Lue keskustelun säännöt.
Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?
Onko tuttua? Aina pitää hyväksyä kaikki ja kääntää toinenkin poski, pitää vaan olla kaikesta hiljaa ja hys hys ja mikä tärkeintä että ettei vaan naapurit ala puhumaan mitään! Muiden mielistely, se on se tärkein!
Matkustaminen on SUURUUNDENHULLUUTTA ja samoin muista asioista haaveilu. Oli se sitten joku "erikoisen" harrastuksen aloittaminen, museoauton hankkiminen, eri tavalla pukeutuminen kuin suurin osa. Mikä vaan asia, joka saa kateelliset ihmiset puhumaan asiasta.
Aina pitäisi mielistellä muita niin kauan kun pystyy. Pitäisi vaan omistaa se harmaa Skoda ja käydä sauvakävelyllä. Mahdollisimman neutraalit värit vaatteissa, ei kirkkaan punaista ainakaan. Korkeintaan pienet nappikorvikset, ei missään nimessä isoja (yli 1cm) koruja.
Mulla kesti 25 vuotta kasvaa tästä ajatusmaailmasta yli mihin on opetettu. Nyt vasta jonkin aikaa uskaltanut olla oma itsensä, eikä välitä enää mitä muut sanoo. Kauan se vaati, mutta nykyään parempi olo kun ei tarvi aina miettiä että voiko tehdä sitä ja tätä, mitä muut sanoo. Tekee niinkuin itse haluaa, muut puhuu jos puhuu.
Vanhemmat ovat edelleen tuollaisia että mistään ei saa nauttia ja täytyy näyttää ulkopuolisille että on mahdollisimman kurjaa, ettei kukaan vaan naapurustosta luule että menee hyvin ja ala puhumaan.
Kommentit (330)
Jotkuthan vetää tämän myös sille tasolle että asioita salataan ja valehdellaan.
Jos lähdetään matkalle vaikka Espanjaan viikoksi, sanotaan asia tutuille niin että "mennään vaan tuonne 50km päähän sukulaisten sähköttömälle mökille viikoksi tekemään hommia". Ettei vaan naapurit pahoita mieltään matkasta, niin parempi sanoa että oltiin kurjalla mökillä vaan viikko tekemässä puuhommia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä piti säästää kaikki vähänkin kauniimmat vaatteet ja kengät johonkin hienoon tilaisuuteen ja kauniita astioita ei saanut oma väki käyttää. Kaikki paremmat vaatteet lopulta jäi pieneksi ja joko pidettiin niitä kittanoita lopulta joku kuukausi tai pari tai ne lahjoitettiin muille. Lomamatkat oli rikkaitten huvia, meidän piti olla vaatimattomia ja nöyriä kun oltiin vain työläisiä. Kylässä piti olla mieluiten hiljaa tai leikkiä ulkona, pöydästä rohmuamisesta olisi tullut iankaikkinen häpeä ja kotona selkäsauna.
Kaikkea säästettiin johonkin mystiseen tulevaisuuden tarpeeseen, vaikka sille tavaralle olisi ollut todellista käyttöä hetikin. Hassuin säästämisen kohde: viikonlopuksi ostettiin muutama hedelmä lasimaljaan olohuoneen pöydälle koristeeksi, mutta niihin ei saanut koskea ennenkuin vasta kun ne alkoivat lähes pilaantua.
Olen "säästäjä" edelleenkin, mutta nyt yritän antaa itseni nauttia kauniista tavaroista itsekin. Olen ottanut kalliit Iittalat ja Arabiat jokapäiväiseen käyttöön sen sijaan että varaisin vaan vieraille. Ostan sen kalliimman laatulaukun jonka oikeasti haluan enkä aina sitä halpaa risaa. Yövyn siinä hyvässä hotellissa enkä joka kerta teltassa tai reppureissaajien majassa. Ottaa koville mutta jos en nyt nauti, niin kerkiän kupsahtamaan ja kaikki vaivalla säästetyt tavarat päätyy vaan kirpparille.
