Tämä eristäytyneisyyden aika sai mut viimein tajuamaan miten yksin olen

Vierailija kirjoitti:

Luen suurella mielenkiinnolla pohdintojanne. Olen itse tuntenut samankaltaisia ulkopuolisuuden tunteita, vaikka meilläkin on kiva työyhteisö ja normaalitilanteessa hyvinkin paljon sosiaalista kanssakäymistä. Mietiskelenkin, että missä menee aidon ystävyyden ja kohteliaan työtoveruuden raja? Sairaalavierailussa? Off-Hours viestittelyssä? Yksityisasioiden jakamisessa?

Mulla se raja menee siinä, tavataanko ja pidetäänkö yhteyttä myös työajan ulkopuolella. Firman pikkujouluja ja "porukalla töistä suoraan oluelle"- juttuja en laske kuuluvaksi edellä mainittuihin vaan ne liittyvät enemmän hyvän työilmapiirin ylläpitämiseen. 

Ihan samaa olen miettinyt, koska asun yksin ja kaikki tavalliset harrastukset ja menot ovat jäissä. Onneksi on muutama ihminen sentään elämässä, joiden kanssa olemme viestitelleet. Olen myös sairastunut ja joutunut sairaalaan yksikseni, jolloin todella tajusin kuinka ohut turvaverkkoni on. Eri elämänmuutosten vuoksi olen tähän tilanteeseen joutunut ja voin sanoa, että yritys muuttaa sitä aktiivisesti ei helposti tuota hedelmää kypsemmällä iällä. 

En ymmärrä mielensäpahoittajia tässä ketjussa: miten se toisen ihmisen kokema yksinäisyys voikin häiritä niin paljon? Silloin kannattaa olla todella tyytyväinen omaan tilanteeseensa, jos yksinäisyyden tunteet ovat niin vieraita. Perhemenoihin vedotaan niin tavallisen arjen kuin kriisinaikana aivan yhtä tanakasti ja suorastaan loukkaannutaan siitä, että pitäisi oman ydinperheensä ulkopuolista elämää ajatella. Todennäköisesti tilitetään perheellisen juoruketjussa kuitenkin ja puhelimen näppäimmistö laulaa. Yksinäisillä ei ole juoruketjuja, kas siinä ero.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys ei haittaa, vielä kun saisi olla rauhassa ja varman päällä. 

Onko nuo Rauha ja Varma kaverukset vai?

Menee ehkä vähän ohi ap:n vierestä mutta haluaisin muistuttaa, että yksin voi olla myös muiden ympäröimänä. Esim. minulla on jatkuva yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus vaikka ympärilläni on ihmisiä. On sukulaisia, ystäviä, kavereita, miesystävä. Lapsuudenperheelleni minun on vaikea ilmaista välittämisen tunteita vaikka välitän todella paljon. En jaa heille ajatuksiani ja tunteitani, koska meillä ei ollut lapsuudenperheessä sellaista kulttuuria. Ystävien ja kavereidenkin kanssa jutellaan enemmän tai vähemmän kevyistä ja pinnallisista. Miesystävälleni haluan esittää iloista ja reipasta, sillä huonosta itsetunnosta johtuen pelkään miesystäväni jättävän minut, jos paljastan hänelle melankolisen puoleni. Töissä olen suosittu ja seuraani hakeudutaan usein. Paljon siitä on kuitenkin vaan kulissia ja näyttelyä. Monet tutut, kuten työkaverit, ja jopa hyvät ystäväni eivät varmasti uskoisi jos tietäisi miten yksinäinen olen. En tosiasiassa pysty ilmaisemaan kenellekään negatiivisia ajatuksia ja tunteitani. Miesystäväni (eikä kukaan muukaan) ei esim. tiedä, että saan välillä hillittömiä paniikkikohtauksia ja olen käyttänyt jo vuosia jaksoittain nukahtamislääkkeitä. Loppujen lopuksi syy yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemukseen on minussa itsessäni. Pitäisi varmaan hakeutua pitkään psykoterapiaan prosessoimaan pään sisäisiä juttuja, mutta tuntuu ettei siihen ole henkistä energiaa. 

