Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Anteeksi kun kysyn, mutta oletko sä raskaana. Sen aikainen hyvä kaveri kysyi.

Oltiin nuoria muutama päivä juotu olutta silloisen poikaystävän kanssa joten olin varmaan aika turvonnut.

Kiva kysymys kaverilta silti.

Tästä 17vuotta aikaa ja silti jäänyt mieleen.

Mummoni kommentti joskus vuosia sitten: ”oletpa sä lihonu” (asustelen siis noin 300km päässä mummosta ja vanhemmistani ja käyn heidän luona harvemmin).

Kasvokkain kun sanoi niin otin sen naureskellen vastaan, mutta sisimmässä harmistuin kommentista...

Sen jälkeen kun olin palannut omaan kämppään totesin, että mummo on ihan oikeassa ja minun täytyy asialle tehdä jotain ennenkuin käy huonosti (suvussa on mm. diabetestä).

Nykyään siis kiitän mummoa, hän osasi painaa oikeaa nappulaa minussa että sisuunnuin ja aloitin laihduttamaan oikeasti enkä jollain pikavippi dieeteillä, mitä olin ennen mummon kommenttia tehnyt ja kuvittelin laihtuvani 😊

Kaveri kerran meni lapsellisesti lässyttämään kännissä yhdelle tunnetulle poliitikolle yhden tapahtuman vipin takkijonossa, että menisi hänkin jo nukkumaan. Kyseinen poliitikko olisi halunnut vilpittömästi jatkaa juttelua maataloudesta enemmänkin kanssani. Häpesin kaverin puolesta. Kyseinen poliitikko kuiten löysi minut Instasta ja juttelimme asian loppuun.

Nää on kaikki aika pieniä ja suurimmaksi osaksi tahattomia, mutta sai aikaan epävarman olon loppupäiväksi. Jälkeen päin huvittaa, kun kaikki on tullut vielä saman tyypin suusta.

"Mullakin näyttää joskus siltä kuin ois mälliä hiuksissa jos oon laittanut liikaa hiuslakkaa" samalla katse hiuksissani.

"Hieno kotipaita!" Minulla oli päällä uusi paita, jota olin kyllä käyttänyt koulussa ja työhaastattelussakin. Sellainen suht rento, mutta ihan edustava paita mun mielestä. Kaverin mielestä kai ei. 😀

Olin tilannut uusia meikkejä netistä ja huomasin meikkivoiteen olevan aavistuksen liian vaaleaa. Laitoin sitä silti aamulla paremman puutteessa varovasti, kun ajattelin ettei kukaan huomaa. Kaveri sanoi heti minut nähdessään: "Herrajumala oot kalpea!"

Tuo oli tosin ihan ystävän teko, sillä tajusin olla käyttämättä tuota meikkivoidetta enää. 😁

Olimme yläasteella menossa jollekin kouluretkelle, ja kaikki suunnittelivat jo etukäteen kenen viereen istuisivat bussissa. Minäkin mietin, että kenenhän viereen istuisin, jolloin eräs "kaverini" kailotti "Et kenenkään, kukaan ei haluu istua sun vieressä. Mene vaikka kuskin syliin istumaan!" Muut virnuilivat vieressä. Tuo kirvelee vielä yli 10 vuoden jälkeenkin.

Jäin noina aikoina yleensä parittomaksi kaikessa, koska minulla ei ollut sitä yhtä parasta kaveria. Tämä oli minulle arka paikka, ja tuo kaveri tiesi sen; hän toi aina tilaisuuden tullen esiin sitä, ettei kukaan pidä minusta. Ei ole ikävä noita aikoja, nykyisin kaverit voi onneksi valita vapaammin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.

Jos rehellisyys edellyttää toisen lyttäämistä ja loukkaamista, voisi ehkä välillä tinkiä siitä rehellisyyden tasostaan.

Tai tyytyä sitten ihmettelemään, miten harvoin näkee jotakuta tuttua (koska hän näkee sinut ensin).

Kyllä tämmöinen ketju oli jo, miksi pitänyt toinen samanlainen tehdä.

"Sä oot vaan kaikille sellanen viimeinen varavaihtoehto", sanoi eräs koulukaverini joskus. Emme olleet kovin läheisiä, emmekä hengailleet kahdestaan usein. Olin juuri todennut hänelle, että on kiva nähdä häntä välillä kahdestaankin ja valitin sitä, että kaikki lähimmät kaverini hengasivat lähtökohtaisesti aina jonkun muun kanssa. Minulle soiteltiin vain, kun muille ei näkeminen sopinut. Tämä on varmaan yksi syy, miksi olen nyt aikuisenakin tottunut pitämään etäisyyttä lähimpiinkin kavereihini. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että sinulla on rankkaa.

