Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?

Vierailija kirjoitti:

Sofi Oksasen Puhdistus.

Ansaittu Finlandia-palkinto ja maailmanlaajuinen menestys. 

Sen sijaan Finlandia-palkituista en ole ymmärtänyt/pitänyt:

Juha Hurme: Niemi. Liikaa kaikkea, ei jaksanut sitä tietomäärää.

Riikka Pelo: Jokainen elämämme: Kauhean pitkä ja pitkästyttävä, loppuosaa lukuunottamatta

Ulla-Leena Lundberg: Jää. Tylsä.

Vierailija kirjoitti:

Riikka Pulkkisen Raja oli mielestäni tekotaiteellinen, sensaatiohakuinen, aivan liikaa yrittävä ja varsin jonninjoutava.

Meni luihin ja ytimiin. Näin käy todella harvan kirjan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Rikos ja rangaistus. Puolet kirjasta kuvailtiin sitä yhtä ja samaa pölyistä tienpätkää.

Outoa, minä en muista tätä tienpätkää kirjasta ollenkaan.

Tosin oli minullekin vaikea lukukokemus ja myönnän: loppumetreillä luovutin. 

Ongelmaksi minun kohdalla muodostui kieli ja tekstin rakenne. En pysty lukemaan pitkiä, koukeroisia lauseita ja kerrontaa, joka ei etene. Liian hidastempoista. Ja paikoitellen myös yliampuvan dramaattista.

Vierailija kirjoitti:

Kummallisia nämä "henkilön X koko tuotanto".

Onko niinkään?

Kaikkihan täällä haukutaan.

Varsinkin jos kohteena on suomalainen ja nainen.

Vierailija kirjoitti:

"Ystävät hämärän jälkeen", pidän kauhukirjoista mutta tästä on en saanut otetta enkä jaksanut lukea loppuun.

Minä taas tykkäsin tästä kovastikin, ja nimenomaan ehkä loppu meni turhan överiksi verenroiskimiseksi, mikä ei sopinut kirjan alkupuoleen. Tässä oli yritetty tuoda kauhuteema kokonaan toisenlaiseen ympäristöön, pohjoismaiseen kerrostalolähiöön. Parempi tämä oli kuin kirjailijan myöhempi tuotanto.

Itse (enemmän henkilökohtaisista syistä, eikä niinkään kirjailijan lahjattomuudesta) en oikein innostunut Veikko Huovisen Havukka-Ahon ajattelijasta ja Richard Bachin Lokki Joonatanista. Molemmat oli vähän sellaista pakkopullaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin Emmi-Liia Sjöholmin autofiktiivisen romaanin Paperilla toinen, koska sitä on kehuttu niin kovin. Lukukokemus oli kovin vaivaannuttava ja päähenkilö luotaantyöntävä. Teoksen "rehellinen suoruus" oli vaivaannuttavien seksikokemusten jakamista. Hetkittäin toki hyviäkin kohtia, mutta kokonaisuutena...

Minusta taas se oli umpirehellisyydessään hieno teos. Ihan parhaita mitä olen moniin vuosiin lukenut.

Kuin teini-ikäisen kuvaus. "Vihainen nuori nainen" vaikkei olisi nuori. Tekotaiteellista kökköä.

Vierailija kirjoitti:

Itse (enemmän henkilökohtaisista syistä, eikä niinkään kirjailijan lahjattomuudesta) en oikein innostunut Veikko Huovisen Havukka-Ahon ajattelijasta ja Richard Bachin Lokki Joonatanista. Molemmat oli vähän sellaista pakkopullaa.

Havukka-ahon ajattelija oli minulle täydellinen pettymys. Odotin päähahmolta oikeita ajatuksia, kuten nimi saattaisi viitata, mutta hän olikin vain yksinkertainen maalaistollo. Ja maisemakuvaukset olivat tylsiä.

Peter sandström - Laudatur, Sabine Forsblom - Betinkan.

Monika Fagerholm - kuka tappoi Bambin.

Vähän suomenruotsalaista litteratyyriä jota he keskenään hehkuttavat.  Vaikka on paljon todella hyvää suomenruotsalaista kirjallisuutta, niin on myös paljon paskaa. Heidän kulttuuriporukkansa hehkuttaa kaikkea! Erottelukyky näyttäisi puuttuvan.

Ja Virginia Woolf, en kyllä jaksanut edes puoleen väliin vaikka kirjallisuuden opiskelijana kuinka tsemppasin. Majakka ja oma huone.

Vierailija kirjoitti:

Osa fantasiasta on niin huonosti kirjoitettua, ettei pysty lukemaan vaikka kirjan idea kiinnostava. Teksti tökkii jatkuvasti. Esimerkiksi Soturikissat, jonka joku mainitsi. Eikö se ole muutenkin lapsille suunnattu kirjasarja. Meillä ei kyllä lapsikaan tykännyt.

Ja aina kannattaa muistaa käännöskirjallisuudessa se suomennoksen taso: huono suomennos vetää kirjan kuraan. Karmeinta jälkeä olen nähnyt nimenomaan fantasiakirjallisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Stieg Larssonit. Ensimmäisen kirjan luin ja seuraavaa aloitin, mutta jätin kesken. Tarina ei päässyt millään käyntiin, kun alkuosa oli pelkkää seksillä hekumointia. Erityisesti naisten välisen seksin. Ymmärtää kyllä, että julkaisuajankohtanaan 2000-luvun alkupuolella tuo on ollut oh-niin-vaikuttavaa ja uutta, mutta enää sitä ei jaksa. Seksiä tursuaa nykyää joka paikka. Ei jaksa enää sitä shokeerausefektiä mihin sitä käytetään. Eri asia, jos sillä on oikeasti tarinassa jokin tarkoitus.