Tämän teeman ja ketjun innoittamana aion kyllä huomenna soittaa ja laittaa viestejä sellaisille työkavereille ja tutuille, joiden arvelen olevan yksinäisiä tämän koronatilanteen aikana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luen suurella mielenkiinnolla pohdintojanne. Olen itse tuntenut samankaltaisia ulkopuolisuuden tunteita, vaikka meilläkin on kiva työyhteisö ja normaalitilanteessa hyvinkin paljon sosiaalista kanssakäymistä. Mietiskelenkin, että missä menee aidon ystävyyden ja kohteliaan työtoveruuden raja? Sairaalavierailussa? Off-Hours viestittelyssä? Yksityisasioiden jakamisessa?

Mulla se raja menee siinä, tavataanko ja pidetäänkö yhteyttä myös työajan ulkopuolella. Firman pikkujouluja ja "porukalla töistä suoraan oluelle"- juttuja en laske kuuluvaksi edellä mainittuihin vaan ne liittyvät enemmän hyvän työilmapiirin ylläpitämiseen. 

Mulla on kaikki tällaisetkin kaveruudet loppuneet siihen paikkaan kun olen vaihtanut töitä. Vaikka olisi käyty pitkään esim yhdessä kävelyllä, salilla, baarissa viikonloppuna jne, niin kun työyhteys loppuu, eivät he pidä enää ikinä mitään yhteyttä. Toistauessaan yhä uudelleen, se tuntuu kauhealle ja loppuu kaikki luotto ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Se saa miettimään oliko se sosiaalisuus, josta kuitenkin normaalissa elämässä ainakin jollain tasolla oli hyötyä, niin oliko se vain kanssaihmisten puolelta tapojen aiheuttamaa teeskentelyä ja kyseenalaistamaan tuollaisen sosiaalisuuden hyödyn, jos se on epäaitoa."

Nimenomaan. Jos se sosiaalisuus loppuu kun "ei ole pakko", niin on melko awkward yrittää pitää samaa näytelmää yllä joskus tulevaisuudessa jos asiat palaavat normaaliksi. Jos tiedän että ystävälliseksi luulemani ihminen onkin sitä vain käytöstapojen noudattamisen vuoksi, en taida jaksaa hirveästi enää sosiaalisoida tulevaisuudessa. En näe mitään arvoa näillä tekonäytelmillä.

Tästä syystä mulla ei ole työkavereistani FB-kavereina kuin ne kaksi joiden kanssa olen tekemisissä myös vapaa-ajalla eli jotka ovat työkaveruuden lisäksi myös ystäviäni. 

"FB-kaverit' ovat yhtä tyhjän kanssa. Oikeiden ystävien välillä taas ei facebookia tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luen suurella mielenkiinnolla pohdintojanne. Olen itse tuntenut samankaltaisia ulkopuolisuuden tunteita, vaikka meilläkin on kiva työyhteisö ja normaalitilanteessa hyvinkin paljon sosiaalista kanssakäymistä. Mietiskelenkin, että missä menee aidon ystävyyden ja kohteliaan työtoveruuden raja? Sairaalavierailussa? Off-Hours viestittelyssä? Yksityisasioiden jakamisessa?

Mulla se raja menee siinä, tavataanko ja pidetäänkö yhteyttä myös työajan ulkopuolella. Firman pikkujouluja ja "porukalla töistä suoraan oluelle"- juttuja en laske kuuluvaksi edellä mainittuihin vaan ne liittyvät enemmän hyvän työilmapiirin ylläpitämiseen. 

Mulla on kaikki tällaisetkin kaveruudet loppuneet siihen paikkaan kun olen vaihtanut töitä. Vaikka olisi käyty pitkään esim yhdessä kävelyllä, salilla, baarissa viikonloppuna jne, niin kun työyhteys loppuu, eivät he pidä enää ikinä mitään yhteyttä. Toistauessaan yhä uudelleen, se tuntuu kauhealle ja loppuu kaikki luotto ihmisiin.

Mä en ole elämäni aikana ystävystynyt kuin kolmen työkaverin kanssa. Yksi heistä kuoli nuorena eli jo silloin, kun oltiin samassa työpaikassa. Toisen ystäväni kanssa mulla on jo kolmas sama työpaikka. Ensimmäisessä työpaikassa oltiin ihan vaan työkavereita. Toisessa työpaikassa meistä tuli kavereita ja nyt kolmannessa vuosien myötä ystäviäkin. Ja kolmas työkaveriystäväni on tästä nykyisestä työpaikastani. Ystävyytemme sai alkunsa, kun oltiin USAssa kahdestaan työmatkalla. Sen jälkeen käytiin aika monta kertaa yhdessä näissä työhön liittyvissä konferensseissa, mutta otettiin aina myös lomapäiviä siihen samaan. Ollaan myös käyty kahdestaan reissussa, joka ei ole millään tavalla liittynyt työhön. 

