Tämä eristäytyneisyyden aika sai mut viimein tajuamaan miten yksin olen

Vierailija kirjoitti:

Ehkä nyt opit ymmärtämään meitä jatkuvasti yksinäisiä. Olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen, joten tämä karanteeninomainen tilanne ei tunnu missään. Näinhän minä elän aina. Joitakin tuttuja toki on, mutta he eivät ole ystäviä.

Minäkö?

Aloitusviestin toisen kappaleen ensimmäinen lause on: Mä olen aina ollut yksin. Kyllä mä yksinäisyyden ymmärrän. Jos en näin pitkään sitä kokeneena ymmärtäisi niin epäilisin ymmärryksessäni olevan jotain vialla.

Minäkin elän näin. Ei se silti poista sitä tosiasiaa (ainakaan mun kohdalla), että jos tilanne poikkeaa näin paljon ja näin nopeasti normaalisti niin usein se saa näkemään omankin elämän hieman eri näkökulmasta. Huomaa että se mihin oli jo kerennyt tottua ei ehkä olekaan se mikä on itselle parasta. Samalla oppii myös ihmisistä ja niistä oikeasti tärkeistä asioista elämässä. Mulle tämä on samalla oppimiskokemus, että kasvamisprosessi, jossa pyrin kasvamaan aikuisena ja vahvana ihmisenä. En tiedä vielä miten tässä onnistun, mutta parhaani aion yrittää.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samaa olen miettinyt, koska asun yksin ja kaikki tavalliset harrastukset ja menot ovat jäissä. Onneksi on muutama ihminen sentään elämässä, joiden kanssa olemme viestitelleet. Olen myös sairastunut ja joutunut sairaalaan yksikseni, jolloin todella tajusin kuinka ohut turvaverkkoni on. Eri elämänmuutosten vuoksi olen tähän tilanteeseen joutunut ja voin sanoa, että yritys muuttaa sitä aktiivisesti ei helposti tuota hedelmää kypsemmällä iällä. 

En ymmärrä mielensäpahoittajia tässä ketjussa: miten se toisen ihmisen kokema yksinäisyys voikin häiritä niin paljon? Silloin kannattaa olla todella tyytyväinen omaan tilanteeseensa, jos yksinäisyyden tunteet ovat niin vieraita. Perhemenoihin vedotaan niin tavallisen arjen kuin kriisinaikana aivan yhtä tanakasti ja suorastaan loukkaannutaan siitä, että pitäisi oman ydinperheensä ulkopuolista elämää ajatella. Todennäköisesti tilitetään perheellisen juoruketjussa kuitenkin ja puhelimen näppäimmistö laulaa. Yksinäisillä ei ole juoruketjuja, kas siinä ero.

Ai et ymmärrä, että joku pahoittaa mielensä tästä syylistämisestä? Jos ei kiinnosta pitää yhteyttä työkavereihin vapaa-ajalla, niin syytetään teeskentelystä ja suunnitellaan, miten tämä kostetaan ja miten kylmästi aiotaan kohdella työkaveria tulevaisuudessa.

Ei se ole kosto, jos suojellakseen omia tunteitaan ei enää uskalla olla yhtä avoin ihmisten kanssa jotka kuvitteli kavereiksi/ystäviksi mutta olikin väärässä. Ehkä sinä pystyt esittämään kiinnostunuttta ja kaveria vaikket sitä oikeasti ole, mutta monet eivät pysty. Koska MEILLE se olisi esittämistä, ja siltä se meidän näkokulmasta tuntuu muidenkin tekemänä.

Itse en vain pysty ymmärtämään miten ja miksi joku haluaa esim. jutella hyvinkin henkilokohtaisista asioista jonkun kanssa, joka unohtuu sillä sekunnilla kun toimiston ovi painetaan kiinni. Kaikille pitää olla ystävällinen ja hoitaa tyohommat, mutta on eri asia toimia kuin ystävä (= puhua omista asioista ja käyttäytyä niinkuin toisen asiat kiinnostaisi, ehkä käydä jossain vapaa-ajan riennoissakin jne) jos siitä tietää itselle tulevan vain paha mieli.