Ystäväni sanoi tämän tarkoittaen vauva-arkeani. Ei vain tajunnut, että ainoastaan hän näki tilanteeni rankkana, en minä itse. En edes valittanut mistään.

Olen kokenut samantapaista kun lapseni olivat pieniä. Itselleni lapsiperhearki ei ollut rankkaa ja lasten ikäerot olivat kohtuulliset, joten ei ollut tyyliin kahta melkein vauvaa samaana aikaan. Olin organisaatiokykyinen ja suunnittelin arkeni siten, että asiat toimivat sekä nautin tuosta ainutkertaisesta ajasta.

Myöhemmin työelämässä saatoin todeta, että juuri vuodet lasten kanssa kotona olivat olleet sitä parasta koulutusta työyhteisössä ja tiimeissä toimimiseen ja vastuun ottamiseen.

"On sulla rankkaa" - määrittelyt ärsyttivät, kun ei kerran ollut.

Kaksi henkilöä, joiden kanssa samassa porukassa vielä vietin joskus aikaa, ovat poikaystävälleni haukkuneet minua rumaksi. En tiedä, minkä ihmeen takia, varsinkin kun oltiin ”kavereita”, ja kyllähän nuo mielessä on vieläkin eikä näin syömishäiriötä oireilevaa henkilöä auta yhtään.

Muistan myös, kun kutosluokalla mun ”kaveri” jonka kanssa olin aina koulussa, haukkui minkä ehti. En tiedä, miksi vietin hänen kanssaan aikaa, mutta onko siinä iässä kovin järkeväkään.. Esim. jotain että menen autolla kotiin (en edes mennyt aina, ja mitä se hänelle kuuluu) koska olen niin lihava etten jaksa kävellä.. en ole koskaan ollut ylipainoinen. Kerroin myöskin yhdestä toisesta, joka oli rumaksi haukkunut, ja hän nauroi sillekin, okei.

Ja viimeiseksi, joskus rippileirillä oli oma luokkalaiseni sekä eri koulusta oleva tyttö, jonka luokkalaiseni tunsi. Tämä tuntemattomampi tyttö vitsillä heitti minusta (ja kaikista, sitä en ottanut pahalla) jotain ”pahaa” mutta hauskaa, enkä ottanut sitä itseeni. Luokkalaiseni sen sijaan otti tämän tosissaan, ja kommentoi jotain että niin häntäkin v * tuttaa luokassa kun en osaa mitään ja olen niin ärsyttävä. Todellisuudessa hän siis ei ole ikinä mitenkään haukkunut minua kuin tuolloin, vaan aina kehunut positiivisuuttani.

Oho, tulipa sellainen kuva, että olen niin kauhea ihminen, kun haukkuja niin paljon. Noh..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olin juuri ottanut pipon ja hupun pois päästäni kun olin kauppaan menossa ja hiukset tietenkin sekaisin kun eräs tuttu vanhempi herrasmies tuli siihen ja sanoi: katos sä oot taas niin hienosti tukkas laittanut..

En ole ikinä tajunnut ihmisiä, jotka ottaa nokkiinsa tällaisesta. Tukka meni pipon takia pörröön, siitäkö ei saa heittää läppää? Että aikuiset ihmiset ottavatkin itsensä vakavasti.

Minä tulkitsin, että kirjoittajasta tuo oli hauskasti sanottu. Samoin vanhempi herrasmies vaikutti ilmeisen ihastuneelta nuorempaan naiseen - todennäköisesti pörröhiuksetkin olivat nätit ;)

Mua on haukuttu rumaksi nuoruudessani muutaman kerran, ja nää on kaikki tullut sillosilta kavereiltani/tutuiltani. Ei siis edes missään anonyymisovelluksessa. En vaan tajua, miten kukaan haluaa tuoda toiselle pahan mielen ja sanoa tollasta, itse ainakaan en ole ketään ikinä rumaksi haukkunut, ja kyllähän tollaset kommentit vieläkin pyörii mielessä.

Toinen, joskus yläasteelta myös, kun yksi ”kaveri” aina valitti jotain että ”yritä edes!!” yritin, ja ei aina tarvitse ottaa kaikkea niin tosissaan.

Mun äiti on möläytysten mestari eli sosiaalisilta taidoiltaan kelvoton. Itsekin olen ollut "kohteena" lukuisat kerrat. Useamman kerran olen kuullut äidiltäni, että mulle sopiva paino olisi sellainen 55 kg. Tämä siis pyytämättä ja yllättäen, aivan puun takaa kun ollaan keskusteltu vaikka politiikasta. Viesti on siis selvä: sulla on liikaa painoa, eli laihduta läski.

