Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Vierailija kirjoitti:

Kilpailua kirjoitti:

Kyllä huomaa et nainen on naiselle susi, aina! Ei oo olemassakaan mitään termiä kuin paras ystävä, kaikki naiset ja tytöt kilpailee toisiaan vastaan tietyllä tavalla vaikka kuinka ollaan kaveria!

Tämän todennut vuosien saatossa, vaikka ei ääneen sanottaisiin miten asiat on, kehenkään ei voi oikeastaan luottaa yhtään

    Niin totta, "hyvä" ystäväni, sanoi, isken sun miehen kun kuolet.

Kaikki eivät

ilmeisesti usko ja tuntuuhan se uskomattomalle, että näin voi joku sanoa. Mutta näin hän sanoi, "ystävyys" loppui kyllä siihen päivään. Muutenkin kova möläytteleen, monia ihmisiä loukannut, mutta on vain kuulemma vitsi tai on vaan rehellinen.

Olin laihtunut 250 kilosta 180 kiloon, eli 70 kiloa ja jerroin tutulle tuosta painonpudotuksesta hän oli siis mut nähnyt todella usein tuon urakan takia, niin hän totesi "totuushan on että kyllä sä läski vaan oot lihonut etkä laihtunut. Söisit enemmän salaattia etkä mitään muuta" oli kyl paska fiilis ton jälkeen, mut sain siitä puhtia ja nykyään vuosia myöhemmin olen normipainoinen. Ihmetyttää vaan että kuka menee sanomaan toiselle noin.

Vierailija kirjoitti:

olin juuri ottanut pipon ja hupun pois päästäni kun olin kauppaan menossa ja hiukset tietenkin sekaisin kun eräs tuttu vanhempi herrasmies tuli siihen ja sanoi: katos sä oot taas niin hienosti tukkas laittanut..

Eikös tuo nyt voisi olla ihan vaan kehu???

Millaisella äänenpainolla se kommentti tuli?

Sun pitäisi tuntea tämän seudun kartta.

Olin 1. kertaa käymässä kun kaveri pummi ilmaisen kyydin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olin juuri ottanut pipon ja hupun pois päästäni kun olin kauppaan menossa ja hiukset tietenkin sekaisin kun eräs tuttu vanhempi herrasmies tuli siihen ja sanoi: katos sä oot taas niin hienosti tukkas laittanut..

Eikös tuo nyt voisi olla ihan vaan kehu???

Millaisella äänenpainolla se kommentti tuli?

oli se kehu niin,kirjoitinhan että herrasmies sanoi näin.tätä ei nyt vaan ymmärretty täällä. En minä siitä loukkaantunut huumorinaisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, joka oli vasta saanut lapsen, kysyi minulta (lapseton), että onko minulle tullut vauvakuumetta, kun toinenkin tuttavamme oli myös saanut lapsen juuri. Vastasin, että ei ole vielä. Hän jatkoi sanomalla, että hän ei näe lapsettomia oikein saman arvoisina kuin perheellisiä. Lapset tekevät kuulemma elämästä niin paljon arvokkaampaa...

Höpö höpö

Ymmärrän reaktiosi, koska en minäkään uskonut ennen kuin nämä sanat mulle sanottiin, että joku oikeasti menee sanomaan tällaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, joka oli vasta saanut lapsen, kysyi minulta (lapseton), että onko minulle tullut vauvakuumetta, kun toinenkin tuttavamme oli myös saanut lapsen juuri. Vastasin, että ei ole vielä. Hän jatkoi sanomalla, että hän ei näe lapsettomia oikein saman arvoisina kuin perheellisiä. Lapset tekevät kuulemma elämästä niin paljon arvokkaampaa...

Höpö höpö

Ymmärrän reaktiosi, koska en minäkään uskonut ennen kuin nämä sanat mulle sanottiin, että joku oikeasti menee sanomaan tällaista.

Siinä tapauksessa pahoittelen tölväisijän puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Tulee fiilis tätä ketjua lukiessa, että suurin osa näistä möläytyksistä ei ole puolivahingossa päässeitä sammakkoja vaan tarkoituksellista nolaamista ja vallankäyttöä. Yleinen ilmiö ystävyyssuhteissa, tai ennemmin "ystävyys"suhteissa. Harva aikuinen ihminen osaa olla toiselle hyvä ystävä, vaikka meidät on aivopesty siihen, että normaalilla ihmisellä kuuluu olla ystäviä.

