Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle on kans kaveri sanonut läheisen kuoleman jälkeen vähän kummallisesti. Voi olla, että oma mielentila vaikuttaa enemmän mieleenjäämiseen.

Olin kertonut hänelle tilanteesta heti sen tapahduttua. Siitä meni muutama viikko surun keskellä, kunnes aloin ajattelemaan, että hei mitähän kaverilleni kuuluu. Kaverini sitten keskustellessamme sanoi, ettei ole ottanut yhteyttä, koska ei halunnut häiritä omilla asioillaan. Ymmärrän kyllä, että haluaa antaa aikaa. Jostain syystä tuli kuitenkin sellainen olo, että pitääkö hän minuun yhteyttä vain päästäkseen avautumaan omasta elämästään. Olisihan se ollut myös mukavaa, että olisi tuona aikana vointiani kysynyt.

Ymmärrän kyllä, että on vaikeaa, jos ei oikein tiedä miten tuollaisessa tilanteessa tulisi toimia. Varsinkaan, jos itse ei ole koskaan menettänyt ketään.

Mä en tätä kirjoittanut, mut miks täs on näin monta alapeukkua?

Koska läheisen menettäneelle on todella vaikea puhua, eri ihmiset loukkaantuu niin eri asioista ja odottaa niin erilaista tukea, ettei voi oikein tietää koska tekee oikein. Ja tässä vaikutti että kaveri oli tarkoittanut vain hyvää, vaikka vahingossa sai syyllisen olon toiselle.

Mut kirjottajahan sanoo, että ymmärtää ja että oma mielntila vaikutti tunteeseen. Sanat vain jääneet mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Ystävän polttareissa oli järjestetty sellainen köysirata-esteviritys josta piti yhteisvoimin päästä läpi. Yhdessä kohdassa piti kannatella toista osittain ilmassa että siitä pääsi yli. Tähän seurueeseen kuulunut "täydellisyys" tokaisi "No *Nooraa (minua) tosta ei saa yli vaikka nostettaisiin kaikki kimpassa" Olin ylipainoinen ja onnistunut laihduttamaan sillä hetkellä jo 15 kiloa aloituspainostani, ei ollut siinä kohtaa kovin onnistunut olo.

Saman tyylinen kokemus minullakin, joskin vielä lapsuusajalta. Joissakin juhlissa jotkut saivat idean, että muodostetaan korkea ihmispyramidi. Siinä sitten kiisteltiin ketkä menevät alimmaiseksi, enkä itsekään ollut halukas tähän (koko idea ylipäätään vähän nikotutti) totta kai jonkun piti siinä sitten "suoraan sanoa" että kyllähän nyt minun pitäisi, koska olen porukan läskein. No kiva juttu, ehkä sillekin oli sitten syynsä etten alun alkaenkaan ymmärtänyt koko touhua. Ja vaikka olisikinkin, niin tarkoittaako se sitten sitä, että minun pitäisi mielihyvin ottaa niskoilleni kaikkien muiden paino monin kertaisena.

Ystävä sanoi minun olevan ylisuojeleva vauvaani kohtaan. Kommentti ei loukannut, mutta en itse sanoisi noin kenellekään, vaikka mielessäni miettisinkin. Jokainen kuitenkin kokee vauvavuonna hormonimyrskyt ja suojelunhalun omalla tavalllaan ja menee aikaa ennen kuin mieli tasaantuu. Oli ollut tätä mieltä jo kauan, mutta koskaan ei tarkalleen selvinnyt, mistä hän näin päätteli. Kyselin kyllä muiltakin, että oikeastiko käyttäydyn niin ja olivat yhtä hämillään. Kaikki saivat kuitenkin pitää vauvaa sylissään, syöttää, leikittää ym. Ehkä se oli jotain mitä en itse tiedostanut.

Joillakin ei vain ole minkäänlaista suodatinta. Näistäkin monia asioita voi ajatella, mutta ääneensanominen on asia erikseen.

