Lue keskustelun säännöt.
Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta
Onko muilla jäänyt möläytykset elämään mielensopukoihin? Ei välttämättä ole loukkaukseksi tarkoitettu, mutta silti hieman kirpaissut. Itseäni on jäänyt mietityttämään ystäväni tokaisu siitä, ettei koskaan voisi työskennellä tai asua kanssani. Olemme olleet joskus samassa työpaikassa n. 1,5 vuotta, joten jäi hieman kaivelemaan, että miksi olin niin kamala työkaveri. Kyllä minä voisin ystäväni ottaa hätätapauksessa kanssani asumaan (olen toisen kaverin yhden kerran ottanutkin), tosin vain väliaikaisesti, koska tarvitsen oman tilani. Muita möläytyksiä?
Kommentit (1150)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisarellani on asunto vammaisille tarkoitetussa asumisyksikössä. Sanoin kaverilleni, että minusta vammaisilla henkilöillä täytyy olla kauneutta elämässään.
Kaverini vastasi, että ei mitään kauneutta, jos asuu yhteiskunnan laitoksessa.
Huomautin, että koti on hänen oma kotinsa, josta hän maksaa vuokran. Tavarat ovat hänen omiaan, itse maksettuja. Hänellä on pieni eläkkeensä, ja lisäksi hänellä on perintöä.
En tarkoittanut kauneudella silikonirintoja tai pumpattuja huulia, vaan kauneutta laajasti ajatelleen - toki siihen sisältyvät kunnon vaatteet ja miellyttävä ympäristö. Ihmisille, joiden elämä väistämättä pyörii hieman pienemmissä kuvioissa, tällainen on tärkeätä.
Humanistilta tuommoinen kommenti oli minusta - ei niin humaani.
Eihän hän itse suinkaan maksa vuokraa, vaan yhteiskunta. Tuskin kehitysvammainen on itse eläkettään ansainnut. Ei yhteiskunnan rahoilla elävillä tarvitse olla mitään muiden kustantamaa extraa, ihan oikeassa oli ystäväsi.
No eihän tuolla vammaisella siskolla mitään yhteiskunnan tarjoamaa ekstraa ollutkaan?
ja mä vielä jotenkin ymmärrän sossupummien yms. oikeasti työkykyisten "masentuneiden" sun muiden kohdalla sen, että minimin pitäisi todella olla minimi. Mutta vammaiset? Eihän heistä kukaan ole koskaan päässyt valitsemaan asemaansa, eikä heillä ole koskaan mitään mahdollisuutta kohentaa omaa elintasoaan. Todellakin he ansaitsisivat vähän enemmän kuin sellaiset, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa omiin olosuhteisiinsa.
No sen kun annat omistasi sen kaiken extran mitä katsot vammaisten ansaitsevan.
Työttömät ja nämä sinun "sossupummisi" ovat ennen työttömyyttään voineen tehdä paljonkin yhteiskunnan eteen ja maksaa veroja.
Toivottavasti pääset itse sossupummeilemaan. Anna toki silloinkin ylimääräiset roposi vammaisille, kun ne on sulle niin tärkeitä ja parempia ihmisiä.Eli siellä on sossupummi, joka on kateellien vammaisille. Mahtava tyyppi olet.
PS. mene töihin.
Ap täällä. Tästähän sukeutuikin mielenkiintoinen keskustelu. Olen aiemminkin törmännyt ilmiselvään kateuteen liittyen siihen, mitä vammaiset henkilöt "saavat". Ikään kuin heille kaadettaisiin jotain ekstraa yhteiskunnan kustannuksella.
Alkuperäisessä tekstissäni mainitsin muuten myös perinnön pienen eläkkeen lisäksi. Edunvalvonta kyllä pitää huolen siitä, että edes omia rahoja ei pääse törsäämään. Lisäksi en maininnut sisareni olevan kehitysvammainen henkilö.
