Lue keskustelun säännöt.
Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?
Onko tuttua? Aina pitää hyväksyä kaikki ja kääntää toinenkin poski, pitää vaan olla kaikesta hiljaa ja hys hys ja mikä tärkeintä että ettei vaan naapurit ala puhumaan mitään! Muiden mielistely, se on se tärkein!
Matkustaminen on SUURUUNDENHULLUUTTA ja samoin muista asioista haaveilu. Oli se sitten joku "erikoisen" harrastuksen aloittaminen, museoauton hankkiminen, eri tavalla pukeutuminen kuin suurin osa. Mikä vaan asia, joka saa kateelliset ihmiset puhumaan asiasta.
Aina pitäisi mielistellä muita niin kauan kun pystyy. Pitäisi vaan omistaa se harmaa Skoda ja käydä sauvakävelyllä. Mahdollisimman neutraalit värit vaatteissa, ei kirkkaan punaista ainakaan. Korkeintaan pienet nappikorvikset, ei missään nimessä isoja (yli 1cm) koruja.
Mulla kesti 25 vuotta kasvaa tästä ajatusmaailmasta yli mihin on opetettu. Nyt vasta jonkin aikaa uskaltanut olla oma itsensä, eikä välitä enää mitä muut sanoo. Kauan se vaati, mutta nykyään parempi olo kun ei tarvi aina miettiä että voiko tehdä sitä ja tätä, mitä muut sanoo. Tekee niinkuin itse haluaa, muut puhuu jos puhuu.
Vanhemmat ovat edelleen tuollaisia että mistään ei saa nauttia ja täytyy näyttää ulkopuolisille että on mahdollisimman kurjaa, ettei kukaan vaan naapurustosta luule että menee hyvin ja ala puhumaan.
Kommentit (330)
Kyllä vaan!
Mä vaan jossain vaiheessa aloin kapinoimaan vanhempiani vastaan ja aloin tekemään itsestäni numeron.
Ennen kaikkea sanon mielipiteeni. Pyrin puhumaan suoraan. Enkä jää seinäruusuksi. Pukeudun valtavirrasta poiketen, käytän koruja.
Äitini on hävennyt mua koko aikuisikäni, kun en osaa olla kunnolla. Käytöstavat on hallussa, mutta kun olen niin utelias ja menen paikkoihin mihin "ei sais". Olen toimittaja, joten tietyistä piirteistä on hyötyä.
Ammattiani äiti ei tunnista. Yhä saattaa vikistä, kun en koskaan oikeita töitä alkanut tekemään. Enkä miehekseni huolinut ketään niistä lähipubin kantiksista, mitä hän mjlle toisinaan kotiin näytille toi tai treffejä järkkäs.
Tykkään enemmän siististä, päihteettömästä ja työssäkäyvästä miehestäni kuin hänen tarjokkaistaan.
Esikoisemme on Kallion lukiossa ja sekin oli liikaa äidilleni. Onko teidän pakko olla esillä koko ajan? En ymmärrä kysymystä vieläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tunnistan tän mentaliteetin maalais seudulta jossa kasvoin,ympäristöön nähden perheeni oli erikoinen pidimme värikkäitä vaatteita ja meillä oli kodis iloistakin meininkiä.tunsin että meidän elämäntapaa paheksuttiin. oli värikkäitä vaatteita ja joskus kokeiltiin outoja ruokia tai harrastuksia me ei koskaan ajateltu mitä muut ajattelee vaikka olis ollu joskus varmaan hyväkin maastoutua paremmin, kun olimme aika silmätikkuja. en tiedä miksi vanhempani olivat jotenkin kapinallisia mutta se tarttui minuunkin. olen joskus tuntenut itseni oudoksi ja olisin halunnut teininä olla "normaali hillitty suomalainen" mut en tykkää yhtään beigen värisistä vaatteista, joskus multa kysyttiin töissä,enkä mä omista mustia vaatteita yhtään, kun mulla aina värikkäitä vaattaeita.