Olen todella lyhyt ja saanut kuulla siitä kommentteja koko elämäni ajan. Läheisiltä ja ventovierailta. Eräs ystäväni heitti usein kommenttia syömisestäni. "Ei ihme, että olet niin pieni, kun et syö kunnolla ym. Vaikka olin sanonut olevani ihan täynnä. Varoin sanomasta hänen seurassaan tiettyjä lauseita esim. en jaksa enempää, koska tiesin hänen kääntävän sen kokooni.

Onhan näitä. Yksi kaveri sanoi citybussissa että ai kauhra, olis pitänyt vasta seuraavalls vuorolla kun sä hsiset niinn pahalle.

Sitten yritin toista kaveriani moikata, niin tämä sanoi ettei minulla ole aikaa moukille. Samassa tunsin ihan kauheaa painetta ha kala putosi peräsuolestani. Hän olisi voinut edes pysähtyä auttamaan. Mutta ei. Hän oli vielä SPR vapaaehtoinen, mutta sitten vapaa-ajallaan ei auta.

Ei nyt ehkä möläytys, mutta erään kaverin kanssa kävi useamman kerran niin, että pyysi minua johonkin pubiin/baariin kanssaan. Siinä jutellessamme luetteli sitten kaikkien niiden nimet, joita oli kysynyt ennen minua ja olin se viimeinen hänen tutuistaan. Kirpaisu kertoo varmaan enemmän huonosta itsetunnostani, kuin hänen "törppöydestään".

Satuin kaverin kanssa sattumalta samaan paikkaan niin hän tervehtimättä tokaisi että v....ako sinäkin täällä teet. Ei vissiin naamani miellyttänyt.

Mieheni sukulainen remppasi kotiansa ja mölisi äidillensä (joka elää suurininpiirtein kädestä suuhun) kaikkien edessä "millos sä ajattelit rempata?" ja räkänaurua perään.

Anoppi ei ensin edes kuullut ja tämä sitten toisti kaiken mekaanisesti ja sama räkänauru perään? Pointti?

Anoppi vaikutti haikealta ja hämmentyneeltä.. mies onneksi puolusti.

Ja ei.. ei yllättänyt moinen käytös tämän hlön kohdalla valitettavasti.

"Mallista piirtäminen ei ole mitään lahjakkuutta" kiitos..... Näin mulle sanottiin n.9 vuotta sitten ollessani n.19v ja se pisti pahasti. Oli taukoja siellä sun täällä, välillä oli pitkiä ja välillä lyhyitä taukoja.

Sitkeästi pidin vähintään päänsisäistä keskustelua siitä että EN luovuta kokonaan.

Mallista piirrän nykyäänkin... ja yhäkin osaan tehä lähes kopion alkuperäisestä. V#tuttaako nyt arvostelija?

Olin itse möläyttäjä. Tajuan kyllä, ettei olisi pitänyt.

Olen sanonut ystävälleni ”ethän sinä oikein ymmärrä, kun sinulla ei ole lapsia”. Korjasin kyllä perään, ”tai ole samassa tilanteessa”. Ystäväni reaktiosta tajusin kyllä, että ei ollut oikein sanottu. Reaktiosta päätellen, lause oli hänelle ennestään tuttu. Ystäväni ei halua lapsia.

Sanoin niin, koska hän ei tuntunut ymmärtävän ollenkaan mitä sillä hetkellä kävin läpi. Hän vaati minulta asioita, joihin voimani eivät riittäneet. Nyt jälkeenpäin ajatellen, olisi varmaan pitänyt sanoa, että minusta tuntuu ettet nyt ymmärrä minun olotilaani. Lapsia ei ole muillakaan kavereilla tai mieheni kavereilla, mutta he puhuivat asioista ihan eri tavalla kun hän.

Esimerkiksi se, että vauvan kanssa kodista lähteminen vaatii vähän enemmän suunnittelua (ja pakkaamista), kuin yksin lähteminen. Yritin selittää, että jos vauvaa haluaa nähdä, niin tulee mielummin meille, koska se olisi minulle helpompaa.