Apua, isäni sanoo minua suuruudenhulluksi. Luulin että vain hänen omakeksimäänsä... Otan sen kyllä kohteliaisuutena.
Lapsuuskodissani kaikki ostaminen ja julkinen esiintyminen oli äidin mielestä häpeällistä näyttämistä. Tänäkin päivänä tuntuu, että äiti kärsii jostain häpeäkompleksista, sillä esim. jopa jauhelihan ostaminen aiheuttaa ongelmia - normaalihintaista ei kehtaa ostaa, kun kanssaihmiset pitävät leuhkana ja tarjouslihan ostamisesta alkaa kulkea juorut ettei muka ole rahaa.
Televisio ei voi olla katsottavan kokoinen, koska iso laite hävettää. Paikallislehteä ei voi tilata, koska lehdenkantaja saattaa alkaa puhumaan kylillä. Alkossa ei uskalleta käydä itse, vaan minun on käytävä hänen puolestaan naapurikylän kaupassa. Minun luonani käydessä kahvikupit ovat liian painavia ja aterimet liian isoja, joilla minä yritän päteä ja taas saa äiti hävetä.
Periaatteessa kaikki aiheuttaa häpeää ja jopa sen häpeän tunteminenkin ahdistaa. Ollaan oltu alempaa keskiluokkaa, joka ei saa tienata naapuria enemmän, ettei kukaan loukkaannu. Autotkin on olleet aina harmaita, ettei herätetä huomiota. Minulla on punainen auto ja sillä ei saa ajaa vanhempieni Kahitiili-talon pihaan.
N 45
Kuulostaa hyvin tutulta. Minulle on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta se kuva, että meillä paheksuttiin vähän kaikkea. Kaikenlaiset hankinnat ja uudet tavarat (tarpeellisetkin) olivat turhuutta, vaikka niitä hankittiinkin. Telkkarit, videot, tietokoneet, kännykät ja muut on kyllä hankittu mutta joka kerta paheksuvan jupinan kera. Jos jossain toisessa perheessä oli jonkin asian suhteen vähän erilaiset käytännöt, sitä paheksuttiin.
Meillä oli myös oudon vähättelevä ilmapiiri, jota en osaa oikein kuvailla. Minulla on vielä aikuisenakin sellainen tunne, että minun ajatukseni, mielipiteeni ja tunteeni eivät ole tärkeitä eikä kukaan välitä niistä. Olen vääränlainen, kiinnostunut vääristä asioista ja ajattelen väärin. En oikein uskalla innostua asioista, koska pelkään vähättelyä ja paheksuntaa. Voisi kai sanoa, että masennukseni on osittain lapsuudenkotini peruja.
Otsikossa mainittu harmaus, näkymättömyys ja ruuan hakeminen viimeisenä on juuri sitä, miten minut on kasvatettu. Minusta tuntuu vieläkin, etten ansaitse asioita tai etten voi pyytää itselleni mitään. Nykyään kyllä käytän rahani kuten haluan mutta teen paljon asioita "salaa": tällaisia asioita ovat mm. karkin, oluen ja kalliin kosmetiikan ostaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Tämmöisiä on vanhan kansan suomalaiset, köyhät kurjat ja häpeällä nitistetyt. Kaikkea pitää hävetä, omaa itseä eniten. Äitini oli myös hyvin uskovainen. Eikö silloin pitäisi olla Jumalan luomistyöstä eli itsestään onnellinen? Muistan ikuisesti ne alavireisesti, hitaasti ja apeasti lauletut laulut: on mulla oli ilo ilo ilo sydämessäni, sydämessäni, sydämessäni, sain syntini mä anteeksi. Laulu on kirjoitettu duuriin mutta kummasti kuulosti mollilta 😁 velvollisuudesta piti kumminkin "ylistää" 😁
Myrkyllisellä äänellä lapselle sanottu "älä nyt taas innnnostu". Tuon sanoja ei tosiaankaan innostunut mistään, ikinä.
Ei ihme että suomalaiset on niin masentunutta väkeä, kun kulttuuriperimä on tällainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Myrkyllisellä äänellä lapselle sanottu "älä nyt taas innnnostu". Tuon sanoja ei tosiaankaan innostunut mistään, ikinä.