oli kiva kuulla "normaalien perheiden suomi mentaliteetistä" ehkä kaikki hillityt suomi tyypit onkin värikkäitä ja vauhdikkaita sisäisesti, jos vaan turhasta itse häpeästä päästäisiin miksi tavallinen suomalainen häpee itseään ilman syytä ja tuntee huononmuutta se on selvitettävä. olis varmaan apua jos tuttavat kehuis toisiaan enemän ja lapsillekin annettasiin positiivisia kommentteja esim. olet fiksu ,sulla on kiva mekko tms. kivasti meni koulun koe ja sitä rataa.....
Olin kaunis lapsi ja se stressasi äitiäni, ei ollut ylpeä vaan vaivaantunut että hänen luullaan nyt olevan jotain ja esittelevän minua.. voi v""u. Kuka tahansa olisi ollut ylpeä kauniista lapsesta paitsi äitini, joka pakotti minut kulkemaan kulahtaneissa rääsyissä lippis päässä. Kun teininä sain aknen äiti oli suunnattoman tyytyväinen.
Kun mentiin johonkin ja kysyttiin kahvista, äiti mumisi ettei häntä varten tarvitse keittää. Ja vihastui minulle kun menin ottamaan kehotuksesta keksejä "vaikka käsketään ei silti tarvitse ottaa!" Toisaalta sekään ei ollut hyvä, kun sukulainen ojensi jäätelöä enkä uskaltanut ottaa sitä kunnes äitini rääkäisi että ota se jäätelö! Ja haukkui tomppeliksi joka ei mitään osaa eikä ymmärrä.
Mieheni on lääkäri ja äidillä on kova tarve selventää "ihan vain yleislääkäri siellä terveyskeskuksessa".
Vierailija kirjoitti:
Olin kaunis lapsi ja se stressasi äitiäni, ei ollut ylpeä vaan vaivaantunut että hänen luullaan nyt olevan jotain ja esittelevän minua.. voi v""u. Kuka tahansa olisi ollut ylpeä kauniista lapsesta paitsi äitini, joka pakotti minut kulkemaan kulahtaneissa rääsyissä lippis päässä. Kun teininä sain aknen äiti oli suunnattoman tyytyväinen.
Kun mentiin johonkin ja kysyttiin kahvista, äiti mumisi ettei häntä varten tarvitse keittää. Ja vihastui minulle kun menin ottamaan kehotuksesta keksejä "vaikka käsketään ei silti tarvitse ottaa!" Toisaalta sekään ei ollut hyvä, kun sukulainen ojensi jäätelöä enkä uskaltanut ottaa sitä kunnes äitini rääkäisi että ota se jäätelö! Ja haukkui tomppeliksi joka ei mitään osaa eikä ymmärrä.
Mieheni on lääkäri ja äidillä on kova tarve selventää "ihan vain yleislääkäri siellä terveyskeskuksessa".
Tulipa vihainen olo tätä lukiessa, niin tuttua! Sellainen "etteivät muut vain luule, että kuvittelen olevani jotakin" -ajatusmaailma. Tällaisessa kodissa kasvaneena pukeuduin itsekin pitkälle aikuisuuteen tietoisesti rumiin ja huonosti istuviin vaatteisiin. Nätit vaatteet hävettivät, koska ajattelin ihmisten miettivän, että "tuokin luulee muka olevansa kaunis".
Sukunne on elänyt Ison Vihan. Huonosti kävi, jos ryhtyi rehvastelemaan normaalin ihmisen tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin kaunis lapsi ja se stressasi äitiäni, ei ollut ylpeä vaan vaivaantunut että hänen luullaan nyt olevan jotain ja esittelevän minua.. voi v""u. Kuka tahansa olisi ollut ylpeä kauniista lapsesta paitsi äitini, joka pakotti minut kulkemaan kulahtaneissa rääsyissä lippis päässä. Kun teininä sain aknen äiti oli suunnattoman tyytyväinen.