Minä ajattelen ihan päinvastoin: Minusta moni ei vain ole koskaan oppinut hyviä käytöstapoja ja opettelee niitä sitten siinä elämän matkan varrella ja hyvällä tuurilla joku joskus oikaisee näitä möläyttelijöitä ja sitten ehkä joku joskus ottaa onkeensa näistä vinkeistä.

Toki jotkut ovat sitten täysiä sosiopaatteja, jotka saavat tuollaisesta tahallisesta loukkaamisesta kiksejä, mutta en jaksa usoa, että heitä oikeasti olisi kovinkaan paljon. Moni ei vain mieti etukäteen tarpeeksi mitä sanoo, minä taas mietin liikaakin enkä uskalla sanoa mitään :D

En ymmärrä miten kestät tota sulla olevaa kipua. Sinuna olisin jo tappanut itseni.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kymmenien vuosien takaa lapsuuden ja nuoruuden kaveri, jonka kanssa vietin varsinkin lukioaikana paljon aikaa, lähes päivittäin. Matkustimmekin yhdessä, jaoimme koulu- ja poikajutut jne. Pidin häntä tuolloin parhaana ystävänäni. Tein jopa sen virheen, että pyysin häntä lapseni kummiksi.

Kerran sitten jo ollessamme keski-ikäisiä muistelimme nuoruutta. Hän kertoi, miten kaksikymppisenä ensimmäisen kerran sai oikean ystävättären. Kyllä siinä meni minulta maku koko ihmisestä. Itse olin toki kuvitellut olleeni hänen ystävänsä, vaikka sittemmin olimme etääntyneetkin. Ja ihan varmasti hän tiesi tämän. Joko hän on täysi idiootti tai sitten hän todellakin halusi loukata. En kyllä ymmärrä miksi. Olisi ollut vain hiljaa.

Mulle kävi vähän samalla tavalla.. ihminen jonka kanssa luulin olevani bestikset, niin kirjoitti toisen kaverin facebook seinälle synttärionnittelut olet ihana, rakas ja parhain ystävä ikinä. Olin siinä vähän puulla päähän lyöty, että mikäs minä sitten olen ollut kaikki nämä vuodet lapsesta saakka.

Utelus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Tästä huomaa, että osa perheellistyneistä ei koskaan ymmärrä lapsettomuutta. Siinä todella saa miettiä paikkaansa maailmassa, miettiä kaiken lopullisuutta ja usko huviksesi, että moni saa vastuutakin elämässä kantaa ilman lapsia.  Moni käy elämässään läpi muutosvaiheita, jotka kasvattavat. Ei se silti tarkoita, että olisi automaattisesti muita jotenkin henkevämpi tai parempi. Tämäntyyppinen kirjoittelu, jossa korotetaan itseä jalustalle oman jälkikasvun kautta on aika erikoista liitettynä keskusteluun toisen lapsettomuudesta ja keskenmennosta. Ei huh, huh. 

Minä taas ymmärrän tämän niin ettei kenenkään , siis KENENKÄÄN pidä kuvitella tietävänsä täysin toisen kohtaa, oli se mitä tahansa ja sitten siltä pohjalta kommentoida ja " neuvoa" tätä

Siitähän ne vailla todellista empatiaa olevat möläytykset usein johtuvat.

Oma lukunsa on tietenkin ne jotka haluavat olla tietoisesti ilkeitä.

Tässäkin ketjussa on aika monta esimerkkiä siitä, kuinka lapsettomalle korostetaan miten hän ei voi ymmärtää mitään ja on jotenkin vajaa lapsettomuuttaan. Lapsettomuudesta kärsivälle se on sama asia kuin se, että jalattomalle painotettaisiin kuinka hän ei voi ymmärtää kuinka antoisa on juoksuharrastus, koska hän on jalaton. Mistä ihmeestä nousee tarve ääneen lausua tällaista?

Eihän tuossa tarkoiteta ( yleensä) sitä että lapseton olisi jotenkin vajaa tms vaan yksinkertaisesti sitä että lapseton ei voi täysin ymmärtää millaista se on kun on lapsia.

