Mikä asia puolisossasi selvisi vasta alkuhuuman jälkeen?

Tavallaan kontrollifriikkeys. Pitää olla salaisimmat ajatuksetkin kertomassa hänelle ja koko ajan iloisena juttelemassa hänelle kaikesta maailman asioista, ei saa olla omaa tilaa tai rauhaa. On myös hyvin vähättelevä ja kaikki muut tekevät asiat väärin paitsi hän, hänen keinonsa ja mielipiteensä ovat ainoat oikeat.

Neuroottisuus paljastui vasta tultuani raskaaksi. Olimme olleet yhdessä seitsemän vuotta siinä vaiheessa. Sen jälkeen on muutenkin tullut vähitellen pintaan kaikenlaista kontrollin tarvetta ja joustamattomuutta. Uskoisin, että ikäkin vaikuttaa. Nyt on oltu yhdessä noin 30 v. Nuorena mies oli paljon rennompi tapaus.

Ketään ei voi tuntea koskaan kokonaan, eikä varsinkaan muutaman kuukauden tai parin vuodenkaan jälkeen. Ihmiset eivät tunne itseäänkään, vaan voivat pitää totuutena asioita, jotka myöhemmin paljastuvat epätodeksi. Lisäksi me muutumme koko ajan. Elämä muuttaa meitä ja uudet tilanteet tuovat meistä pintaan asioita, joita emme itsekään olisi uskoneet.

Epäsiisteys ja laiskuus. Tapaillessamme kävi suihkussa päivittäin, laittoi hiuksia, kävi parturissa, käytti hajuvettä, puhdisti hammasvälit langalla... Nykyään tukka on pitkä, kihara, rasvainen moppi. Suihkussa käy pari kolme viikossa, hampaat pesee 5 krt viikossa (=ma-to iltaisin ja su iltaisin). Vaatteet, tavarat ym. heittää lattialle. Auto on oikea jäteauto, joka paikassa hesepapereita, tyhjiä pulloja...

Paha pornoaddiktio.

Laiska. Hukkuu paskaan mieluummin kuin siivoaa.

Ei maksa laskujaan.

Mies 48

Täysin löperö kasvattaja ja sinisilmäinen lapsensa suhteen.

Että on raivohullu ratissa, eikä piittaa lainkaan ajoturvallisuudesta.

Narsistinen persoonallisuushäiriö, psykopatia.

Minusta varmaan tuli yllätyksenä, että olen liian epävarma, ahdistunut hermoilija. Kahden kesken en jaksa esittää normaalia vaan haluan olla oma itseni. Tosin tämä tuli esille aika nopeasti. Minua ei ole suoraan haukuttu tästä, mutta sanottu vaikeaksi ilman tarkkoja perusteluita. Jos kysyn, niin vastaus on välttelevä, että ei puhuta tästä. Mä haluaisin "jankata" asiat selviksi, jotta ne voi sitten joko unohtaa tai niille voi tehdä jotain. Toinen taas haluaa mennä suoraan siihen unohtamiseen, jolloin asia jää kuitenkin kalvamaan, ainakin minua.

Vierailija kirjoitti:

Minusta varmaan tuli yllätyksenä, että olen liian epävarma, ahdistunut hermoilija. Kahden kesken en jaksa esittää normaalia vaan haluan olla oma itseni. Tosin tämä tuli esille aika nopeasti. Minua ei ole suoraan haukuttu tästä, mutta sanottu vaikeaksi ilman tarkkoja perusteluita. Jos kysyn, niin vastaus on välttelevä, että ei puhuta tästä. Mä haluaisin "jankata" asiat selviksi, jotta ne voi sitten joko unohtaa tai niille voi tehdä jotain. Toinen taas haluaa mennä suoraan siihen unohtamiseen, jolloin asia jää kuitenkin kalvamaan, ainakin minua.

Minusta sinä annat perustelun tuossa. Jankkaaja on aina ns. Vaikea ihminen.

Moni asia ei parane jankkaamalla. Suurin osa asioista ovat sellaisia, että asioille ei voi oikein mitään tehdä. On vain minun mielipide ja sinun mielipide. Piste. Ei ne puhumalla muutu.

