Lue keskustelun säännöt.
Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta
Onko muilla jäänyt möläytykset elämään mielensopukoihin? Ei välttämättä ole loukkaukseksi tarkoitettu, mutta silti hieman kirpaissut. Itseäni on jäänyt mietityttämään ystäväni tokaisu siitä, ettei koskaan voisi työskennellä tai asua kanssani. Olemme olleet joskus samassa työpaikassa n. 1,5 vuotta, joten jäi hieman kaivelemaan, että miksi olin niin kamala työkaveri. Kyllä minä voisin ystäväni ottaa hätätapauksessa kanssani asumaan (olen toisen kaverin yhden kerran ottanutkin), tosin vain väliaikaisesti, koska tarvitsen oman tilani. Muita möläytyksiä?
Kommentit (1150)
Vierailija kirjoitti:
Kerroin raskaudestani ja kaveri totes ”sattuu niitä vahinkoja paremmissakin piireissä”
Sehän oli hyvä huuli.
Olen koko ajan vakuuttuneempi, että vauvallisista on viisasta pysyä kaukana.
Istukan mukana kun tuntuu poistuvan sekä aivot että huumorintaju.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin jonkin aikaa tapaillut nykyistä miestäni ja tapailu oli muuttumassa seurusteluksi. Yksi kaverini tokaisi minulle tästä suhteen vakavoitumisesta kuullessaan hyvin ivallisesti ja nenän varttaan pitkin katsoen: "Kaikille ei näköjään ulkonäkö ole tärkeää". Olin niin hämmentynyt, että pitkään mietin kuulleeni väärin. Olin ihan tavallisen nätti nainen. Vuosia myöhemmin, kun oltiin saatu mieheni kanssa pari lasta, ja olin ollut muutaman vuoden lasten kanssa kotona, sama ihminen yhtäkkiä kyseli kuulumisia, vaikka ei oltu oltu vuosiin missään tekemisissä. Kun olin kertonut ensin omistani, kysyin mitä hänelle kuuluu, vastaus oli jotain tyyliin "toisten on tehtävä töitä elääkseen."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olimme kaveriporukalla viettämässä kesäpäivää ystäväni ja hänen silloisen poikaystävänsä luona. Juttelimme niitä näitä, kunnes keskustelun lomassa ystäväni tokaisee "no ei mikään ihme, ettei sulla ole ikinä miestä ollut". En edes muista enää mihin tämä kommentti liittyi, puhuimme ihan arkisista jutuista, mutta tuntui kyllä pahalta näin ikisinkkuna, en ole edelleenkään näiden ehkä kolmen vuoden jälkeen saanut parisuhdetta. Ystäväni tuli viime kesänä jätetyksi vuosien suhteestaan, olin kieltämättä vähän vahingoniloinen.
Tämähän on ihan klassikko. Jos sinkusta ei kerta kaikkiaan keksi mitään muuta tölvittävää, eli kyseessä on fiksu, viehättävä ja mukava ihminen, niin silloin lyödään vyön alle irvailemalla parisuhteettomuudesta. Tätä näkee ja kuulee todella paljon. Ilmeisesti osa ihmisistä ei kestä sitä, jos sinkku ei ole mikään surkuteltava ja yksinkertainen rääpäle. Kypsät ja sinut omien valintojensa kanssa olevat ihmiset eivät tietenkään alennu tällaiseen käytökseen, koska he eivät koe siihen mitään tarvetta.
Kolahti!
En ollut muistanutkaan.
Mutta olimme kaverini (ystäväni?) kanssa diskoilemassa. Hän oli siinä jonkun pojan kanssa, en muista mikä kuvio, mutta sitten hän esitteli mut kantavalla äänellä yleisesti sen pojan kavereille, jotka seisoskelivat ympärillä, että "tässä on Kirsi*, Kirsi* on ERITTÄIN sinkku!"
Että mua nolotti. Tunsin olevani huutokaupattavana. Kaikki pojat katsoivat mua arvostellen.
En tiedä mistä moinen pisteliäisyys. Kaverini oli pyrkinyt yliopistoon, ei päässyt. Mä olin päässyt. Elin onnellista ja täyttä elämää, johon kuului opiskelu, työtä, hyviä ystäviä ja tärkeitä harrastuksia. En seurustellut, mutta en sitä siinä vaiheessa kaivannutkaan.
