Tämä eristäytyneisyyden aika sai mut viimein tajuamaan miten yksin olen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En itse oikein tajua, että normaalia työpaikalla tapahtuvaa rupattelua joku luulisi ystävyydeksi.

Työpaikka on työntekoa varten ja siellä tietysti kohteliaasti hetki keskustellaan näiden kanssa, jotka tuntevat tarvetta avautua ja kertoa elämästään mutta se sitten siitä.

Itse koen tuollaiset sosiaaliset riipustujat lähinnä kiusallisina.

Jos sä olet täysin yksin niin pienikin ihmiskontakti voi olla tärkeä. Oli se työkaveri, kaupan kassatyöntekijä, puhelinmyyjä tai koiraa ulkoiluttava mummo puistossa. Ei pidä vähätellä ihmisten tunteita.

ap

Pienikin ihmiskontakti voi olla tärkeä, mutta ei pidä kuitenkaan olettaa, että pieni ihmiskontakti olisi mitään muuta kuin pieni ihmiskontakti. Se ei ole ystävyyttä.

- Nro 6 -

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En itse oikein tajua, että normaalia työpaikalla tapahtuvaa rupattelua joku luulisi ystävyydeksi.

Työpaikka on työntekoa varten ja siellä tietysti kohteliaasti hetki keskustellaan näiden kanssa, jotka tuntevat tarvetta avautua ja kertoa elämästään mutta se sitten siitä.

Itse koen tuollaiset sosiaaliset riipustujat lähinnä kiusallisina.

Jos sä olet täysin yksin niin pienikin ihmiskontakti voi olla tärkeä. Oli se työkaveri, kaupan kassatyöntekijä, puhelinmyyjä tai koiraa ulkoiluttava mummo puistossa. Ei pidä vähätellä ihmisten tunteita.

ap

Pienikin ihmiskontakti voi olla tärkeä, mutta ei pidä kuitenkaan olettaa, että pieni ihmiskontakti olisi mitään muuta kuin pieni ihmiskontakti. Se ei ole ystävyyttä.

- Nro 6 -

Mitä väliä sillä onko se ystävyyttä? Aloitin tämän keskustelun, koska tajusin yksinäisyyteni. Ei se ole pelkästään ystävyyden puutetta. Jos joku saa sinun mielestäsi merkityksettömistä kontakteista piristystä ja helpotusta yksinäisyyteensä niin se on yksinomaan hyvä asia - olivat nuo kontaktit ystävyyttä tai ei.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En itse oikein tajua, että normaalia työpaikalla tapahtuvaa rupattelua joku luulisi ystävyydeksi.

Työpaikka on työntekoa varten ja siellä tietysti kohteliaasti hetki keskustellaan näiden kanssa, jotka tuntevat tarvetta avautua ja kertoa elämästään mutta se sitten siitä.

Itse koen tuollaiset sosiaaliset riipustujat lähinnä kiusallisina.

Jos sä olet täysin yksin niin pienikin ihmiskontakti voi olla tärkeä. Oli se työkaveri, kaupan kassatyöntekijä, puhelinmyyjä tai koiraa ulkoiluttava mummo puistossa. Ei pidä vähätellä ihmisten tunteita.

ap

Pienikin ihmiskontakti voi olla tärkeä, mutta ei pidä kuitenkaan olettaa, että pieni ihmiskontakti olisi mitään muuta kuin pieni ihmiskontakti. Se ei ole ystävyyttä.

- Nro 6 -

Mitä väliä sillä onko se ystävyyttä? Aloitin tämän keskustelun, koska tajusin yksinäisyyteni. Ei se ole pelkästään ystävyyden puutetta. Jos joku saa sinun mielestäsi merkityksettömistä kontakteista piristystä ja helpotusta yksinäisyyteensä niin se on yksinomaan hyvä asia - olivat nuo kontaktit ystävyyttä tai ei.

ap

Tässä ketjussa on varmaan useampi kommentoinut jo enemmän kirjoittajan nro 1 kommenttia kuin aloitusta.

