Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?

Todella mielenkiintoinen aihe ja hienoja kertomuksia erilaisista elämistä. Vau!

Itse tulen ekstrovertista ja hieman jopa pröystäilevästä suvusta, jotka rakastavat järjestää juhlia ja näkyä.

Vieraita tuli niin ei saanut pöydäsyä ottaa ekana mitään. Nykyään lapset ekana pöytään ja minä minä minä.

Tuttua on. Äitini yritti kasvattaa tuohon ja lapsena tietty tein mitä sanottiin. Nyt olen 41 v ja monet kerrat ensimmäisenä olen kahvipöytään mennyt. Saan näkyä ja kuulua.

Äitini ihaili titteleitä ja puhui herroista, jos joku oli koulutukselta lääkäri ym. Naapureille ei saanut näkyä ja joka päivä äiti mietti mitä naapuritkin mistäkin asiasta sanoo. Kaikkea mitä ns herrat teki niin pidettiin kuitenkin turhana ja naureskeltiin ja pilkattiinkin esim jos joku matkusteli tai piti isot juhlat tai muuten törsäsi rahaa.

Olen syntynyt 80-luvun lopulla, ja mulle on opetettu että jos itse järjestää juhlat, ottaa itse viimeisenä pöydästä. Tämä siksi, että jos jokin uhkaa loppua niin riittää vieraille varmemmin.

Nykyään mieheni suvun puolelta tämä taas on hankalaa, koska he eivät koskaan haluaisi ottaa ruokaa ennen kuin emäntä on ottanut, tiedä sitten syytä.

Poikkeuksena iltatähti, eli oma mieheni, joka mm. lapsemme ristiäisissä riensi ensimmäisenä ottamaan äitinsä tekemää kääretorttua n. 1/4 palan koko tortusta koska onhan äitinsä sen juuri häntä varten tehnyt. Minua hävetti.

Vierailija kirjoitti:

Jos tämänkaltaisten ihmisten eteen menee isoissa koruissa (Glitteristä muovikoruja) ja tavallisessa kirkkaan punaisessa mekossa, niin eivät tiedä miten päin olisivat. Niin näyttävää ja hienostelevaa! Maksanut varmaan tonnin kaikki! Eihän noi voi pukeutua, miksi haluat näyttää prinsessalta ja kerätä huomiota.

Sitten kun samojen eteen menee "tavallisen näköisissä" vaatteissa, mutta ne oliskin aito Michael Kors laukku ja kallis 500e merkkitakki niin ei asia kiinnosta ollenkaan, jos kyseessä on "tavallisen näköiset" vaatteet ja asusteet, jotka ei kiinnitä huomita tyylillä tai värillään mitenkään. Esim. perus musta laukku, mutta on oikeasti maksanut todella paljon. Eivät edes mieti sellaisten hintaa että ne voisivat olla kalliita, koska "tavallisen näköiset" on halpoja ja erikoiset on aina kalliita!

Tuo kirkkaanpunainen väri tuntuu olevan niin suomalaisille, kuin virolaisillekin liikaa.

Kun olin kerran menossa Viron laivalla kirkkaanpunaisessa kauniissa, avokaulaisessa juhlapuserossa. 

Minua kytättiin kaikkialla pahasti ja kosmetiikkaosastolla myyjä ei saanut silmiään irti minusta, luuli vissiin, että varastan, kun oli niin kirkuvan punainen pusero päällä, kyllä se tuntui järjettömältä.

Kun sitten koemielessä vaihdoin toiseen puseroon, kukaan ei enää kytännyt.

Mitäs pahaa tuossa "harmaassa ja näkymättömässä"  on? Nykyään näyttää olevan vallalla minä, minä, minä ja minun oikeuteni ja minun haluni ja minun tarpeeni.

Ruoka on ruokaa, vaikka menisi ottamaan pöydästä viimeisenäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tämänkaltaisten ihmisten eteen menee isoissa koruissa (Glitteristä muovikoruja) ja tavallisessa kirkkaan punaisessa mekossa, niin eivät tiedä miten päin olisivat. Niin näyttävää ja hienostelevaa! Maksanut varmaan tonnin kaikki! Eihän noi voi pukeutua, miksi haluat näyttää prinsessalta ja kerätä huomiota.

