Te, jotka tapasitte miehenne parikymppisenä tai nuorempana. Mietittekö miehen taloudellista statusta?

Sanni16kerava kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päässä vikaa, jos merkkilaukut ym menevät sydämen edelle.

Ai.

Ennemmin itken Mersussa kuin polkupyörän tarakalla.

Eikös siinä leffassa josta tuo kommenttisi oli väännetty (alkup. "alfa-romeossa") se nainen nussittu ja kuristettu hengiltä?

Ei maistu.

Ajattelin melko käytännöllisesti. Mies oli mukava ja omillaan toimeen tuleva. Hänen palkkansa ja asemansa työssään ei ollut mikään ihmeellinen, kun tapasin hänet 18-vuotiaana. Mies oli jonkin verran vanhempi. Valmistuin, pääsin vakituiseen työhön ja perustimme perheen. Minun puurtaessani perustyössä ja hoitaessani lapset, mies pääsi etenemään urallaan, joten tuloeromme kasvoi.

Lopulta mies alkoi narisemaan miten elän hänen siivellään ja loisin. En olisi saanut edes omalla palkallani ostaa mitään, koska mies halusi koko ajan korkeampaa elintasoa. Palkkaerostamme johtuen myös kulutustottumuksemme erosivat toisistaan. Itse elin aina tosi säästäväisesti, miehen tuhlaillessa milloin mihinkin. Jos eurokin oli ylimääräistä tilillä, se piti päästä tuhlaamaan ja kun sain vanhemmiltani lahjaksi rahaa, piti heti vaihtaa autoa parempaan. Lopulta pakkasin lapset ja tavarani ja muutin pois. Mies jaksaa tänäkin päivänä vielä itkeä miten olin hänen kanssaan vain rahan takia ja vit tumaisuuttani vaadin elatusmaksuja ja omaisuuden ositusta.

Jos nyt erehdyn parisuhteeseen, myös taloudellinen puoli kiinnostaa. Mies ei saa tienata minua enempää, mutta hänen täytyy tulla toimeen omillaan. En myöskään ota mitään lahjoja vastaan, jotta minun ei tarvitse joskus myöhemmin kuunnella kitinää miten minulle on pitänyt ostaa sitä ja tätä. Ei tarvitse, osaan ostaa haluamani asiat aivan itse.

En, oltiin kumpikin parikymppisiä ja kumpikin ihan rahattomia. Nykyään menee taloudellisesti ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin melko käytännöllisesti. Mies oli mukava ja omillaan toimeen tuleva. Hänen palkkansa ja asemansa työssään ei ollut mikään ihmeellinen, kun tapasin hänet 18-vuotiaana. Mies oli jonkin verran vanhempi. Valmistuin, pääsin vakituiseen työhön ja perustimme perheen. Minun puurtaessani perustyössä ja hoitaessani lapset, mies pääsi etenemään urallaan, joten tuloeromme kasvoi.

Lopulta mies alkoi narisemaan miten elän hänen siivellään ja loisin. En olisi saanut edes omalla palkallani ostaa mitään, koska mies halusi koko ajan korkeampaa elintasoa. Palkkaerostamme johtuen myös kulutustottumuksemme erosivat toisistaan. Itse elin aina tosi säästäväisesti, miehen tuhlaillessa milloin mihinkin. Jos eurokin oli ylimääräistä tilillä, se piti päästä tuhlaamaan ja kun sain vanhemmiltani lahjaksi rahaa, piti heti vaihtaa autoa parempaan. Lopulta pakkasin lapset ja tavarani ja muutin pois. Mies jaksaa tänäkin päivänä vielä itkeä miten olin hänen kanssaan vain rahan takia ja vit tumaisuuttani vaadin elatusmaksuja ja omaisuuden ositusta.

Jos nyt erehdyn parisuhteeseen, myös taloudellinen puoli kiinnostaa. Mies ei saa tienata minua enempää, mutta hänen täytyy tulla toimeen omillaan. En myöskään ota mitään lahjoja vastaan, jotta minun ei tarvitse joskus myöhemmin kuunnella kitinää miten minulle on pitänyt ostaa sitä ja tätä. Ei tarvitse, osaan ostaa haluamani asiat aivan itse.

Tuo viimeinen kappale vaikuttaa siltä että kostat jotain itsellesi. ”Mies oli tympeä, niin tästä lähtien en hyväksy mitään mukavaa keneltäkään”.

Mietin, järkevänä ihmisenä, että meillä ei sitten isot tulot ole. Ollaan kumpikin samalla alalla. Mutta, en etsinyt itselleni elättäjää vaan kumppania. Hyvän miehen sain.