Tämä eristäytyneisyyden aika sai mut viimein tajuamaan miten yksin olen

Vierailija kirjoitti:

Sama, mutta ei ole sukua. Eikä ystäviä. Olen yrittänyt pitää työkavereihin yhteyttä chatillä jota työssämme siis käytetään jatkuvasti, mutta vaikka kyllä vastaavat, ei kukaan viesti oma-aloitteisesti. En taida viitsia enää itsekään yrittää, jos vaikka vain häiritsen.

Tuntuukin että on ollut ihan valheellista tuntea jotain sosiaalisuutta töissä kun kollegoiden kanssa on rupatellut - jos he oikeasti olisivat kiinnostuneet, kai se jatkuisi nytkin. Tainnut ollakin siis enemmän sitä että livenä ei vain ole niin helppoa jättää vastaamatta tai vastata lyhyesti ja viiveellä. Nyt siis kaikki tämä (kuvitteellinen) ainoa sosiaalinen aspekti elämässäni on poissa, ja näkee tuskallisen selvästi miten kukaan ei ota yhteyttä, eikä kysy miten menee.

Ymmärtäkää se, että kaikki ihmiset elävät omanlaistaan elämää ja se, etteivät jotkut ota yhteyttä, ei merkitse yhtään mitään.

Jatkakaa te sosiaaliset yhteydenottoja, jos katsotte sen tarpeelliseksi, ne jotka eivät tarvitse tiivistä yhteyttä, osaavat kyllä viestittää jos eivät halua jatkuvia viestipommeja.

Älkää kuitenkaan loukkaantuko siitä, jos joku ei jaksa viesteillä jatkuvasti. Itse ainakin rasitun jatkuvasta viestittelystä, sori siitä.

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin. jos mulla ei olisi miestäni, mulla ei taitaisi olla oikein ketään. Ei mun kanssa kukaan viestittele eikä soittele edes. Itse olen yrittänyt kysellä kavereilta ja ystäviltä että mites sulla menee, ja yrittänyt viritellä keskustelua, että olisi jotain muutakin kuin mies jonka kanssa olla tekemisissä, mutta kysymykseeni "hei, mites sulla menee? Oletko pysynyt terveenä? " tulee vastaukseksi "joo, ollaan terveitä..."

eli minulta ei edes kysytä mitä minulle kuuluu. Kukaan ei soita eikä vastaa soittoihini. Että aika erikoista on lukea /kuunnella miten hirrrveän yhteisöllisiä nyt ollaan, kun itsellä tosiaan sosiaalinen elämä kaikilla rintamilla pysähtyi kuin seinään. 

Miehestä olen kiitollisempi kuin koskaan.

Mulla on täsmälleen sama tilanne! Jotenkin lohduttavaa että on samassa tilanteessa olevia. Muistelen kyllä kauhulla aikaa jolloin ei ollut edes sitä miestä, joten olen tosi kiitollinen hänestä nyt ja ymmärrän tosi yksinäisten tuskaakin.

Ja työkaverit on vaan työkavereita. Ikävää jos joku luuli enemmän, mutta ei siinä kukaan ole valehdellut jos työkaveri on töissä mukava, mutta vapaalla ei tekemisissä. Toki siihen pettyy jos luuli muuta, mutta minkä sille voi. Ei niille nyt kannata suuttuakaan yhtäkkiä.

Vierailija kirjoitti:

Me hoidetaan miehen kanssa omat työt etänä, ja sen lisäksi kotona on kaksi koululaista ja yksi neljävuotias. Kukaan ei ole kysynyt multa nyt viikon aikana, että miten menee. Ei kukaan.

Ketään ei vain kiinnosta. Ja kyllä, olen laittanut viestiä joillekin, mutta aika väkinäistä on. Eilen illalla suihkussa itkin väsymystä, ahdistusta ja yksinäisyyttä ja vannoin, että en auta ketään enää koskaan.

Älä päästä tuota kostomentaliteettia pintaan. Jos jotakuta pystyt auttamaan jotenkin, auta. Älä mieti sitä, oletko itse saanut apua kun olet tarvinnut. Elämä ei ole kilpailu. On kyse vain hyvyydestä ja pahuudesta. Ihmisen mitta näin kärjistetysti.

