Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Up

"Pitäiskö sun siivota"

"Mää en tykkää sun miehen kasvonpiirteistä, ainakaan meidän ei tarvi tapella samasta miehestä". Eipä tuo turhan kranttu oo miesten suhteen, huomionkipeä jakorasia.

Vierailija kirjoitti:

"Mää en tykkää sun miehen kasvonpiirteistä, ainakaan meidän ei tarvi tapella samasta miehestä". Eipä tuo turhan kranttu oo miesten suhteen, huomionkipeä jakorasia.

Tosi hyvältä ystävältä vaikutat sinäkin.

OLin ruvennut seurustelemaan erään raamikkaan pitkän miehen kanssa. Hänellä oli pitkä, kihara tukka, semmoinen leijonanharja.

Ystävättäreni tuumasi minulle kun oli nähnyt hänet ensikertaa: "Miten sillä oli niin iso pää?".

Niin. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Minä voisin olla tuollainen tahtomattani. Jos rehellistä mielipidettä haluaa, niin ei kannata kysyä ihmiseltä joka ei vain osaa nähdä kilojen muutosta. En ikinä huomaa jos joku on lihonut tai laihtunut ellei muutos ole valtava (puolet koosta) en myöskään huomaa uusia silmälaseja, kampaajalla käymistä, uusia vaatteita. En vain osaa katsoa tuollaisia pintapuolisia seikkoja. Enkä osaa valehdella, joten olen varmaan myös loukannut joitakin kun olen näin viallinen.

Kun olin kaverini luona juhlissa, hänen miehensä mollasi yhtäkkiä ohimennen puolisoani, joka ei ollut paikalla. Kaverin mies, joka on ollut kuvioissa mukana varmaan 15 vuotta, eli hyvin tuttu mulle ja puolisolleni, kysyi kaikkien edessä ihan rennosti rupatellen minulta että "niin sä siis todella tykkäät siitä Jussista (puolisoni). Mä en kyllä tykkää siitä, mun mielestä se ei oo kiva tyyppi".

Oli to-del-la vaivaannuttavaa, kaikki oli hetken hiljaa ja sitten aloin jotenkin sössöttämään että "niin... siis... no tietysti tykkään".. enkä osannut sanoa että mitä hittoa urpo, ei noin saa sanoa, oletko sä neljävuotias?!?

Tuosta on jo vuosia, mutta se kyllä muutti meidän välit ja hetken jopa vaikutti mun ja kaverin väleihin niin että otin etäisyyttä. Oon niin vässykkä etten oo koskaan ottanut asiaa puheeksi, enkä edes kertonut puolisolleni, koska tiedän miten syvästi hän tulisi tuosta surulliseksi.

Olin ollut puolisoni kanssa jo silloin yli viisi vuotta yhdessä. Hän on ihana tyyppi, mutta vähän asperger ja vetäytyy pois sosiaalisista tilanteista ja ei ole mikään sulava keskustelija, kuten kaverini mies. Varmaan siksi "ei tykkää".

Kaveri kehui omaa kroppaansa ja tölvi minun. Kuulemma hänellä on hyvä synnyttäjän lantio, sopivan leveä, kuten hänen suvussa on tapana ja hänestä tulee kyllä hyvä äiti ja blaa blaa, kun taas minä olen liian luiseva ja minua ei ole tarkoitettu synnyttämään kun on tuollainen lantiokin ja sen näkee jo päälle.

Tää oli joskus teininä ja puhuja oli "kaveri" joka siinä kaveriporukassa muiden edessä alkoi tätä yhtäkkiä selventämään kaikille. Mittaili käsillään omaa ja minun lantiota ja sävy oli sellainen minua säälivä, kun en tyttörukka ikinä äidiksi sovi.

Tuli täysin puun takaa ja jostain syystä todella syöpyi ajatuksiini. Nyt yli kymmenen vuoden jälkeen edelleen se tulee mieleen kun puhutaan lapsista. Että ei minua ole siihen tarkoitettu ja sen näkee jo päälle.

