Lue keskustelun säännöt.
Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta
Onko muilla jäänyt möläytykset elämään mielensopukoihin? Ei välttämättä ole loukkaukseksi tarkoitettu, mutta silti hieman kirpaissut. Itseäni on jäänyt mietityttämään ystäväni tokaisu siitä, ettei koskaan voisi työskennellä tai asua kanssani. Olemme olleet joskus samassa työpaikassa n. 1,5 vuotta, joten jäi hieman kaivelemaan, että miksi olin niin kamala työkaveri. Kyllä minä voisin ystäväni ottaa hätätapauksessa kanssani asumaan (olen toisen kaverin yhden kerran ottanutkin), tosin vain väliaikaisesti, koska tarvitsen oman tilani. Muita möläytyksiä?
Kommentit (1150)
Kun olin nuori vanhempani kuolivat onnettomuudessa ja sain vakuutuksesta <10 000 e rahaa. Työtön juoppo ystäväni käärmeissään kateellisena tölväisi, että "ihan epäreilua miten täällä rahaa saa, sinäkään et edes tarvi sitä toisin kuin minä". Teki mieli sanoa, että sinun pitää varmaan toivoa että sinun vanhemmat kuolee niin saat sinäkin itsekäs laiska paska sitä massia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sairastan hortonia ja usein kuulen, että kannattais mennä lenkille, niin kipu häviää. Samoille henkilöille olen useaan otteeseen antanut kiitoksen vinkistä ja todennut, että kesken kohtauksen en pysty juosta.
Sairasta myös erästä autoimmuunisairautta, joka on harvinainen ja löytyy Suomesta 8 ihmiseltä. Siihenkin annetaan vinkkejä. Lempparilause on "Kannattas varmaan käydä lääkärillä ja pyytää joku lääke" tai "Oletko kokeillut antibiootteja".
Ehkä ihmiset eivät tarkoita pahalla, mutta kyllä se ärsyttää ja loukkaa. Moni tietää, että käyn sairauksien takia lääkärissä/hoitajalla noin 3 kertaa kuukaudessa. Menen sinne yleensä vain jos pakko. Mutta ei lääkärit mitään taikureita ole, jotka parantaa kaiken. Lause "Kannattaisko sun käydä lääkärillä" taitaa olla juuri se, joka eniten ottaa kupoliin.
Hei, minullakin on horton. Tiedän, että se, joka ehdotti juoksua, ajatteli vain jonkin ratkaisun ja sinä taas olet varmasti saanut näitä "hyviä ideoita" monelta taholta. Olen vuosien varrella kuullut vaikka mitä ehdotusta hortonin suhteen, eikä monikaan ymmärrä, että kyse on sairaudesta, johon ei ole parannuskeinoa vielä olemassa, mutta hoitoja kyllä. Ja, et ehkä tiennyt, että tunnen pari hortonista kärsivää, joilla itse asiassa juoksu auttaa hortonin kanssa. Toki he lähtevät lenkille (mahdollisuuksien mukaan toki) heti, kun kipu on alkamassa. He ovat yksittäiset tapaukset, suurempaa osaa auttaa lääketieteellinen happi, D3-hoito ja bustaus.
Lapsuudenystäväni sanoi baari-illan alussa että sun naama ei näytä niin leveältä tässä valossa. Tavattiin siis aikuisina pitkästä aikaa, mistään ulkonäköön liittyvästä ei ollut mitään puhetta, tuli ihan puskista. Joskus lapsena ja varhaisteininä tiesi mun olleen ulkonäköni takia kiusattu. Ulkonäkö oli muuttunut jo paljon noista ajoista
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.
Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.Hän vastasi:"No en kyllä".
Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.
Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.
Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.
No ilmeisesti olen, koska en näe mitään järkeä kysymyksessä, joka oikeasti tarkoittaa "kehu minua tai suutun". Oletteko jotain 10v, ainakin henkisesti? Sitäpaitsi jos ihminen esim. painaa 120 kiloa ja paino on jakautunut tasaisesti (ja lähtee tasaisesti), 10 kiloa ei oikeasti näy yhtään missään.