Yleensä mullakin on ystävät ihan muualta kuin työpaikalta, koska tosiaan usein käy niin, että työpaikan vaihtaminen muuttaa tilannetta. 

Real life kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Se saa miettimään oliko se sosiaalisuus, josta kuitenkin normaalissa elämässä ainakin jollain tasolla oli hyötyä, niin oliko se vain kanssaihmisten puolelta tapojen aiheuttamaa teeskentelyä ja kyseenalaistamaan tuollaisen sosiaalisuuden hyödyn, jos se on epäaitoa."

Nimenomaan. Jos se sosiaalisuus loppuu kun "ei ole pakko", niin on melko awkward yrittää pitää samaa näytelmää yllä joskus tulevaisuudessa jos asiat palaavat normaaliksi. Jos tiedän että ystävälliseksi luulemani ihminen onkin sitä vain käytöstapojen noudattamisen vuoksi, en taida jaksaa hirveästi enää sosiaalisoida tulevaisuudessa. En näe mitään arvoa näillä tekonäytelmillä.

Tästä syystä mulla ei ole työkavereistani FB-kavereina kuin ne kaksi joiden kanssa olen tekemisissä myös vapaa-ajalla eli jotka ovat työkaveruuden lisäksi myös ystäviäni. 

"FB-kaverit' ovat yhtä tyhjän kanssa. Oikeiden ystävien välillä taas ei facebookia tarvita.

Pointtini olikin, että mä en ota FB-kavereikseni sellaisia ihmisiä, joiden kanssa en ole tekemisissä kuin työpaikalla. Tiedän, että monilla on kaikki työkaverit FB-kavereina, mutta kuten juuri sanoitkin, FB-kaveruus on yhtä tyhän kanssa, jos ei olla muuten tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Menee ehkä vähän ohi ap:n vierestä mutta haluaisin muistuttaa, että yksin voi olla myös muiden ympäröimänä. Esim. minulla on jatkuva yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus vaikka ympärilläni on ihmisiä. On sukulaisia, ystäviä, kavereita, miesystävä. Lapsuudenperheelleni minun on vaikea ilmaista välittämisen tunteita vaikka välitän todella paljon. En jaa heille ajatuksiani ja tunteitani, koska meillä ei ollut lapsuudenperheessä sellaista kulttuuria. Ystävien ja kavereidenkin kanssa jutellaan enemmän tai vähemmän kevyistä ja pinnallisista. Miesystävälleni haluan esittää iloista ja reipasta, sillä huonosta itsetunnosta johtuen pelkään miesystäväni jättävän minut, jos paljastan hänelle melankolisen puoleni. Töissä olen suosittu ja seuraani hakeudutaan usein. Paljon siitä on kuitenkin vaan kulissia ja näyttelyä. Monet tutut, kuten työkaverit, ja jopa hyvät ystäväni eivät varmasti uskoisi jos tietäisi miten yksinäinen olen. En tosiasiassa pysty ilmaisemaan kenellekään negatiivisia ajatuksia ja tunteitani. Miesystäväni (eikä kukaan muukaan) ei esim. tiedä, että saan välillä hillittömiä paniikkikohtauksia ja olen käyttänyt jo vuosia jaksoittain nukahtamislääkkeitä. Loppujen lopuksi syy yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemukseen on minussa itsessäni. Pitäisi varmaan hakeutua pitkään psykoterapiaan prosessoimaan pään sisäisiä juttuja, mutta tuntuu ettei siihen ole henkistä energiaa. 

Tämän teeman ja ketjun innoittamana aion kyllä huomenna soittaa ja laittaa viestejä sellaisille työkavereille ja tutuille, joiden arvelen olevan yksinäisiä tämän koronatilanteen aikana. 