Sitten kun samojen eteen menee "tavallisen näköisissä" vaatteissa, mutta ne oliskin aito Michael Kors laukku ja kallis 500e merkkitakki niin ei asia kiinnosta ollenkaan, jos kyseessä on "tavallisen näköiset" vaatteet ja asusteet, jotka ei kiinnitä huomita tyylillä tai värillään mitenkään. Esim. perus musta laukku, mutta on oikeasti maksanut todella paljon. Eivät edes mieti sellaisten hintaa että ne voisivat olla kalliita, koska "tavallisen näköiset" on halpoja ja erikoiset on aina kalliita!

Tuo kirkkaanpunainen väri tuntuu olevan niin suomalaisille, kuin virolaisillekin liikaa.

Kun olin kerran menossa Viron laivalla kirkkaanpunaisessa kauniissa, avokaulaisessa juhlapuserossa. 

Minua kytättiin kaikkialla pahasti ja kosmetiikkaosastolla myyjä ei saanut silmiään irti minusta, luuli vissiin, että varastan, kun oli niin kirkuvan punainen pusero päällä, kyllä se tuntui järjettömältä.

Kun sitten koemielessä vaihdoin toiseen puseroon, kukaan ei enää kytännyt.

Tuli mieleen yksi toinenkin muisto suomalaisten värirajoittuneisuudesta - työkaveri ihmetteli oikeasti suureen ääneen, että miten mulla on joulunvihreä pusero, vaikka jouluhan meni jo!!??  Ja tämä tapahtui Helsingissä, ei Juupajoella. XD

Ei mua nyt noin radikaalisti ole kasvatettu kuin aloittajaa, mutta "kiltiksi tytöksi" kyllä. On siinä se hyvä puoli, että osaan käyttäytyä, ottaa muut huomioon ja ymmärrän, etten ole maailman napa. Olen kasvanut empaattiseksi ja olen mukava ihmisille, koska haluan olla. En siksi, että olisi pakko.

Jos huonoja puolia etsitään, niin olen välillä liiankin kiltti ja annan toisten kävellä ylitseni. Odotan muilta hyviä käytöstapoja ja petyn vähän, jos saankin vain tympeää käytöstä. Läheisille on tosi vaikea sanoa ei, koska en haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä.

Mua ei ole kasvatettu hiirulaiseksi. Jouduin kuitenkin koulukiusatuksi, minkä vuoksi halusin itse muuttua näkymättömäksi. Olen pukeutunut teini-iästä asti tylsiin vaatteisiin enkä käytä koruja. Jos ostaisin auton, niin haluaisin sen olevan hopeanvärinen.

Mun puolesta te rohkeat, ei-kiusatut ihmiset saatte vapaasti olla väripilkut tämän maan harmaassa ankeudessa.

Vierailija kirjoitti:

Harmaaksi ja näkymättömäksi yritettiin minuakin tehdä. Ja sitten päiviteltiin isoon ääneen, että miten sinulla voi olla noin huono itsetunto. Hyvä kysymys!

Kuulostaapa tutulta. Samoin päivittely siitä, että kun sinäkin se aina olet niin ujo etkä puhu kenellekään mitään. No tarpeeksi monta kertaa kun sukulaiset tai naapurit tekivät niin, etteivät kuulumisia kysellessään edes kuunnelleet vastaustani vaan alkoivat puhua paapattaa päälle tai lähtivät kesken kaiken pois, opin väkisinkin sen, ettei heille kannata juuri jutella mitään. Näin aikuisen näkökulmasta ajateltuna sukulais- ja muiden vierailujen pointti ei ikinä edes tuntunut olevan mukava ajanvietto yhdessä, vaan jokin muodon ja sosiaalisen paineen vuoksi vedetty esitys, jossa kukaan ei aidosti kuuntele ketään eivätkä ihmiset oikeasti edes nauti toistensa seurasta. Tästä tulikin mieleen, että myös sosiaalisissa suhteissa on ihannoitu tietynlaista harmautta ja huomaamattomuutta: älä paljasta itsestäsi mitään "outoa", älä innostu seurassa liikaa ainakaan selvinpäin, älä vaan käyttäydy niin, että muut joutuvat häpeämään sinua.