En osannut sanoa mitään, eikä se silloin vaikuttanut väleihimme. Mutta kun muistelen, se ei ollut ainut kerta, kun tämä ihminen huomautti, että mulle täytyy löytää mies.
Ehkä hänellä itsellään ei ollut kovin kiinnostavaa. Hän kuvaili elämäänsä joskus "tulen töistä, katson apaattisena tv.tä ja menen nukkumaan".
Vierailija kirjoitti:
Kun minulle tuli avioero, niin ytäväni mielestä hänen taannoinen panosuhteen päättyminen (ukkomiehen kanssa), oli vain jotakin paljon pahempaa. Varmaan hänelle olikin, mut en itse "lohduttaisi" ketään tuolla tavalla.
Mun pitkä avioliitto päättyi eroon mun aloitteesta ja ilman kolmansia osapuolia.
Olin ihan rikki. Olin vuosia tehnyt parhaani liittoni eteen enkä enää jaksanut. Silti surin, koska olisin tietenkin halunnut että onni olisi jatkunut.
Mutta muistan erittäin kipeästi, miten teräviä huomautuksia sain naisilta, jotka olivat tulleet petetyiksi ja/tai jätetyiksi. "Sinähän sitä eroa halusit." No enkä halunnut!
Vaikka heidän eroistaan oli kauan ja vaikka heillä olisi ollut jo uusi liitto, tämä katkeruus piti silti tökätä minuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.
Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.Hän vastasi:"No en kyllä".
Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.
Minä voisin olla tuollainen tahtomattani. Jos rehellistä mielipidettä haluaa, niin ei kannata kysyä ihmiseltä joka ei vain osaa nähdä kilojen muutosta. En ikinä huomaa jos joku on lihonut tai laihtunut ellei muutos ole valtava (puolet koosta) en myöskään huomaa uusia silmälaseja, kampaajalla käymistä, uusia vaatteita. En vain osaa katsoa tuollaisia pintapuolisia seikkoja. Enkä osaa valehdella, joten olen varmaan myös loukannut joitakin kun olen näin viallinen.
Joihinkin ihmisiin tosiaan 10 kiloa uppoaa niin ettei sen heiluminen puoleen tai toiseen näy.
Mut jos et huomaa mitään muutoksia koskaan kenessäkään, voi tietysti kysyä vaivaudutko ylipäänsä keskittymään muihin ihmisiin?
Mun apet olivat juuri tuollaisia: he kyllä jaarittelivat ja juorusivat selän takana, mutta eivät huomanneet sairauden riuduttamaa laihtunutta olemusta, radikaalisti muuttunutta kampausta eikä uusia silmälaseja, vaikka istuttiin tuntitolkulla saman pöydän ääressä. He näet paasasivat vain omista ja naapureidensa asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että sinulla on rankkaa.
Ystäväni sanoi tämän tarkoittaen vauva-arkeani. Ei vain tajunnut, että ainoastaan hän näki tilanteeni rankkana, en minä itse. En edes valittanut mistään.Olen kokenut samantapaista kun lapseni olivat pieniä. Itselleni lapsiperhearki ei ollut rankkaa ja lasten ikäerot olivat kohtuulliset, joten ei ollut tyyliin kahta melkein vauvaa samaana aikaan. Olin organisaatiokykyinen ja suunnittelin arkeni siten, että asiat toimivat sekä nautin tuosta ainutkertaisesta ajasta.
Myöhemmin työelämässä saatoin todeta, että juuri vuodet lasten kanssa kotona olivat olleet sitä parasta koulutusta työyhteisössä ja tiimeissä toimimiseen ja vastuun ottamiseen.
"On sulla rankkaa" - määrittelyt ärsyttivät, kun ei kerran ollut.
Minäpä yritän avata. Meitä on sellaisia, jotka eivät ikinä ole halunneet lapsia. Meistä lapset ovat tylsiä ja vauvanhoito asia, josta näkee painajaisia, kirjaimellisesti.
Yleensä ystävät tietävät, että juttu on näin.
Meitä jännittää aika lailla, kun läheinen ystävä alkaa odottaa. Surullistakin se saattaa olla. Monet näet katoavat äitiyteensä, ja se on hyvästit monelle asialle mitä on yhdessä tehty.
Meidän on aidosti vaikea keksiä ihastelevia kommentteja. Emme halua kuolaavaa kiemurtelevaa vauvaa syliin. Sehän voi myös pudota. Emme pidä siitä että kolmivuotias kiljuu korvaan, heittelee tavaroitamme ja sotkee kotiamme.