Aika paljoki olis, mutta tulee vaan paha mieli, kun muistelee ihmisten typeryyksiä. Mutta lievimmästä päästä lienee ollut kaverin kommentti, kun tarjosin kyytiä keskustaan: "Kestääkö tää auto edes sinne asti? Mä en kyllä sitte viitti maksaa tästä mitään." Ei olla enää tekemisissä.

Joitakin vuosia sitten pääsykoe meni aika penkin alle ja olin siitä ihan todella pettynyt ja surullinen. Kaverini tuli miehensä kanssa hakemaan minua koepaikalta, joten autossa todella turhautuneena pläräsin mukaani saamaa koeaineistoa ja tiuskaisin (mielestäni aika retorisesti) että miten tähänkin kysymykseen täältä vastauksen löytää. Kaveri otti aineistot ja osotti mulle tärkeänä naureskellen että tuossahan se vastaus on. Kiitos hei, just tämmöstä tilannetajua kaipasinkin.

Olin ostanut uudet farkut, ja näytin niitä ystävälleni. "Mä otan noi sitten kun sä et niihin enää mahdu", oli hänen kommenttinsa.

Itseasiassa olin ite se parempi ystävä. Kuin mitä hän mulle. :D Mun ei ole tarvinnu jakaa itseäni kaikenmaailman Aleille ja kersautua eikä kiertää kyläpaikkoja tyrkyttäen itteäni isännille.

"Olin ensin sitä mieltä että sä oot ihan p*rseestä ja että ei susta ole mihinkään". Vähän sattui.

Mun kaveri oli katsonut vanhoja kuvia lapsensa syntymäpäiviltä, ja olin niissä kuvissa huomattavasti hoikempi kuin nykyään. Kaverini selitti oikein innoissaan, miten hyvältä näytinkään silloin, "en edes muistanut että oot näyttänyt tolta!". Jep, satutti.

lapsena isäni jutteli että naapurin täti oli kehunut mua kauniiksi tytöksi ja naureskellen sanoi, että meinasi vastata hänelle, että "pitäiskö sun hankkia silmälasit?"

kesälomalla nukuin aamulla pitkään ja aamulla herätessäni kuulin, kun kylässä oleva isoisäni rupatteli olohuoneessa siskolleni "jenny se sielä vielä nukkuu kauneusunia, sun ei tarvikaan, kun oot jo kaunis"

ja kyllä, itsetunto on noiden ansiosta romuttunut, kiitos vaan perheen "ihanat" miehet

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt ehkä möläytys, mutta erään kaverin kanssa kävi useamman kerran niin, että pyysi minua johonkin pubiin/baariin kanssaan. Siinä jutellessamme luetteli sitten kaikkien niiden nimet, joita oli kysynyt ennen minua ja olin se viimeinen hänen tutuistaan. Kirpaisu kertoo varmaan enemmän huonosta itsetunnostani, kuin hänen "törppöydestään".

Itsellä kanssa tälläinen ystävä. Joskus kun pyytää jonnekkin niin ensin luettelee ketkä kaikki eivät päässeet. Viimeisimpänä kutsui minut järjestämiinsä kotibileisiin, vaikka tietää, etten viihdy tuntemattomien ihmisten joukossa isolla porukalla. Kieltäydyin ja kiittelin kutsusta, olin otettu kun kuitenkin kutsui. Molemmille jäi hyvä fiilis, tai niin ainakin luulin. Myöhemmin kuitenkin käänsi asian niin, etten vaan pidä hänen ystävistään. Kyseessä olivat minulle ennestään tuntemattomat ihmiset.

Aiemmin luulin, ettei hän vain ymmärrä millaista on ahdistua sosiaalisista tilanteista tai etteivät ison porukan illanvietot ole kaikille mukavia, mutta yhteiseltä tuttavaltamme samat syyt ymmärretään ilman mitään ongelmaa!

On myös ainut ihminen kenelle olen joutunut erikseen mainitsemaan, etteivät yleensäkkään mitkään kertomani asiat ole tarkoitettu kerrottavaksi eteenpäin. Kertoi sitten tämän ystävilleen kun kuulemma hyvä muidenkin oli tietää. Sitä sitten porukalla hämmästelivät ja olen ainut joka näin ajattelee. On pahin hölösuu mitä tiedän!