Ja miksi tuo pitää sanoa ääneen , johtuu monesta eri syystä: joku haluaa olla ilkeä, joku todella kokee ylemmyyttä lapsetonta kohtaan mutta TOSI usein se johtuu siitä että lapseton vänkää ja vänkää , miksi et voi lähteä sinne ja tänne, miksi et voi tehdä sitä tai tätä.

Eli osoittaa ymmärtämättömyytensä ihan huutomerkkinä.

Kummin päin se nyt oikeasti on se lapsellisten todellisuus:

1) arki ei muutu yhtään, vaan kaikkea voi tehdä yhtä hyvin kuin lapsettomana, esim matkustaa ja harrastaa

2) arki on hirveän raskasta koko ajan niin että täytyy jatkuvasti saada valittaa kaikesta, kun on yksi tai useampi lapsi tullut tehtyä

Kysyn tätä vain koska päivittäin näkee tätä että lapsen saaneen mielestä lapsettomat eivät voi mitään mistään käsittää ja lapsiperheillä on niin hirvittävän vaikeaa ihan koko ajan.

Kumpi on totta? Voiko lapsen saanut elää ihan vapaasti niin kuin lapsetonkin, vai muuttuuko se elämä kuitenkin aika rankasti?

Eipä tietenkään ole yhtä vapaata muutaman vuoden ajan.

Mutta ei myöskään mikään elinkautinen vankila.

Lasten kanssa voi harrastaa ja matkustella ja ne kasvavat ja muuttavat pois kotoa jolloin vapaus taas on samanlainen kuin sinkulla.

Aikuisten lasten kanssa monilla on yhteinen harrastus tai matkustellaan välillä myös yhdessä.

Moni muukin valittaa elämänsä raskautta kuin lasten vanhemmat ja omista valinnoista nekin monesti johtuvat.

Tietty ihmistyyppi valittaa vaikka olisi miten.

Olet pitänyt tuota paitaa ahkerasti.

Muistakaa alapeukutus.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Oen pullukka, kaverini sanoi arabimiehet tykkää pullukoista, itse en tykkää arabimiehistä.

Vierailija kirjoitti:

Utelus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Tästä huomaa, että osa perheellistyneistä ei koskaan ymmärrä lapsettomuutta. Siinä todella saa miettiä paikkaansa maailmassa, miettiä kaiken lopullisuutta ja usko huviksesi, että moni saa vastuutakin elämässä kantaa ilman lapsia.  Moni käy elämässään läpi muutosvaiheita, jotka kasvattavat. Ei se silti tarkoita, että olisi automaattisesti muita jotenkin henkevämpi tai parempi. Tämäntyyppinen kirjoittelu, jossa korotetaan itseä jalustalle oman jälkikasvun kautta on aika erikoista liitettynä keskusteluun toisen lapsettomuudesta ja keskenmennosta. Ei huh, huh. 

Minä taas ymmärrän tämän niin ettei kenenkään , siis KENENKÄÄN pidä kuvitella tietävänsä täysin toisen kohtaa, oli se mitä tahansa ja sitten siltä pohjalta kommentoida ja " neuvoa" tätä

Siitähän ne vailla todellista empatiaa olevat möläytykset usein johtuvat.

Oma lukunsa on tietenkin ne jotka haluavat olla tietoisesti ilkeitä.

Tässäkin ketjussa on aika monta esimerkkiä siitä, kuinka lapsettomalle korostetaan miten hän ei voi ymmärtää mitään ja on jotenkin vajaa lapsettomuuttaan. Lapsettomuudesta kärsivälle se on sama asia kuin se, että jalattomalle painotettaisiin kuinka hän ei voi ymmärtää kuinka antoisa on juoksuharrastus, koska hän on jalaton. Mistä ihmeestä nousee tarve ääneen lausua tällaista?

Eihän tuossa tarkoiteta ( yleensä) sitä että lapseton olisi jotenkin vajaa tms vaan yksinkertaisesti sitä että lapseton ei voi täysin ymmärtää millaista se on kun on lapsia.