Minulla on vähän sama. Olen pinnallisesti sosiaalisen oloinen ja voin jutella monista asioista avoimesti uusienkin ihmisten kanssa. Oikeasti olen kuitenkin tosi hitaasti lämpiävä ja lasken ihmiset lähipiiriinikseni vasta pitkän ajan kuluttua.

Jossain vaiheessa tajusin, että monet muut eivät tee niin. Että he tarvitsevat paljon vähemmän yhdessä jaettuja hetkiä laskeakseen toisen ystäväksi. Eikä kyse ole siitä että ne hetket olisivat erilaisia kuin minulla kavereideni kanssa, minun vaan on vaikea luottaa..

Kovin sosiaalisilla ihmisillä tuntuu myös olevan enemmänkin erilaisia porukoita kuin yksittäisiä luottoihmisiä.

Ap, minusta tuntuu että se mitä kaipaat on parisuhde. Toivottavasti sellaisen löydät vielä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ap, ettei tämä lohduta sua mutta samassa tilanteessa olevia on tosi monta. Minullakin on sellainen työpaikka, että syödään aina lounaat yhdessä, välillä aamupalakin, kahvitauot ja afterworkit. On hauskaa ja jutellaan aika henkilökohtaisia juttujakin. Olen ollut samassa työpaikassa pitkään ja työkaverit ovat paljolti sosiaalista verkostoani. Kunnes tämä koronavirus on tuonut esille, että kyse on todellakin vain työkaveruudesta. Tällä hetkellä kaikki ovat kaivautuneet omiin poteroihinsa perheidensä pariin ja minä perheettömänä olen vähän hämilläni vaikkakin ymmärrän kyllä. Toisaalta koen, että olen siinä mielessä onnekas, että minulla on työpaikka missä viihdyn, ei ole ilmapiiriongelmia yms., päinvastoin. 

Perhe tulee ensin. niin se vaan menee. Niillä sun työkavereilla saattaa olla iso suku joka tarvitsee näiden työkavereidesi apua. Tai heidän "resurssinsa" on käytetty ja aikaa ei sinulle nyt tällä hetkellä yksinkertaisesti heru. Oletko itse ollut yhteyksissä työkavereihisi? Vai odotatko että he olisivat sinuun yhteydessä?

Samoja ajatuksia itselläni. Minulla ei ole ketään läheisiä vanhempieni lisäksi ja hekään eivät tavallaan tiedä elämästäni ja en voi heille kunnolla puhua. Heidän mielestään kun kaikki ahdistus tai yksinäisyys on vaan jokin pikkujuttu ja eivät ymmärrä sitä kuinka toinen voi tuntea voimakasta surua niistä. Minä olen vasta nuori ja voin ihan suoraan sanoa etten muista koska olisin viimeksi jonkun kanssa vapaa-ajalla tehnyt jotain. Koulussa olin yksinäinen jo yläkoulusta lähtien ja sen jälkeen vain joitakin juttukavereita siellä ja olin muuten aina yksin. Samalla kiusattiin paljon. Sen nuoruuden jälkeen minulla ei olekaan ollut ystäviä ja joskus koulutuksessa tai töissä ollessa olen tavannut joitakin ihmisiä joiden kanssa ollut siellä mukava olla, mutta ei siitä mitään se suurempaa ole syntynyt. Samalla olen aika arka ihminen ja luottamus mennyt täysin ja vaadin aika paljon aikaa. Olen myös tottunut liikaa olemaan yksin ja vaikka kaipaankin seuraa todella paljon niin jännitän myös isoja porukoita paljon ja en miellelläni pistä itseäni sellaiseen tilanteeseen joka jännittää liikaa. Tämänkin takia tilannetta vaikeaa muuttaa ja vikaa itsessäkin.

Kai nämä vuodet ovat myös jättäneet jälkiä ja olin aiemmin rohkeampi ihminen. Nyt tuntuu, että ilo on hävinnyt elämästä ja mietin monesti kuinka mukavaa olisi kertoa jollekin jostain asiasta ja jakaa muistoja, mutta eihän minulla ole ketään. Samalla tuntuu kuinka koko persoona tavallaan latistuu ja menee sellainen iloisuus elämästä. Olen kuitenkin ihan positiivinen ihminen ja tuntuu nyt etten elä täysillä ja vuodet vaan kuluu ja minulla myös paljon epätodellisuuden tunnetta muutenkin. Dissosiaatio ja depersonalisaatio tuttua.  Ei kai se mieli meinaa aina kestää tätä elämää ja jäänyt nuoruudestakin arpia.