Olen samaa mieltä kanssasi. On ihan sama juttu kun tyhmyys on jakautunut koko päähän ihan tasaisesti, kuten sinulla, niin sitä on vaikea huomata, vaikka joskus pinnistäisitkin jotain järkevämpää.
Ohiksena huomauttaisin että ihan oikeasti kymmenen kilon pudotus ei kyllä välttämättä vielä näy missään, jos lähtöpaino pyörii 100 kilon hujakoilla. Sen tiedän ihan omasta kokemuksesta. Lisäksi ei kaikki ihmiset maanisesti kyttää toisten painonvaihteluita. Itse kuulun näihin, mulle on ihan sama kuinka paljon joku painaa, se että onko tyyppi ystävällinen ja mukava, on paljon tärkeämpää.
Toinen asia on se, miten tivaavaan kysymykseen vastataan loukkaamatta toista. Itse olisin varmastikin kehunut urakasta ja yrittänyt kiertää kysymyksen, jos en oikeasti huomaisi eroa. Olisin luultavasti sanonut jotain että "vau, aikamoinen homma, mutta ethän sä aiemminkaan nyt niin lihavalta näyttänyt" tms. Koska siis en kiinnitä huomiota toisten painoon, niin tuo on mun silmissä ihan totta.
-
"Ohiksena huomauttaisin että ihan oikeasti kymmenen kilon pudotus ei kyllä välttämättä vielä näy missään, jos lähtöpaino pyörii 100 kilon hujakoilla."
-
Minulla ainakin näkyi ja huiman selkeästi: 121kg ---> 110Kg.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.
Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.Hän vastasi:"No en kyllä".
Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.
Mä en niin kiinnitä huomiotani ystävieni mahojen kokoon. 10 kg voisi hyvin jäädä multa huomaamatta. Tottakai muuten koetan tsempata ja tukea ja jos tietäisin, että toinen on kovasti koettanut laihduttaa, niin pinnistelisin huomatakseni eron. Mutta saattaisin ajattelematta vastata kysyttäessä just noin, koska en aktiivisesti mieti muiden kokoa enkä painoa.
Minäkään en kiinnitä ihmisten painoon huomiota. Pitää olla aivan valtava ero sitten viime näkemän, tyyliin 30kg ylös tai alas, että huomaan mitään.
Oli omituista, kun laihduin itse saatuani sairauden hoidon hyvään kuosiin, ja kaikki alkoivat heti huomautella iloisesti hävinneistä kiloista.
Koin sen erittäin epämukavaksi. Tyyliin "oi vitsi, nyt oot nätti, nyt kelpaa, nyt sua voi kehua".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.
Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.Hän vastasi:"No en kyllä".
Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.
Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.
Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.
No ilmeisesti olen, koska en näe mitään järkeä kysymyksessä, joka oikeasti tarkoittaa "kehu minua tai suutun". Oletteko jotain 10v, ainakin henkisesti? Sitäpaitsi jos ihminen esim. painaa 120 kiloa ja paino on jakautunut tasaisesti (ja lähtee tasaisesti), 10 kiloa ei oikeasti näy yhtään missään.
Olen samaa mieltä kanssasi. On ihan sama juttu kun tyhmyys on jakautunut koko päähän ihan tasaisesti, kuten sinulla, niin sitä on vaikea huomata, vaikka joskus pinnistäisitkin jotain järkevämpää.
Ohiksena huomauttaisin että ihan oikeasti kymmenen kilon pudotus ei kyllä välttämättä vielä näy missään, jos lähtöpaino pyörii 100 kilon hujakoilla. Sen tiedän ihan omasta kokemuksesta. Lisäksi ei kaikki ihmiset maanisesti kyttää toisten painonvaihteluita. Itse kuulun näihin, mulle on ihan sama kuinka paljon joku painaa, se että onko tyyppi ystävällinen ja mukava, on paljon tärkeämpää.