Minun eksäni oli jankkaaja. En viitsinyt asioista sanoa, koska tiesi jo etukäteen, että eksä laittaa väsytystaistelun käyntiin. Sellaisen lopputuloksena itselle tulee fiilis ”ihan sama, annan periksi, kunhan olet hiljaa”.

Vierailija kirjoitti:

Narsistinen persoonallisuushäiriö.

Miten se on mahdollista, että joka kolmannella exällä tällä palstalla on tämä surullisenkuuluisa nph? Oletteko tosiaan kouluttautuneet omien ammattienne lisäksi psykiatriksi, ja tehneet kollegoidenne kanssa pitkän seuranta- ja haastattelututkimuksen, että pystytte diagnosoimaan toisen narsistiksi. Hävetkää sen vuoksi, ettå tämä vie kaiken uskottavuuden oikeilta dignooseilta, kun maallikot ja diletantit yrittävät leikkiä substanssiosaavaa ammattilaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistinen persoonallisuushäiriö.

Miten se on mahdollista, että joka kolmannella exällä tällä palstalla on tämä surullisenkuuluisa nph? Oletteko tosiaan kouluttautuneet omien ammattienne lisäksi psykiatriksi, ja tehneet kollegoidenne kanssa pitkän seuranta- ja haastattelututkimuksen, että pystytte diagnosoimaan toisen narsistiksi. Hävetkää sen vuoksi, ettå tämä vie kaiken uskottavuuden oikeilta dignooseilta, kun maallikot ja diletantit yrittävät leikkiä substanssiosaavaa ammattilaista.

En ole tuo, jolle vastaat, mutta katason narsismin olevan janalla. Jossain menee diagnoosin raja. Sitä ennen on paljon käyttäytymistä, joka on manipuloivaa, syyllistävää, kaksoisviestintää. Ja sitä voi minun mielestäni aivan hyvin kutsua ”narsistiseksi”, koska se käyttäytyminen kuuluu myös narskulle.

Neuroottinen siivoamisvimma! Jokapäivä imurointi ja KAIKKIen pintojen pyyhintä.

Oli sanomattakin selvää että sillä siivoamismäärällä hoidettiin eniten päänsisäisiä ongelmia, sillä jos siivoamista ei voinut jostain syystä tehdä, alkoi käsittämätön raivoaminen joka suuntaan.

Suhde päättyi ekaan riitaan, jolloin mies "räjähti" ja luetteli kaikki vikani. Hän oli koko tapailun ajan ollut tyytymätön panokseeni suhteessamme (mun olisi pitänyt kuulemma keksiä meille enemmän tekemistä, laittaa hänelle ruokaa yms.), hän oli tyytymätön seksiimme (kuulemma mun olisi pitänyt tehdä aloitteita ennen häntä), hän oli tyytymätön keskusteluihimme ja deittiemme sisältöön.

Eli kai hänestä sitten paljastui, että hän oli täysin valheellinen tyyppi, joka oli seurustellut mun kanssa 3 kk, vaikka ei ollut ihastunut muhun ollenkaan. Ton jälkeen on ollut todella vaikea tapailla muita miehiä, koska pelkään, että mua käytetään taas hyväksi :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta varmaan tuli yllätyksenä, että olen liian epävarma, ahdistunut hermoilija. Kahden kesken en jaksa esittää normaalia vaan haluan olla oma itseni. Tosin tämä tuli esille aika nopeasti. Minua ei ole suoraan haukuttu tästä, mutta sanottu vaikeaksi ilman tarkkoja perusteluita. Jos kysyn, niin vastaus on välttelevä, että ei puhuta tästä. Mä haluaisin "jankata" asiat selviksi, jotta ne voi sitten joko unohtaa tai niille voi tehdä jotain. Toinen taas haluaa mennä suoraan siihen unohtamiseen, jolloin asia jää kuitenkin kalvamaan, ainakin minua.

Minusta sinä annat perustelun tuossa. Jankkaaja on aina ns. Vaikea ihminen.

Moni asia ei parane jankkaamalla. Suurin osa asioista ovat sellaisia, että asioille ei voi oikein mitään tehdä. On vain minun mielipide ja sinun mielipide. Piste. Ei ne puhumalla muutu.