Joskus sitä todellakin havahtuu siihen etten merkitse ketään kenellekään ja jos katoaisin niin ei olisi paljon ihmisiä, jotka huomaisivat. Samalla se tyhjyys on tuttu tunne ja en koe tavallaan olevani kunnolla olemassa, kun ei ole ihmisiä ympärillä ja ei voi jakaa niitä tunteita tai edes puhua kenenkään kanssa. Mietin monesti miten sitten kun olen vanhempi ja jos sama jatkuu, kun oikeasti alkaa jo nyt olla liian raskas olo ja mieliala laskee. Itse voin aika hyvin nytkin tämän poikkeustilan aikana ihan sen vuoki, että minulla yksinäisyys niin tuttu asia ja en edes odota sitä, että joku muistaisi minut kun minulla ei ole ketään. Samalla se kaikki silti ahdistaa ja haluaisin puhua jollekin. Tähän oloon on ollut pakko tottua, vaikka ei tahtoisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys ei haittaa, vielä kun saisi olla rauhassa ja varman päällä. 

Onko nuo Rauha ja Varma kaverukset vai?

Asioilla on puolensa. On uutisoitu miten väkivalta kodeissa on kasvanut eikä naiset ja lapset pääse turvakoteihinkaan.   Uskomatonta että miehet voi olla niin paksupäitä etteivät kestä omaa kotiväkeään hakkaamatta. Tulisi virus joka kohdistuisi vain tällaisiin miehiin.  Miehiähän ne enimmäkseen ovat. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus sitä todellakin havahtuu siihen etten merkitse ketään kenellekään ja jos katoaisin niin ei olisi paljon ihmisiä, jotka huomaisivat. Samalla se tyhjyys on tuttu tunne ja en koe tavallaan olevani kunnolla olemassa, kun ei ole ihmisiä ympärillä ja ei voi jakaa niitä tunteita tai edes puhua kenenkään kanssa. Mietin monesti miten sitten kun olen vanhempi ja jos sama jatkuu, kun oikeasti alkaa jo nyt olla liian raskas olo ja mieliala laskee. Itse voin aika hyvin nytkin tämän poikkeustilan aikana ihan sen vuoki, että minulla yksinäisyys niin tuttu asia ja en edes odota sitä, että joku muistaisi minut kun minulla ei ole ketään. Samalla se kaikki silti ahdistaa ja haluaisin puhua jollekin. Tähän oloon on ollut pakko tottua, vaikka ei tahtoisi.

Mä toivon, että merkitsisin jotain jollekin. Että olisi toiminnallani vaikuttanut toisen elämään positiivisesti ja pysyvästi. En mä voi sitä silti tietää. Ei sitä ole kukaan mulle koskaan suoraan kertonut. Ei mulla ole päivittäisessä elämässäni ketään, joka voisi tuota merkityksellisyyden tunnetta mulle tuoda julki ja osoittaa.

On tavallaan surullista, että yksinäisyyteen tottuu. Sen pitäisi olla asia johon ei totu tai turru. Jos siihen ei pääsisi sinuiksi vaan se aiheuttaisi jatkuvaa epämukavuutta, niin ehkä sitä vastaan taistelisi, eikä suostuisi kohtaloaan hyväksymään. Mullakin yksinäisyys on normi. En enää edes usko, että tämä tästä muuttuisi. En varmaan edes tiedä miten tämän tilanteen muuttaisin. Mä olen aina vaan se outo, yksinäinen mies. Se on mistä mut tunnetaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ap, ettei tämä lohduta sua mutta samassa tilanteessa olevia on tosi monta. Minullakin on sellainen työpaikka, että syödään aina lounaat yhdessä, välillä aamupalakin, kahvitauot ja afterworkit. On hauskaa ja jutellaan aika henkilökohtaisia juttujakin. Olen ollut samassa työpaikassa pitkään ja työkaverit ovat paljolti sosiaalista verkostoani. Kunnes tämä koronavirus on tuonut esille, että kyse on todellakin vain työkaveruudesta. Tällä hetkellä kaikki ovat kaivautuneet omiin poteroihinsa perheidensä pariin ja minä perheettömänä olen vähän hämilläni vaikkakin ymmärrän kyllä. Toisaalta koen, että olen siinä mielessä onnekas, että minulla on työpaikka missä viihdyn, ei ole ilmapiiriongelmia yms., päinvastoin. 