Siihen pisteeseen olen mennyt, etten koe tarvitsevani enää edes uusia aluskalsareita virttyneiden ja rikkinäisten tilalle. Tuntuu jotenkin rahan haaskaukselta. Tukkaani olen leikkauttanut viimeksi 15 vuotta sitten kampaajalla. Jos jotain hankin itselleni, kitkuttelen sen jälkeen viikkoja ruisleivällä ja pinaattikeitolla. Vanhemmillani oli aina asenne joka paikassa, että "antaa niiden kiireisimpien mennä ensimmäisinä". Esim. sukujuhlissa kun ne kiireisimmät sitten hakivat jo toista tai kolmatta kierrosta, oli meidän soveliasta mennä hakemaan pöydästä tarjottavia, mitä siellä nyt oli jäljellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet keski- ikäiset, varsinkin naiset on kasvatettu tuollain. " ei mun takia nyt tartte mitään laittaa, heittäkää multaa sitten vaan päälle kun kuolen" näin.

Tunnistin itseni! Just eilen sanoin aikuiselle lapselleni, että mulle ei sitte tarvi mitään hautajaisia järjestellä. Ihan sama vaikka mut poljettais suohon.

Joo, koitan parantaa tapani. T: keski-ikäinen akka :)

Tuo on niin raivostuttavaa. Minun äiti tekee samaa. 'Älkää sitten haudatko hautausmaalle, kun sen haudan ylläpito on niin vaikeaa ja sitoo vuosiksi. Heittäkää vaikka tuhkat metsään.' Voi v**tuje v**tu. Kerran sain tarpeekseni ja huusin takaisin, että mieti vähän kuinka paljon vaivaa meidän pitää sinun kuoleman jälkeen nähdä, kun pitää rekisteröidä se metsä hautapaikaksi ja saada maanomistajan lupa siihen jne jne. Helpoimmalla me päästään, kun kipataan sinun seurakunnan hautaan. Ei ole sen jälkeen puhunut tuhkien heittämisestä metsään. Tuo on niin ääretöntä itsekorostamista ja huomih*uoraamista, että otsasuoni räjähtää välittömästi. Säälin kovasti lapsiasi.

Siis niin tuttua. Kasvatetaan seinäruusuksi ja palvelijaksi. Ikinä ei saa muiden nähden syödä kunnolla, tarjoiluja korkeintaan maistetaan (ja kytätään, ettei lapsikaan saa ottaa kuin yhden keksin), joka juhlissa täytyy tunkea keittiöön auttamaan vaikkei tuntisi ketään juhlissa,  ei saa santsata kahvia vaikka tarjotaan, ei saa saapua minnekään ensimmäisenä eikä viimeisenä, ei saa nauraa liikaa, ei saa puhua liikaa, oikeastaan parempi jos ei ollenkaan...Lista on aivan loputon.

Tähän vielä yhdistetään se, että vääränlaisesta käytöksestä muistutetaan ja kiusataan vielä vuosien tai jopa kymmenien vuosien päästä. Koskaan ei voida muistella mitään sukujuhlia tai mukavia tapauksia, vaan aina täytyy lytätä toista. "Niissähän juhlissa Laura (7v. ) nauroi niin kovaa, että hävetti" "Niin Jussihan ahtoi niissä häissä lautasen täyteen herkkuja, vaikka kolme ihmistä sadasta ei ollut vielä ottanut edes kahvia"

Toivon Ap:lle ja kaikille muille alistetuille hyvää, omannäköistä elämää. Tehkää just niin kuin itse haluatte, minä tsemppaan!

Vierailija kirjoitti:

Mitäs pahaa tuossa "harmaassa ja näkymättömässä"  on? Nykyään näyttää olevan vallalla minä, minä, minä ja minun oikeuteni ja minun haluni ja minun tarpeeni.