Kun mentiin johonkin ja kysyttiin kahvista, äiti mumisi ettei häntä varten tarvitse keittää. Ja vihastui minulle kun menin ottamaan kehotuksesta keksejä "vaikka käsketään ei silti tarvitse ottaa!" Toisaalta sekään ei ollut hyvä, kun sukulainen ojensi jäätelöä enkä uskaltanut ottaa sitä kunnes äitini rääkäisi että ota se jäätelö! Ja haukkui tomppeliksi joka ei mitään osaa eikä ymmärrä.
Mieheni on lääkäri ja äidillä on kova tarve selventää "ihan vain yleislääkäri siellä terveyskeskuksessa".
Se on kamalaa, miten niitä omia komplekseja pitää levitellä... jopa lapseen, jonka perusoikeuksiin kuuluisi - ainakin eettisesti - hoivaaja, joka tukee lapsen synnynnäistä itseluottamusta, sen sijaan että yrittää murskata sitä!
Olin kerran omenatarhassa hakemassa omenoita, ja sanoin haluavani tytölle parasta, mitä tarha päällään kantaa - kommenttina toiselle äidille, jonka mielestä hänen tyttärensä voisi saada sellaiset omenat, jotka menisivät vaikka peuroille... Molemmat saatiin omenat ilmaiseksi, joten rahasta ei ollut kyse. Näinkin pieni asia kuvasti mielestäni suurta eroa siihen, miten lasta arvostaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut on kasvatettu terveeseen itsetuntoon. Olen syntynyt 1971.
Aina on kannustettu, kehuttu, mutta myös kerrottu jpos on toimittu huonosti. On tyhmää olla hii09ri tai lokki, kumpikin ääripää osoittaa tyhmyyttä ja huonoa käytöstä. Fiksusti käyttäytyvät ihmiset menevät pöytään oikeassa järjestyksessä, syövät maltillisesti ja kunnioittavat muita ihmisiä.Ja nyt kun meitä keski-ikäisiä katsoo, noin 60% on hiiriä, 35% on lokkeja ja loput 5% älyllisiä, hyvin käyttäytyviä ihmisiä.
Mitä tekemistä älykkyydellä ja itsetunnolla on toistensa kanssa? Seuraako älykkyydestä hyvää käytöstä?
Jo on tosiaan jutut. Ihmettelen, millä perusteella me hiiret muka käyttäydymme huonosti. Olen täysin eri mieltä tuosta asiasta, me olemme erittäin hyväkäytöksisiä.
T. Hiiri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osittain on joo tuollainen ilmapiiri ja tyyli ollut kotona meidän vanhemmilla.
Mutta sitten kuitenkin samalla äiti on usuttanut ihan päinvastaisestikin, että korostaisin itseäni tai jotain:
"Koittaisit nyt tehdä jotain tolle tukallesi!" (mulla oli suora / vähän luonnonkihara tukka hartioille asti ja yläasteella kasvatin otsatukankin vielä pois)
"Pitäisit nyt joskus jotain muutakin kuin keskipääjakausta!"
"Tekisit nyt joskus jotain tolle naamallesi!" (en meikannutkaan nuorena ollenkaan)
"Pukeutuisit nyt nätimmin!" (Pidin niitä isoja/tavallisia poikien T-paitoja)
"Pukeutuisit nyt joskus johonkin muuhun kuin mustaan!" (Tällöin parikymppisenä jo pukeuduin naisellisempiin vaatteisiin kuten tiukkoihin toppeihin, mutta värit vaihtui mustaan)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet keski- ikäiset, varsinkin naiset on kasvatettu tuollain. " ei mun takia nyt tartte mitään laittaa, heittäkää multaa sitten vaan päälle kun kuolen" näin.
Haha, minun omat lapset vitsailee just tuosta minulle. Olen kuulemma kuin se Pirjo Heikkilän esittämä äiti, joka vähättelee koko ajan itseään ja tekemisiään. Joudun välillä muistuttelemaan itseäni, että ei aina ei tarvitse vähätellä vaan joskus saa ihan oikeasti olla ylpeä tekemisistään, jos aihetta on.