Hän loukkaantui siitä, etten halua ottaa vauvaa mukaani. Kyse oli vain minun jaksamisesta, (nukuin tuolloin pari tuntia yössä, enkä niitäkään putkeen) ei niinkään haluamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Kateus. Ja sama vastaus hänelle, jonka jotain kasvojenpiirrettä kaveri laittoi negatiiviseen valoon.

Samassa ihmisessä voi olla montakin puolta. Eräs yläkoulu- ja lukiokaverini arvosteli usein ulkonäköäni. Usein hän kuitenkin kehui minua hauskaksi ja että minulla on hauskoja juttuja. Tuo jälkimmäinen kantaa minua vieläkin sosiaalisissa kohtaamisissa (tai sitten olen kuin Frendien Chandler:D

Olin tavannut kaverini jotain työkaveria tms kaukaisempaa uutta tuttavaa ensimmäistä kertaa ja myöhemmin kaverini tästä kommentoi "se sanoi että oothan sä ihan mukava". Tuli kyllä mieleen että mitähän minusta oli ennen tätä tapaamista puhuttu kun todellinen persoonani olikin mukavampi kuin odotettiin. Ja miksi tuollainen kommentti piti edes sanoa.

Tuttava sanoi vauvastani, joka oli hiukan pullukka, ei lihava ja oli ainoastaan rintaruokinnassa, että noista pulskista vauvoista tulee aikuisena lihavia. Hänen oma tyttärensä oli piinallisen laiha ja erittäin nirso ruoan suhteen. Minä nuorena äitinä tietysti pahoitin mieleni, itkin miehelleni, että miten minä rajoitan vaivan syömistä kun lapsi on pelkästään rinnalla.

Tyttäreni on nyt 40 v, erittäin hoikka ja lihaksikas, urheilullinen, hiihtää, juoksee ja käy kuntosalilla. Tuttavan tytär on tajuttoman lihava, ollut teini-iästä asti.

Poikani oli myös reilun vuoden rintaruokinnassa ja pulska vauva. Lastenlääkäri nauroi neuvolassa, että pojassa ei ole lainkaan hyllyvää ”läskiä”, vaan hän oli kiinteän ”lihaksikas”. Hän on nyt 38 v sutjakka mies.

Tutuille terkut.

Vierailija kirjoitti:

Olin nuorena erään perhetutun juhlissa. Siskoni oli just mennyt kihloihin, ja häntä tietysti kovasti onniteltiin asiasta ja iso osa juhlien keskustelusta muutenkin pyöri sen ympärillä, että siskoni oli mennyt kihloihin. Yhtäkkiä eräs juhlavieraana ollut mies kysyi kaikkien kuullen oikein ivallisella ja pilkallisella äänensävyllä, että missäs mun sormus on ja milloinkas mä ajattelin mennä kihloihin? Tuli tosi paha mieli, koska olin sinkku ja hyvin yksinäinen - ja sinkkutoimintaa oli varsin hyvin kaikkien tiedossa, vanhempani tekivät sen kyllä kaikille selväksi (”tämä meidän x(siskoni) onkin löytänyt niin hyvän miehen, tuon y:n (minä) kohdalla ei ole näkynyt” yms muuta)

Menin kommentista ihan hämilleni, olin yllättynyt että miksi joku kysyisi tuollaista, vielä niin ikävään sävyyn. En osaa arvioida miten loukkaava toi kommentti tosiasiassa on, mutta omassa tilanteessa ja silloin tuntui kyllä tosi ikävältä.

Sinnittelin pirskeissä kohteliaisuudesta itku kurkussa vielä tunnin tai pari, sitten lähdin v*ttuun sieltä ja edelleen vuosien jälkeen, onnellisesti naimisissa olevana aikuisena suhtaudun tän kommentin heittäneeseen mieheen vähän negatiivisesti.