Ruoka on ruokaa, vaikka menisi ottamaan pöydästä viimeisenäkin.

Juurikin nain. Olen huomannut, etta nykyaan jopa hautajaisissa lapset juoksevat vanhempien kehotuksesta ensimmaisena hakemaan ruokaa. Eraassa vapaamuotoisessa tilaisuudessa (muuttotalkooruokailu) se ei mennytkaan ihan nain, koska tila oli ahdas ja ruokaa otettiin vahan kuka missa valissa sattui saamaan. Yksi aiti sitten julistaa passiivisaggressiivisesti etta onpas tama erikoinen tilaisuus kun lapset (joita oli hanen kaksi lastaan jotka hengailivat paikalla muiden kantaessa tavaroita) eivat saakaan ottaa ihan ensimmaisena ruokaa. Ok, jos kaytos tuosta tasaantuu vanhemmiten niin ehka se ei ole ongelma, mutta tasaantuuko se? Missa vaiheessa jos missaan nuo lapset tajuvat etteivat heidan tarpeensa ole koko maailman ensisijainen huolenaihe.

Ruoanottamisjarjestys nyt kannattaa vaikka sitten tehda poytakunnittain, jos juhlan luonne ei sinansa sanele kuka on keskushenkilo. Vanhusten ja liikkumisrajoitteisten paastaminen ensin on kohteliasta, jos se ei nyt kaytannon syista ole mahdotonta. Jossain remppatalkoissa silla nyt ei hirveasti pitaisi olla valia eika sita kannata edes miettia.

Kyllä. Minut on kasvatettu juuri noin.

Äitini tykkäsi lannistaa minua sanomalla "älä kuvittele, että olet yhtään parempi kuin muut". Parhaan ystäväni äiti taas totesi minun kuulteni tälle ystävälleni, että "olet yhtä hyvä kuin kaikki muutkin".

Sama asia, mutta huikea ero siinä, miten asia ilmaistaan.

Tuttu tunne. Aina on kaikki pitänyt hoitaa mahdollisimman vähin äänin. Esimerkiksi ulkomaan matkalle, edes laivalle ei päässyt koskaan. Kotimaan matkailu oli jostain syystä ok, mutta vain jos sen teki mahdollisimman halvasti. Olen kotoisin eräältä itäsuomalaiselta pesäpallopaikkakunnalta ja kaikki muut harrastukset olivat ihan nounou. Muistan myös, että sain pari kertaa palkintona jostain turnauksesta risteilylahjakortin, niin ne aina myytiin/lahjoitettiin eteenpäin. Muistan yhä elävästi sen vitutuksen, kun ojensin kortin yhdelle vanhalle sukulaiselle, koska vanhoilla ihmisillä oli meidän suvussa tiettyjä erityisvapauksia, kuten oikeus ulkomaanmatkoihin.

Juhlissa tuli aina vieraana ottaa viimeisenä asioita.  Silloinkin otettiin mahdollisimman vähän ja jo hyvin nuorena opin, miten lautasen voi sotkea niin, että näyttää siltä, että on syönyt paljon. Niin piti aina tehdä. Ottaa mahdollisimman vähän, mutta saada asia näyttämään siltä, että oli ottanut paljon. Juhlissa ja kyläilyillä lasten tuli näkyä, mutta ei kuulua eli vieraat tuli kätellä, mutta sen jälkeen istua hiljaa paikallaan. Kun joku vanhempi sukulainen kysyi jotain tuli siihen vastata jotain ympäripyöreää ja maksimissaan kahden lauseen mittaista.

Kaikki vaatteet ja muut olivat mahdollisimman halpoja. Sopivuus ei ollut niin justiinsa. Itse pidetyt juhlat aina vaatimattomia. Muistan, miten omiin ylioppilasjuhliin olisin halunnut pitopaikaksi jonkun muun kuin oman kodin, mutta en edes ehdottanut moista, koska tiesin jo silloin, ettei se mene läpi. Olin kateellinen muiden lukiokavereiden hienoimmista juhlista ja lahjoista.