Kun on tietty niukka vaatebudjetti, voisiko ostaa kaunista ja laadukasta - sellaista, josta ei paista kilometrin päähän, että vaatetusta ei ole mietitty yhtään. Voisiko esimerkiksi hankkia parvekkeelle kukkia: kymppi riittää. Voisiko puhtauteen kiinnittää huomiota, jos henkilö itse ei kykene. Voisiko hampaita hoitaa? Entä silmien kuivuutta?
Omassa ajattelutavassani kauneus on laadukkuutta. Tämä koskee myös asumisyksikön toimintatapoja. Nykyään korostetaan kodinomaisuutta, mutta kuitenkin on yksiköitä, joissa asukkaat pakotetaan liian aikaisin yöpuulle, jotta yöhoitaja pääsee helpolla. (Ei yksikössä, josta kerron.)
Kauneutta on myös päivätoimintojen laatu.
Sanomattakin on selvää, että myös henkilökunta voi paremmin tehdessään laadukasta työtä, jossa tarjotaan elämän kauneutta niille, jotka tosiaan eivät ole itse päässeet valitsemaan osaansa.
Olen aika kypsä kuulemaan, että mitään väliä ei ole, mitä "niiden" kanssa tehdään, miten "ne" puetaan ja mitä "niille" syötetään. Tosin Suomi on täynnä ankeuttajia, vaikka puhuttaisiin "normaalienkin" ihmisten asioista. Ap
Luin vielä nuo aiemmat tekstit, niin eihän sielläkään kukaan viitannut kehitysvammaisuuteen, vaikka varmasti monella se tulee ensimmäisenä mieleen.
Mutta kehitysvammaisuuten liittyen, ystäväni on töissä kehitysvammaisten kanssa, ja on se kyllä ihan hirveää, miten paljon alalla on täysin välinpitämättömiä hoitajia, joilla ei ole minkäänlaista työmoraalia. Jätetään esimerkiksi fyysiset vammat hoitamatta tai hoidetaan ihan miten sattuu, koska kehitysvammainen ei pysty pitämään puoliaan tai vaatimaan hoitoa.
Ap tässä. Heti ensimmäisessä kommentissa vammaisuus oli muuttunut kehitysvammaisuudeksi. (Eihän hän itse suinkaan maksa vuokraa, vaan yhteiskunta. Tuskin kehitysvammainen on itse eläkettään ansainnut. )
No, eipä tämä tässä se tärkein nyanssi ollut mutta kiinnitin huomiota siihen kuitenkin, koska on hyvin yleistä, että kun mainitsen vammaisuuden, ajatellaan heti kehitysvammaisuutta.
Aivan totta tuo, mitä kirjoitat. On olemassa hyviä hoitajia, mutta myös niitä, joita ei voisi vähemmän kiinnostaa. Tutustuin hiljattain erääseen hoitajaan aivan muissa yhteyksissä. Hän sanoi, että ei hän suinkaan kateellinen ole hoidettaville, mutta "ne" saavat niin kauhean paljon - hänen mielestään. Kuka erikseen mainitsee, että ei ole kateellinen hoidettavilleen???
Ap
Lausen jäi kesken: po. Kuka erikseen manitsee, ettei ole kateellinen hoidettavilleen, ellei nimenomaisesti ole?
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:
"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".
Kamalaa.
Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.
Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.
Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.
Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.
Ei pidä aina yleistää...[/quoEn kommentillani tarkoittanut ammattialan ihmisiä, vaan lähinnä niitä, jotka eivät pysty asettumaan äidiksi tulleen asemaan. Kaikkeen hormonien aiheuttamaan tunnemyrskyyn ja mahdolliseen baby bluesiin tai jatkuvaan menettämisen pelkoon.
Niitä, jotka eivät voi ymmärtää, etteivät kaikki äidit jaksa vauva-aikana raahautua baariin. Eivät ymmärrä, että vauva on sinusta riippuvainen ja vapaa-aikasi haluat käyttää lepäämiseen. Niitä, jotka eivät ymmärrä, että vauvan saaminen muuttaa rytmiä, eivätkä kaikki vauvat eivät ole samanlaisia.