Ja miksi tuo pitää sanoa ääneen , johtuu monesta eri syystä: joku haluaa olla ilkeä, joku todella kokee ylemmyyttä lapsetonta kohtaan mutta TOSI usein se johtuu siitä että lapseton vänkää ja vänkää , miksi et voi lähteä sinne ja tänne, miksi et voi tehdä sitä tai tätä.

Eli osoittaa ymmärtämättömyytensä ihan huutomerkkinä.

Kummin päin se nyt oikeasti on se lapsellisten todellisuus:

1) arki ei muutu yhtään, vaan kaikkea voi tehdä yhtä hyvin kuin lapsettomana, esim matkustaa ja harrastaa

2) arki on hirveän raskasta koko ajan niin että täytyy jatkuvasti saada valittaa kaikesta, kun on yksi tai useampi lapsi tullut tehtyä

Kysyn tätä vain koska päivittäin näkee tätä että lapsen saaneen mielestä lapsettomat eivät voi mitään mistään käsittää ja lapsiperheillä on niin hirvittävän vaikeaa ihan koko ajan.

Kumpi on totta? Voiko lapsen saanut elää ihan vapaasti niin kuin lapsetonkin, vai muuttuuko se elämä kuitenkin aika rankasti?

Eipä tietenkään ole yhtä vapaata muutaman vuoden ajan.

Mutta ei myöskään mikään elinkautinen vankila.

Lasten kanssa voi harrastaa ja matkustella ja ne kasvavat ja muuttavat pois kotoa jolloin vapaus taas on samanlainen kuin sinkulla.

Aikuisten lasten kanssa monilla on yhteinen harrastus tai matkustellaan välillä myös yhdessä.

Moni muukin valittaa elämänsä raskautta kuin lasten vanhemmat ja omista valinnoista nekin monesti johtuvat.

Tietty ihmistyyppi valittaa vaikka olisi miten.[/quote

Olet väärässä. Kun on lapsia, et koskaan enää ole täysin vapaa. Et, vaikka lapset ovat aikuisia. Side on aina olemassa, ja kaipaus ja huoli.

Samanlaista huolettomuutta, jota koit ennen lapsiasi, et enää koskaan saavuta. Enkä tiedä onko se pelkästään huono asia.

Työkaverini sanoi minulle jotta olen menettänyt paljon kun minulla ei ole lapsia. En ole koskaan halunnutkaan lapsia ja mielestäni en ole menettänyt mitään

Vierailija kirjoitti:

Jännästi sitä vaan jää joitain tölväisyjä muistelemaan vaikka tietää että jotkut kaverit vain on sellaisia möläyttelijöitä jotka puhuu mitä sylki suuhun tuo ja häpeää itsekin jälkeenpäin sanomisiaan. Yritän olla armollinen, kun kyllä mäkin joskus ajattelen aika ikäviä asioita hyvistä ystävistä, ja tavallaan mun mielestä rumasti ajatteleminen on pahempikin asia kuin hieman ajattelematon tölväisy (jos se nyt ei ole luokkaa "kunpa olisit kuollut").

Yksi joka mua on jäänyt kaivelemaan on kun teininä ystäväni oli auttamassa meidän perhejuhlissa ja äitini antoi siitä palkaksi pienen summan rahaa. Ystäväni kommentoi tätä summaa sanoen että se oli hänestä lähinnä vitsi. Hirveän asiatonta arvostella mun perheenjäsentä. Nykyään olen tukevasti ruuhkavuosi-iässä ja korkeasti koulutettu. Eräs ystäväni tapaa aina välillä kommentoida musiikki- tai kirjamakuani halveksivasti. Suhtaudun siihen lähinnä naureskellen: aikuisen ihmisen täytyy olla aika epävarma itsestään jos arvostelee tuollaisia asioita.

Tällaisen olen tehnyt itsekin nuorena! Kaverini viittasi tiettyyn tätiinsä, josta oli välillä puhunut vähän naureskelevaan sävyyn, kun täti oli aikamoinen kalkkis. Kysyin että niin tarkoitatko sitä sun höpsöä kalkkis-tätiä, niin kaveri oli ihan että ethän sä voi toisen sukulaisesta noin sanoa. Osasi muuten tosi nätisti tuoda esiin että sanoin sopimattomasti ilman että tilanteeseen tuli mitään konfliktitunnelmaa. Olin itse päihdeperheestä enkä ehkä oikein tajunnut, että perheenjäseniä yleensä rakastetaan ja ollaan heille lojaaleja. Toisaalta olisin ehkä itsekin kuitenkin loukkaantunut, jos joku olisi vaikka mun isää solvannut. En vain nuorena niin osannut asettua toisen asemaan kun en ollut saanut minkäänlaista kasvatusta (ks. yllä). 