- Nro 6 -

Vierailija kirjoitti:

"Se saa miettimään oliko se sosiaalisuus, josta kuitenkin normaalissa elämässä ainakin jollain tasolla oli hyötyä, niin oliko se vain kanssaihmisten puolelta tapojen aiheuttamaa teeskentelyä ja kyseenalaistamaan tuollaisen sosiaalisuuden hyödyn, jos se on epäaitoa."

Nimenomaan. Jos se sosiaalisuus loppuu kun "ei ole pakko", niin on melko awkward yrittää pitää samaa näytelmää yllä joskus tulevaisuudessa jos asiat palaavat normaaliksi. Jos tiedän että ystävälliseksi luulemani ihminen onkin sitä vain käytöstapojen noudattamisen vuoksi, en taida jaksaa hirveästi enää sosiaalisoida tulevaisuudessa. En näe mitään arvoa näillä tekonäytelmillä.

Kyllä minä ainakin juttelen mukavia työkavereiden kanssa, osaksi hyvien tapojen ja osaksi työpaikan ilmapiirin vuoksi. Mutta en halua viettää vapaa-aikaani heistä kenenkään kanssa enkä pitää yhteyttä. Tuntuisi aika oudolta jos joku nyt siitä suuttuisi ja pitäisi teeskentelynä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävä ja työkaveri on kaksi eri asiaa.

Työkavereita ei yleensä nähdä muualla kuin töissä. Harrastuskavereita harrastuksessa.

Ystävät ovat niitä, kenen kanssa nähdään vapaalla ja kerrotaan asiat. Nyt poikkeusaikana moni käpertyy perheen ja ystävien kuplaan. Ei se tarkoita, että ihminen olisi jotenkin feikki tai huono työkaveri.

Eikö tässä ollut kyse sosiaalisten suhteiden ketjusta? Ihminen on sosiaalinen eläin ja jos puuttuu puoliso, perhe, ystävät, sukulaiset ja tutut, niin seuraavana hierarkiassa on sitten työkaverit. Heidän kanssaankin voi tyydyttävästi sosialisoida ja täyttää ainakin osittain tarpeensa vuorovaikutuksesta. Sitten jos tämäkin osoittautuu tyhjäksi ja valheelliseksi niin kyllähän siinä tippuu ihminen tyhjän päälle.

ap

Miten tämä tyhjyys ja valheellisuus käytännössä ilmenee? Miten työkaverisi ovat valehdelleet sinulle?

Sama täälläkin. jos mulla ei olisi miestäni, mulla ei taitaisi olla oikein ketään. Ei mun kanssa kukaan viestittele eikä soittele edes. Itse olen yrittänyt kysellä kavereilta ja ystäviltä että mites sulla menee, ja yrittänyt viritellä keskustelua, että olisi jotain muutakin kuin mies jonka kanssa olla tekemisissä, mutta kysymykseeni "hei, mites sulla menee? Oletko pysynyt terveenä? " tulee vastaukseksi "joo, ollaan terveitä..."

eli minulta ei edes kysytä mitä minulle kuuluu. Kukaan ei soita eikä vastaa soittoihini. Että aika erikoista on lukea /kuunnella miten hirrrveän yhteisöllisiä nyt ollaan, kun itsellä tosiaan sosiaalinen elämä kaikilla rintamilla pysähtyi kuin seinään. 

Miehestä olen kiitollisempi kuin koskaan.

Teistä monella on todella pahoja asenne- ja ajatusongelmia. Mikäli teillä on poikaystävä/perheenjäsen/kaveri tms. niin ette todellakaan ole yksin. Omassa ajatusmallissanne on vika jos tunnette itsenne yksinäiseksi.

Todella yksin on vain se, jolla ei ole kumppania/perheenjäsentä tai ystävää.