Sori, mutta niissä oloissa "Sulla on varmaan tosi rankkaa" on ystävällinen kommentti täydestä sydämestä. Myrtyneemmät kommentit niellään, koska toivotaan että ystävyys kestäisi erilaiset elämät.
Vierailija kirjoitti:
18-vuotiaana olimme kaveriporukan kansss viihteellä ja mentiin juhlimisen jälkeen hesen jonoon jossa sattui olemaan yhden kaverini tuttu portsari. Vitsillä tehtiin hänelle tilaus ja kun tämä portsari muille luetteli eri hamppariaterioita niin kohdallani katsoi halveksuen ja sanoi "...ja sulle salaatti". Muistan miten tunsin samalla vihaa, häpeää ja olin aivan sanaton. En muista miten muut ympärillä tähän reagoivat tai tajusivatko he edes tilannetta, mutta muistan tuon vielä 10 vuoden jälkeenkin. En ymmärrä miten joku haluaa tarkoituksella pahoittaa toisen mielen. Toisaalta tällaiset tilanteet opettavat itsellekin jotain ja jos mitään, niin kertovat möläyttäjän itsetunnosta enemmän kuin mikään muu.
"No mitä sulle, pimeet paperit poliisikoulusta?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää.
Tökeröä.
Minä sanon uusille lapsituttaville näin: "Mun nimi on "Maija", mikä sun nimi on?" Siinä yleensä selviää sitten sukupuolikin, jos se on askarruttanut.
Eli puhun sille lapselle, koska on epäkohteliasta kahden puhua kolmannesta läsnäolevasta, niin kuin hän olisi jokin ymmärtämätön esine - iästä riippumatta.
Vaunuissa makoilevasta vauvasta voi kysyä, koska hän ei vielä osaa nimeään sanoa.
Sukupuolineutraalina aikakautena vaikea tietää onko joku tyttö tai poika...
Vanha vitsi.
Mutta jos olisi oikeasti sukupuolineutraalia, ei olisi mitään väliä, kumpaa sorttia on jalkojen välissä. On oikeastaan hölmöä, että haluamme välttämättä tietää asian kun näemme vauvan.
Mä en halua tietää mitään, enkä keksi sanottavaa vauvoista. (Pissaako se? Onko se terve?) Onnesta hurmaantuneet äidit haluavat kuitenkin puhua. Joten on luontevaa kysyä se ensimmäinen, selvin kysymys: "Onko se tyttö vai poika?"
Mitään sukupuolineutraaliutta ei ole.
Her.mafro diitit ovat äärimmäisen harvinaisia.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni kommentti uimahallissa: "Näytät niin erilaiselta ilman meikkiä, mitä mieltä Sami (miesystävä) oli kun näki sut ekan kerran ilman meikkiä?" Meni tunteisiin.
No voi voi.
Eikö itsellesi ole tullut mieleen, että jos kuljet aina maalinaamari päällä, muut eivät oikeasti tiedä miltä näytät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oltiin nuoria ja tavattiin ystävän kanssa pitkästä aikaa. Eka kommentti: Tiina! Sä oot lihonu!
Se kommentti jäi ikuisesti mieleen kun kaveri sanoi sen vielä siihen tyyliin että ihan normaalia kommentoida kovaan ääneen iloisena kaverin painoa ennen kuin on edes ehtinyt tervehtiä. Tää kaveri oli ollut aina hoikassa kunnossa mutta lihoi aika reilusti itsekin aikuisena. Mitähän olis mahtanut sanoa jos olisin sanonut saman hänelle? No en sanonut mutta eipä sano hänkään enää.
Vierailija kirjoitti:
Pienet tissini ovat aiheuttaneet monissa ihmisissä ihmetystä kautta aikojen. Olen siis aina ollut todella hoikka ja rintani ovat olleet pienet eivätkä tästä tule kasvamaan. Lapsiakaan en halua, eli sekään ei tähän "ongelmaan" auttaisi :)
Kronologisessa järjestyksessä:
- veljeni vaimo (todella töykeä ihminen, nykyään onneksi ex) oli raskaana, jonka myötä oli saanut hieman lisäkiloja ja toki rinnatkin olivat siinä kasvaneet. Huomautti minulle ihan ohimennen, että hankkiutuisit raskaaksi, niin saisit sinäkin tissit.