Tätä olen ihmetellyt jo nuoresta pojasta lähtien. Miten joku on niin helvetin idiootti, että kysyy julkisesti tuollaista asiaa? Kyrsii ja *tuttaa nuo urpot. Minun lähipiirissäni yleensä nämä kyselijät on kyllä olleet naisia ja helvetin tyhmiä. Olen huomannut, että älykkäät ihmiset eivät kysele kaikkien kuullen tuollaista. Mitä helvettiä se kenellekään kuuluu, onko suhteessa vai ei? Ja varsinkaan se asia ei kuulu kaukaiselle sukulaiselle. Onneksi omat vanhempani olivat tässä asiassa sensitiivisiä. He eivät missään tapauksessa olisi kailottaneet minun tyttöystävätilanteesta ulkopuolisille. Mutta joidenkin kavereiden vanhemmat olivat juuri tuollaisia pönttöpäitä ja kyselivät minunkin asioistani aina, kun kävin kaverillani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

Sori nyt vaan mutta lapseton ei ymmärrä vanhemmuudesta mitään. Sen kyllä aina puheista huomaakin. Ja miten voisikaan ymmärtää. Se on jotain aivan täysin muuta kuin työ.

T. Itsekin kasvatusalalla

Ainakin sen ymmärtää helposti, että monet lapsia hankkineet katuvat äärettömästi tekoaan. Siitä pinteestä kun ei mitenkään pääse eroon, ja elämä on sitten mitä se on - ainakin sellaiset valittavat aivan hirveästi arjestaan. Jos ei kaduttaisi, niin ei kai olisi tarvetta valittaakaan jatkuvasti.

Siis häh? Millaisia kavereita sinulla on? Olen kahden lapsen isä, mutta en siis tunne ketään, joka olisi katunut lapsiaan! Sellainen tuntuu kyllä uskomattomalta asenteelta. Jollain on saattanut tulla ns. vahinkolapsi, mutta jälkikäteen sekään ei ole kaduttanut. Päinvastoin. Mutta aivan hämmästyttävä asenne on, jos "katuu äärettömästi". Onko näin pinnallisia idiootteja ihan oikeasti olemassa?

Sä et näyttäis viis vuotta ikäistäs vanhemmalta jos lihottaisit pari kiloa - kaveri kun kehuin hänen pirteää olemustaan elämäntapamuutoksen jälkeen

Vieläks se muija on siellä töissä vai saanu potkut, se on rapajuoppo - lapsuudenystävä uteli työpaikan luottamusmieheltä joka on myös hänen tuttunsa

Ymmärrän, että keittiöllä on kuuma ilma, mutta sun meikki näytti paakkuuntuneelta kun viimeksi nähtiin

Kaikki sun miehet jättää sut ja sulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö - isä keksimässä diagnooseja ja syitä parisuhteiden päättymisiin

Me ollaan isän kanssa aina säälitty sua- äiti kun ihan normaalit asiat elämässä joita olen saavuttanut eivät riitä (työt, opinnot, vuokra-asunto, fiksut harrastukset)

Tarvitseeko erityisemmin mainita, että ei tee tiukkaa olla karanteenissa vähin ihmiskontaktein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle on kans kaveri sanonut läheisen kuoleman jälkeen vähän kummallisesti. Voi olla, että oma mielentila vaikuttaa enemmän mieleenjäämiseen.

Olin kertonut hänelle tilanteesta heti sen tapahduttua. Siitä meni muutama viikko surun keskellä, kunnes aloin ajattelemaan, että hei mitähän kaverilleni kuuluu. Kaverini sitten keskustellessamme sanoi, ettei ole ottanut yhteyttä, koska ei halunnut häiritä omilla asioillaan. Ymmärrän kyllä, että haluaa antaa aikaa. Jostain syystä tuli kuitenkin sellainen olo, että pitääkö hän minuun yhteyttä vain päästäkseen avautumaan omasta elämästään. Olisihan se ollut myös mukavaa, että olisi tuona aikana vointiani kysynyt.

Ymmärrän kyllä, että on vaikeaa, jos ei oikein tiedä miten tuollaisessa tilanteessa tulisi toimia. Varsinkaan, jos itse ei ole koskaan menettänyt ketään.