Ei ihme että suomalaiset on niin masentunutta väkeä, kun kulttuuriperimä on tällainen.
Ja ikävää tässä kaikessa on se, että perusnegatiivisuudesta on kamalan vaikeaa pyristellä eroon. Minut on kasvatettu ankeudella ja häpeällä, ja nyt aikuisena oudoksun puheliaita, herkästi innostuvia ihmisiä. Paheksun heitä ja pidän heitä teennäisinä, vaikka pohjimmiltani haluaisin olla samanlainen itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myrkyllisellä äänellä lapselle sanottu "älä nyt taas innnnostu". Tuon sanoja ei tosiaankaan innostunut mistään, ikinä.
Ei ihme että suomalaiset on niin masentunutta väkeä, kun kulttuuriperimä on tällainen.
Ja ikävää tässä kaikessa on se, että perusnegatiivisuudesta on kamalan vaikeaa pyristellä eroon. Minut on kasvatettu ankeudella ja häpeällä, ja nyt aikuisena oudoksun puheliaita, herkästi innostuvia ihmisiä. Paheksun heitä ja pidän heitä teennäisinä, vaikka pohjimmiltani haluaisin olla samanlainen itsekin.
Se on juuri näin. Itse aloin tuollaiseksi, puheliaaksi ja ulospäinsuuntautuneeksi ja innostuneeksi, koska sellainen olen oikeasti. Kauan se vei ja vaati työtä mutta kannatti. Enää en häpeä enkä vähättele itseäni enkä piittaa Aina Inkeri Ankeisien paheksunnasta enää. Ikää on jo 54. Ja elämä maistuu vihdoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yli nelikymppisenä edelleen kipuilen asian kanssa, olen katkera menetetyistä mahdollisuuksista, yritän opetella pois opitusta mallista ja koko ajan mietin että olenko jo liian vanha aloittamaan "puhtaalta pöydältä".
Lue Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. 40-vuotias on vielä nuori.
Tee sitä mitä eniten haluat muttet ihan uskalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äitini on umpihippi ja taiteilija. Ihan vieraalta siis kuulostaa. -79
Omat vanhempani ovat 50-luvun alussa syntyneitä, ja heidät on kasvatettu juuri sellaisiksi, nöyriksi ja vaatimattomiksi. Minutkin on kasvatettu jossain määrin samalla tavalla. Jopa valokuvassa esiintyminenkin on itserakkautta. Jos juhlissa joku kaivaa kameran esille, he eivät ainakaan kuvaan halua. "Eihän nyt minusta mitään valokuvaa tarvitse ottaa". Kerran kun pyysin ottamaan minusta valokuvan kun oli kerrankin juhla-asu päällä, oli äitini: "mikäs Linssilude se sinä oikein olet, eiköhän sinusta ole niitä valokuvia jo ihan tarpeeksi". Vaikka edellinen valokuva oli useiden vuosien takaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vaatimattomuuden tarvitse olla kurjaa. voi olla vaatimaton ja hyvin onnellinen.
Myös omien syntymäpäivien viettäminen on itserakkautta. Kun vanhempani ovat täyttäneet pyöreitä vuosia, niin: "Eihän nyt minulle mitään syntymäpäiväjuhlia, riittää kun käy Abc-huoltoasemalla syömässä syntymäpäivän kunniaksi.
Onneksi ei ole. Kiitos isä ja äiti! Tässäkin kasvatitte minut hyvin.
Huomaan tuon hyvin.
Kun aina yritin vähän tuoda itseä esille niin isä kohotti käden ylös lyömisen merkiksi. Silloin painoin pään suojaan hartijoiden väliin ja siristin silmiä.
Meillä oli hyvin kolletiivinen kasvatusmalli. Raittiutta ja raskasta työntekoa ihannoitiin. Vaikka siitä ei saisi taloudellista hyötyä niin töitä piti painaa niska limassa ja hävetä itseään.
Rikkauksia halveksuttiin ja kaikki piti aina jakaa. Jos joku käveli humalassa niin hänen puolestaan hävettiin, kun ei itse tajunnut hävetä tilaansa.