Toinen asia on se, miten tivaavaan kysymykseen vastataan loukkaamatta toista. Itse olisin varmastikin kehunut urakasta ja yrittänyt kiertää kysymyksen, jos en oikeasti huomaisi eroa. Olisin luultavasti sanonut jotain että "vau, aikamoinen homma, mutta ethän sä aiemminkaan nyt niin lihavalta näyttänyt" tms. Koska siis en kiinnitä huomiota toisten painoon, niin tuo on mun silmissä ihan totta.Itsellenikin kävi niin, etten ollut edes huomannut laihtuneeni 10 kg (lähtöpaino 100 kg).
Lääkärissä pantiin puntariin ja olin ällikällä lyöty. 10 kg ilman mitään yritystä edes.
-Itsellä 121kg ---> 110kg todella tuntui esimerkiksi housujen vyötäröllä.
Vierailija kirjoitti:
Eräs aasialainen ystävä sanoi minulle ”olet varmaan ollut todella kaunis nuorena [ja jatkui] and when you were not so fat”. 🙄
Juu, tiedän, että aasialaiset kommentoivat mm. Ihmisen painoa suoraan, mutta vei kyllä sanattomaksi.
Itä-Aasiassa naisella ei oikeasti ole muuta arvoa kuin laihuus ja sitä kautta kauneus. Sillä on tarkoitus saada hyvä mies, joka elättää, kun mennään naimisiin. Vaimokin voi toki käydä töissä, mutta esimerkiksi Japanissa on täysin normaalia, että naisille maksetaan samasta työstä vähemmän palkkaa kuin miehelle, koska miehen tehtävä on tuoda kaikki raha perheeseen. Nainen vaan puuhastelee vähän töissä ennen naimisiin menemistä ja aviossa ollessaan siinä perheen sivussa, jos on varaa palkata lastenhoitaja tai tehdä osa-aikaista työtä. '
Onneksi uudempi sukupolvi alkaa "länsimaalaistua" niin, että koti-isiäkin näkee välistä jo, toisin kuin vielä 10 vuotta sitten.
Painon kommentointi taas on kohtelias huomautus naiselle, että laihduta, ennen kuin susta tulee ruma. Sun tehtävä on olla laiha. 3kg lihominenkin on jo katastrofi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.
Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.Hän vastasi:"No en kyllä".
Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.
Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.
Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.
No ilmeisesti olen, koska en näe mitään järkeä kysymyksessä, joka oikeasti tarkoittaa "kehu minua tai suutun". Oletteko jotain 10v, ainakin henkisesti? Sitäpaitsi jos ihminen esim. painaa 120 kiloa ja paino on jakautunut tasaisesti (ja lähtee tasaisesti), 10 kiloa ei oikeasti näy yhtään missään.
Olen samaa mieltä kanssasi. On ihan sama juttu kun tyhmyys on jakautunut koko päähän ihan tasaisesti, kuten sinulla, niin sitä on vaikea huomata, vaikka joskus pinnistäisitkin jotain järkevämpää.
Ohiksena huomauttaisin että ihan oikeasti kymmenen kilon pudotus ei kyllä välttämättä vielä näy missään, jos lähtöpaino pyörii 100 kilon hujakoilla. Sen tiedän ihan omasta kokemuksesta. Lisäksi ei kaikki ihmiset maanisesti kyttää toisten painonvaihteluita. Itse kuulun näihin, mulle on ihan sama kuinka paljon joku painaa, se että onko tyyppi ystävällinen ja mukava, on paljon tärkeämpää.