Pakko myöntää että nyt on ikävän vahingoniloinen olo entisille kavereille joita ei kiinnostanut seurani, kohtelivat tosi tökerösti kun oli hetken uusi paras kaveri. Ei koskaan kysyneet multa takaisin mitään, joten lakkasin yrittämästä ottaa kontaktia enää. Tiedän että osa on karanteenissa ja ovat yksinäisiä nyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ap, ettei tämä lohduta sua mutta samassa tilanteessa olevia on tosi monta. Minullakin on sellainen työpaikka, että syödään aina lounaat yhdessä, välillä aamupalakin, kahvitauot ja afterworkit. On hauskaa ja jutellaan aika henkilökohtaisia juttujakin. Olen ollut samassa työpaikassa pitkään ja työkaverit ovat paljolti sosiaalista verkostoani. Kunnes tämä koronavirus on tuonut esille, että kyse on todellakin vain työkaveruudesta. Tällä hetkellä kaikki ovat kaivautuneet omiin poteroihinsa perheidensä pariin ja minä perheettömänä olen vähän hämilläni vaikkakin ymmärrän kyllä. Toisaalta koen, että olen siinä mielessä onnekas, että minulla on työpaikka missä viihdyn, ei ole ilmapiiriongelmia yms., päinvastoin. 

Mun mielestä on ihan luonnollista, että näinkin erikoisessa tilanteessa ihmiset ovat ensisijaisesti huolissaan perheenjäsenistään, joihin lasken tässä yhteydessä kuuluvan myös vanhemmat ja mahdolliset sisaruksetkin. Ja jos olet lukenut ketjuja koululaisten etäopiskelusta sekä päiväkodeista, niin aika monella perheellisellä saattaa olla nyt kädet täynnä töitä ihan just niiden lastensa vuoksi. Jos lapsilta on vielä lähtenyt harrastukset eikä kavereitakaan voi nyt tavata, vanhempien on oikeasti panostettava perheen kanssa olemiseen. Monille vanhemmille perhe on nyt toinen työpäivä varsinaisen työpäivän päälle. 

Ja monelle yksinäiselle/perheettömälle on ikääntyneiden vanhempien ja muiden riskiryhmiin kuuluvien sukulaisten ja tuttavien kauppa- ja apteekkikeikkojen hoitaminen toinen työpäivä varsinaisen työpäivän päälle. Sillä erotuksella että kotona ei ole ketään, ketään et näe kun ostoskassitkin pitää jättää ovien taakse ja minkäänlaista tukea/yhteisöllisyyttä ei itse saa. Ihan oikeasti tämä tilanne on todella kurja kaikille, mutta jostain syystä yksinäisen pitää selviytyä tästä(kin) yksin. Ei kukaan kysele kuulumisia tai kuinka voit, ehei vaan ainoastaan pyydetään ja vaaditaan palveluksia kun sinä olet perheetön ja sulla on aikaa ja nuorempana joudat sairastamaankin..

Näissä olosuhteissa kannattaa olla sen verran itsekäs, että ei riskeeraa omaan terveyttään minkään tuttavien vuoksi. Lähisuku on eri asia, jos välit näihin sukulaisiin on muutenkin läheiset ja lämpimät. 

Yksinäisyys ei haittaa, vielä kun saisi olla rauhassa ja varman päällä. 

Vierailija kirjoitti:

Me hoidetaan miehen kanssa omat työt etänä, ja sen lisäksi kotona on kaksi koululaista ja yksi neljävuotias. Kukaan ei ole kysynyt multa nyt viikon aikana, että miten menee. Ei kukaan.

Ketään ei vain kiinnosta. Ja kyllä, olen laittanut viestiä joillekin, mutta aika väkinäistä on. Eilen illalla suihkussa itkin väsymystä, ahdistusta ja yksinäisyyttä ja vannoin, että en auta ketään enää koskaan.

