Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt ehkä möläytys, mutta erään kaverin kanssa kävi useamman kerran niin, että pyysi minua johonkin pubiin/baariin kanssaan. Siinä jutellessamme luetteli sitten kaikkien niiden nimet, joita oli kysynyt ennen minua ja olin se viimeinen hänen tutuistaan. Kirpaisu kertoo varmaan enemmän huonosta itsetunnostani, kuin hänen "törppöydestään".

Enemmän kertoo hänestä se, että niin moni oli jo kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssaan.

Ehkä sinäkin seuraavalla kerralla keksit hyvän syyn olla lähtemättä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää. 

Tökeröä.

Minä sanon uusille lapsituttaville näin: "Mun nimi on "Maija", mikä sun nimi on?" Siinä yleensä selviää sitten sukupuolikin, jos se on askarruttanut.

Eli puhun sille lapselle, koska on epäkohteliasta kahden puhua kolmannesta läsnäolevasta, niin kuin hän olisi jokin ymmärtämätön esine - iästä riippumatta.

Vaunuissa makoilevasta vauvasta voi kysyä, koska hän ei vielä osaa nimeään sanoa.

Sukupuolineutraalina aikakautena  vaikea tietää onko joku tyttö tai poika...

Mitä ihmettä sinä teet tiedolla lapsen sukupuolesta? Miksei nimi riitä?

No, kommentti ei osunut minuun mutta kirpaisi kyllä kaverini puolesta. Kaveri meni naimisiin, tarkoitus oli pitää klassinen häädieetti ennen häitä mutta kävikin vielä klassisemmat ja stressi vain lisäsi ahmimista ja näin lihomista. No, häät koitti, morsian oli siitä huolimatta upea ja mekko kaunis. Häävieras kysyi sitten morsiamelta kaikkien kuullen että onks hän raskaana kun on noin paisunut. Teki mieli taklata ja lyödä. Ois kai pitänyt, ei olis varmaan tunnelmaa juurikaan enää voinut latistaa..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää. 

Tökeröä.

Minä sanon uusille lapsituttaville näin: "Mun nimi on "Maija", mikä sun nimi on?" Siinä yleensä selviää sitten sukupuolikin, jos se on askarruttanut.

Eli puhun sille lapselle, koska on epäkohteliasta kahden puhua kolmannesta läsnäolevasta, niin kuin hän olisi jokin ymmärtämätön esine - iästä riippumatta.

Vaunuissa makoilevasta vauvasta voi kysyä, koska hän ei vielä osaa nimeään sanoa.

Sukupuolineutraalina aikakautena  vaikea tietää onko joku tyttö tai poika...

Mitä ihmettä sinä teet tiedolla lapsen sukupuolesta? Miksei nimi riitä?

En tee mitään nimellä enkä sukupuolella. Joissain tilanteissa saattaa olla ettei vauvaa ole vielä kastettu

Kerran 2 viikkoa vanhalla tytöllä oli sininen autobody ja autoleluja vieressä, jotenkin möläytin sitten "onpa söpö poika", johon äitinsä sanoi "se on kyllä tyttö". Enää en sano tyttö tai poika sanaa. Onpa söpö riittää...

Vierailija kirjoitti:

Kaveri kehui omaa kroppaansa ja tölvi minun. Kuulemma hänellä on hyvä synnyttäjän lantio, sopivan leveä, kuten hänen suvussa on tapana ja hänestä tulee kyllä hyvä äiti ja blaa blaa, kun taas minä olen liian luiseva ja minua ei ole tarkoitettu synnyttämään kun on tuollainen lantiokin ja sen näkee jo päälle.

Tää oli joskus teininä ja puhuja oli "kaveri" joka siinä kaveriporukassa muiden edessä alkoi tätä yhtäkkiä selventämään kaikille. Mittaili käsillään omaa ja minun lantiota ja sävy oli sellainen minua säälivä, kun en tyttörukka ikinä äidiksi sovi.

Tuli täysin puun takaa ja jostain syystä todella syöpyi ajatuksiini. Nyt yli kymmenen vuoden jälkeen edelleen se tulee mieleen kun puhutaan lapsista. Että ei minua ole siihen tarkoitettu ja sen näkee jo päälle.

Kuule, älä enää välitä moisesta. Iloitaan, jos joku lapsi on saanut/saa sinut äidikseen.