Tiedän ap, ettei tämä lohduta sua mutta samassa tilanteessa olevia on tosi monta. Minullakin on sellainen työpaikka, että syödään aina lounaat yhdessä, välillä aamupalakin, kahvitauot ja afterworkit. On hauskaa ja jutellaan aika henkilökohtaisia juttujakin. Olen ollut samassa työpaikassa pitkään ja työkaverit ovat paljolti sosiaalista verkostoani. Kunnes tämä koronavirus on tuonut esille, että kyse on todellakin vain työkaveruudesta. Tällä hetkellä kaikki ovat kaivautuneet omiin poteroihinsa perheidensä pariin ja minä perheettömänä olen vähän hämilläni vaikkakin ymmärrän kyllä. Toisaalta koen, että olen siinä mielessä onnekas, että minulla on työpaikka missä viihdyn, ei ole ilmapiiriongelmia yms., päinvastoin. 

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ap, ettei tämä lohduta sua mutta samassa tilanteessa olevia on tosi monta. Minullakin on sellainen työpaikka, että syödään aina lounaat yhdessä, välillä aamupalakin, kahvitauot ja afterworkit. On hauskaa ja jutellaan aika henkilökohtaisia juttujakin. Olen ollut samassa työpaikassa pitkään ja työkaverit ovat paljolti sosiaalista verkostoani. Kunnes tämä koronavirus on tuonut esille, että kyse on todellakin vain työkaveruudesta. Tällä hetkellä kaikki ovat kaivautuneet omiin poteroihinsa perheidensä pariin ja minä perheettömänä olen vähän hämilläni vaikkakin ymmärrän kyllä. Toisaalta koen, että olen siinä mielessä onnekas, että minulla on työpaikka missä viihdyn, ei ole ilmapiiriongelmia yms., päinvastoin. 

En kuvitellutkaan, että olisin yksin tässä asiassa. Varmasti tämä on suuri ongelma juuri tällaisella hetkellä, kun toisen ihmisen tuki olisi niin tärkeää. Me monet yksinäiset selviämme kyllä normaalista arjesta, koska se on niin täynnä töitä, harrastuksia ja joillakin myös kaveripiirejä. Nyt on kuitenkin saattanut paljastua missä kohtaa prioriteettilistaa sitä itse sijaitseekaan ja se on monelle (myös minulle) tullut yllätyksenä, ja aiheuttanut yhä suurempaa yksinäisyyden tunnetta ja kaipuuta toisen ihmisen luo.

Ihmissuhteet ovat kuitenkin hyvin erilaisia ja hyvin harva niistä on kovin syvällinen ja syviä tunteita sisältävä. Se kenellä tuollainen suhde tai useampi löytyy niin saa olla tässä tilanteessa onnellinen ja me muut yritämme parhaamme mukaan olla vahvoja ja selvittää pelkomme, ajatuksemme ja tunteemme oman päämme sisällä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ap, ettei tämä lohduta sua mutta samassa tilanteessa olevia on tosi monta. Minullakin on sellainen työpaikka, että syödään aina lounaat yhdessä, välillä aamupalakin, kahvitauot ja afterworkit. On hauskaa ja jutellaan aika henkilökohtaisia juttujakin. Olen ollut samassa työpaikassa pitkään ja työkaverit ovat paljolti sosiaalista verkostoani. Kunnes tämä koronavirus on tuonut esille, että kyse on todellakin vain työkaveruudesta. Tällä hetkellä kaikki ovat kaivautuneet omiin poteroihinsa perheidensä pariin ja minä perheettömänä olen vähän hämilläni vaikkakin ymmärrän kyllä. Toisaalta koen, että olen siinä mielessä onnekas, että minulla on työpaikka missä viihdyn, ei ole ilmapiiriongelmia yms., päinvastoin. 

Mun mielestä on ihan luonnollista, että näinkin erikoisessa tilanteessa ihmiset ovat ensisijaisesti huolissaan perheenjäsenistään, joihin lasken tässä yhteydessä kuuluvan myös vanhemmat ja mahdolliset sisaruksetkin. Ja jos olet lukenut ketjuja koululaisten etäopiskelusta sekä päiväkodeista, niin aika monella perheellisellä saattaa olla nyt kädet täynnä töitä ihan just niiden lastensa vuoksi. Jos lapsilta on vielä lähtenyt harrastukset eikä kavereitakaan voi nyt tavata, vanhempien on oikeasti panostettava perheen kanssa olemiseen. Monille vanhemmille perhe on nyt toinen työpäivä varsinaisen työpäivän päälle. 