Sinun miehesi on se, jonka pitäisi kysyä sinulta miten menee. Ja sinun häneltä. Oletteko kysyneet? Jos ette, teillä on ongelma. Se ei ole perheenne ulkopuolisten syytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut nyt vuosia yksinäinen erinäisten elämäntapahtumien myötä. Minulla on äitini sekä pari tuttavaa joita tapaan muutamia kertoja vuodessa. Lisäksi jäin vuodenvaihteessa työttömäksi. Tämä korona-aika ei ole oikeastaan muuttanut elämääni muuten kuin että uimahalliin ei pääse ja koitan kaupassa käydessäni ostaa enemmän ruokaa kerralla jotten joutuisi usein siellä käymään.

Olen kyllä jo aiemmin ymmärtänyt kuinka yksin olen. Joitain vuosia sitten ollessani silloinkin vailla säännöllistä päivätyötä tajusin että jos kuolisin kotonani, ei minua välttämättä kaivattaisi viikkokausiin. Sain soittoja lähinnä työkeikkoja tarjoavalta vuokrafirmalta mutteivät hekään loputtomiin perään soittele jos ei koskaan vastaa.

Tämän koronan myötä yksinäisyys tuli vähän aikaa sitten taas kouriintutuvasti esiin. Tuossa yksi ilta oli vähän kummallinen olo ja tajusin että jos sairastuisin ja joutuisin karanteeniin 14 päiväksi niin olisin kyllä täysin yksin sen 14 päivän ajan. Äitini kuuluu riskiryhmään enkä missään nimessä voisi häneltä pyytää apua esim. ostosten hoitamiseen. No, kummallinen olo meni nopeasti ohi mutta aion nyt pitää huolen että mulla on jatkuvasti ainakin viikon ruoat täällä. Kaippa sitä hätätapauksessa voisin naapurilta kehdata pyytää apua. Asun kuitenkin kaupungissa periaatteessa ihmisten keskellä.

Vaikka elämän normaali rytmi ei radikaalisti muutukkaan niin voi tämmöinen muuttunut tilanne saada silti tajuamaan jotain uutta itsestään - näin ainakin mulle kävi. Aiemmin mä pystyin elämään jonkinlaisessa kuplassa, jossa ajoittainen sosialisointi ja samoina päivinä olevat tapahtumat rytmittivät arkea ja saivat aikaan valheellisen kuvan tukiverkkojen ja sosiaalisten piirien ympäröimästä ihmisestä. Nyt tajusin, että enhän minä tuota ole. Olen vain hyvin yksinäinen mies, joka ei aikuisenakaan ole onnistunut keräämään ympärilleen kuin tuttuja, puolituttuja ja työ/harrastuskavereita. On mulla varmaan muutama oikea ystäväkin, mutta he ovat tällä hetkellä ymmärrettävästi perheidensä parissa. 

Mä pyrin nyt vain huolehtimaan vanhemmistani parhaani mukaan ja siirtämään omat huolet taka-alalle. Kyllä useinkin ajatuksissa ahdistaa ja pelottaa, mutta en mä sitä voi kellekään kertoa. On vain odotettava, että se tunne menee ohi ja sulkea ajatukset todellisuudelta hetkeksi. En tiedä miten tätä pidempään kestää. Epävarmuus painaa mieltä ja en kykene näkemään mitään positiivista. Pakko kai se on jotenkin.

ap

Ymmärrän sua. Mä olen syntynyt yhteisölliseen perheeseen ja sukuun. Mulle kaikista läheisimmät ja luotettavimmat ihmiset elämässäni ovat aina olleet sukulaisiani. On mulla ystäviä ja kavereitakin, mutta mun "luottoihmiset" ovat kaikki sukulaisiani. Minkä tahansa kriisin kohdalla perhe ja suku on olleet just ne, jotka ovat olleet tukena ja apuna. Kun olen ollut sairaana ja joutunut sairaalaan, en edes ilmoittanut ystävilleni ja kavereilleni mitään ennenkuin pääsin kotiin. Perheen ja suvun tuki riitti oikein hyvin. Jos yks kaks menettäisin tämän jo useammasta sukupolvesta koostuvan tukiverkostoni, varmasti tuntisin itseni yksinäiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me hoidetaan miehen kanssa omat työt etänä, ja sen lisäksi kotona on kaksi koululaista ja yksi neljävuotias. Kukaan ei ole kysynyt multa nyt viikon aikana, että miten menee. Ei kukaan.