- ent. poikaystäväni vuosien takaa ihaili kroppaani ja sanoi, että onneksi sulla ei kuitenkaan ole tissejä, muuten olisit "liian kuuma." Kai tuo oli tarkoitettu kehuksi, mutta aika paska fiilis siitä jäi silti.
- toinen entinen poikaystäväni vitsaili, että mennäänkö tuonne hankkimaan sulle tissit (ajoimme plastiikkakirurgin vastaanoton ohi).
- selitin kämppikselleni (nainen) juuri kuinka olin aamulla tokkurassa vaihtanut vaatteita verhot auki. Huoneestani siis hyvät näkymät vastakkaisen talon asukkaille. Kämppis rehahti nauruun ja sanoi, että no onneksi ei ole juuri mitään nähtävää, samalla rintamustani vilkuillen.
- toinen kaverini rupesi illanistujaisissa suureen ääneen selittämään, kuinka miehet tykkäävät rehevistä naisista joilla on kivat tissit. Olimme siis minun asunnollani. "Keskustelu" käytiin niin, että kaveri jauhoi aiheesta ja osoitti kommenttinsa minulle. En muista, mitä kakistelin vastaukseksi, koin tilanteen loukkaavana ja asiattomana. Postasi myös feseen jonkun "hupisivuston" listan, jossa käytiin läpi syitä, miksi miesten mielestä isommat naiset ovat viehättävämpiä. Tägäsi minut tähän jostain syystä. En tiedä, kuinka minun olisi tullut tähän reagoida? Myötäillä, että juu näinhän se on, harmi että minä se vaan olen tällainen lauta luuviulu?
Näitä olisi varmaan enemmänkin, jostain syystä tissini siis ovat monen ihmisen mieltä painaneet (eivät onneksi selkääni, hah hah). Monien vuosien paskaa itsetuntoa nämä kommentoijat edesauttoivat, nyt kolmevitosena ei onneksi enää kiinnosta kommentit olemattomista daisareistani...
Komppaan vähän:
Kehityin hitaasti, menkat alkoi 14v, rinnat kasvoivat myöhään. Pitkään oli A, 18v B.
Tajuan nyt, että ihan kelvolliset nekin olivat mutta nuorena tunsin olevani puutteellinen. Olin hoikkakin. Tai rimppakinttu, miten vaan.
Asiaa ei auttanut ns. paras kaverini, joka oli (ja on varmaan yhä) nälvinnän mestari. Kerran hän kertoi, miten hän pyörittelee mielessään jotain repliikkiä ja odottaa sopivaa hetkeä...
Sen jälkeen en koskaan pitänyt hänestä aidosti.
No, tämä kaveri letkautteli mulle rinnoistani monta kertaa. Se sattui.
Myöhemmin rintani kasvoivat, mutta vielä häideni alla, jolloin kuppikokoni oli C, hän letkautti pienistä rinnoista, ja kun annoin sen mennä toisesta korvasta ulos noteeraamatta, hän sanoi saman uudelleen.
Mikä voi olla täysheterolla naisella yllykkeenä kytätä kaverinsa rintoja, ja heitellä niistä pisteliäästi?
Hänelle itselleen kasvoi rinnat jo nuorena.
Viimeksi kun näin hänet huomasin niiden venähtäneen roikkuviksi spanielinkorviksi.
Mulla sen sijaan on kiinteät D:t. Vihdoin.
Itsetuntoni ja sanavalmiutenikin on kehittynyt, joten olisin osannut letkauttaa vihdoin takaisin. Mutta enpä viitsinyt.
Ihmettelin vain miten olin pitänyt kyseisestä ihmisestä niin paljon, enkä ollut tajunnut että hän on oikeasti ilkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikenlaisia kommentteja tullut seurustelemattomuudesta ja neitsyydestäni.
En kuulemma ole aikuinen.
Kuinka omen jo kolmekymppinen ja pitäisi kuulemma jonkun antaa jo poksauttaa immenkalvo😣Ihan sama juttu täällä!
Vaikka miten kovasti mietin, ei tule nelikymmenvuotisen elämäni ajalta mieleen yhtään tilannetta jossa minun olisi tarvinnut kertoa seksiasioistani, tai asiattomuuksistani kellekään.