Ilmaisin kommenttini liian lyhyesti ja ytimekkäästi. Tarkoitukseni ei ollut yleistää ja huomaan niin käyneen.
Ajattelumallina toimii esimerkiksi se, ettei lapsen isäkään pysty samaistumaan raskaana olevaan puolisonsa kokemuksiin. Eihän kukaan voi tietää, mitä sinä tunnet saatuasi lapsen, ei edes toinen äiti.- Kenen kommenttin vastasit
Niin, lapsettomat ei voi mitenkään tietää eikä samaistua kaikkiin vanhemmuuteen liittyviin haasteisiin ja iloihin. Toisaalta esimerkiksi minä en voi tietää miltä tuntuu tahaton lapsettomuus, keskenmeno tai lapsen menettäminen, kun ei ole kokemusta sellaisesta. Niin se vaan on. Toki lapsetonkin voi tietää paljon lapsista ja niiden kasvatuksesta, mutta siitä tunnepuolesta ei ehkä niinkään.
Kyllä siitä tunnepuolesta tietää kun katselee lapsiperhettä aikansa. Ihan ihmisiä ne vanhemmat vaan ovat. Toiset hyviä vanhempia ja toiset kaatavat lapsilleen kaikki oksennuksensa surutta.
No ei kyllä tiedä. Kun lapsen saamien nostattaa itsessä esiin voimakkaasti myös oman historian, sen miten itse on tullut kasvatetuksi, millaisia omat vanhemmat ovat olleet. Joissain asioissa heitä ymmärtää paremmin, joissain päättää toimia täysin toisin.
Lisäksi omassa lapsessa näkee itsensä, puolisonsa tai oman sukunsa piirteitä, niitä mukavia ja ei niin mukavia.
Mä en ymmärrä miksi tästä pitää vängätä? Jos käytännössä jokainen vanhempi sanoo, että VANHEMMUUDESTA ei tiennyt mitään ennen omia lapsia, niin mikä siinä on niin vaikea sulattaa? Edelleenkään se ei tee ihmisestä mitenkään parempaa olipa niitä lapsia tai ei. Siinä on vain yksi elämän osa-alue, johon itsellä ei ole kosketusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.
Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:
Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...
Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!
Sori mutta sivusta
Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!
Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.
Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.
Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.
Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?
Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.
Voi arggghhh tätä tyhmyyden määrää. Edelleenkään vanhemmuudessa ei todellakaan ole kysymys rakettitieteestä. Vaan yhdestä syvimmästä kokemuksesta ihmisyydessä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Se että on ollut paljon sisaruksia, tai on osannut suhtautua heihin paremmin kuin vanhemmat, ei todellakaan edelleenkään avaa VANHEMMUUDESTA mitään.
Edelleen tätä "ymmärsin vanhemmuuden ilot ja problematiikan ennen lapsia" hölisee ainoastaan lapsettomat. Ne jotka ovat lapsia saaneet eivät todellakaan väitä että ymmärsivät vanhemmuudesta kaiken ennen lapsia. Koska sitä ei vaan voi ymmärtää oikeasti.
Ja sekös tuntuu joitain risovan.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko möläytys, ehkä ennemmin tarkoituksella ilkeä kommentti. Mistä lie johtui, mutta iltaa istuessamme miehen siskon ja kavereidensa kanssa jutut soljui aiheesta toiseen. Miesystäväni ei ole halukas toimimaan lapsenvahtina kenenkään lapsille. Tykkää kyllä lapsista ja viettää aikaa lastenkin kanssa, mutta ei halua ottaa kontolleen. Lastenhoidosta ja hoitopaikoista tuli puhe illalla ja sanoin, että miesystäväni ei halua toimia kenenkään lapsenvahtina niin siskonsa minulle sanoi "Minun lapsista kyllä tykkää, sun pitäisi nähdä millainen on minun lasten kanssa, kun sinä et ole paikalla. Sinun lasten kanssa hän ei ikinä ole sellainen eikä tule tykkäämään niin."