Ketään ei vain kiinnosta. Ja kyllä, olen laittanut viestiä joillekin, mutta aika väkinäistä on. Eilen illalla suihkussa itkin väsymystä, ahdistusta ja yksinäisyyttä ja vannoin, että en auta ketään enää koskaan.

Sinun miehesi on se, jonka pitäisi kysyä sinulta miten menee. Ja sinun häneltä. Oletteko kysyneet? Jos ette, teillä on ongelma. Se ei ole perheenne ulkopuolisten syytä.

Yritätkö sanoa että ystäviä ei kuulukaan kiinnostaa nyt ystävien asiat, vain oman perheen? No, niinhän se taitaa olla. Tai ainakin itsellä on. Tosin mulla on korkeintaan kavereita, ja omasta panostuksesta huolimatta ei olla kovin läheisiä enää. Ymmärrän todellakin tuon että ei tee mieli enää auttaa ja huolehtia yhtään muista, jos ei saa itse mitään välittämistä takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Teistä monella on todella pahoja asenne- ja ajatusongelmia. Mikäli teillä on poikaystävä/perheenjäsen/kaveri tms. niin ette todellakaan ole yksin. Omassa ajatusmallissanne on vika jos tunnette itsenne yksinäiseksi.

Todella yksin on vain se, jolla ei ole kumppania/perheenjäsentä tai ystävää.

Kyllä parisuhteessakin voi tuntea itsensä täysin yksinäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

"Nyt on kuitenkin saattanut paljastua missä kohtaa prioriteettilistaa sitä itse sijaitseekaan ja se on monelle (myös minulle) tullut yllätyksenä, ja aiheuttanut yhä suurempaa yksinäisyyden tunnetta ja kaipuuta toisen ihmisen luo."

Nimenomaan näin. Jos itsellä ainoat sosiaaliset piirit on ne työkaverit, niin kyllä ne ovat itselle merkityksellisiä. Tämä tilanne kuitenkin näyttää nyt raadollisesti sen, että toisin päin, sille toiselle osapuolelle, kyseessä onkin vain kohtelias ajantappo kenen tahansa kanssa.

Ei se sinänsä väärin ole, mutta aika epäempaattinen saa olla jos ei ymmärrä miksi se siitä yksinäisestä tuntuu pahalta huomata ettei merkinnytkään mitään sille toiselle, jonka kanssa on ehkä vuosia jutellut jopa tunteja päivittäin.

Itse varmaan sitten kiinnyn toisiin epätavallisen voimakkaasti, koska luen tuossa vaiheessa sen työtoverin jo vähintään kaveriksi, jos ei jopa ystäväksi. Kun sen menettää, vaikka kyseessä olikin vain oma haavekuva, niin tuntuuhan se pahalta ja on vaikea enää suhtautua siihen kollegaan samalla lailla. Ihan omia tunteitaan suojellakseen. Mikään ei muuttunut, mutta kaikki muuttui.

Entä tunnetko empatiaa tätä työkaveria kohtaan, joka on jutellut sinulle töissä eikä ole edes ajatellut että pidät sitä jopa ystävyytenä? Ei tulisi itselläni edes mieleen.

Miksi sain alapeukun? Vaikka minulla on nyt mies, olin tosi monta vuotta ihan yksin, ei perhettä. Kun jouduin yllättäen sairaalaan jouduin olla sielläkin ihan yksin, kukaan ei voinut tuoda mulle tavaroitani tai ollut tukemassa. Muistan tosi hyvin miltä se tuntui. Jostain syystä kaverit eivät ole koskaan olleet erityisen kiinnostuneita minusta, vain mieheni todella välittää minusta. Tiedän miltä se tuntuu että on ilman tukiverkkoja. Tiedän myös että miehelleni voisi tapahtua mitä vaan koska vaan ja olisin taas samassa tilanteessa. Ei kai saakaan olla empaattinen vaikka nyt on vähän eri tilanne itsellä? En halunnut loukata

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me hoidetaan miehen kanssa omat työt etänä, ja sen lisäksi kotona on kaksi koululaista ja yksi neljävuotias. Kukaan ei ole kysynyt multa nyt viikon aikana, että miten menee. Ei kukaan.