Kyllä huomaa et nainen on naiselle susi, aina! Ei oo olemassakaan mitään termiä kuin paras ystävä, kaikki naiset ja tytöt kilpailee toisiaan vastaan tietyllä tavalla vaikka kuinka ollaan kaveria!

Tämän todennut vuosien saatossa, vaikka ei ääneen sanottaisiin miten asiat on, kehenkään ei voi oikeastaan luottaa yhtään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää. 

Tökeröä.

Minä sanon uusille lapsituttaville näin: "Mun nimi on "Maija", mikä sun nimi on?" Siinä yleensä selviää sitten sukupuolikin, jos se on askarruttanut.

Eli puhun sille lapselle, koska on epäkohteliasta kahden puhua kolmannesta läsnäolevasta, niin kuin hän olisi jokin ymmärtämätön esine - iästä riippumatta.

Vaunuissa makoilevasta vauvasta voi kysyä, koska hän ei vielä osaa nimeään sanoa.

Sukupuolineutraalina aikakautena  vaikea tietää onko joku tyttö tai poika...

Sukupuolineutraaliuden takia sen tietäminen ei välttämättä ole oleellistakaan.

Aikoinaan pääsin vuoden työttömyydestä vakityöpaikkaan asiaan kuuluvalla palkalla. Kaveri: "ai, no hyvä että on edes jotain..."

Mun poikakaveri, avomieheni, jonka kanssa olin ollut yli viisi vuotta yhdessä totesi totuuden torvena ”sulla on kyllä just oikea vartalotyyppi, oikeastaan olisit kropalta mun ihannenainen jos kävisit kaks vuotta salilla”.

Lauseen alku oli tosi kiva mutta toi loppu ihan täysin MITÄ HELV..!?!

Ai kaks vuotta salilla?! Kaks vuotta on satoja treenitunteja, eli en ole missään lähelläkääään sitä ihannetta, lähinnä varmaan olin pitkä ja ei muuta. Miksi tuollaista pitää tulla sanomaan, ei edes puhuttu aiheesta mitään vaan hän tulla paukautti tuon ihan tyhjästä. Muutenkin se oli inhottavasti sanottu, koska tuntui ettei hän oikein tykkää minusta tällaisena, enkä voi tehdä asialle mitään nyt, en voi muuttua, pitäisi käyttää satoja tunteja siihen.

Tämä oli tarkoitettu hauskaksi heitoksi, eikä ystävälläni ole koskaan ollut tapana tölviä. Olemme tunteneet teini-iästä saakka, mutta tästä heitosta jäi paha maku suuhun pitkäksi aikaa. Luulen, että muistan sen valitettavasti lopun elämääni, vaikka asia ei ollutkaan iso.

Olen tahtomattani ikisinkku, kohta 40v. Viimeksi seurustelin 22-vuotiaana, siinä välissä ei ole ollut mitään eikä ketään. Muut pariutuvat, minä en vaan löydä ketään kaikesta yrityksestä huolimatta. Minulla oli hyviä uutisia ystävälleni ja aloitin lauseen "Et arvaa mitä tapahtui!"

Ystäväni virnisti "Menet naimisiin?" hauskana huulena.

Hämmennyin niin, etten hetkeen saanut sanottua mitään. Asia vaivaa minua edelleen. Ei ole erityisen mieltä ylentävää kuulla, että pitkään jatkunut sinkkuuteeni on jo niin itsestäänselvää, että jos löytäisinkin jonkun se olisi superihmeellinen uutinen. Että on jotenkin huvittava ajatus, että minulla olisi puoliso. Tai että minusta on kivaa olla yksin ja elellä niin, etten enää edes muista miltä tuntuu pitää toista kädestä. 

Ei siis mikään maata mullistava hirveä tölväys, mutta osuin juuri sinne pahimpaan ja herkimpään paikkaan.

Ystäväni itse on päässyt elämään sitä normaalia kaavaa. Puoliso löytyi ongelmitta 24-vuotiaana, meni kihloihin, naimisiin, nyt miettivät asunnon ostoa saman puolison kanssa. Hänen lähipiirinsä on elänyt samaa kaavaa, poislukien minä ja yksi toinen lapseton ikisinkku. 

Olin kokenut kipeän avioeron ja ollut jo vuosia yhden lapsen yksinhuoltaja. Uuden miehen löytämisestä ei tietoakaan.

Eräs lapsuudentuttuni, kolmen lapsen äiti joka tiesi sinkkuudestani, kommentoi yhtä lastani, että "eikö se ois jo aika ruveta tekemään noita enemmänkin?". 