Olen ollut nyt vuosia yksinäinen erinäisten elämäntapahtumien myötä. Minulla on äitini sekä pari tuttavaa joita tapaan muutamia kertoja vuodessa. Lisäksi jäin vuodenvaihteessa työttömäksi. Tämä korona-aika ei ole oikeastaan muuttanut elämääni muuten kuin että uimahalliin ei pääse ja koitan kaupassa käydessäni ostaa enemmän ruokaa kerralla jotten joutuisi usein siellä käymään.

Olen kyllä jo aiemmin ymmärtänyt kuinka yksin olen. Joitain vuosia sitten ollessani silloinkin vailla säännöllistä päivätyötä tajusin että jos kuolisin kotonani, ei minua välttämättä kaivattaisi viikkokausiin. Sain soittoja lähinnä työkeikkoja tarjoavalta vuokrafirmalta mutteivät hekään loputtomiin perään soittele jos ei koskaan vastaa.

Tämän koronan myötä yksinäisyys tuli vähän aikaa sitten taas kouriintutuvasti esiin. Tuossa yksi ilta oli vähän kummallinen olo ja tajusin että jos sairastuisin ja joutuisin karanteeniin 14 päiväksi niin olisin kyllä täysin yksin sen 14 päivän ajan. Äitini kuuluu riskiryhmään enkä missään nimessä voisi häneltä pyytää apua esim. ostosten hoitamiseen. No, kummallinen olo meni nopeasti ohi mutta aion nyt pitää huolen että mulla on jatkuvasti ainakin viikon ruoat täällä. Kaippa sitä hätätapauksessa voisin naapurilta kehdata pyytää apua. Asun kuitenkin kaupungissa periaatteessa ihmisten keskellä.

Vierailija kirjoitti:

Teistä monella on todella pahoja asenne- ja ajatusongelmia. Mikäli teillä on poikaystävä/perheenjäsen/kaveri tms. niin ette todellakaan ole yksin. Omassa ajatusmallissanne on vika jos tunnette itsenne yksinäiseksi.

Todella yksin on vain se, jolla ei ole kumppania/perheenjäsentä tai ystävää.

Et voi määritellä yksinäisyyden kokemusta toisten puolesta niin miten sinä itse haluat sen määrittää. Et sinä ole mikään jumala joka ylhäältä sormella osoittaa miten asiat oikeasti ovat. Vai vielä asennevammaisia, hah, sinä olet itse tässä se ainoa asennevammainen. Yksinäisyys on yksinäisyyttä, yksinolo ei sitä määritä. Voi haluta olla erakkona yksin, eikä tällöin koe itseään yksinäiseksi. Sen sijaan henkilö joka joutuu eristäytymään kotiin ilman päivittäisiä kohtaamisia työpaikalla ja harrastuksissa, voi alkaa piankin kokemaan yksinäisyyttä, vaikka olisikin yksinhuoltaja lapselleen, tai äitinsä asuisi dementikkona vanhainkodissa, ja kyllä, myös silloin kun itsellä on puoliso.

Me hoidetaan miehen kanssa omat työt etänä, ja sen lisäksi kotona on kaksi koululaista ja yksi neljävuotias. Kukaan ei ole kysynyt multa nyt viikon aikana, että miten menee. Ei kukaan.

Ketään ei vain kiinnosta. Ja kyllä, olen laittanut viestiä joillekin, mutta aika väkinäistä on. Eilen illalla suihkussa itkin väsymystä, ahdistusta ja yksinäisyyttä ja vannoin, että en auta ketään enää koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut nyt vuosia yksinäinen erinäisten elämäntapahtumien myötä. Minulla on äitini sekä pari tuttavaa joita tapaan muutamia kertoja vuodessa. Lisäksi jäin vuodenvaihteessa työttömäksi. Tämä korona-aika ei ole oikeastaan muuttanut elämääni muuten kuin että uimahalliin ei pääse ja koitan kaupassa käydessäni ostaa enemmän ruokaa kerralla jotten joutuisi usein siellä käymään.