Mä en tätä kirjoittanut, mut miks täs on näin monta alapeukkua?

Koska läheisen menettäneelle on todella vaikea puhua, eri ihmiset loukkaantuu niin eri asioista ja odottaa niin erilaista tukea, ettei voi oikein tietää koska tekee oikein. Ja tässä vaikutti että kaveri oli tarkoittanut vain hyvää, vaikka vahingossa sai syyllisen olon toiselle.

Näin minustakin. Onhan tuo nyt vähän kiero tulkinta, joka kertoo enemmän tuon kirjoittajan omasta suhtautumisesta kuin hänen kaveristaan. Avautumisen tarve taisi (toki ymmärrettävästi) olla hänellä itsellään ja loukkaantui kun kaveri ei osanut lukea ajatuksia. Minä olisin tulkinnut tuon niin että kaveri halusi antaa tilaa, ja kohta "omilla asioillaan" voi tarkoittaa ihan mitä vaan omaa olemassaoloa tai lähestymistä yleensä, ei välttämättä mitään tiettyä puheenaihetta. Ei puhuessa ehdi hioa jokaista sanavalintaa niin täsmälliseksi ja harkituksi!

En tiedä tuosta kirjoittajasta, mutta joillakin on tapana vetäytyä ongelmiensa kanssa itseensä ja (ehkä huomaamattaankin) kohdella lähestyviä tosi töykeästi. Varsinkin paljon torjuntaa kokeneen on tosi vaikea tunkea väkisin kyselemään vointia, jos toinen viestii käytöksellään että jätä rauhaan. Myöhemmin sitten syytellään hylkäämisestä ja siitä ettei toinen pitänyt yhteyttä, koettu on. Ja sitten taas on niitä, jotka ihan oikeasti haluavat olla rauhassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle on kans kaveri sanonut läheisen kuoleman jälkeen vähän kummallisesti. Voi olla, että oma mielentila vaikuttaa enemmän mieleenjäämiseen.

Olin kertonut hänelle tilanteesta heti sen tapahduttua. Siitä meni muutama viikko surun keskellä, kunnes aloin ajattelemaan, että hei mitähän kaverilleni kuuluu. Kaverini sitten keskustellessamme sanoi, ettei ole ottanut yhteyttä, koska ei halunnut häiritä omilla asioillaan. Ymmärrän kyllä, että haluaa antaa aikaa. Jostain syystä tuli kuitenkin sellainen olo, että pitääkö hän minuun yhteyttä vain päästäkseen avautumaan omasta elämästään. Olisihan se ollut myös mukavaa, että olisi tuona aikana vointiani kysynyt.

Ymmärrän kyllä, että on vaikeaa, jos ei oikein tiedä miten tuollaisessa tilanteessa tulisi toimia. Varsinkaan, jos itse ei ole koskaan menettänyt ketään.

Mä en tätä kirjoittanut, mut miks täs on näin monta alapeukkua?

Koska läheisen menettäneelle on todella vaikea puhua, eri ihmiset loukkaantuu niin eri asioista ja odottaa niin erilaista tukea, ettei voi oikein tietää koska tekee oikein. Ja tässä vaikutti että kaveri oli tarkoittanut vain hyvää, vaikka vahingossa sai syyllisen olon toiselle.

Näin minustakin. Onhan tuo nyt vähän kiero tulkinta, joka kertoo enemmän tuon kirjoittajan omasta suhtautumisesta kuin hänen kaveristaan. Avautumisen tarve taisi (toki ymmärrettävästi) olla hänellä itsellään ja loukkaantui kun kaveri ei osanut lukea ajatuksia. Minä olisin tulkinnut tuon niin että kaveri halusi antaa tilaa, ja kohta "omilla asioillaan" voi tarkoittaa ihan mitä vaan omaa olemassaoloa tai lähestymistä yleensä, ei välttämättä mitään tiettyä puheenaihetta. Ei puhuessa ehdi hioa jokaista sanavalintaa niin täsmälliseksi ja harkituksi!