Opin tavasta pois pikkuhiljaa muutettuani etelään yliopistoon ja minulla ei ole enää ko. tapoja enkä opeta niitä lapsillenikaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei mua nyt noin radikaalisti ole kasvatettu kuin aloittajaa, mutta "kiltiksi tytöksi" kyllä. On siinä se hyvä puoli, että osaan käyttäytyä, ottaa muut huomioon ja ymmärrän, etten ole maailman napa. Olen kasvanut empaattiseksi ja olen mukava ihmisille, koska haluan olla. En siksi, että olisi pakko.

Jos huonoja puolia etsitään, niin olen välillä liiankin kiltti ja annan toisten kävellä ylitseni. Odotan muilta hyviä käytöstapoja ja petyn vähän, jos saankin vain tympeää käytöstä. Läheisille on tosi vaikea sanoa ei, koska en haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä.

Sama!! Ärsyttää todella paljon.

Suunnilleen siitä lähtien kun olin sen pituinen että yletyin tiskialtaalle, paikkani oli keittiö. Siis sukujuhlissa, mummon, tätien ja äidin ystävien luona kyläillessä. Paremmat vieraat sai mennä istumaan ja seurustelemaan, minun piti mennä heti tarjoamaan emännälle apua pöydän kattamiseen ja luonnollisesti tiskasin kahvittelun jälkeen. Kahvipöydässä sain toki olla, mutta siinäkin oli äidin kontrolli läsnä - hän potkaisi minua pöydän alta jos käyttäydyin sopimattomasti, esimerkiksi nauroin liikaa.

Kaikki itsensä hoitaminen ja laittaminen oli meillä turhuutta. Vielä yli kolmekymppisenä tulee syyllinen olo jos vaikka laitan kasvonaamion tai lakkaan kynteni- olisihan senkin ajan voinut käyttää paremmin!

Juuh, kehuminen oli pannassa, katos ettei vaan ala leijua ja ylpisty.  Tiesin saavani hyvän ylppäritodistuksen (L) ja sanoin kysyttäessä, että hyvä on tulossa. Äiti kiiruhti sanomaan siihen väliin, että " ei sitä vielä tiedä" vähän hädissään, miten uskalsinkin itseäni kehaista. Ärsytti ihan vietävästi, aina ollut hyvä oppilas ja hoitanut koulun hyvin niin kyllä sen perhana tietää! Aina oltava vaatimaton ja nöyrä, kehuminen oli turhaa ylpistelyä. Minun tyttärelleni piti kuulemma opettaa, ettei liikaa saa peilailla itseään ja laittautua, kauheata jos tulee sitten sellainen kevytkenkäinen itsensäkorostelija. Haloo.. Ei ihme, että oma itsetunto on ollut koko elämän hakusessa. Omalle tyttärelleni hoen aina, että hänestä voi tulla ihan mitä vaan ja kehun aina kun on siihen aihetta.

Vierailija kirjoitti:

Monet keski- ikäiset, varsinkin naiset on kasvatettu tuollain. " ei mun takia nyt tartte mitään laittaa, heittäkää multaa sitten vaan päälle kun kuolen" näin.

Haha, minun omat lapset vitsailee just tuosta minulle.  Olen kuulemma kuin se Pirjo Heikkilän esittämä äiti, joka vähättelee koko ajan itseään ja tekemisiään. Joudun välillä muistuttelemaan itseäni, että ei aina ei tarvitse vähätellä vaan joskus saa ihan oikeasti olla ylpeä tekemisistään, jos aihetta on.

Jouduin tuossa muutama vuosi sitten isoon leikkaukseen, joka pelotti minua paljon. Äidin kanssa jutellessa kerroin, että jos leikkauksessa tapahtuu asia x, niin sitten voidaan tehdä korjausleikkaus, joka on vaativa. Äidin kommentti oli aika pysäyttävä. Äiti sanoi "ei ne sinulle rupea sellaista tekemään". Pakko sanoa, että silloin pääsi itku.