Voit vaikka verrata tilanteeseen jossa henkilo käyttäytyy kuin haluaisi rakkausparisuhteen, mutta olikin vain seksin perässä - tilanne voi olla sille väärin käsittäneelle hyvin surullinen, eikä ole mikään kosto jos hän ei halua sen pelkkää seksiä haluavan kanssa olla enää tekemisissä muun kuin pakollisen.

Mielikuvat toisesta ihmisestä syntyvät aina omassa päässä. Toisen käytöksestä huomaa ensisijaisesti ne asiat, jotka tukevat omaa odotusta tältä henkilöltä. Rakkausparisuhdetta kaipaava huomaa seksiä haluavasta juuri ne asiat, jotka tukevat hänen rakkaudenkaipuutaan. Jos toinenkin henkilö olisi vain seksiä vailla, todennäköisesti hän huomaisi toisen käytöksestä ensisijaisesti ne asiat, jotka tukevat pelkästään toivetta seksisuhteesta. 

Mitä tulee ihmisten tapaan puhua henkilökohtaisista asioistaan, niin tässä monet ovat tosiaan hyvinkin avoimia. Ja vastaavasti toiset meistä taas huomattavasti varautuneempia. Mä kuulun jälkimmäiseen ryhmään, mutta en ole koskaan ajatellut, että asioistaan avoimesti lörpöttelevä olisi ystävyyttä vailla. Kyse on vain hänen meikäläistä avoimemmasta luonteestaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, minusta tuntuu että se mitä kaipaat on parisuhde. Toivottavasti sellaisen löydät vielä.

Tämä voi olla totta tai ei. Se ei kuitenkaan missään nimessä ollut syy miksi tämän ketjun perustin tai siis se, että pohtisin onko tämän yksinäisyyden ratkaisu parisuhde tai joku muu. Ei parisuhdekaan aina ole tie onneen. Se voi tällaisella hetkellä olla monelle se turvasatama, johon on helpompi palata ja veneensä rankan päivän jälkeen kiinnittää. Se olisi tuttua ja turvallista. Mutta ei kuitenkaan aina ja kaikilla.

En mä pohtinut, että yksinäisyyden apu olisi ehdottomasti puoliso. Yksinäisyydessä on se huono puoli, että ei ole oikein ketään. Ei ihmisiä joille puhua syvistä, mieltä askaruttavista asioista. Ei ole myöskään ihmisiä, joiden kanssa voisi olla yhdessä vahvempi kuin yksin. Tämmöisessä tilanteessa on melkein toissijaista miettiä olisiko se toinen ihminen tai ihmiset minkätasoinen läheinen. Se voisi olla hyvä ystävä, puoliso, sisarus, tukihenkilö. En mä näe siinä pelkistetyssä yksinäisyyden tilanteessa varaa erotella. Jos joku henkilö osoittaa halua auttaa niin kyllä mä silloin siihen tarttuisin. Tietenkin ideaalitilanteessa, jossa valinnanvaraa olisi niin omat preferenssit sitten alkaisivat vaikuttaa, mutta tämän ketjun aihealueen kontekstissa ei niinkään.

ap

Eilen taisi olla ensimmäinen ilta, kun oikeasti pelotti ja ahdisti. En saanut ajatuksiani pois negatiivisesta ja kaikesta ikävästä lukemastani. Valo päällä pyörin sängyssäni ja yritin miettiä jotain muuta - mitä tahansa muuta, mutta ei se ole niin helppoa. Huomasin että aloin olla jo lähellä jonkinasteista paniikkikohtausta, joka ei ole ikinä mitenkään hauskaa. Halusin vain jonkun kertovan, että kaikki on ok, mutta eihän semmoista kukaan voi tietenkään yksinäiselle sanoa. Yritin rationalisoida asioita, hengittää syvään ja keskittyä yksinkertaisesti vain tuijottamaan seinään. En tiedä voittiko lopulta väsymys vai tepsivätkö keinoni, mutta jossain vaiheessa uni tuli ja nukuin siedettävästi aina kellon herätykseen saakka.