En tiedä tuosta kirjoittajasta, mutta joillakin on tapana vetäytyä ongelmiensa kanssa itseensä ja (ehkä huomaamattaankin) kohdella lähestyviä tosi töykeästi. Varsinkin paljon torjuntaa kokeneen on tosi vaikea tunkea väkisin kyselemään vointia, jos toinen viestii käytöksellään että jätä rauhaan. Myöhemmin sitten syytellään hylkäämisestä ja siitä ettei toinen pitänyt yhteyttä, koettu on. Ja sitten taas on niitä, jotka ihan oikeasti haluavat olla rauhassa. 

Wow! Onpa kirjoitukseni herättänyt keskustelua. Toivon, että tämä jää nyt viimeiseksi kommentiksi, eikä täytetä ketjua turhilla pohdinnoilla. Kun tämä nyt herätti keskustelua, niin kirjoitan laajemmin.

Ihan taustoja selventääkseni, olin jo aiemmin selittänyt kaverilleni, että hän voi puhua minulle asioistaan ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Hänestä tuntui pahalta kertoa omia asioitaan, kun hänelle ei ollut tapahtunut mitään niin vakavaa ja hänen kuulumisensa eivät merkitsisi mitään. Selitin tätä hänelle useamman kerran lähikuukausina, koska jatkossa hän sanoi tuota useamminkin ja välillämme oli hiljaisia hetkiä, kun hän vastasi vain ”ei mitään ihmeellistä” kysymyksiini.

Puhuin ihan kaikesta viikkojen aikana tapahtuneista asioista, ihan normaalisti. En itkenyt enkä vellonut, vaan halusin kiinni normaaliin elämään. Puhuin paljon iloisistakin tapahtumista. Niin kuin viestissäni sanoin, soitin kaverilleni kysyäkseni hänen kuulumisiaan ja saadakseni muutakin ajateltavaa. Kaveri lähinnä ihmetteli, että miten käyttäydyin noin, koska minunhan kuuluisi olla ihan palasina.

Minulla ei ollut tarvetta avautua, vaan keskustella ihan normaalisti. Edelleen, ymmärrän, että jokaisella on oma tapa suhtautua vaikeisiin asioihin.

Olen kyllä vetäytyjä ja muutenkin yksinviihtyjä. Enkä sieltä avoimemmasta päästä. En tuona aikana olisi ehtinytkään pitämään yhteyttä, koska aika meni asioiden hoitamisessa, töissä ja muiden läheisten tukemisessa. Lähinnä tarkoitin, että olisihan hän voinut laittaa edes yhden viestin, jossa kysyttäisiin, miten voin tai muuta vastaavaa. Tätäkään en ollut ajatellut ennen tuota sanottua lausetta. En oikeastaan ollut edes miettinyt sitä, että hän ei ota yhteyttä. En tosiaankaan syytä kaveriani mistään. Vaan nimenomaan se syyllinen olo tuli minulle. Mietinkö liikaa itseäni enkä tarpeeksi kaverini kuulumisia. Teillä vastaajilla on ihan hyviä pointteja. Ja kai se jollakin tapaa kieroa on.

Kiitos vastauksista ja pysytään jatkossa ketjun aiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Multa on kysytty samanlainen kysymys ja sanoin, etten huomannut eroa kun en tosiaan huomannut.. Ehkä mulle jonkun ihmiset kilot ei vaan ole niin tärkeitä kun laihduttajalle itselleen. En myöskään huomaa, tai huomauttele, 10 kilon painonnoususta Ei tee musta autistia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.

Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.

Riippuu myös miten tää kysytään. Jos heti ekana ilman pohjustusta vaan pamautetaan, Huomaatko mussa jotain erilaista? Todennäköisesti en huomaa, anteeksi siitä. Mutta jos kerrot laihduttaneesi 10kg, toki kehun.

Onneks mulla ei oo samanlaiset hiirenharmaat hiukset kuin sulla.