiti eivät olleet perheen lapsille "iskä" ja "äiskä" tms, vaan aina Matti ja Tiina. Synttärikorttiinkin vanhemmat kirjoittivat "Onnea Jonille. T. Matti ja Tiina". 

Lapsuuteni parhaan kaverin koti oli kuin museo eikä siitä olisi ihan heti arvannut että talossa asuu myös kaksi pientä tyttöä. Tosi ahdas talo jo itsessään jonka lisäksi äitipuoli tunki sen vähäisenkin tilan täyteen kaikkea "hienoa" roinaa. Siellä piti pyytää äitipuolelta lupa aivan kaikkeen. Näistä siskoksista kasvoi todella pikkuvanhoja ja ylimielisä.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäistä ja viimeistä kertaa kylässä yhden harrastuskaverin luona: äiti piti tiukan puheen koko kaveriporukalle siitä, että olohuoneen valkoiselle karvamatolle EI SAA MISSÄÄN NIMESSÄ ASTUA. Muutenkin heillä oli niin ja niin hieno talo, että mihinkään ei saa koskea ettei mitään mene rikki. Muutoin tuo äiti oli oikein mukava ja herttainen aina kun näki, mutta ei tehnyt tuon jälkeen mieli mennä uudelle visiitille. 

Minun kaverilla oli myös tuollainen koti missä ei saanut koskea mihinkään. Olivat olevinaan hyvinkin varakkaita ja koko talo oli täytetty erilaisilla koristeesineillä ja isoilla huonekaluilla. Siellä oli tosi ahdistavaa kulkea kun kokoajan sai pelätä milloin osuu vahingossa johonkin ettei vaan mene rikki. Meillä oli kotona hyvin kaunista ja kodikasta äiti on aina tykännyt sisustaa. Hän tosin otti huomioon että siellä tosiaan asuu myös lapsia.

Yhden lapsuuden kaverin isällä oli joku siivousneuroosi. Heillä oli joka ikinen tavara millilleen omalla paikallaan. Kirjaimellisesti vaikka lehtipino tai kynä pöydällä piti olla tismalleen tietyllä tavalla. Keittiön tuolit tuli asetella juuri oikealla tavalla pöydän ympärille, eivät saaneet olla kiinni pöydässä, mutta tietty etäisyys piti olla.

Olin kerran heidän mökillään ja muistan kun aamupala syötiin pöydän ääressä; pöydällä oli pöytäliina, jota suojaamassa oli muoviset tabletit, joita suojaamaan aseteltiin käsipyyhkeet joita ei saanut liata. Syömisen jälkeen nämä pyyhkeeet nosteltiin reunoista pussiksi ja leivänmuruset käytiin ravistelemassa mökin terassin kaiteen yli.

Jostain syystä olimme usein meillä tai ulkona.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vähän ohis, koska tuli mieleen oman lapsuuteni kummallisuus. Minulla tai sisaruksillani ei ollut minkäänlaisia kotiintuloaikoja, edes pieninä lapsina. Itselläni ei ollut paljoa ystäviä, joten itse olin kyllä yleensä kotona normaaliin aikaan, mutta muistan sisaruksieni teini-ikäisinä rymistelleen usein aamuyöllä neljältä kotiin herättäen minut, eivätkä vanhemmat välittäneet pätkän vertaa. Ja jos sitten harvoin menin kavereiden kanssa johonkin ja he kysyivät, milloin minun pitää olla kotona, onnistuin aina hämmästyttämään heitä sanomalla, että vaikka aamukahdelta jos siltä tuntuu. Muuten vanhempamme olivat aika tavallisia eivätkä mitenkään alkoholisoituneita tai välinpitämättömiä, joten vähän kummallinen piirre.

Itsellä sama juttu. Tai no äidillä on varmaan jotain mt ongelmia, mutta isä on normaali.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhden kaverin luona ei saanut pestä paistinpannuja, kun se kuulemma pilaa pannun. Kieltäydyin jostain syystä aina paistamasta hänen luonaan kananmunia, kun pannussa oli sentin haiseva rasva/tahnakerros.

Jos se oli valurautapannu, niin sellaista ei saakaan pestä, ja se menee pilalle, jos ei ole rasvainen. Toki enimmät rasvat voi käytön jäljiltä pyyhkäistä pois, mutta pesusta valurauta ei tykkää.

Kyllä. Ja joillakin vanhemmilla ihmisillä (vanhempani) on jäänyt lihasmuistiin vahvasti, että työnnetään paistinpannut pesemättä kaappiin, joten toimivat samoin muidenkin pannujen kanssa.

Kaverin perheessä kuivattiin pestyt hedelmät verhoihin. Yritin tehdä saman kotona, huudot tuli.

Aika ajoin valurauta-astia on kuitenkin hyvä pestä tiskiaineella (esimerkiksi Sunlight) ylimääräisen lian poistamiseksi. Pesun jälkeen valurautapannu tulee rasvata kasviöljyllä tai silavalla, jotta pannua suojaava rasvakerros ei häviä. Muista, ettei valurautapannua tai -pataa saa koskaan pestä astianpesukoneessa, liottaa vedessä tai hangata teräsvillalla! Älä myöskään säilytä ruokaa pitkiä aikoja valurautapannussa, sillä pannun pinta voi ruostua.

Perheen aikuisetkin joivat maitoa. Sitten röyhtälivät ja valittivat vatsan turpoamista.