Olen kyllä jo aiemmin ymmärtänyt kuinka yksin olen. Joitain vuosia sitten ollessani silloinkin vailla säännöllistä päivätyötä tajusin että jos kuolisin kotonani, ei minua välttämättä kaivattaisi viikkokausiin. Sain soittoja lähinnä työkeikkoja tarjoavalta vuokrafirmalta mutteivät hekään loputtomiin perään soittele jos ei koskaan vastaa.

Tämän koronan myötä yksinäisyys tuli vähän aikaa sitten taas kouriintutuvasti esiin. Tuossa yksi ilta oli vähän kummallinen olo ja tajusin että jos sairastuisin ja joutuisin karanteeniin 14 päiväksi niin olisin kyllä täysin yksin sen 14 päivän ajan. Äitini kuuluu riskiryhmään enkä missään nimessä voisi häneltä pyytää apua esim. ostosten hoitamiseen. No, kummallinen olo meni nopeasti ohi mutta aion nyt pitää huolen että mulla on jatkuvasti ainakin viikon ruoat täällä. Kaippa sitä hätätapauksessa voisin naapurilta kehdata pyytää apua. Asun kuitenkin kaupungissa periaatteessa ihmisten keskellä.

Vaikka elämän normaali rytmi ei radikaalisti muutukkaan niin voi tämmöinen muuttunut tilanne saada silti tajuamaan jotain uutta itsestään - näin ainakin mulle kävi. Aiemmin mä pystyin elämään jonkinlaisessa kuplassa, jossa ajoittainen sosialisointi ja samoina päivinä olevat tapahtumat rytmittivät arkea ja saivat aikaan valheellisen kuvan tukiverkkojen ja sosiaalisten piirien ympäröimästä ihmisestä. Nyt tajusin, että enhän minä tuota ole. Olen vain hyvin yksinäinen mies, joka ei aikuisenakaan ole onnistunut keräämään ympärilleen kuin tuttuja, puolituttuja ja työ/harrastuskavereita. On mulla varmaan muutama oikea ystäväkin, mutta he ovat tällä hetkellä ymmärrettävästi perheidensä parissa. 

Mä pyrin nyt vain huolehtimaan vanhemmistani parhaani mukaan ja siirtämään omat huolet taka-alalle. Kyllä useinkin ajatuksissa ahdistaa ja pelottaa, mutta en mä sitä voi kellekään kertoa. On vain odotettava, että se tunne menee ohi ja sulkea ajatukset todellisuudelta hetkeksi. En tiedä miten tätä pidempään kestää. Epävarmuus painaa mieltä ja en kykene näkemään mitään positiivista. Pakko kai se on jotenkin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ap, ettei tämä lohduta sua mutta samassa tilanteessa olevia on tosi monta. Minullakin on sellainen työpaikka, että syödään aina lounaat yhdessä, välillä aamupalakin, kahvitauot ja afterworkit. On hauskaa ja jutellaan aika henkilökohtaisia juttujakin. Olen ollut samassa työpaikassa pitkään ja työkaverit ovat paljolti sosiaalista verkostoani. Kunnes tämä koronavirus on tuonut esille, että kyse on todellakin vain työkaveruudesta. Tällä hetkellä kaikki ovat kaivautuneet omiin poteroihinsa perheidensä pariin ja minä perheettömänä olen vähän hämilläni vaikkakin ymmärrän kyllä. Toisaalta koen, että olen siinä mielessä onnekas, että minulla on työpaikka missä viihdyn, ei ole ilmapiiriongelmia yms., päinvastoin. 