Jouduin tuossa muutama vuosi sitten isoon leikkaukseen, joka pelotti minua paljon. Äidin kanssa jutellessa kerroin, että jos leikkauksessa tapahtuu asia x, niin sitten voidaan tehdä korjausleikkaus, joka on vaativa. Äidin kommentti oli aika pysäyttävä. Äiti sanoi "ei ne sinulle rupea sellaista tekemään". Pakko sanoa, että silloin pääsi itku.
Tämä kyllä oli niin kauhea ja surullinen kertomus, että melkein pääsi itku itseltäkin. Miten äiti - oma äiti - voi sanoa jotain tuollaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihan kuin joku teini olisi tehny mielipidekirjoituksen "tarve olla erilainen"
joillekin murrosikä voi vissiin tulla myöhemmässäkin vaiheessa.
Vierailija kirjoitti:
Sukunne on elänyt Ison Vihan. Huonosti kävi, jos ryhtyi rehvastelemaan normaalin ihmisen tavoin.
JOKAINEN suomalainen suku on elänyt isovihan sekä silloisen Suomen miehityksen (1700-luvun alkupuoli, on muuten ainoa kerta kun Suomi on ollut ihan oikeasti miehitetty). Niistäkin ajoista on jo 300 vuotta aikaa, eli ei kelpaa nykyisten vanhempien tai isovanhempien harrastamalle itsetunnon lyttäämiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
HJR kirjoitti:
Tunnistan itseni varsinkin tuosta ruoan hakemisesta viimeisenä. Itselleni tulee heti vain huvittunut reaktio, kun kutsutaan syömään, ja näkee ne kiireisimmät juoksevan toisiaan tönien sinne pöytään, että kuka ehtii ekana ottamaan. Minulle tulee siitä vain sellainen "älkää nyt aikuiset ihmiset viitsikö" -olo. Paljon mukavampaa sinne on mennä, kun tilanne on jo vähän rauhoittunut ja se töniminen on loppunut.
Missä ihmeen laivabuffetissa käyt syömässä? Tai oikeastaan: ei laivabuffetissakaan koskaan juosta tai tönitä, olen ollut aina suorastaan hämmästynyt miten hyvin ihmiset osaavat ottaa yhteisistä astioista, vaikka olisi ruuhkaakin. Mä en ole missään nähnyt mitään tönimistä, elleivät kyseessä ole jotkin ihan pikkupenskat.
Toki jos on aivopesty siihen, että aina pitää olla vihoviimeinen ja odottaa kunnes kaikki muut ovat hakeneet ruoat ja juomat, niin sitten ehkä muiden normaali käyttäytyminen vaikuttaa oudolta ja "kiilailevalta", varsinkin jos ihmiset ovat ripeitä eivätkä ihmettele jokaisen salaattikulhon ääressä, että kehtaisiko tätäkin ottaa vai ei.
Kyllä. Ja kuulun ikäryhmään 20-30 v, joten ei vain keski-ikäisten juttu. Tosin vanhempani ovat vanhoja ikääni nähden.
Sen lisäksi että juhlissa kakusta leikattiin sellainen juustoviipaleen kokoinen pala, ettei vain olla vaivaksi. Minua myös opetettiin että juhlissa ei saa syödä normaalia annosta jos ruokaa vaan max 1 peruna ja ehkä joku nokare jotain salaattia (ettei vain tarjottavat lopu vaikka olisi mikä buffet).
Tähän kuului ainakin naiselle pakettiin että aina pitäisi tunkea keittiöön avuksi (en varmana auta jos ei ole erikseen etukäteen pyydetty. Korkeintaan laitan omat sotkut pois).