Minun eksäni oli jankkaaja. En viitsinyt asioista sanoa, koska tiesi jo etukäteen, että eksä laittaa väsytystaistelun käyntiin. Sellaisen lopputuloksena itselle tulee fiilis ”ihan sama, annan periksi, kunhan olet hiljaa”.

Jos haluaa tietää jotain mikä itseä hämmentää, tai oikoa väärinkäsitykset puolin ja toisin, niin miten sen vain osaisi antaa olla? Kun asia vaivaa ja tuntuu, että jää ihan vääriä käsityksiä ja oletuksia elämään, jos sitä ei selvitetä. Ehkä olen liian neuroottinen, mutta mikä siihen auttaisi?

Vierailija kirjoitti:

Suhde päättyi ekaan riitaan, jolloin mies "räjähti" ja luetteli kaikki vikani. Hän oli koko tapailun ajan ollut tyytymätön panokseeni suhteessamme (mun olisi pitänyt kuulemma keksiä meille enemmän tekemistä, laittaa hänelle ruokaa yms.), hän oli tyytymätön seksiimme (kuulemma mun olisi pitänyt tehdä aloitteita ennen häntä), hän oli tyytymätön keskusteluihimme ja deittiemme sisältöön.

Eli kai hänestä sitten paljastui, että hän oli täysin valheellinen tyyppi, joka oli seurustellut mun kanssa 3 kk, vaikka ei ollut ihastunut muhun ollenkaan. Ton jälkeen on ollut todella vaikea tapailla muita miehiä, koska pelkään, että mua käytetään taas hyväksi :(

Tässä on luultavasti kyseessä sellainen ihminen, joka on rakastunut rakastumisen tunteeseen ja hormonipäissään luonut sinusta jonkin jumalasta seuravan palvonnan kohteen. On sitten mielikuvitellut teidät yhdessä tekemään ja toteuttamaan omia unelmiaan, mutta ajan kanssa ymmärtänyt ettet olekaan se mielikuvitusolento, vaan sinulla on omat haaveet ja oma elämä.  Näitä on sekä miehissä että naisissa pilvin pimein.  Tyyppi jatkaa tota rataa seuraavan ja seuraavan kanssa kunnes löytää lampaan, jolla ei ole muuta tekemistä kuin toteuttaa toisen fantasioita. Äkkirakastujat ja sarjarakastujat ovat juuri tuollaisia. Kun löydät sellaisen, joka on valmis tutustumaan sinuun ihmisenä ja kuuntelee ja huomioi sinua aidosti niin et joudu pettymään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta varmaan tuli yllätyksenä, että olen liian epävarma, ahdistunut hermoilija. Kahden kesken en jaksa esittää normaalia vaan haluan olla oma itseni. Tosin tämä tuli esille aika nopeasti. Minua ei ole suoraan haukuttu tästä, mutta sanottu vaikeaksi ilman tarkkoja perusteluita. Jos kysyn, niin vastaus on välttelevä, että ei puhuta tästä. Mä haluaisin "jankata" asiat selviksi, jotta ne voi sitten joko unohtaa tai niille voi tehdä jotain. Toinen taas haluaa mennä suoraan siihen unohtamiseen, jolloin asia jää kuitenkin kalvamaan, ainakin minua.

Minusta sinä annat perustelun tuossa. Jankkaaja on aina ns. Vaikea ihminen.

Moni asia ei parane jankkaamalla. Suurin osa asioista ovat sellaisia, että asioille ei voi oikein mitään tehdä. On vain minun mielipide ja sinun mielipide. Piste. Ei ne puhumalla muutu.

Minun eksäni oli jankkaaja. En viitsinyt asioista sanoa, koska tiesi jo etukäteen, että eksä laittaa väsytystaistelun käyntiin. Sellaisen lopputuloksena itselle tulee fiilis ”ihan sama, annan periksi, kunhan olet hiljaa”.

Jos haluaa tietää jotain mikä itseä hämmentää, tai oikoa väärinkäsitykset puolin ja toisin, niin miten sen vain osaisi antaa olla? Kun asia vaivaa ja tuntuu, että jää ihan vääriä käsityksiä ja oletuksia elämään, jos sitä ei selvitetä. Ehkä olen liian neuroottinen, mutta mikä siihen auttaisi?