Mun mielestä on ihan luonnollista, että näinkin erikoisessa tilanteessa ihmiset ovat ensisijaisesti huolissaan perheenjäsenistään, joihin lasken tässä yhteydessä kuuluvan myös vanhemmat ja mahdolliset sisaruksetkin. Ja jos olet lukenut ketjuja koululaisten etäopiskelusta sekä päiväkodeista, niin aika monella perheellisellä saattaa olla nyt kädet täynnä töitä ihan just niiden lastensa vuoksi. Jos lapsilta on vielä lähtenyt harrastukset eikä kavereitakaan voi nyt tavata, vanhempien on oikeasti panostettava perheen kanssa olemiseen. Monille vanhemmille perhe on nyt toinen työpäivä varsinaisen työpäivän päälle. 

Ja monelle yksinäiselle/perheettömälle on ikääntyneiden vanhempien ja muiden riskiryhmiin kuuluvien sukulaisten ja tuttavien kauppa- ja apteekkikeikkojen hoitaminen toinen työpäivä varsinaisen työpäivän päälle. Sillä erotuksella että kotona ei ole ketään, ketään et näe kun ostoskassitkin pitää jättää ovien taakse ja minkäänlaista tukea/yhteisöllisyyttä ei itse saa. Ihan oikeasti tämä tilanne on todella kurja kaikille, mutta jostain syystä yksinäisen pitää selviytyä tästä(kin) yksin. Ei kukaan kysele kuulumisia tai kuinka voit, ehei vaan ainoastaan pyydetään ja vaaditaan palveluksia kun sinä olet perheetön ja sulla on aikaa ja nuorempana joudat sairastamaankin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ap, ettei tämä lohduta sua mutta samassa tilanteessa olevia on tosi monta. Minullakin on sellainen työpaikka, että syödään aina lounaat yhdessä, välillä aamupalakin, kahvitauot ja afterworkit. On hauskaa ja jutellaan aika henkilökohtaisia juttujakin. Olen ollut samassa työpaikassa pitkään ja työkaverit ovat paljolti sosiaalista verkostoani. Kunnes tämä koronavirus on tuonut esille, että kyse on todellakin vain työkaveruudesta. Tällä hetkellä kaikki ovat kaivautuneet omiin poteroihinsa perheidensä pariin ja minä perheettömänä olen vähän hämilläni vaikkakin ymmärrän kyllä. Toisaalta koen, että olen siinä mielessä onnekas, että minulla on työpaikka missä viihdyn, ei ole ilmapiiriongelmia yms., päinvastoin. 

En kuvitellutkaan, että olisin yksin tässä asiassa. Varmasti tämä on suuri ongelma juuri tällaisella hetkellä, kun toisen ihmisen tuki olisi niin tärkeää. Me monet yksinäiset selviämme kyllä normaalista arjesta, koska se on niin täynnä töitä, harrastuksia ja joillakin myös kaveripiirejä. Nyt on kuitenkin saattanut paljastua missä kohtaa prioriteettilistaa sitä itse sijaitseekaan ja se on monelle (myös minulle) tullut yllätyksenä, ja aiheuttanut yhä suurempaa yksinäisyyden tunnetta ja kaipuuta toisen ihmisen luo.

Ihmissuhteet ovat kuitenkin hyvin erilaisia ja hyvin harva niistä on kovin syvällinen ja syviä tunteita sisältävä. Se kenellä tuollainen suhde tai useampi löytyy niin saa olla tässä tilanteessa onnellinen ja me muut yritämme parhaamme mukaan olla vahvoja ja selvittää pelkomme, ajatuksemme ja tunteemme oman päämme sisällä.

ap

Täsmälleen samaa mieltä kanssasi. Ite tosin oon huomannut tän jo aikoja sitten kohdallani. Kun kesälomat alkoi, alkoi radiohiljaisuus kavereiden puolelta. Eivät he halunneet viettää ihania kesäpäiviä kanssani, kun oli parempaakin seuraa tarjolla. Sama koski kaikkia juhlapyhiä. Eli kelpasin silloin seuraksi kun haluttiin täyttää joku hiljainen hetki elämässä, mutta en ollut niin tärkeä että nimenomaisesti minun kanssani olisi haluttu olla, vaan kelpasin ja vältin jos muita ei ollut. Jopa syntymäpäiväni vietin yhden paikalle tulleen kanssa, kun muut olivat lupautuneet kun heillä ei vielä ollut kivempaa sille illalle. Sitten kun jokaiselle tuli joku mukavampi meno, niin peruivat tulonsa. 