Toinen asia on se, miten tivaavaan kysymykseen vastataan loukkaamatta toista. Itse olisin varmastikin kehunut urakasta ja yrittänyt kiertää kysymyksen, jos en oikeasti huomaisi eroa. Olisin luultavasti sanonut jotain että "vau, aikamoinen homma, mutta ethän sä aiemminkaan nyt niin lihavalta näyttänyt" tms. Koska siis en kiinnitä huomiota toisten painoon, niin tuo on mun silmissä ihan totta.-
"Ohiksena huomauttaisin että ihan oikeasti kymmenen kilon pudotus ei kyllä välttämättä vielä näy missään, jos lähtöpaino pyörii 100 kilon hujakoilla."
-
Minulla ainakin näkyi ja huiman selkeästi: 121kg ---> 110Kg.
Itse painan noin 90 kg eikä painonvaihtelua 85-95 edes huomaa., en itsekään, saati sitten muut.
Vierailija kirjoitti:
Ystävä päivitteli kovaan ääneen kun menin kihloihin että "MIKSI sä tyydyit lihavaan mieheen kun saisit parempaakin, ei ole edes rikas!"
Hänen päähänsä ei mahtunut että rakastuin miehessä hänen ihanaan luonteeseensa ja ihan sama onko kiloja vai ei.
Nämä täydellisen parin tavoittelijat jäävät usein itse ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.
Tästä huomaa, että osa perheellistyneistä ei koskaan ymmärrä lapsettomuutta. Siinä todella saa miettiä paikkaansa maailmassa, miettiä kaiken lopullisuutta ja usko huviksesi, että moni saa vastuutakin elämässä kantaa ilman lapsia. Moni käy elämässään läpi muutosvaiheita, jotka kasvattavat. Ei se silti tarkoita, että olisi automaattisesti muita jotenkin henkevämpi tai parempi. Tämäntyyppinen kirjoittelu, jossa korotetaan itseä jalustalle oman jälkikasvun kautta on aika erikoista liitettynä keskusteluun toisen lapsettomuudesta ja keskenmennosta. Ei huh, huh.
Minä taas ymmärrän tämän niin ettei kenenkään , siis KENENKÄÄN pidä kuvitella tietävänsä täysin toisen kohtaa, oli se mitä tahansa ja sitten siltä pohjalta kommentoida ja " neuvoa" tätä
Siitähän ne vailla todellista empatiaa olevat möläytykset usein johtuvat.
Oma lukunsa on tietenkin ne jotka haluavat olla tietoisesti ilkeitä.Tässäkin ketjussa on aika monta esimerkkiä siitä, kuinka lapsettomalle korostetaan miten hän ei voi ymmärtää mitään ja on jotenkin vajaa lapsettomuuttaan. Lapsettomuudesta kärsivälle se on sama asia kuin se, että jalattomalle painotettaisiin kuinka hän ei voi ymmärtää kuinka antoisa on juoksuharrastus, koska hän on jalaton. Mistä ihmeestä nousee tarve ääneen lausua tällaista?
Eihän tuossa tarkoiteta ( yleensä) sitä että lapseton olisi jotenkin vajaa tms vaan yksinkertaisesti sitä että lapseton ei voi täysin ymmärtää millaista se on kun on lapsia.
Ja miksi tuo pitää sanoa ääneen , johtuu monesta eri syystä: joku haluaa olla ilkeä, joku todella kokee ylemmyyttä lapsetonta kohtaan mutta TOSI usein se johtuu siitä että lapseton vänkää ja vänkää , miksi et voi lähteä sinne ja tänne, miksi et voi tehdä sitä tai tätä.
Eli osoittaa ymmärtämättömyytensä ihan huutomerkkinä.
Kummin päin se nyt oikeasti on se lapsellisten todellisuus:
1) arki ei muutu yhtään, vaan kaikkea voi tehdä yhtä hyvin kuin lapsettomana, esim matkustaa ja harrastaa
2) arki on hirveän raskasta koko ajan niin että täytyy jatkuvasti saada valittaa kaikesta, kun on yksi tai useampi lapsi tullut tehtyä
Kysyn tätä vain koska päivittäin näkee tätä että lapsen saaneen mielestä lapsettomat eivät voi mitään mistään käsittää ja lapsiperheillä on niin hirvittävän vaikeaa ihan koko ajan.