Kommunikointitaitojen kehittäminen saattaa auttaa. Ehkä löydät sellaisen kumppanin, joka myös arvostaa puhumista ja jaksaa keskustella pitkäänkin samasta aiheesta. Itse olen sitä tyyppiä, jota loputon puhemaratoni vaan ärsyttää ja väsyttää. Ja asiakeskeinen, puhutaan asiat, muttei jäädä analysoimaan tunteita eikä syitä tai seurauksia loputtomiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistinen persoonallisuushäiriö.

Miten se on mahdollista, että joka kolmannella exällä tällä palstalla on tämä surullisenkuuluisa nph? Oletteko tosiaan kouluttautuneet omien ammattienne lisäksi psykiatriksi, ja tehneet kollegoidenne kanssa pitkän seuranta- ja haastattelututkimuksen, että pystytte diagnosoimaan toisen narsistiksi. Hävetkää sen vuoksi, ettå tämä vie kaiken uskottavuuden oikeilta dignooseilta, kun maallikot ja diletantit yrittävät leikkiä substanssiosaavaa ammattilaista.

Kun et asioista mitään tiedä. Pidä mölyt mahassasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistinen persoonallisuushäiriö.

Miten se on mahdollista, että joka kolmannella exällä tällä palstalla on tämä surullisenkuuluisa nph? Oletteko tosiaan kouluttautuneet omien ammattienne lisäksi psykiatriksi, ja tehneet kollegoidenne kanssa pitkän seuranta- ja haastattelututkimuksen, että pystytte diagnosoimaan toisen narsistiksi. Hävetkää sen vuoksi, ettå tämä vie kaiken uskottavuuden oikeilta dignooseilta, kun maallikot ja diletantit yrittävät leikkiä substanssiosaavaa ammattilaista.

Itseä mietityttää sama. Keksin pari syytä:

1) Narsistien uhrit päätyvät avautumaan kokemuksistaan, kun taas muut eivät sano mitään, vaikka heitä olisi enemmän. Näin syntyy vinoutunut käsitys narsismin yleisyydestä. Harmi että netissä on vaikea sanoa, milloin joku kertoo totuuden ja milloin vääristyneen mutta mielestään toden kuvan ja milloin vain keksii juttuja itseään viihdyttääkseen.

2) On erottu niin riitaisasti, että ollaan taipuvaisia näkemään toisen viat suurempina kuin ovat ja omat taas pienempinä. Suojataan omaa minäkuvaa: olen mieluummin pahan uhri kuin pahantekijä toiselle. Totuus voi olla siltä väliltä. Kun se toinen on oikeasti tehnyt jotain väärää, syntyy vihaa, sitä kautta mustavalkoisuus eikä näe harmaan sävyjä. Tulee hyvä-paha-asetelma.

On hulluna autoihin ja voisi viettää niiden parissa koko päivän. Tämän olen pannut merkille, kun aloimme asua yhdessä. Muuten minulle on ihan sama, miten ajan käyttää, mutta lisäksi hänellä oli tapana vaihtaa autoa kuukauden välein, kokeilla joka merkkiä ja mallia, ja usein otti takkiin muutaman tonnin joka kerta. Sille pistin stopin, ja kun meillä kerrankin oli ehjä ja tilava auto, joka ei kuluta paljoa, sanoin, että nykyinen auto pysyy eikä vaihdeta mihinkään, kun siinä mitään vikaakaan ei ole. Nyt on ollut vuoden sama auto. En jaksa enää aikapommeja, joissa on epäkätevä sisustus (hänestä esimerkiksi kaksiovinen urheiluauto sopisi ihan hyvin koiratalouteen mökkiautoksi ja koirat voivat matkustaa ilman häkkiä, kun ei se sinne mahdu). Yhdessä vaiheessa meillä oli rata-auto arkikäytössä, voitte vaan arvata sitä kulutusta mitä se söi satasella, kun tehtiin sillä roadtrip. Ja musaa ei voinut kuunnella, kun viritetty moottori piti niin kovaa mölyä motarilla.

Hauskinta tässä on se, että oma isäni on vannoutunut automies, ja koko nuoruuteni vannoin, etten ikinä ota samanlaista, vaan mun mies tulee olemaan jollain vanhalla Toyotalla ajeleva. :D