Ei kannata odottaa kanssaihmisiltä liikoja, nyt kun on monin tavoin epävarmuutta herättävä poikkeustilanne päällä. Työkaverisi eivät ole inhottavia tai välinpitämättömiä, oletko tullut ajatelleeksi että hekin ovat kenties täysin hämillään ja ehkä peloissaankin tämän globaalin red alert -tilanteen vuoksi. Heillä ei toisin sanoen riitä paukkuja pitämään yhteyttä kaikkiin mahdollisiin tuttuihin. On luonnollista, että ihminen käpertyy sisäänpäin ja hakee lohtua omasta lähipiiristään. Muiden kontaktien aika tulee sitten myöhemmin, kun ajat ovat taas normalisoituneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus sitä todellakin havahtuu siihen etten merkitse ketään kenellekään ja jos katoaisin niin ei olisi paljon ihmisiä, jotka huomaisivat. Samalla se tyhjyys on tuttu tunne ja en koe tavallaan olevani kunnolla olemassa, kun ei ole ihmisiä ympärillä ja ei voi jakaa niitä tunteita tai edes puhua kenenkään kanssa. Mietin monesti miten sitten kun olen vanhempi ja jos sama jatkuu, kun oikeasti alkaa jo nyt olla liian raskas olo ja mieliala laskee. Itse voin aika hyvin nytkin tämän poikkeustilan aikana ihan sen vuoki, että minulla yksinäisyys niin tuttu asia ja en edes odota sitä, että joku muistaisi minut kun minulla ei ole ketään. Samalla se kaikki silti ahdistaa ja haluaisin puhua jollekin. Tähän oloon on ollut pakko tottua, vaikka ei tahtoisi.

Mä toivon, että merkitsisin jotain jollekin. Että olisi toiminnallani vaikuttanut toisen elämään positiivisesti ja pysyvästi. En mä voi sitä silti tietää. Ei sitä ole kukaan mulle koskaan suoraan kertonut. Ei mulla ole päivittäisessä elämässäni ketään, joka voisi tuota merkityksellisyyden tunnetta mulle tuoda julki ja osoittaa.

On tavallaan surullista, että yksinäisyyteen tottuu. Sen pitäisi olla asia johon ei totu tai turru. Jos siihen ei pääsisi sinuiksi vaan se aiheuttaisi jatkuvaa epämukavuutta, niin ehkä sitä vastaan taistelisi, eikä suostuisi kohtaloaan hyväksymään. Mullakin yksinäisyys on normi. En enää edes usko, että tämä tästä muuttuisi. En varmaan edes tiedä miten tämän tilanteen muuttaisin. Mä olen aina vaan se outo, yksinäinen mies. Se on mistä mut tunnetaan.

ap

Moi, Ap! Kaikkea hyvää sulle! Kiitos tästä viestistä ja koko ketjusta. Varsinkin tämä viestisi sai minut ajattelemaan omaa elämääni hieman erillä tavalla kuin ennen. Taisin saada jopa pienen oivalluksen. Eihän se toki sinun yksinäisyyttäsi poista tai helpotakaan, mutta halusin kiittää kuitenkin. T. Eräs hieman syrjäytynyt nainen, joka on lukenut ketjua mielenkiinnolla, muttei ole kirjoittanut siihen aiemmin.

Ehkä nyt opit ymmärtämään meitä jatkuvasti yksinäisiä. Olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen, joten tämä karanteeninomainen tilanne ei tunnu missään. Näinhän minä elän aina. Joitakin tuttuja toki on, mutta he eivät ole ystäviä.

No mulle tämä on ollut kyllä hyvin selvää jo ennen koronaa :)

Omat vanhemmat olen nähnyt 10v sitten, heitä ei kiinnosta aikuiset lapset, eivät pidä yhteyttä, eikä heitä kiinnosta lapsenlapsetkaan. Eivät ole olleet häissäni, lasteni ristiäisissä, lasten synttäreillä, jouluna, ylipäätään koskaan. Eivät soittele eivätkä halua tavata.