Törkeä kommentti. Tulee mieleen, että siskolla on jotenkin epäterveet ajatukset veljestään.
Vierailija kirjoitti:
Kaikenlaisia kommentteja tullut seurustelemattomuudesta ja neitsyydestäni.
En kuulemma ole aikuinen.
Kuinka omen jo kolmekymppinen ja pitäisi kuulemma jonkun antaa jo poksauttaa immenkalvo😣
Ihan sama juttu täällä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen joskus sanonut etten voisi työskennellä kaverin kanssa tai asua kaverin kanssa. En tarkoittanut ketään tiettyä kaveria, vaan kaveria ylipäätään. Mielestäni kämppiksenä olo tuo kaveruuteen turhia ristiriitoja ja ehkä tekee kaveruudesta vähän liian symbioottista minun makuuni, tarvitsen omaa aikaa paljon ja tykkään mennä omia menojani selittelemättä. Sama myös jos kaveri olisi työpaikalla, mielestäni työasiat on parempi pitää erillään kaveruudesta.
Nuoruusaikojen "kaverilta":
"Sut täytyy tuntea tosi hyvin, että susta voi pitää"
"Tuntuu että teen uhrauksen, kun vietän aikaa sun kanssa"
(Tällä kyseisellä "kaverilla" oli muuten itsellään maailman huonoin itsetunto ja mielenterveysongelmia. Noi oli humalapäissään sanottuja, mutta tarkoitti varmasti joka sanaa.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.
Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.Hän vastasi:"No en kyllä".
Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.
Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.
Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.
”Oletko autisti?” ”Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen”... Havaitsen tässä jossakin pienen ristiriidan.
Itse möläytin (jota häpeän vielä näin 20 v jälkeenkin) kaverilleni, että miten aikoo pystyä vaakamamboilemaan poitsukamunsa kanssa, koska on niin leveät reidet, että miten mies mahtuu niiden väliin. Ystäväni oli/on superlihava. ☹️🤭🙄
Entinen tuttavani sanoi minulle viettäessämme etkoja luonani, että jos hän asuisi tällaisessa talossa, hän pitäisi sen tiptop. Olin ihan, että oon just siivonnu täällä.... 😨 Sitten kävin myöhemmin hänen luonaan. Eipä ollut kummoista, ei edes se siisteys, kyseisenä kekkeri-iltana😳
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saman kaverin sanomana.
"Mehän voidaan nähdä milloin vain", kun perui meidän tapaamista toisen kaverin vuoksi.
"Ajattelin, ettet tulisi/viihtyisi kuitenkaan", kun kertoi joistain järjestämistään juhlista, joihin ei minua pyytänyt. Jostain syystä haluaisin itse päättää osallistumisestani.
Tapahtui useamman kerran vuosien varrella, kunnes tajusin, ettei kaveri taida pahemmin arvostaa minua. Siihen tajuamiseen kyllä liittyi paljon muutakin.Minä olin kuulemma hänelle se läheisin ja tärkein. Taisi pitää minua itsestäänselvyytenä ja ajatella, että minua voi kohdella miten vain. Minultakin löytyi sitten lopulta selkäranka. Sitä ennen pari yhteistä tuttua ihmetteli, miten jaksoin häntä. Lopulta miehenikin huomautteli, että hänen käytöksensä ei ole ihan ok. Olisi ehkä pitänyt kuunnella muita alusta asti.
Mulla kans yks tuollainen lapuudenkaveri. Aina hokemassa miten olen se maailman tärkein ja ihan ykköskaveri, kun ollaan niin pitkään tunnettu ja kaikkea. Silti ei koskaan pyytänyt juhliinsa tai muuhun kaveriviettoihin.