Onhan se naurettavaa, että aikuinen mies panikoi ja hätäilee, mutta minkä sitä itselleen voi. Pitää vain opetella olemaan vahvempi ja käsittelemään tunteensa. Toisen ihmisen huutaminen apuun on itsekästä ja vastuun siirtämistä toiselle, joka sitä ei edes välttämättä halua. Vaikka mulla olisi joku toinen lähellä en mä siltikään voisi kaataa kaikkia murheitani ja ahdistuksiani hänen suuntaansa ja odottaa hänen ratkaisevan ne. Ihmissuhde on vuorovaikutusta, jossa molempien pitää antaa siihen suhteeseen osansa.

Tämä oli ehkä oppimiskokemus. Seuraavalla kerralla, joita tulee varmasti, koska tunnen itseni, ehkä osaan käsitellä tilanteen paremmin ja aikuismaisemmin.

ap

Jäin miettimään tätä ketjua ja unohtui mainita sinulle, että minusta kirjoitat viisaasti ja sellaisia asioita, jotka itsellekin todella tuttuja. Sinulla on selvästi kykyä kirjoittaa ajatuksistasi ja tunteistasi. Löysin myös tästä ketjusta itseni hyvin ja ne kokemukset kuvastivat hyvin elämääni. Kirjoitinkin tuon yhden pidemmän viestin jo tänne elämästäni. Samalla ikävää kuulla, että sinua on ahdistanut. Itselle se on välillä tuttua ja monet yöt olen valvonut. Niitä hetkiä tulee välillä ja siinä ei ole mitään hävettävää. Jokainen voi saada niitä kokemuksia, vaikka olisi kuinka paljon läheisiä joten miksei yksinäinen ihminen joskus kokisi sellaista. Minusta se on ihan luonnollinen reaktio, vaikka tietenkin kurja ja toivon, ettet häpeä itseäsi, kun ei siihen ole mitään syytä. Itselläkin on välillä vaikeaa ja minulla juuri tuota epätodellisuuden tunnetta usein ja huomaan vaan elämän menevän kuin sumussa. Sitten sitä välillä herääkin ja tajuaa kuinka elämä on taas pysähtynyt kuin paikalleen ja mistään ei meinaa tulla mitään. Yksinäisyys on kurja asia, vaikka sitä kestää niin silti kaipaa ihmissuhteita kuitenkin.

Itsekin olen todella yksinäinen ja samalla mietin aina etteivät sellaiset ihmiset kohtaa joilla on sama tilanne. Liian usein huomaa sen, ettei toinen välttämättä ymmärrä sellaisen ihmisen elämää joka on yksinäinen. Itsekin usein huomaan sen ja on vaikeaa edes puhua näistä jutuista kenellekään. Sitä tuntee itsensä epäonnistuneeksi ja häpeää tilannettaan. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että saisit ihmisiä elämääsi. Kirjoitat hyvin ja asiaa johon on helppo samaistua. Minusta vaikutat myös mielenkiintoiselta ihmiseltä joten älä vähättele itseäsi. Terveisin sinua nuorempi aika samassa tilanteessa oleva nainen. Jos nyt vielä käyt tässä ketjussa, mutta halusin kirjoittaa tämän.

Minulle tämä on ihan normaalielämää, ei ole perhettä, ei vanhempia, ei sisaruksia. Ainoa sosiaalinen kontaktini on töissä. Ns kaverini ovat yhteydessä minuun harvoin ja en jaksa olla aina se aktiivinen osapuoli joten olen antanut kaiken vaan olla.

Helpottaa iän myötä. Itsekin olisin vielä 30-vuotiaana kärsinyt kovasti tästä tilanteesta juuri yksinäisyyden ja ehkä pelkojen takia, mutta nyt 45 v:nä ei heilauta yhtään. Minulla ei ole yhtään läheistä ihmissuhdetta (ei miestä, kumppania, kavereita, ystäviä, töissä olen kiusattu ja syrjitty, vanhemmat kuolleet, muuhun sukuun ei koskaan ollut yhteyksiä). Mutta minä olen tottunut ja jopa oppinut nauttimaan yksinäisyydestä. Jotenkin on helpottavaa, että vaikka kuolisin tähän se ei liikuttaisi ketään, kukaan ei jäisi suremaan. Eikä minunkaan tarvitse murehtia kenenkään selviämistä, muut ihmiset on minulle ihan sama koska en niitä edes tunne.