Nykyään siis tiedän jo keille aikani ja resurssini jaan, ja niitä on kourallinen vain. 

Aiemmin osallistuin ketjuihin yksinäisyydestä, ja sellaisiin kaveriketjuihin, joista moni sai kavereita. Mulle ei vastannut kukaan, tai vastasi, jos kukaan muu ei ollut vastannut heille :D 

Nykyäänkin olen useaan yksinäisyyskeskusteluun laittanut sähköpostiosoitteeni, että kirjoittakaa minulle, mä kyllä olen kiinnostunut ja vastaan mielelläni, eikä kavereita ole koskaan liikaa. Arvatkaapa moniko yksinäisyyttään harmitteleva on minulle vuosien saatossa kirjoittanut? 

Arvasitte oikein, ei yksikään. Enää en laita säpoani, mutta vastaan jos joku laittaa omansa. Arvatkaapa laittaako? No ei tietenkään :D

Joo, nyt elämän raadollisuus tulee esiin, kun riisutaan lähikontaktit työssä ja harrastuksissa. Huomasin itsekin, että varsin vähän jäi jäljelle, kun asun yksin ja nuo poistuivat.

Täytän päivät nyt etätyöllä ja etäopiskelulla, ettei ehdi huomata yksinäisyyden tunnetta.

Onneksi löytyy muutamia, joiden kanssa voi viestitellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut nyt vuosia yksinäinen erinäisten elämäntapahtumien myötä. Minulla on äitini sekä pari tuttavaa joita tapaan muutamia kertoja vuodessa. Lisäksi jäin vuodenvaihteessa työttömäksi. Tämä korona-aika ei ole oikeastaan muuttanut elämääni muuten kuin että uimahalliin ei pääse ja koitan kaupassa käydessäni ostaa enemmän ruokaa kerralla jotten joutuisi usein siellä käymään.

Olen kyllä jo aiemmin ymmärtänyt kuinka yksin olen. Joitain vuosia sitten ollessani silloinkin vailla säännöllistä päivätyötä tajusin että jos kuolisin kotonani, ei minua välttämättä kaivattaisi viikkokausiin. Sain soittoja lähinnä työkeikkoja tarjoavalta vuokrafirmalta mutteivät hekään loputtomiin perään soittele jos ei koskaan vastaa.

Tämän koronan myötä yksinäisyys tuli vähän aikaa sitten taas kouriintutuvasti esiin. Tuossa yksi ilta oli vähän kummallinen olo ja tajusin että jos sairastuisin ja joutuisin karanteeniin 14 päiväksi niin olisin kyllä täysin yksin sen 14 päivän ajan. Äitini kuuluu riskiryhmään enkä missään nimessä voisi häneltä pyytää apua esim. ostosten hoitamiseen. No, kummallinen olo meni nopeasti ohi mutta aion nyt pitää huolen että mulla on jatkuvasti ainakin viikon ruoat täällä. Kaippa sitä hätätapauksessa voisin naapurilta kehdata pyytää apua. Asun kuitenkin kaupungissa periaatteessa ihmisten keskellä.

Vaikka elämän normaali rytmi ei radikaalisti muutukkaan niin voi tämmöinen muuttunut tilanne saada silti tajuamaan jotain uutta itsestään - näin ainakin mulle kävi. Aiemmin mä pystyin elämään jonkinlaisessa kuplassa, jossa ajoittainen sosialisointi ja samoina päivinä olevat tapahtumat rytmittivät arkea ja saivat aikaan valheellisen kuvan tukiverkkojen ja sosiaalisten piirien ympäröimästä ihmisestä. Nyt tajusin, että enhän minä tuota ole. Olen vain hyvin yksinäinen mies, joka ei aikuisenakaan ole onnistunut keräämään ympärilleen kuin tuttuja, puolituttuja ja työ/harrastuskavereita. On mulla varmaan muutama oikea ystäväkin, mutta he ovat tällä hetkellä ymmärrettävästi perheidensä parissa. 