Miehen vanhemmat on samanlaisia, siis miestä ja hänen veljeä kohtaan, viimeks ehkä soittivat 3v sitten. Keskittävät kaiken huomion tyttäreensä ja eivät pidä poikiinsa yhteyttä ollenkaan.

Ystävät jäi edelliselle paikkakunnalle ja suurimman osan kanssa kaikki hiipui. Pari sillointällöin viestittävää kaverintapaista on ja siinä kaikki.

Omiin vanhempiini olen todella pettynyt. Ihan hirveät paskat vanhempina, olivat kamalat välinpitämättömät itsekkäät paskat jo lapsuudessani. Miksi tehdä lapsia jos aikoo ne dumpata kun täysi-ikä tulee täyteen?

Vierailija kirjoitti:

Ihan samaa olen miettinyt, koska asun yksin ja kaikki tavalliset harrastukset ja menot ovat jäissä. Onneksi on muutama ihminen sentään elämässä, joiden kanssa olemme viestitelleet. Olen myös sairastunut ja joutunut sairaalaan yksikseni, jolloin todella tajusin kuinka ohut turvaverkkoni on. Eri elämänmuutosten vuoksi olen tähän tilanteeseen joutunut ja voin sanoa, että yritys muuttaa sitä aktiivisesti ei helposti tuota hedelmää kypsemmällä iällä. 

En ymmärrä mielensäpahoittajia tässä ketjussa: miten se toisen ihmisen kokema yksinäisyys voikin häiritä niin paljon? Silloin kannattaa olla todella tyytyväinen omaan tilanteeseensa, jos yksinäisyyden tunteet ovat niin vieraita. Perhemenoihin vedotaan niin tavallisen arjen kuin kriisinaikana aivan yhtä tanakasti ja suorastaan loukkaannutaan siitä, että pitäisi oman ydinperheensä ulkopuolista elämää ajatella. Todennäköisesti tilitetään perheellisen juoruketjussa kuitenkin ja puhelimen näppäimmistö laulaa. Yksinäisillä ei ole juoruketjuja, kas siinä ero.

Ai et ymmärrä, että joku pahoittaa mielensä tästä syylistämisestä? Jos ei kiinnosta pitää yhteyttä työkavereihin vapaa-ajalla, niin syytetään teeskentelystä ja suunnitellaan, miten tämä kostetaan ja miten kylmästi aiotaan kohdella työkaveria tulevaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samaa olen miettinyt, koska asun yksin ja kaikki tavalliset harrastukset ja menot ovat jäissä. Onneksi on muutama ihminen sentään elämässä, joiden kanssa olemme viestitelleet. Olen myös sairastunut ja joutunut sairaalaan yksikseni, jolloin todella tajusin kuinka ohut turvaverkkoni on. Eri elämänmuutosten vuoksi olen tähän tilanteeseen joutunut ja voin sanoa, että yritys muuttaa sitä aktiivisesti ei helposti tuota hedelmää kypsemmällä iällä. 

En ymmärrä mielensäpahoittajia tässä ketjussa: miten se toisen ihmisen kokema yksinäisyys voikin häiritä niin paljon? Silloin kannattaa olla todella tyytyväinen omaan tilanteeseensa, jos yksinäisyyden tunteet ovat niin vieraita. Perhemenoihin vedotaan niin tavallisen arjen kuin kriisinaikana aivan yhtä tanakasti ja suorastaan loukkaannutaan siitä, että pitäisi oman ydinperheensä ulkopuolista elämää ajatella. Todennäköisesti tilitetään perheellisen juoruketjussa kuitenkin ja puhelimen näppäimmistö laulaa. Yksinäisillä ei ole juoruketjuja, kas siinä ero.

Ai et ymmärrä, että joku pahoittaa mielensä tästä syylistämisestä? Jos ei kiinnosta pitää yhteyttä työkavereihin vapaa-ajalla, niin syytetään teeskentelystä ja suunnitellaan, miten tämä kostetaan ja miten kylmästi aiotaan kohdella työkaveria tulevaisuudessa.

Ei se ole kosto, jos suojellakseen omia tunteitaan ei enää uskalla olla yhtä avoin ihmisten kanssa jotka kuvitteli kavereiksi/ystäviksi mutta olikin väärässä. Ehkä sinä pystyt esittämään kiinnostunuttta ja kaveria vaikket sitä oikeasti ole, mutta monet eivät pysty. Koska MEILLE se olisi esittämistä, ja siltä se meidän näkokulmasta tuntuu muidenkin tekemänä.