Niin kuin uus kumppani löytyis,  saati toinen lapsi syntyis tuosta vaan. Kirpaisi.

Vierailija kirjoitti:

"Onpas sinusta tullut rehevä"

ja muutaman vuoden päästä

"Kiva halata tällaista pehmeää naista jolla on naisen muodot"

Molemmat sukulaistädin suusta, joka tarkoitti ne ihastuneiksi lausahduksiksi. Sanoin, ettei toisen painosta saisi puhua, niin oli aidosti hämmästynyt, koska ne olivat kehu. Olen 165/74 kg ja todella isotissinen luonnostani.

Olen sen jälkeen tuntenut oloni jotenkin jättimörssäriksi, vaikka olen kokoajan ollut tietoinen, että ylipainoa on, mutta en kärsinyt siitä niin kovasti. Ajattelin olevani korkeintaan pyörä.

Mutta tämä lausahdus sai mielessäni ulkomuotoni näyttämään ihan pyöreältä pallolta jättimäisillä tisseillä, enkä ole mielikuvasta päässyt eroon. Sukulaisnainen on todella hoikka itse.

Tätä painon päivittelyä en tajua, en sitten ollenkaan!

Laihduin saatuani autoimmuunisairauden kuuriin 30 kiloa oikealla ravinnolla ja lääkityksellä. Sen jälkeen kuulin kommentteja:

- Onko sun nyt helpompi kävellä? (Mitä vttua???)

- Sun silmistä on tullut paljon isommat! (Ai että mun silmät oli läskin seassa pienet???)

- Sä oot kyllä laihtunut ihan kauheesti! (Kiitos, mutta en halua kuulla mitään kommentteja kehostani)

- Sä näytät nyt nuoremmalle ja pienemmälle kuin sun pikkusisko (sisko on ylipainoinen, sisko oli läsnä, kun kommentti heitettiin)

- Nyt susta kehtaa olla ylpeä! (Isä, jolle naisen arvo on yhteydessä naisen pantavuuteen muiden miesten silmissä)

Nyt en ole stressin takia jaksanut noudattaa tiukkaa ruokavaliota, joten kiloja on tullut takaisin jotakuinkin 10-15kg. En tiedä, en omista vaakaa. Nyt kommentit ovat taas luokkaa:

- Ninni on lihonnut ihan kauheesti!  

- Isä ei enää pyydä valokuvia minusta, koska olen läski

- Sun pitää lopettaa herkkujen ahmiminen, olet kohta 200kg valas

Kaikki tölväisyt isää lukuunottamatta ovat - yllätys yllätys - naisilta. Joko vanhemmilta tai maaseudun junteilta. 

Kilpailua kirjoitti:

Kyllä huomaa et nainen on naiselle susi, aina! Ei oo olemassakaan mitään termiä kuin paras ystävä, kaikki naiset ja tytöt kilpailee toisiaan vastaan tietyllä tavalla vaikka kuinka ollaan kaveria!

Tämän todennut vuosien saatossa, vaikka ei ääneen sanottaisiin miten asiat on, kehenkään ei voi oikeastaan luottaa yhtään

Minulla on aina ollut naispuolisia kavereita, eikä kukaan ole paljastunut sudeksi. Pieniä riitoja siellä täällä, mutta ei mitään kilpailua miehistä tms. Olen lihava ja arkisen näköinen, mutta kukaan kaveri ei ole huomautellut siitä korottaakseen itseään.

Jos KAIKKI naiset ovat susia sinulle, vika voi olla myös itsessäsi. Olet valinnut pinnallisia kavereita tai itse kilpailet heidän kanssaan. Kannattaa katsoa peiliin ennen kuin haukkuu kaikki naisten ystävyyssuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää. 

Tökeröä.

Minä sanon uusille lapsituttaville näin: "Mun nimi on "Maija", mikä sun nimi on?" Siinä yleensä selviää sitten sukupuolikin, jos se on askarruttanut.

Eli puhun sille lapselle, koska on epäkohteliasta kahden puhua kolmannesta läsnäolevasta, niin kuin hän olisi jokin ymmärtämätön esine - iästä riippumatta.

Vaunuissa makoilevasta vauvasta voi kysyä, koska hän ei vielä osaa nimeään sanoa.

Sukupuolineutraalina aikakautena  vaikea tietää onko joku tyttö tai poika...

Vanha vitsi.