Vierailija kirjoitti:
OT: Lapsettomat/lapsia saaneet: Itselleni tulee mieleen siitä ”et voi lapsettomassa ymmärtää” se, että kuvitellaan ettei toinen pysty ymmärtämään sitä kaikkinielevää, altruistista rakkautta, jonka äitinä kokee. Itse en pystynyt mitenkään kuvittelemaan, millaista äitinä oleminen voisi olla ennen kuin ensimmäisen lapseni sain. Siis tunnemielessä.
Tulin äidiksi 36-vuotiaana, joten olin jo tottunut elämään lapsettomana aikuisena design-kodissani; matkustellen ja ravintoloissa viihtyen. Ennen kuin lapsi tuli elämäämme, voin sanoa että minulla ei ollut kalpeintakaan aavistusta, miten voi rakastaa. Miehen, lemmikin tai sisaruksen rakastaminen on erilaista. Tai minulla ainakin. Esim. miehen tuoksusta huumaantuu, mutta pysyy jollakin tasolla rationaalisena. Oman vauvan tuoksusta menee ihan sekaisin! Sitä pakahtuu ja on valmis heittelemään rekka-autoja yhdellä kädellä.
Hormonihuuruinen hoivausvaisto on eri asia kuin rakkaus.
Sori.
Tätä äitien "ei elämästä ymmärrä ennen kuin saa oman lapsen" sössötystä on rasittavaa kuulla.
Minäpä sanon, että jos et ole musikaalinen, ja ymmärrä sinfonian huumaava, kipeää tekevää kauneutta, et ymmärrä elämästä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Synnytin kiireellisellä sektiolla ja kaveri olis siitä parin viikon sisään oli meillä käymässä katsomassa vauvaa. Tietysti oli puklurättiä ja tuttipulloa, juomalasia tms. vähän levällään olohuoneen sohvalla ja pöydällä silloin. Kommentoi joskus myöhemmin, että teillä oli kyllä tosi sotkuista silloin kun kävin katsomassa vauvaa. Vastasin ettei ollut sotkuista, vaan hieman sekaista olohuoneessa mikä on ihan oletettavaa vastasyntyneen kanssa, ja että tiedät sitten itse kun saat omasi.
Mulle on käynyt kans näin. Ainut, et kaveri kommentoi jo kylässä ollessaan "teillä ei oo enää siistiä ja paikat tip top, kun vauva tuli taloon"
Voi herranjestas!
Eihän teille uskalla kukaan sanoa mitään.
Mun kaverilla oli harmonisen kaunis ja siisti koti. Pitsiliinoja, tuikkuja, tauluja, koriste-esineitä. Kun ensimmäinen lapsi syntyi, koristeet olivat tiessään. Se oli hyrskyn myrskyn ja haistahti kakalle ja tiskeille.
- Täällä on nykyään tämmöstä, sanoi kaverini pyöritellen silmiään. - Joo, huomaan, sanoin. Purskahdimme molemmat nauruun.
Onneksi joillain on huumorintajua ja kykyä itseironiaan.
Vierailija kirjoitti:
Mieheni oli lähdössä työmatkalle Amsterdamiin. Kerroin tästä työkavereille töissä kahvitauolla niin yksi heistä kysyi ihan vakavissaan: "Käyköhän se iltaisin siellä punaisten lyhtyjen alueella ja coffee shopeissa?"
Menin aivan hämilleni, itselleni kyseinen asia ei ollut tullut edes mieleen, varsinkaan kun mieheni ei koskaan ollut antanut aihetta mustasukkaisuuteen tai edes kokeillut huumeita. Nykyään asia tulee aina mieleeni kun kuulen sanan Amsterdam.
Mulle tulee tosta mieleen nuoruuden reilivisiitti Frankfurtissa. Meillä oli treffit siellä kaverimme kanssa, joka tuli Suomesta ja mä tulin Englannista. Meillä oli pari tuntia aikaa ennen junan lähtöä, ja katselimme vähän kaupunkia.
Ensin päädyimme 'punaisten lyhtyjen kadulle'. En ollut tiennyt että sellaisia oikeasti on. Siellä oli todella epämiellyttävää keskellä päivääkin. No mennään joen varrelle! Siellä puolestaan nuokkui narkomaanit siltojen alla. Ei muita ihmisiä. Pelottavaa.
Menimme asemalle odottamaan junan lähtöä. Sen koommin en ole Frankfurtissa käynyt.
Vierailija kirjoitti:
Oltiin nuoria ja tavattiin ystävän kanssa pitkästä aikaa. Eka kommentti: Tiina! Sä oot lihonu!