Kumpi on totta? Voiko lapsen saanut elää ihan vapaasti niin kuin lapsetonkin, vai muuttuuko se elämä kuitenkin aika rankasti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.
Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.Hän vastasi:"No en kyllä".
Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.
Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.
Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.
No ilmeisesti olen, koska en näe mitään järkeä kysymyksessä, joka oikeasti tarkoittaa "kehu minua tai suutun". Oletteko jotain 10v, ainakin henkisesti? Sitäpaitsi jos ihminen esim. painaa 120 kiloa ja paino on jakautunut tasaisesti (ja lähtee tasaisesti), 10 kiloa ei oikeasti näy yhtään missään.
Olen samaa mieltä kanssasi. On ihan sama juttu kun tyhmyys on jakautunut koko päähän ihan tasaisesti, kuten sinulla, niin sitä on vaikea huomata, vaikka joskus pinnistäisitkin jotain järkevämpää.
Ohiksena huomauttaisin että ihan oikeasti kymmenen kilon pudotus ei kyllä välttämättä vielä näy missään, jos lähtöpaino pyörii 100 kilon hujakoilla. Sen tiedän ihan omasta kokemuksesta. Lisäksi ei kaikki ihmiset maanisesti kyttää toisten painonvaihteluita. Itse kuulun näihin, mulle on ihan sama kuinka paljon joku painaa, se että onko tyyppi ystävällinen ja mukava, on paljon tärkeämpää.
Toinen asia on se, miten tivaavaan kysymykseen vastataan loukkaamatta toista. Itse olisin varmastikin kehunut urakasta ja yrittänyt kiertää kysymyksen, jos en oikeasti huomaisi eroa. Olisin luultavasti sanonut jotain että "vau, aikamoinen homma, mutta ethän sä aiemminkaan nyt niin lihavalta näyttänyt" tms. Koska siis en kiinnitä huomiota toisten painoon, niin tuo on mun silmissä ihan totta.Itsellenikin kävi niin, etten ollut edes huomannut laihtuneeni 10 kg (lähtöpaino 100 kg).
Lääkärissä pantiin puntariin ja olin ällikällä lyöty. 10 kg ilman mitään yritystä edes.-Itsellä 121kg ---> 110kg todella tuntui esimerkiksi housujen vyötäröllä.
Niin, tuntui. Ei välttämättä näy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Susta ei huomaa takaapäin mitään et olisit lihava. Takaapäin sä oot ihan normaali.
Yksi kaveri sanoi silloisesta uudesta heilastani että "kaukaa paremman näköinen". Se oli tosi outo kommentti. En nyt hirveästi loukkaantunut, mutta aika erikoista arvostella toisen tapaileman tyypin ulkonäköä tuolla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.
Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.Hän vastasi:"No en kyllä".
Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.
Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.
Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.
No ilmeisesti olen, koska en näe mitään järkeä kysymyksessä, joka oikeasti tarkoittaa "kehu minua tai suutun". Oletteko jotain 10v, ainakin henkisesti? Sitäpaitsi jos ihminen esim. painaa 120 kiloa ja paino on jakautunut tasaisesti (ja lähtee tasaisesti), 10 kiloa ei oikeasti näy yhtään missään.
Olen eri mutta mielestäni on ihan asiallista kehaista jotain pientä että "katoinkin että oot vähän eri näkönen" tai vastaavaa pikukohteliasta vaikka olisi laihtunut 120-kiloisesta 110-kiloiseksi tai 70-kiloisesta 60-kiloiseksi. Laihdutus on sen verra rakka homma ja vaatii itsekuria että tuollainen "no ei kyllä huomaa"-tölväisy tuntuu oikeasti pahalta. Yleensä on tapana olla huomaavainen ja sanoa edes jotain neutraalia eikä saman tien "olla rehellinen" eli näköjään toisin sanoen tyly.