Ketään ei vain kiinnosta. Ja kyllä, olen laittanut viestiä joillekin, mutta aika väkinäistä on. Eilen illalla suihkussa itkin väsymystä, ahdistusta ja yksinäisyyttä ja vannoin, että en auta ketään enää koskaan.

Sinun miehesi on se, jonka pitäisi kysyä sinulta miten menee. Ja sinun häneltä. Oletteko kysyneet? Jos ette, teillä on ongelma. Se ei ole perheenne ulkopuolisten syytä.

Yritätkö sanoa että ystäviä ei kuulukaan kiinnostaa nyt ystävien asiat, vain oman perheen? No, niinhän se taitaa olla. Tai ainakin itsellä on. Tosin mulla on korkeintaan kavereita, ja omasta panostuksesta huolimatta ei olla kovin läheisiä enää. Ymmärrän todellakin tuon että ei tee mieli enää auttaa ja huolehtia yhtään muista, jos ei saa itse mitään välittämistä takaisin.

Yritän sanoa, että jos tässä tilanteessa kumppanilta ei saa tukea tai se ei riitä, ystäviin/kavereihin kohdistettu kostonhalu ei mielestäni johdu ystävien käytöksestä vaan pettymyksestä omaan kumppaniin. Tämä on niin poikkeuksellinen tilanne, että jokaisen pitäisi ymmärtää jos juuri nyt ei riitä aikaa kavereille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teistä monella on todella pahoja asenne- ja ajatusongelmia. Mikäli teillä on poikaystävä/perheenjäsen/kaveri tms. niin ette todellakaan ole yksin. Omassa ajatusmallissanne on vika jos tunnette itsenne yksinäiseksi.

Todella yksin on vain se, jolla ei ole kumppania/perheenjäsentä tai ystävää.

Kyllä parisuhteessakin voi tuntea itsensä täysin yksinäiseksi.

Olisikohan nyt h-hetki alkaa parantaa parisuhdettaan? Mietin vain, että jos tällaisessa tilanteessa (jollaista ei ole ollut sitten sotien jälkeen kertaakaan) ei saa tukea omalta puolisoltaan, niin eiköhän kannattaisi  tehdä asialle jotain. Vai onko muutenkin tarkoitus laittaa avioeropaperit vetämään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut nyt vuosia yksinäinen erinäisten elämäntapahtumien myötä. Minulla on äitini sekä pari tuttavaa joita tapaan muutamia kertoja vuodessa. Lisäksi jäin vuodenvaihteessa työttömäksi. Tämä korona-aika ei ole oikeastaan muuttanut elämääni muuten kuin että uimahalliin ei pääse ja koitan kaupassa käydessäni ostaa enemmän ruokaa kerralla jotten joutuisi usein siellä käymään.

Olen kyllä jo aiemmin ymmärtänyt kuinka yksin olen. Joitain vuosia sitten ollessani silloinkin vailla säännöllistä päivätyötä tajusin että jos kuolisin kotonani, ei minua välttämättä kaivattaisi viikkokausiin. Sain soittoja lähinnä työkeikkoja tarjoavalta vuokrafirmalta mutteivät hekään loputtomiin perään soittele jos ei koskaan vastaa.

Tämän koronan myötä yksinäisyys tuli vähän aikaa sitten taas kouriintutuvasti esiin. Tuossa yksi ilta oli vähän kummallinen olo ja tajusin että jos sairastuisin ja joutuisin karanteeniin 14 päiväksi niin olisin kyllä täysin yksin sen 14 päivän ajan. Äitini kuuluu riskiryhmään enkä missään nimessä voisi häneltä pyytää apua esim. ostosten hoitamiseen. No, kummallinen olo meni nopeasti ohi mutta aion nyt pitää huolen että mulla on jatkuvasti ainakin viikon ruoat täällä. Kaippa sitä hätätapauksessa voisin naapurilta kehdata pyytää apua. Asun kuitenkin kaupungissa periaatteessa ihmisten keskellä.