Se kommentti jäi ikuisesti mieleen kun kaveri sanoi sen vielä siihen tyyliin että ihan normaalia kommentoida kovaan ääneen iloisena kaverin painoa ennen kuin on edes ehtinyt tervehtiä. Tää kaveri oli ollut aina hoikassa kunnossa mutta lihoi aika reilusti itsekin aikuisena. Mitähän olis mahtanut sanoa jos olisin sanonut saman hänelle? No en sanonut mutta eipä sano hänkään enää.
Jos ei ole vuosiin nähty edes kuvia toisesta, ja ulkonäkö on muuttunut radikaalisti, niin olisiko hyvä sanoa se etukäteen puhelimessa, että vältyttäisiin näiltä?
Tunnen myötätuntoa kaveriasi kohtaan. Olen itsekin nähnyt vanhoja tuttuja jotka ovat lihoneet tunnistamattomaksi. Siinä on sitten vaikea kontrolloida ilmettään, etenkin jos on jo kerran kävellyt ohi. Keksi siinä sitten hätävalhetta! -Mä en tuntenut sua kun, ööö, mä tota, ööö, saan tämmösiä epileptisiä kohtauksia, enkä oikein näe...
Ja jos se oma lihominen on noin arka asia, niin sitten laihduttamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää.
Tökeröä.
Minä sanon uusille lapsituttaville näin: "Mun nimi on "Maija", mikä sun nimi on?" Siinä yleensä selviää sitten sukupuolikin, jos se on askarruttanut.
Eli puhun sille lapselle, koska on epäkohteliasta kahden puhua kolmannesta läsnäolevasta, niin kuin hän olisi jokin ymmärtämätön esine - iästä riippumatta.
Vaunuissa makoilevasta vauvasta voi kysyä, koska hän ei vielä osaa nimeään sanoa.
Sukupuolineutraalina aikakautena vaikea tietää onko joku tyttö tai poika...
Vanha vitsi.
Mutta jos olisi oikeasti sukupuolineutraalia, ei olisi mitään väliä, kumpaa sorttia on jalkojen välissä. On oikeastaan hölmöä, että haluamme välttämättä tietää asian kun näemme vauvan.
Mä en halua tietää mitään, enkä keksi sanottavaa vauvoista. (Pissaako se? Onko se terve?) Onnesta hurmaantuneet äidit haluavat kuitenkin puhua. Joten on luontevaa kysyä se ensimmäinen, selvin kysymys: "Onko se tyttö vai poika?"
Mitään sukupuolineutraaliutta ei ole.
Her.mafro diitit ovat äärimmäisen harvinaisia.
Muuten hyvä kommentti, mutta tuo loppu on idioottimainen. Sukupuolineutraalius EI tarkoita sitä etteikö sukupuolia olisi olemassa. Se tarkoittaa sitä, että ihmisiä kohdellaan ensisijaisesti YKSILÖINÄ, IHMISINÄ eikä sukupuolensa kliseisinä edustajina. Sukupuolineutraalius tarkoittaa sitä, ettei sukupuolesta tehdä turhaan numeroa sellaisissa tilanteissa, joissa sillä ei ole mitään merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikenlaisia kommentteja tullut seurustelemattomuudesta ja neitsyydestäni.
En kuulemma ole aikuinen.
Kuinka omen jo kolmekymppinen ja pitäisi kuulemma jonkun antaa jo poksauttaa immenkalvo😣Ihan sama juttu täällä!
Vaikka miten kovasti mietin, ei tule nelikymmenvuotisen elämäni ajalta mieleen yhtään tilannetta jossa minun olisi tarvinnut kertoa seksiasioistani, tai asiattomuuksistani kellekään.
Samaa ajattelin. Neitsyys kun ei näy tietääkseni päällepäin.
Ai. Musta tuo kertoo läheisestä ystävyydestä.
Mikäli olit lihonut paljon, tiesit sen varmaan itsekin. Mikäli et tiennyt, hän antoi tarpeellisen herätyksen.
Jos ET ollut lihonut, se oli ilkeää.
Näin muutaman vuoden tauon jälkeen opiskelukaverin joka oli lihonut 20 kiloa. En ollut tuntea. Onneksi hän sanoi itse lihoneensa tuon määrän ja että varmaan olen aika eri näköinen.
Se puhdisti ilman. Keskustelu oli sen jälkeen helppoa.