Pienikin kannustaminen vaikkapa "valkoisen valheen" muodossa voi tosiaan olla yllättävänkin tärkeää tuollaisessa tilanteessa.
Positiivinen valkoinen valhe ystävälle on aina oikea valinta. Itse sanon aina ystävälle että "näytät hyvältä" kun tavataan. Nykyään pidetään jotenkin hyvänä olla törkeä ja rehellinen, mutta mun mielestä se ei oo hyvä, ainakaan ihmissuhteissa se ei toimi. Nää törkeät ja rehelliset on just niitä jotka jää ihmettelemään, mihin kaikki niiden kaverit on häipynyt!
Just näin. Kun ystäväni innoissaan jakaa minulle musiikkikappaleita, jotka riipivät hänen sieluaan mitä kauniimmalla tavalla, komppaan, että kappale on kaunis ja ihan selkeästi hänen tyylinen, vaikka todellisuudessa mielestäni musiikki on mitä hirveintä s0ntaa enkä itse kuuntelisi sitä vapaaehtoisesti lainkaan. Tai jos hän näyttää kenkiä, jotka löysi alesta, ihastelen hyvää löytöä, vaikka mielestäni kengät ovat sysirumat ja liian kalliit. Hiustyyli on aina sopiva ja ihana, kaikki vaatteet istuvat hyvin ja värit ovat kauniit - myös silloin, kun hän vaihtaa kokonaan tyyliä uuteen - ja näin päin pois.
Se on tärkeää ystävälleni ja se tekee hänet iloiseksi. Minun rehellinen mielipiteeni ei ole tarpeen.
"Kyllä sä olet lauta ja iso perse!" Sanoi 'kaverini' ylä-asteella kun puin takkia ylleni. Sama 'kaveri' sanoi myös kerran kun oltiin ylä-asteen pihalla joidenkin muitten kanssa ja kerroin jotain juttua (en enää muista tarkkaan mitä, mutta jotain) ja hän alkoi puhua päälleni ja sanoi "Hei ei ketään toi sun juttu kiinnosta kuitenkaan, niin.."Ja alkoi kertoa jotain omaa asiaansa.
Olin oikeastaan vain helpottunut kun lakkasimme olemasta kavereita, enkä kauhesti surrut asiaa.
Olen sanonut kaverille etten huomannut 5kg painonmuutosta mutta kiva juttu, ja syy on se etten tarkkaile toisten ulkonäköä kauheasti, ei sillä ole merkitystä. Harmi jos loukkaantuikin. Selitin kyllä myös syyn.
Kaverini sanoi joskus että sulla on tyhmän näköinen hymy. (Eli jos hymyilen kunnolla niin yläikenet näkyvät). Kommentista on jo 20vuotta mutta siltikin on välillä vaikea hymyillä sillain rennosti.
Mieheni valmistui yliopistosta ja haki koulutustaan vastaavaa työpaikkaa ja sai sen. Tapasin kaupungilla tuttavan ja vaihdettiin kuulumisia. Kerroin iloisesti mieheni uudesta työpaikasta, johon tuttava kysyi : Eikö siihen ollut muita hakijoita?
Ex-anoppini sanoi minulle aikoinaan kun tapasi minut ensimmäisen kerran: meidän suvussa on tyypillisesti oltu lääkäreitä.
No, mulla on kyllä ihan hyvä akateeminen ammatti mutta ei sitä stetoskooppia kaulassa. Ex-anoppi on duunari. Että oliko varaa sanoa.
Olin juuri eronnut, mikä otti todella koville. Kaveri "pakotti" mukaansa baariin. Sanoi siellä, "kuule Anna, nyt kun katsoo sivusta tuota sinun ja Jussin eroa ja tilannetta, arvostan omaa miestäni ja suhdettani kyllä paljon paremmin". Lähdin itkien kotiin.