Eräs sukulainen myös osti uuden auton, mutta auto oli samanlainen kuin vanha, ettei vain kukaan huomaa, että on uusi auto...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
HJR kirjoitti:
Tunnistan itseni varsinkin tuosta ruoan hakemisesta viimeisenä. Itselleni tulee heti vain huvittunut reaktio, kun kutsutaan syömään, ja näkee ne kiireisimmät juoksevan toisiaan tönien sinne pöytään, että kuka ehtii ekana ottamaan. Minulle tulee siitä vain sellainen "älkää nyt aikuiset ihmiset viitsikö" -olo. Paljon mukavampaa sinne on mennä, kun tilanne on jo vähän rauhoittunut ja se töniminen on loppunut.
Ai että inhosin pienenä sitä, kun mentiin vaikka lentokoneeseen, ja vanhempani olivat että "meillä ei ole mihinkään kiire, menemme viimeisinä". Samoin jalkakäytävällä ym. kävellessä piti aina katsoa ettei vaan ollut kenenkään tiellä tai kellekään häiriöksi. Kaikesta tuosta on jäänyt todella huono itsetunto ja sellainen "anteeksi kun olen olemassa" -ajatusmaailma, karsea huonommuuden tunne. Yritän pyristellä siitä eroon ja kasvattaa lapseni aivan toisin mutta vaikeaa on, niin juurtunut on tuo ajattelutapa.
Tässä ketjussa on niin monta sivua ja kommenttini varmaan hukkuu muiden joukkoon mutta toivon että mahdollisimman moni silti tämän näkisi...
Voi olla että joku on tämän jo kirjoittanutkin koska en itse jaksanut kahlata läpi 16 sivua.
Tässä ketjussa keskustellulla ilmiöllä on ihan tunnettu syy. Muinaissuomessa vallitsi uskomus että onnea oli vain tietty määrä.
Onni oli ikäänkuin piirakka. Oli vain yksi piirakka ja enempää ei ollut koko maailmassa olemassa. Jos yksi perhe menestyi enemmän kuin muut, se merkitsi sitä että he olivat kahmineet ja ahnehtineet onnipiirakasta enemmän osia kuin heille kuului tekemällä pahantahtoisia taikoja toisia vastaan.
Jos kylällä oli yksi talo jonka karja menestyi, lapset pääsivät rikkaisiin naimisiin, perhe säilyi terveenä siinä missä muiden perheiden karja menehtyi susien tai tautien kautta tai poikimiset epäonnistuivat ja kaikki meni alamäkeä, aiheutti se tuota hyväonnista perhettä vastaan karmean koston kierteen, vihaa ja syrjimistä. Onni pyrittiin ottamaan takaisin ihan konkreettisella vahingonteolla. Aikana kun ei ollut sosiaaliturvaa, yhteisön poislukemaksi joutuminen oli kuolinisku.
Tämän takia oli kirjaimellisesti pakko vähätellä kaikkea hyvää omassa elämässä.
Jos joku kehaisi että kaunis vauva sulla niin sillä tokaisulla saatettiin haluta vauvalle ja äidille suorastaan pahaa. Äidin piti heti todeta että ei, ruma mukula se on ja ihan seinästä revityn näköinen.
Tämä päti kaikkeen muuhunkin. Omalla omaisuudella ei saanut pröystäillä. Eikä perheen onnistumisella. Eikä millään mikä oli hyvä. Päinvastoin kaikkea omaa hyvää piti vähätellä, moittia ja halveksua!
1700-luvun lopussa alettiin unohtaa tavan alkujuuret (että onnea on vain tietty määrä) ja vain ns. selviytymiskeinot jäivät elämään. Eli oman hyvän vähättely ja piilotus.
Ol todella mielenkiintoista että tämä seikka jäi kansallispiirteeksemme eikä nykyään kovin moni edes tiedä sen alkusyytä!
Siis ajatelkaa, me eletään nyt ja on vuosi 2020 ja yhä meidän elämään aktiivisesti vaikuttaa se, millainen kulttuuri ja uskomukset suomessa vallitsivat 500 vuotta sitten. Ihan huippumielenkiintoista!