Vaikka elämän normaali rytmi ei radikaalisti muutukkaan niin voi tämmöinen muuttunut tilanne saada silti tajuamaan jotain uutta itsestään - näin ainakin mulle kävi. Aiemmin mä pystyin elämään jonkinlaisessa kuplassa, jossa ajoittainen sosialisointi ja samoina päivinä olevat tapahtumat rytmittivät arkea ja saivat aikaan valheellisen kuvan tukiverkkojen ja sosiaalisten piirien ympäröimästä ihmisestä. Nyt tajusin, että enhän minä tuota ole. Olen vain hyvin yksinäinen mies, joka ei aikuisenakaan ole onnistunut keräämään ympärilleen kuin tuttuja, puolituttuja ja työ/harrastuskavereita. On mulla varmaan muutama oikea ystäväkin, mutta he ovat tällä hetkellä ymmärrettävästi perheidensä parissa. 

Mä pyrin nyt vain huolehtimaan vanhemmistani parhaani mukaan ja siirtämään omat huolet taka-alalle. Kyllä useinkin ajatuksissa ahdistaa ja pelottaa, mutta en mä sitä voi kellekään kertoa. On vain odotettava, että se tunne menee ohi ja sulkea ajatukset todellisuudelta hetkeksi. En tiedä miten tätä pidempään kestää. Epävarmuus painaa mieltä ja en kykene näkemään mitään positiivista. Pakko kai se on jotenkin.

ap

Ymmärrän sua. Mä olen syntynyt yhteisölliseen perheeseen ja sukuun. Mulle kaikista läheisimmät ja luotettavimmat ihmiset elämässäni ovat aina olleet sukulaisiani. On mulla ystäviä ja kavereitakin, mutta mun "luottoihmiset" ovat kaikki sukulaisiani. Minkä tahansa kriisin kohdalla perhe ja suku on olleet just ne, jotka ovat olleet tukena ja apuna. Kun olen ollut sairaana ja joutunut sairaalaan, en edes ilmoittanut ystävilleni ja kavereilleni mitään ennenkuin pääsin kotiin. Perheen ja suvun tuki riitti oikein hyvin. Jos yks kaks menettäisin tämän jo useammasta sukupolvesta koostuvan tukiverkostoni, varmasti tuntisin itseni yksinäiseksi. 

Meillä ei ole koskaan ollut mitään suurempaa yhteisöllisyyttä suvussa. Välit ovat kaikkiin ihan hyvät ja tykkään nähdä sukulaisiani, mutta ei meillä mitään sukukokouksia ole ikinä ollut, eikä oikeastaan kukaan sukulaisistani tiedä mun elämästä kuin sen ihan pinnallisen. Vanhemmat ja sisarukset ovat aina olleet mulle se läheisin osa. Ei tässäkään mitään normaalia suurempaa ole ollut, mutta näin yksinäisenä olen itsekkäästi tukeutunut jopa vielä aikuisiällä heihin niin vaikeuksissa kuin jos olen kaivannut seuraa tai puhekaveria. Noloahan se on, jos 35-vuotias mies joutuu kirjoittamaan lähimmäksi omaisekseen äitinsä, mutta näin tämä on vain mennyt.

Nyt tämä iskee päin kasvoa, kun en ole asialle mitään tehnnyt. En ole hankkinut sitä laajempaa tukiverkkoa tai löytänyt itselleni kumppania, jonka kanssa nämä kriisit selvittäisimme. Itse joudun tämän kanssa kamppailemaan ja pyrkiä samalla parhaani mukaan muita auttamaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut nyt vuosia yksinäinen erinäisten elämäntapahtumien myötä. Minulla on äitini sekä pari tuttavaa joita tapaan muutamia kertoja vuodessa. Lisäksi jäin vuodenvaihteessa työttömäksi. Tämä korona-aika ei ole oikeastaan muuttanut elämääni muuten kuin että uimahalliin ei pääse ja koitan kaupassa käydessäni ostaa enemmän ruokaa kerralla jotten joutuisi usein siellä käymään.