Sama juttu mulla, ollaan tunnettu kaverin kanssa melkein 30 vuotta. On ns. "people pleaser", joka pyrkii miellyttämään kaikkia paitsi minua. Hän esittää kaikille maailman iloisinta ja aurinkoisinta ihmistä, mutta on tosiasiassa hankala ja äkkipikainen - tosin tämän puolen näyttää vain poikaystävälleen ja minulle. Peruu myös tapaamisiamme miten sattuu. Hän perustelee tämän sanomalla, että olen hänelle kaikkein läheisin, joten hän pystyy olemaan rehellinen vain minulle.
No, arvostuksessa se ei näy. Uskomattomia möläytyksiä ja loukkauksia on sadellut häneltä vuosien varrella ihan yllin kyllin. Ennemminkin hän on minulle sisko kuin ystävä sikäli, ettei ystävyyssuhteen päättäminenkään tulisi kysymykseen.
People pleaser 😂😂😂 WOW KUN OSAAT VÄHÄN ENGLANTIA😂🤦🏻♀️
”Alkaisit sinäkin käyttämään hienoja ja muodikkaita vaatteita.”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kylläpä te ootte herkkiä. Totuus sattuu.
18-vuotiaana olimme kaveriporukan kansss viihteellä ja mentiin juhlimisen jälkeen hesen jonoon jossa sattui olemaan yhden kaverini tuttu portsari. Vitsillä tehtiin hänelle tilaus ja kun tämä portsari muille luetteli eri hamppariaterioita niin kohdallani katsoi halveksuen ja sanoi "...ja sulle salaatti". Muistan miten tunsin samalla vihaa, häpeää ja olin aivan sanaton. En muista miten muut ympärillä tähän reagoivat tai tajusivatko he edes tilannetta, mutta muistan tuon vielä 10 vuoden jälkeenkin. En ymmärrä miten joku haluaa tarkoituksella pahoittaa toisen mielen. Toisaalta tällaiset tilanteet opettavat itsellekin jotain ja jos mitään, niin kertovat möläyttäjän itsetunnosta enemmän kuin mikään muu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaveri kommetoi kun nähtiin pitkästä aikaa: "Kiva kun säkään et oo enää sillai laiha ku ennen".
Voi että, kyllä on möläyttelijöitä riittänyt, ja olen ollut sen verran nyhverö nyyssönen etten ole saanut siinä tilanteessa mitään kakaistua vastaukseksi. Muutenkin minua harmittaa se, että menen usein äkisti muuttuvissa tilanteissa ihan puihin, enkä usein pariin minuuttiinkaan saa oikein kootuksi itseäni; kai tyypillinen jähmettymisreaktio?
Yksi esimerkki, kun kerroin miespuoliselle kollegalleni raskaudestani siksi, koska jouduin vähän väliä poistumaan tiskiltä (olimme molemmat aspoja) vessaan yökkäilemään. En siis odottanut mitään onnittelujaa tms., vaan kerroin yksinkertaisesti miksi työpanokseni oli ja tulisi olemaan hieman repaleinen. Meni pari viikkoa, ja hänen avovaimonsa tuli nopeasti piipahtamaan liikkeessämme. Juttelimme niitä näitä, ja mainitsin olevani raskaana ja vitsailin jotain, että jos "Pekka" vaikka on valitellut joutuvansa tekemään minunkin työni niin se johtuu siitä. Avovaimo tähän, että ei, Pekka ei ollut kertonut, onneksi olkoon, kivoja uutisia jne.
Ja tähän Pekka, selkeästi ja suorasti: "Joo, emmä kertonut siksi, että olisin unohtanut vaan siksi etten oikeastaan edes välitä."
Edelleen ihmettelen tuota. Kun rupesin kelailemaan, niin olihan se Pekka ehtinyt tölviä paljon muutakin. Ei jäänyt Pekkaa sanottavammin ikävä.
Noin muuten olen sitä mieltä, että rehellisyys ilman tahdikkuutta on julmuutta. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, varsinkaan pyytämättä ja yllätyksenä.