Oletko max kolmekymppinen?

Monilla nuorilla on usein perspektiiviharha, kun he eivät tunne menneisyyttä. He esimerkiksi luulevat, että 90-luvun kirjailijan omintakeinen, vanhahtava tyyli on aikakauden tyyli. "90-luvulla kirjoitettiin tuohon tapaan".

2000-luvun alkupuolella naisten välisen seksin kuvaaminen ei ollut mitään sensaatiomaista eikä uutta.

Itselle raskaalta tuntui American Pastoral (alkuperäiskielellään siis). Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n luin aika hiljattain, mutta se ei jostain syystä jäänyt mieleen lähes ollenkaan. Em. kirjailijoiden tuotannosta pidän kuitenkin paljon.

Jos talviyönä matkamies oli jotenkin pliisu, minkä takia en ole oikein saanut aikaiseksi lukea muuta Italo Calvinoa.

Tuulen viemää piti vähän hampaita kiristäen kahlata läpi.

Coelhoakin pahempi sontamaakari on Eckhart Tolle. Tosin en ole edes teoksiaan pystynyt kokonaan lukemaan, on ne niin metafyysistä puppua. Moni elämässään hukassa oleva, kaikenlaiseen turhaan ahdistuspohdiskeluun juuttunut ystävä on tyrkyttänyt Tollen teoksia luettavaksi minulle, joka en ole elämässäni hukassa.

Yliarvostettua kaunokirjallisuutta on mielestäni Hosseinin tuotanto. Ihan ok viihdettä länsimaiselle hyvesignaloijalle, ymmärränpäs tässä eri kulttuureja ja liikutun, mutta tosiaankin vain laskelmoitua viihdettä, kassakoneen kilinä kuuluu taustalla. Tuhat loistavaa aurinkoa ja muut nyyhkytarinat.

Stephen Kingin tuotanto oikein löyhkää kaupallisuudelle.

Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Odotukset olivat korkealla, kun olin kuullut niin paljon hyvää. Loppujen lopuksi lähes 600 sivun kirjassa ei tapahtunut paljoakaan, ja se kaikkein dramaattisimmaksi tarkoitettu juonenkäänne oli erittäin mielenkiinnoton. Tuli olo, että tässäkö se nyt oli, ja loppu oli ponnetonta pörräämistä tämän juonenkäänteen ympärillä. Henkilöhahmot olivat ihan kiinnostavia, heistä olisi saanut enemmänkin irti. Mutta itse juoni ja tempo... sanotaanko että puolet kirjasta olisi voinut helposti karsia tarinan kärsimättä ollenkaan.

Leena Lehtolaisella on muutama tosi tönkkö kirja. Pahimpana Luonas en ollutkaan, jossa on kahden eri hahmon päiväkirjotteita, mutta he kirjoittavat ihan samalla tyylillä. Lisäksi kirjassa on kertojahahmo, joka myös puhuu samalla tyylillä. Ei ole yhtään vaihtelua, tuollaisessa kirjassa pitäisi olla kolme täysin erilaista ääntä.

Kirjaa markkinoitiin jotenkin dekkarina, vaikkei se ole sitä. Se on kertomus yhdestä pieleen menneestä avioliitosta. Lehtolainen oli kuitenkin kirjoittanut monta kirjaa jo ennen sitä, joten hämmästyin miten kehno tämä oli.

Mulla muuten myös tuo Jumalat juhlivat öisin. Teennäinen, erikoisuutta tavoitteleva ja muka kulttikirja, juuri kuten myös täällä useasti jo mainittu ja minunkin mielestäni yliarvostettu Sieppari ruispellossa. On niissä kuitenkin sen verran tarttumapintaa, että epäilemättä voivat olla jollekin untuvikolle avainkokemuksia kirjallisuuden maailmaan.

Tara westoverin Opintiellä on saanut kehuja Obamaa myöten. Alkuosa kirjasta olikin ihan ok tekstiä ja tarina tietysti koskettava, mutta ei se kaunokirjallisuuden kannalta mikään ihmeellinen ollut. Ehkä liian isot odotukset aiheuttivat pettymyksen.

En tiedä onko nämä nyt niin kehuttuja, mutta suosittuja sarjoja ainakin:

Twilight, Fifty Shades of Grey ja True Blood. Niin heikkotasoista höttöä, ettei ole edes viihdyttävää.

Lapsena en tykännyt suurimmasta osasta lukemiani Neiti Etsivä-kirjoja, kun ne tuntuivat kaavamaisilta ja tylsiltä.

Muistan äitini inhonneen syvästi Pupu Tupuna-kirjoja, kun ne olivat hänestä lapsia aliarvioivia ja yli-imeliä. :’D

Harry Potterit ovat minusta erinomaisia. Viihdyttäviä ja vivahteikkaasti kirjoitettuja. Hyvää kieltä niin englanniksi kuin suomeksi luettuina ja loistavaa juonenkuljetusta.