Itse en vain pysty ymmärtämään miten ja miksi joku haluaa esim. jutella hyvinkin henkilokohtaisista asioista jonkun kanssa, joka unohtuu sillä sekunnilla kun toimiston ovi painetaan kiinni. Kaikille pitää olla ystävällinen ja hoitaa tyohommat, mutta on eri asia toimia kuin ystävä (= puhua omista asioista ja käyttäytyä niinkuin toisen asiat kiinnostaisi, ehkä käydä jossain vapaa-ajan riennoissakin jne) jos siitä tietää itselle tulevan vain paha mieli.

Voit vaikka verrata tilanteeseen jossa henkilo käyttäytyy kuin haluaisi rakkausparisuhteen, mutta olikin vain seksin perässä - tilanne voi olla sille väärin käsittäneelle hyvin surullinen, eikä ole mikään kosto jos hän ei halua sen pelkkää seksiä haluavan kanssa olla enää tekemisissä muun kuin pakollisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus sitä todellakin havahtuu siihen etten merkitse ketään kenellekään ja jos katoaisin niin ei olisi paljon ihmisiä, jotka huomaisivat. Samalla se tyhjyys on tuttu tunne ja en koe tavallaan olevani kunnolla olemassa, kun ei ole ihmisiä ympärillä ja ei voi jakaa niitä tunteita tai edes puhua kenenkään kanssa. Mietin monesti miten sitten kun olen vanhempi ja jos sama jatkuu, kun oikeasti alkaa jo nyt olla liian raskas olo ja mieliala laskee. Itse voin aika hyvin nytkin tämän poikkeustilan aikana ihan sen vuoki, että minulla yksinäisyys niin tuttu asia ja en edes odota sitä, että joku muistaisi minut kun minulla ei ole ketään. Samalla se kaikki silti ahdistaa ja haluaisin puhua jollekin. Tähän oloon on ollut pakko tottua, vaikka ei tahtoisi.

Mä toivon, että merkitsisin jotain jollekin. Että olisi toiminnallani vaikuttanut toisen elämään positiivisesti ja pysyvästi. En mä voi sitä silti tietää. Ei sitä ole kukaan mulle koskaan suoraan kertonut. Ei mulla ole päivittäisessä elämässäni ketään, joka voisi tuota merkityksellisyyden tunnetta mulle tuoda julki ja osoittaa.

On tavallaan surullista, että yksinäisyyteen tottuu. Sen pitäisi olla asia johon ei totu tai turru. Jos siihen ei pääsisi sinuiksi vaan se aiheuttaisi jatkuvaa epämukavuutta, niin ehkä sitä vastaan taistelisi, eikä suostuisi kohtaloaan hyväksymään. Mullakin yksinäisyys on normi. En enää edes usko, että tämä tästä muuttuisi. En varmaan edes tiedä miten tämän tilanteen muuttaisin. Mä olen aina vaan se outo, yksinäinen mies. Se on mistä mut tunnetaan.

ap

Moi, Ap! Kaikkea hyvää sulle! Kiitos tästä viestistä ja koko ketjusta. Varsinkin tämä viestisi sai minut ajattelemaan omaa elämääni hieman erillä tavalla kuin ennen. Taisin saada jopa pienen oivalluksen. Eihän se toki sinun yksinäisyyttäsi poista tai helptakaan, mutta halusin kiittää kuitenkin. T. Eräs hieman syrjäytynyt nainen, joka on lukenut ketjua mielenkiinnolla, muttei ole kirjoittanut siihen aiemmin.

Hei! Kaikkea hyvää sinnekin. Vaikka tilanne on mitä on niin koitetaan nauttia pienistäkin iloista, kuten vaikka tuosta ulkona paistavasta auringosta. Tämä oli nimenomaan ketjun tarkoitus: tuoda ihmisille vertaistukea ja parhaimmillaan tuoda keskustelun kautta heille oivalluksia joista kenties on hyötyä nyt ja tulevaisuudessa.

Olet oikeassa, ei viestisi yksinäisyyttäni poista, mutta kyllä se sitä hieman helpotti. 😊

ap