Rehellisyys ilman tahdokkuutta toimii narsistin kanssa oikein mainiosti kannattaa oikeasti kokeilla tulette yllättymään
Ei tölväisy, mutta huvittavuudessaan jäi mieleen:
Puolituttu opiskelukaveri tuli syömään ravintolaan, missä olin kesätöissä. Jälkeenpäin hän kiitteli, että olin ollut niin kaunis ilman silmälaseja.
- Mitä, olihan ne mulla. Mutta olin vaan vähän meikannut. En mä näkisi mitään.
- Eiei, ei sulla ollut silmälaseja. Kyllä mä katoin.
Vierailija kirjoitti:
Voi että, kyllä on möläyttelijöitä riittänyt, ja olen ollut sen verran nyhverö nyyssönen etten ole saanut siinä tilanteessa mitään kakaistua vastaukseksi. Muutenkin minua harmittaa se, että menen usein äkisti muuttuvissa tilanteissa ihan puihin, enkä usein pariin minuuttiinkaan saa oikein kootuksi itseäni; kai tyypillinen jähmettymisreaktio?
Yksi esimerkki, kun kerroin miespuoliselle kollegalleni raskaudestani siksi, koska jouduin vähän väliä poistumaan tiskiltä (olimme molemmat aspoja) vessaan yökkäilemään. En siis odottanut mitään onnittelujaa tms., vaan kerroin yksinkertaisesti miksi työpanokseni oli ja tulisi olemaan hieman repaleinen. Meni pari viikkoa, ja hänen avovaimonsa tuli nopeasti piipahtamaan liikkeessämme. Juttelimme niitä näitä, ja mainitsin olevani raskaana ja vitsailin jotain, että jos "Pekka" vaikka on valitellut joutuvansa tekemään minunkin työni niin se johtuu siitä. Avovaimo tähän, että ei, Pekka ei ollut kertonut, onneksi olkoon, kivoja uutisia jne.
Ja tähän Pekka, selkeästi ja suorasti: "Joo, emmä kertonut siksi, että olisin unohtanut vaan siksi etten oikeastaan edes välitä."
Edelleen ihmettelen tuota. Kun rupesin kelailemaan, niin olihan se Pekka ehtinyt tölviä paljon muutakin. Ei jäänyt Pekkaa sanottavammin ikävä.
Noin muuten olen sitä mieltä, että rehellisyys ilman tahdikkuutta on julmuutta. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, varsinkaan pyytämättä ja yllätyksenä.
Niin hämmästyttävää kuin se onkin, niin monia ihmisiä ei tosiaan kiinnosta jos joku on raskaana.
Ei varsinkaan nuorina.
Mulle yksi kaveri kertoi ilmeisesti suurena salaisuutena että hänen raskaana olevalla sisarellaan oli ollut keskenmenoja, ja tähdensi että älä sit kerro kellekään.
- Miksi mä tuollaista kertoisin? kysyin aidosti ihmeissäni. En puhunut kenellekään edes kaverin systerin raskaudesta.
Kerroin raskaudestani ja kaveri totes ”sattuu niitä vahinkoja paremmissakin piireissä”
Ap tässä. Heti ensimmäisessä kommentissa vammaisuus oli muuttunut kehitysvammaisuudeksi. (Eihän hän itse suinkaan maksa vuokraa, vaan yhteiskunta. Tuskin kehitysvammainen on itse eläkettään ansainnut. )
No, eipä tämä tässä se tärkein nyanssi ollut mutta kiinnitin huomiota siihen kuitenkin, koska on hyvin yleistä, että kun mainitsen vammaisuuden, ajatellaan heti kehitysvammaisuutta.
Aivan totta tuo, mitä kirjoitat. On olemassa hyviä hoitajia, mutta myös niitä, joita ei voisi vähemmän kiinnostaa. Tutustuin hiljattain erääseen hoitajaan aivan muissa yhteyksissä. Hän sanoi, että ei hän suinkaan kateellinen ole hoidettaville, mutta "ne" saavat niin kauhean paljon - hänen mielestään. Kuka erikseen mainitsee, että ei ole kateellinen hoidettavilleen???
Ap