Sairastan hortonia ja usein kuulen, että kannattais mennä lenkille, niin kipu häviää. Samoille henkilöille olen useaan otteeseen antanut kiitoksen vinkistä ja todennut, että kesken kohtauksen en pysty juosta. 

Sairasta myös erästä autoimmuunisairautta, joka on harvinainen ja löytyy  Suomesta 8 ihmiseltä. Siihenkin annetaan vinkkejä. Lempparilause on "Kannattas varmaan käydä lääkärillä ja pyytää joku lääke" tai "Oletko kokeillut antibiootteja". 

Ehkä ihmiset eivät tarkoita pahalla, mutta kyllä se ärsyttää ja loukkaa. Moni tietää, että käyn sairauksien takia lääkärissä/hoitajalla noin 3 kertaa kuukaudessa. Menen sinne yleensä vain jos pakko. Mutta ei lääkärit mitään taikureita ole, jotka parantaa kaiken. Lause "Kannattaisko sun käydä lääkärillä" taitaa olla juuri se, joka eniten ottaa kupoliin. 

"Onpas sinusta tullut rehevä"

ja muutaman vuoden päästä

"Kiva halata tällaista pehmeää naista jolla on naisen muodot"

Molemmat sukulaistädin suusta, joka tarkoitti ne ihastuneiksi lausahduksiksi. Sanoin, ettei toisen painosta saisi puhua, niin oli aidosti hämmästynyt, koska ne olivat kehu. Olen 165/74 kg ja todella isotissinen luonnostani.

Olen sen jälkeen tuntenut oloni jotenkin jättimörssäriksi, vaikka olen kokoajan ollut tietoinen, että ylipainoa on, mutta en kärsinyt siitä niin kovasti. Ajattelin olevani korkeintaan pyörä.

Mutta tämä lausahdus sai mielessäni ulkomuotoni näyttämään ihan pyöreältä pallolta jättimäisillä tisseillä, enkä ole mielikuvasta päässyt eroon. Sukulaisnainen on todella hoikka itse.

Vierailija kirjoitti:

Jännästi sitä vaan jää joitain tölväisyjä muistelemaan vaikka tietää että jotkut kaverit vain on sellaisia möläyttelijöitä jotka puhuu mitä sylki suuhun tuo ja häpeää itsekin jälkeenpäin sanomisiaan. Yritän olla armollinen, kun kyllä mäkin joskus ajattelen aika ikäviä asioita hyvistä ystävistä, ja tavallaan mun mielestä rumasti ajatteleminen on pahempikin asia kuin hieman ajattelematon tölväisy (jos se nyt ei ole luokkaa "kunpa olisit kuollut").

Yksi joka mua on jäänyt kaivelemaan on kun teininä ystäväni oli auttamassa meidän perhejuhlissa ja äitini antoi siitä palkaksi pienen summan rahaa. Ystäväni kommentoi tätä summaa sanoen että se oli hänestä lähinnä vitsi. Hirveän asiatonta arvostella mun perheenjäsentä. Nykyään olen tukevasti ruuhkavuosi-iässä ja korkeasti koulutettu. Eräs ystäväni tapaa aina välillä kommentoida musiikki- tai kirjamakuani halveksivasti. Suhtaudun siihen lähinnä naureskellen: aikuisen ihmisen täytyy olla aika epävarma itsestään jos arvostelee tuollaisia asioita.

Pakko sanoa, että hienosti sanottu tuo "Yritän olla armollinen, kun kyllä mäkin joskus ajattelen aika ikäviä asioita hyvistä ystävistä, ja tavallaan mun mielestä rumasti ajatteleminen on pahempikin asia kuin hieman ajattelematon tölväisy" ja ihanan inhimillistä, että myönnät ajattelevasi myös rumasti toisista. Minäkin sorrun siihen jatkuvasti (liian usein), mutta oon ajatellut että juuri ne rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset näkee niin hyvässä kuin pahassakin. Silti ne on rakkaita kaikkine "vikoineen".

Jos on huono itsetunto niin kannattaa olla sun kaveri. Ei olla enään ystäviä, mutta ei johtunut tuosta lauseesta. Lauseen petollisuus on kyllä saanut uudet mittasuhteet nykyään.