Mutta jos olisi oikeasti sukupuolineutraalia, ei olisi mitään väliä, kumpaa sorttia on jalkojen välissä. On oikeastaan hölmöä, että haluamme välttämättä tietää asian kun näemme vauvan.

Olin juuri värjännyt hiukseni blondista bruneteksi, kun ystäväni näki minut ja ihan vaan töksäytti että "kyllä sulle blondit hiukset sopii paremmin."

Kun oltiin nuorempia mun kaverilla oli tapana aina sanoa jotain mun vanhempien kuullen, josta tulisi mulle sanomista. Silleen muka ohimennen vaikka asia ei mihinkään liittynyt, ihan vaan että sai sanoa niin että mun vanhemmat kuulee.

Esim ollaan keittiössä vaikka syömässä niin kaveri sanoo että 'niin siinä mun huoneen pöydällä on edelleen leivänmuruja'

Ja vanhemmat sitten tietenkin lähtee keskusteluun että No miksi, ja selviää että ollaan kaverin kanssa jotain pelleilty leivän kanssa ja loppujen lopuksi minä olin ollu joku ihan sekopää sikailija :D

Ja koko juttu on tapahtunut niin kauan sitten että ei siellä edes ole mitään leivänmuruja enää mutta pääasia että sai mun vanhemmat huutamaan mulle että mitä mä olen muitten kotona sikaillu :D

Siis esimerkkinä.

Joo ei olla tekemisissä.

Jäi mieleen joitakin oikeita tilanteita ja niitä huutoja mitä sitten sain, ja että mikä tarve sillä kaverilla niihin kommentteihinsa oli.

Vierailija kirjoitti:

Tulee fiilis tätä ketjua lukiessa, että suurin osa näistä möläytyksistä ei ole puolivahingossa päässeitä sammakkoja vaan tarkoituksellista nolaamista ja vallankäyttöä. Yleinen ilmiö ystävyyssuhteissa, tai ennemmin "ystävyys"suhteissa. Harva aikuinen ihminen osaa olla toiselle hyvä ystävä, vaikka meidät on aivopesty siihen, että normaalilla ihmisellä kuuluu olla ystäviä.

Siivotkaa tälläiset ihmiset lähipiiristä pois. Myrkyllisiä.

Onhan noita kuultu. Itse tykkään paljon korkeakorkoisista saappaista ja silloin tällöin käytän niitä myös hameen kanssa. Ihan siistejä asuja ei mitään paljastavaa kuitenkaan. Aikanaan yksi työkaveri katsoi asiakseen sanoa kuinka hän miehensä kanssa on sitä mieltä, että saappaat ja hame on hutsun asuste. Sanoin vaan, että onpa aika suppeat näkemykset teillä. Eipä tuo mua haitannut, jos elää niin umpiossa että ihan tavallinen oman normin ulkopuolinen pukeutuminen aiheuttaa tuollaista järjen köyhyyttä, niin omapa on ongelmansa.

Nuorena ujona tyttönä en uskaltanut juurikaan ottaa kontaktia poikiin ja mun silloinen bestis taas oli löytänyt oman naiseutensa ja pyöritti välillä useampaa kundia kerrallaan. Kerran sitten valisti äitinsä ihmetelleen minusta, että onko se lesbo kun ei kenenkään kanssa ole. Ja ystäväni itserakkauteen toki kuului epäillä, että olinko kenties rakastunut häneen.. Tein kyllä selväksi etten, ei mulla lesboja vastaan mitään koskaan ole ollut, hetero olen kuitenkin. Nykyisin jo naimisissakin liki 30 v. Minkäs minä sille voin, että kehityin hitaasti ja olin todella ujo sekä toisaalta nähtyäni ystäväni antavan kenelle vaan kuka keksi ehdottaa, niin totesin ettei se punkasta punkkaan hyppiminen ole mun juttu. Kukin tekee mitä parhaaksi näkee.

Kissani kuoli yht äkkiä, 9 vuotias, viikko sen jälkeen tapasin ystäväni ja kun siitä puhuttiin, itku oli valtava, ystävä tokaisi että tuo sinun itkusi on pelkkää säälin kerjuuta, olin täysin sanaton ja olen yhä

Ystäväni nauroi teininä, että rintani ovat kuin tyhjentyneet ilmapallot, kun makasin selälläni ilman rintaliivejä. Kehostaan ja isoista rinnoistaan epävarman teiniin kyllä sattui sanat ja syvästi.