Mä pyrin nyt vain huolehtimaan vanhemmistani parhaani mukaan ja siirtämään omat huolet taka-alalle. Kyllä useinkin ajatuksissa ahdistaa ja pelottaa, mutta en mä sitä voi kellekään kertoa. On vain odotettava, että se tunne menee ohi ja sulkea ajatukset todellisuudelta hetkeksi. En tiedä miten tätä pidempään kestää. Epävarmuus painaa mieltä ja en kykene näkemään mitään positiivista. Pakko kai se on jotenkin.

ap

Mun mies on ihan saman huomannut, toki jo aikaa sitten. Kun oli vielä työssä edellisessä paikassa, niin kovasti oli illanistujaista ja yhteismatkaa työporukan kanssa. Kun hän vaihtoi työpaikkaa, niin yksi ainoa oli häneen enää yhteydessä. Sama on koskenut lopettamiaan harrastuksia. Itse kutsun ilmiötä elämäntapatoveruudeksi. Se on sitä kun samassa elämäntilanteessa olevat ihmiset pitävät toisilleen kevyttä seuraa. Kun elämäntilanne sitten vaihtuu, vaihtuu/vaihdetaan nämä kaveritkin. Sitten on sitä oikeaa ystävyyttä, joka jatkuu siitä huolimatta ettei teidän kahden elämäntilanteissa ole oikein mitään kosketuspintaa toisiinsa. Silti kaivataan toista ja hakeudutaan seuraan.

"Nyt on kuitenkin saattanut paljastua missä kohtaa prioriteettilistaa sitä itse sijaitseekaan ja se on monelle (myös minulle) tullut yllätyksenä, ja aiheuttanut yhä suurempaa yksinäisyyden tunnetta ja kaipuuta toisen ihmisen luo."

Nimenomaan näin. Jos itsellä ainoat sosiaaliset piirit on ne työkaverit, niin kyllä ne ovat itselle merkityksellisiä. Tämä tilanne kuitenkin näyttää nyt raadollisesti sen, että toisin päin, sille toiselle osapuolelle, kyseessä onkin vain kohtelias ajantappo kenen tahansa kanssa.

Ei se sinänsä väärin ole, mutta aika epäempaattinen saa olla jos ei ymmärrä miksi se siitä yksinäisestä tuntuu pahalta huomata ettei merkinnytkään mitään sille toiselle, jonka kanssa on ehkä vuosia jutellut jopa tunteja päivittäin.

Itse varmaan sitten kiinnyn toisiin epätavallisen voimakkaasti, koska luen tuossa vaiheessa sen työtoverin jo vähintään kaveriksi, jos ei jopa ystäväksi. Kun sen menettää, vaikka kyseessä olikin vain oma haavekuva, niin tuntuuhan se pahalta ja on vaikea enää suhtautua siihen kollegaan samalla lailla. Ihan omia tunteitaan suojellakseen. Mikään ei muuttunut, mutta kaikki muuttui.

Työkaverit ovat työkavereita, ei siinä sen kummempaa. Meillä on kolme lasta kotikoulussa, olen täysin työllistetty klo 9-15 kun yritän opettaa heille kaikki oppiaineet yksin (matikkaa, englantia, fysiikkaa...). Sitten on ruuanlaittoa, jota riittää kun kaikki ovat kotona. Välillä kyselen riskiryhmässä olevien vanhempien vointia ja kuskaan ruokaa kaupasta,  jos sitä tarvitsevat. 

Koen huonoa omaatuntoa, kun en ole soittanut tänään(kään) rakkaalle ystävälleni, joka asuu yksin. Sori, mutta aika ja voimat eivät vain riitä kaikkeen ja työkaverit ovat ajatuksissani jossain tuhansien kilometrien päässä, kun yritän hallita tätä palettia.