Olen kyllä jo aiemmin ymmärtänyt kuinka yksin olen. Joitain vuosia sitten ollessani silloinkin vailla säännöllistä päivätyötä tajusin että jos kuolisin kotonani, ei minua välttämättä kaivattaisi viikkokausiin. Sain soittoja lähinnä työkeikkoja tarjoavalta vuokrafirmalta mutteivät hekään loputtomiin perään soittele jos ei koskaan vastaa.

Tämän koronan myötä yksinäisyys tuli vähän aikaa sitten taas kouriintutuvasti esiin. Tuossa yksi ilta oli vähän kummallinen olo ja tajusin että jos sairastuisin ja joutuisin karanteeniin 14 päiväksi niin olisin kyllä täysin yksin sen 14 päivän ajan. Äitini kuuluu riskiryhmään enkä missään nimessä voisi häneltä pyytää apua esim. ostosten hoitamiseen. No, kummallinen olo meni nopeasti ohi mutta aion nyt pitää huolen että mulla on jatkuvasti ainakin viikon ruoat täällä. Kaippa sitä hätätapauksessa voisin naapurilta kehdata pyytää apua. Asun kuitenkin kaupungissa periaatteessa ihmisten keskellä.

Vaikka elämän normaali rytmi ei radikaalisti muutukkaan niin voi tämmöinen muuttunut tilanne saada silti tajuamaan jotain uutta itsestään - näin ainakin mulle kävi. Aiemmin mä pystyin elämään jonkinlaisessa kuplassa, jossa ajoittainen sosialisointi ja samoina päivinä olevat tapahtumat rytmittivät arkea ja saivat aikaan valheellisen kuvan tukiverkkojen ja sosiaalisten piirien ympäröimästä ihmisestä. Nyt tajusin, että enhän minä tuota ole. Olen vain hyvin yksinäinen mies, joka ei aikuisenakaan ole onnistunut keräämään ympärilleen kuin tuttuja, puolituttuja ja työ/harrastuskavereita. On mulla varmaan muutama oikea ystäväkin, mutta he ovat tällä hetkellä ymmärrettävästi perheidensä parissa. 

Mä pyrin nyt vain huolehtimaan vanhemmistani parhaani mukaan ja siirtämään omat huolet taka-alalle. Kyllä useinkin ajatuksissa ahdistaa ja pelottaa, mutta en mä sitä voi kellekään kertoa. On vain odotettava, että se tunne menee ohi ja sulkea ajatukset todellisuudelta hetkeksi. En tiedä miten tätä pidempään kestää. Epävarmuus painaa mieltä ja en kykene näkemään mitään positiivista. Pakko kai se on jotenkin.

ap

Ymmärrän sua. Mä olen syntynyt yhteisölliseen perheeseen ja sukuun. Mulle kaikista läheisimmät ja luotettavimmat ihmiset elämässäni ovat aina olleet sukulaisiani. On mulla ystäviä ja kavereitakin, mutta mun "luottoihmiset" ovat kaikki sukulaisiani. Minkä tahansa kriisin kohdalla perhe ja suku on olleet just ne, jotka ovat olleet tukena ja apuna. Kun olen ollut sairaana ja joutunut sairaalaan, en edes ilmoittanut ystävilleni ja kavereilleni mitään ennenkuin pääsin kotiin. Perheen ja suvun tuki riitti oikein hyvin. Jos yks kaks menettäisin tämän jo useammasta sukupolvesta koostuvan tukiverkostoni, varmasti tuntisin itseni yksinäiseksi. 

Meillä ei ole koskaan ollut mitään suurempaa yhteisöllisyyttä suvussa. Välit ovat kaikkiin ihan hyvät ja tykkään nähdä sukulaisiani, mutta ei meillä mitään sukukokouksia ole ikinä ollut, eikä oikeastaan kukaan sukulaisistani tiedä mun elämästä kuin sen ihan pinnallisen. Vanhemmat ja sisarukset ovat aina olleet mulle se läheisin osa. Ei tässäkään mitään normaalia suurempaa ole ollut, mutta näin yksinäisenä olen itsekkäästi tukeutunut jopa vielä aikuisiällä heihin niin vaikeuksissa kuin jos olen kaivannut seuraa tai puhekaveria. Noloahan se on, jos 35-vuotias mies joutuu kirjoittamaan lähimmäksi omaisekseen äitinsä, mutta näin tämä on vain mennyt.