Vierailija kirjoitti:

Työkaverini sanoi minulle jotta olen menettänyt paljon kun minulla ei ole lapsia. En ole koskaan halunnutkaan lapsia ja mielestäni en ole menettänyt mitään

Itse olen sanonut parillekin työkaverille täsmälleen päinvastoin. Yleensä juttu on lähtenyt liikkeelle ulkomaanmatkoistani tai harrasteautoistani. Päivitellään kuinka kalliita ne on ja miten on varaa. Siihen olen aina tokaissut, että ei ne niin kalliita ole kuin lapsen elättäminen ja kyllä olisin menettänyt paljon jos olisin alkanut lapsia hankkimaan. Siihen loppuu yleensä päivittely, alkavat ilmeisesti laskemaan päässään kuinka kalliita ja aikaa vieviä ne räkänokat on ja mitä sillä rahalla ja ajalla olisi voinut saada ja kokea. He ovat tässä kuitenkin uhreja ja minä ikävä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Ex-anoppini sanoi minulle aikoinaan kun tapasi minut ensimmäisen kerran: meidän suvussa on tyypillisesti oltu lääkäreitä.

No, mulla on kyllä ihan hyvä akateeminen ammatti mutta ei sitä stetoskooppia kaulassa. Ex-anoppi on duunari. Että oliko varaa sanoa.

Vamppasiko tämä duunari anoppi aikoinaa lääkärin??

Elikkä miehesi ja ex appiukkosi on lääkäreitä??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-anoppini sanoi minulle aikoinaan kun tapasi minut ensimmäisen kerran: meidän suvussa on tyypillisesti oltu lääkäreitä.

No, mulla on kyllä ihan hyvä akateeminen ammatti mutta ei sitä stetoskooppia kaulassa. Ex-anoppi on duunari. Että oliko varaa sanoa.

Vamppasiko tämä duunari anoppi aikoinaa lääkärin??

Elikkä miehesi ja ex appiukkosi on lääkäreitä??

Ei tietenkään, puhun täyttä paskaa mutta en ajatellut loppuun asti. En katsos ole ns. penaalin terävin kynä mutta silti, tai ehkä juuri siksi, yritän vetää nenästä itseäni fiksumpia. Näin siinä sitten käy.

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli juuri kuollut. Muut työkaverit esittivät hillityt surunvalittelunsa. Yksi työkavereista tokaisi: "Äitiskö heitti veivinsä?".

Mieheni oli juuri kuollut. Ilmoittelen asiaa puhelimella. Tämä sattui joulun lähellä. Kaveri kysyi että ei sitten parempaa joululahjaa keksinyt. Tuollaisella asialla ei vitsailla. Loukkaannuin niin, että muistan loppuikäni. Sama ihminen soitti pari vuotta sitten, halusi tietää erään asian. Olin juuri muuttamassa ja hän kyselemään että mitä multa jää yli, jääkö mitään. Poikani sänky oli vielä Tori.fi:ssä myymättä. Mainitsin siitä. Kiinnostui, mutta ei varannut tms. Vähän niinkuin varailin sitä hänelle kuitenkin, muita kyselyjä ei tullut. Ilmoitin mikä mun muuttopäivä on. Sitten ei kuulu mitään. Kukaan ei ottanut yhteyttä. Roudasin ihan hyvän sängyn Sorttiin. Seuraavana päivänä tuli soitto kaverilta, että mites se sänky. Mä sanoin, että voi se on jo myyty.

Samalle ihmiselle vein todella paljon pieneksi jääneitä lastenvaatteita aikoinaan. Ei edes kysynyt maksaisiko jotain. Olivat laatukamaa kaikki. Itse lahjoitti lapselleni firmansa PR-kamaa lahjaksi. Yo-lahjaksi toi piccolo-kuohun ja kaksi lasia.