Viikkorahoja ei jaettu ja pidettiin aina vanhoja vaatteita. Muistan että ostin ensimmäisen kerran jotain itselle vasta ollessani armeijan lomalla.
Meillä oli niin vasemmistolainen kultuuri että koko suku ja perhe eli eräänlaisessa kommunismissa. Rahat jaettiin tiukkaan ja kytättiin toisten tekemisiä.
Kerran kun yksi sukulainen jäi kiinni pössyttelystä niin hänet erotettiin koko suvusta epävirallisesti.
Uskontoja ja erilaisia näkemyksiä halveksuttiin ja jos joku kertoi jotain uutta filosofiaa, niin hänen puolestaan piti hävetä ja kovaa.
Vieläkin häpeän jos luen jotain omaperäistä. Häpeä saattaa kestää monta päivää ja teen eräänlaisia katumusharjoitteita pururadalla tai saunassa.
Kärsimyksellä päästään pois ylpeydestä.
Nykyään kun vanhempi väki on kuollut, niin olen eräällä tavalla vapautunut, mutta kaikki yksilönvapaus ahdistaa.
Pitäisi käydä parturissa ja olla työtön hyvällä omalla tunnolla ja laskelmoida kannattaako työnteko vs tuista saatava raha yms.
Maailma on muuttunut paljon 1970-luvulta näihin päiviin.
Eräällä tavalla isä edelleen kohottaa kättä pääni päällä kun pohdiskelen asioita. Silloin odotan kovaa läimäystä poskelle.
Harmaaksi ja näkymättömäksi yritettiin minuakin tehdä. Ja sitten päiviteltiin isoon ääneen, että miten sinulla voi olla noin huono itsetunto. Hyvä kysymys!
Ainakin äitini on epäsuorasti aina paheksunut kaikkia merkkituotteita. Kaupoissa saattaa kovaan ääneen paheksua kalliita tuotteita ja merkkituotteita. Ne jotka niitä ostavat ovat hänen mielestään idiootteja. Aidon Michael Korsin laukun ostaminen on hänen mielestä todella typerää kun feikki-korsin saa 20 eurolla.
Meikkaaminen ja ”huulien maalaaminen” on huomion hakua, liikunta on typerää vartalon muokkaamista jne. Jälkikäteen naurattaa kun hän piti minulle saarnan harrastuksestani, kun hänen mukaansa vain yritin muokata vartaloani. En edes ymmärrä mitä pahaa siinä olisi vaikka näin olisinkin tehnyt. Myöhemmin aloin käymään vielä kuntosalilla ja sitä paheksuntaa selfiekulttuurista ja fitnessin pinnallisuudesta sai kuunnella. Itse kävin salilla tosiaan vain kerran tai kaksi kertaa viikossa.
Tunnistan oman äitini tuosta. Ei raski ostaa itselleen vaatteita muualta kuin kirpparilta korkeintaan, jos joskus ostaa Tokmannilta paidan niin puhuu siitä kuukausikaupalla. Joskus sai lahjakortteja kampaamoon/kasvohoitoon ja ne jäivät käyttämättä. Samoin jos saa lahjaksi jotain kosmetiikkaa niin nekin vielä vuosien jälkeen nököttävät avaamattomana hyllyssä. Ei halua käydä missään ravintolassa/kahvilassa tai oikeastaan ylipäätään muualla kuin töissä ja siellä Tokmannilla. Jos ehdotan että tekisin jotain hyvää ruokaa niin ei. Ja elokuvia ei voi katsoa Netflixistä kun vaan television omilta kanavilta. Jos televisiosta ei tule mitään niin sitten ollaan katsomatta kun eihän sitä nyt mitään Netflixiä...
Itsellenikin on kieltämättä vähän tarttunut samanlaisia tapoja. Monesti huomaan ajattelevani että en tarvitse jotain (vaikka oikeasti tarvisin) tai että en raski ostaa itselleni jotain (mikä ei edes vaikuttaisi talouteeni). Yritän opetella tavoista pois.