Joo, ihan varmasti tuo olisi oikein kiva paino mulle, mutta harmi että olen ollut siinä lukemassa viimeksi ala-asteella... Olen siis 166 cm pitkä ja urheilullinen ja mun paino hakeutuu aina tuohon 59 kg:n tuntumaan (nyt lasten jälkeen ollut enimmillään 65 kg, mikä on toki ihan liikaa, tällä hetkellä 60 kg ja liikun tosi paljon). Voisin tietysti laihduttaakin, mutta sitten häviäisi loputkin tisseistä - jotka nyt on jo tosi pienet - ja laihduttaminen vaatisi paaaljon työtä.

Sanomattakin lienee selvää, että äiti on vanhuuteen saakka ollut noin 50-kiloinen ja suorastaan sairaalloisen laihan näköinen ajoittain, ilman mitään lihaksia. Pituutta hällä on 168-169 cm.

Vierailija kirjoitti:

Tuttava tokaisi nähdessään mut ilman silmälaseja että onko sulla oikeesti noin pienet silmät, luulin että se johtuu silmälaseista.

En vieläkään,  20v tokaisun jälkeen arvosta kyseistä ihmistä kovin korkealle.

Eräs kaveri tölväisi näin toiselle kaverilleni nuorempana, koska tämä oli ollut jotenkin törkeä tätä kohtaan ensiksi. Eli osa tölväisyistä voi olla kuitteja omasta huonosta käytösestä. Kannattaa kysyä, jos vielä vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli juuri kuollut. Muut työkaverit esittivät hillityt surunvalittelunsa. Yksi työkavereista tokaisi: "Äitiskö heitti veivinsä?".

Ehkei hän sillä pahaa ja loukkaamista tarkoittaunut - jos oli hänen tapansa ilmaista osanotto ja murtaa puhekynnys, koska on vaikea aloittaa puhe ihmiselle, joka on juuri menettänyt läheisen.

En itse olisi ainakaan loukkaantunut (iäkäs äitini kuoli viime vuonna, joten tiedän miltä äidin kuolema voi tuntua).

Vierailija kirjoitti:

Kaksi kaveriani oli kaasonani ja he halusivat järkätä polttarit minulle, ja pyysivät tekemään polttarivieraslistan yhteystietoineen.

Annoin listan, niin toinen kaasoista katsoi listaa ja totesi "onpa vähän" (4 + kaasot). Polttareiden jälkeen vielä sanoi, että olisi ollut kiva vuokrata vaikka joku mökki, mutta olisi tullut liian kalliiksi koska maksajia olisi ollut niin vähän.

No --ttu anteeksi, että minulla ei ole montaa kaveria. Olisin toki saanut raavittua kasaan vielä useamman nimen, mutta halusin paikalle nimenomaan läheisimmät enkä tuttavia. Tuli vähän paha mieli.

Kaaso ei nyt ollut roolinsa tasalla.

Polttarien tarkoitus mielestäni on ilahduttaa morsianta ja tehdä niistä hänelle mukavat, sellaiset, että on kiva muistella myöhemminkin. -Vähemmän on hyvin usein enemmän.

Uusista silmälaseista: -Ne sun entiset oliki aika kauheet.

Vierailija kirjoitti:

niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää. 

Tökeröä.

Minä sanon uusille lapsituttaville näin: "Mun nimi on "Maija", mikä sun nimi on?" Siinä yleensä selviää sitten sukupuolikin, jos se on askarruttanut.

Eli puhun sille lapselle, koska on epäkohteliasta kahden puhua kolmannesta läsnäolevasta, niin kuin hän olisi jokin ymmärtämätön esine - iästä riippumatta.

Vaunuissa makoilevasta vauvasta voi kysyä, koska hän ei vielä osaa nimeään sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt ehkä möläytys, mutta erään kaverin kanssa kävi useamman kerran niin, että pyysi minua johonkin pubiin/baariin kanssaan. Siinä jutellessamme luetteli sitten kaikkien niiden nimet, joita oli kysynyt ennen minua ja olin se viimeinen hänen tutuistaan. Kirpaisu kertoo varmaan enemmän huonosta itsetunnostani, kuin hänen "törppöydestään".

Kertoo hänen törppöydestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää. 

Tökeröä.

Minä sanon uusille lapsituttaville näin: "Mun nimi on "Maija", mikä sun nimi on?" Siinä yleensä selviää sitten sukupuolikin, jos se on askarruttanut.

Eli puhun sille lapselle, koska on epäkohteliasta kahden puhua kolmannesta läsnäolevasta, niin kuin hän olisi jokin ymmärtämätön esine - iästä riippumatta.

Vaunuissa makoilevasta vauvasta voi kysyä, koska hän ei vielä osaa nimeään sanoa.

Sukupuolineutraalina aikakautena  vaikea tietää onko joku tyttö tai poika...