Nyt tämä iskee päin kasvoa, kun en ole asialle mitään tehnnyt. En ole hankkinut sitä laajempaa tukiverkkoa tai löytänyt itselleni kumppania, jonka kanssa nämä kriisit selvittäisimme. Itse joudun tämän kanssa kamppailemaan ja pyrkiä samalla parhaani mukaan muita auttamaan.

ap

Mulla oli äiti lähin omainen 43-vuotiaaksi asti enkä kokenut asiaa noloksi. En ole koskaan ollut naimisissa ja esikoiseni täytti 18, kun minä täytin 43. Silloin laitoin esikoiseni lähimmäksi omaisekseni. Pun poikani on sua muutaman vuoden nuorempi sinkkumies ja minä olen hänen lähin omaisensa. En osaa pitää sitäkään nolona. 

Mä olen tavallaan kiitollinen erityisesti äidilleni, jolle on aina ollut tärkeää juhlistaa perheen ja lähisuvun kanssa kaikki syntymäpäivät ja nimipäivätkin. Mitä enemmän suku on kasvanut hänen lastensa puolisoiden, lastenlastensa, lastenlastensa puolisoiden ja lastenlastenlastensa myötä, sitä enemmän vuodessa kokoonnutaan joulun, itsenäisyyspäivän, pääsiäisen, vappupäivän, äitienpäivän, isänpäivän ja kekrin lisäksi. On ollut mukava huomata, että nuorempi sukupolvikin on löytänyt puolisot, joille tällainen yhteisöllisyys sopii.  Muutenkin ollaan autettu toisiamme puolin ja toisin muuttoapuna, lastenvahteina, lemmikkien hoitajina, kukkien kastelijoina lomien aikoina jne. Etuna tietysti se, että koko kööri asuu 10 kilometrin säteellä toisistaan. 

Moni pitäisi tällaista yhteisöllisyyttä kauhistuksena ja onhan tämä välillä ollut vähän raskastakin. Kun ei olisi yhtään huvittanut lähteä jonnekin tai järjestää jotain. Silti on aina menty ja järjestetty ja hyvä niin. 

Mulle työkaverit on tosi tärkeitä, jaetaan töissä paljon omia asioita ja ovat tosi mahtavia tyyppejä. On omituista ettei nyt nähdä, mutta en ole ajatellut että pitäisi erityisesti olla tekemisissä, meillä riskiryhmäläinen perheessä, ollaan eristäydytty, tehdään etätöitä ja yritetään pitää päät kasassa. Ihan perusarkijuttujen säätämiseen on mennyt tuhottomasti energiaa, kun kauppaan ei oikein uskalla mennä, vanhemmat on riskiryhmää ja heidän asioita pitää hoitaa jne.

Kyllä mä mietin työkavereita ja toivon että he selviää tilanteesta hyvin, somessa heidän kuulumisiaan yritän seurata mutta tilanne on niin outo ja tuntuu että jaksaminen on kortilla, joten varsinainen yhteydenpito on minimissä. Ei se tarkoita että olisin feikannut kiinnostusta tai jotain sellaista ja todella toivon ettei kukaan työkaveri niin ajattele vaikka en erikseen kuulumisia ole kysellyt.

Luen suurella mielenkiinnolla pohdintojanne. Olen itse tuntenut samankaltaisia ulkopuolisuuden tunteita, vaikka meilläkin on kiva työyhteisö ja normaalitilanteessa hyvinkin paljon sosiaalista kanssakäymistä. Mietiskelenkin, että missä menee aidon ystävyyden ja kohteliaan työtoveruuden raja? Sairaalavierailussa? Off-Hours viestittelyssä? Yksityisasioiden jakamisessa?

Halaamisessa?