Valois kirjoitti:
Tässä ketjussa on niin monta sivua ja kommenttini varmaan hukkuu muiden joukkoon mutta toivon että mahdollisimman moni silti tämän näkisi...
Voi olla että joku on tämän jo kirjoittanutkin koska en itse jaksanut kahlata läpi 16 sivua.
Tässä ketjussa keskustellulla ilmiöllä on ihan tunnettu syy. Muinaissuomessa vallitsi uskomus että onnea oli vain tietty määrä.
Onni oli ikäänkuin piirakka. Oli vain yksi piirakka ja enempää ei ollut koko maailmassa olemassa. Jos yksi perhe menestyi enemmän kuin muut, se merkitsi sitä että he olivat kahmineet ja ahnehtineet onnipiirakasta enemmän osia kuin heille kuului tekemällä pahantahtoisia taikoja toisia vastaan.
Jos kylällä oli yksi talo jonka karja menestyi, lapset pääsivät rikkaisiin naimisiin, perhe säilyi terveenä siinä missä muiden perheiden karja menehtyi susien tai tautien kautta tai poikimiset epäonnistuivat ja kaikki meni alamäkeä, aiheutti se tuota hyväonnista perhettä vastaan karmean koston kierteen, vihaa ja syrjimistä. Onni pyrittiin ottamaan takaisin ihan konkreettisella vahingonteolla. Aikana kun ei ollut sosiaaliturvaa, yhteisön poislukemaksi joutuminen oli kuolinisku.
Tämän takia oli kirjaimellisesti pakko vähätellä kaikkea hyvää omassa elämässä.
Jos joku kehaisi että kaunis vauva sulla niin sillä tokaisulla saatettiin haluta vauvalle ja äidille suorastaan pahaa. Äidin piti heti todeta että ei, ruma mukula se on ja ihan seinästä revityn näköinen.
Tämä päti kaikkeen muuhunkin. Omalla omaisuudella ei saanut pröystäillä. Eikä perheen onnistumisella. Eikä millään mikä oli hyvä. Päinvastoin kaikkea omaa hyvää piti vähätellä, moittia ja halveksua!
1700-luvun lopussa alettiin unohtaa tavan alkujuuret (että onnea on vain tietty määrä) ja vain ns. selviytymiskeinot jäivät elämään. Eli oman hyvän vähättely ja piilotus.
Ol todella mielenkiintoista että tämä seikka jäi kansallispiirteeksemme eikä nykyään kovin moni edes tiedä sen alkusyytä!
Siis ajatelkaa, me eletään nyt ja on vuosi 2020 ja yhä meidän elämään aktiivisesti vaikuttaa se, millainen kulttuuri ja uskomukset suomessa vallitsivat 500 vuotta sitten. Ihan huippumielenkiintoista!
Varmasti tällainen tausta on olemassa, mutta oman kokemukseni mukaan vanhempieni ja isovanhempieni motivaattorina on ollut MAINE, jonka menettäminen maaseudulla olisi ollut perheelle pahinta mahdollista. Isoäitini oli yksi kylän juoruajista, ja ihan sosiaaliseen kanssakäymiseen kuului muiden arvostelu. Omalla ja lasten käytöksellä pyrittiin välttämään tuo muiden arvostelun kohteeksi joutuminen, mutta kuten monet toivat esiin, ikinä oikein voinut tehdä oikein vaikka kuinka yritti. Aina ne juoruajat juorusi ja keksi lisää juoruttavaa ja arvosteltavaa. Kaikkein paras oli olla hajuton, mauton ja näkymätön. Erityisesti naiset joutuivat kovin herkästi arvosteltaviksi, siksi tytöt kasvatettiin kilteiksi hiirulaisiksi.
Uskon siis, että ainakin omat sukulaiset kasvattivat tähän tyyliin tuon maineen menettämisen pelossa...
Minut on kasvatettu hyvätapaiseksi, että käyttäydy muita kohtaan niin kuin toivoisit itseäsikin kohdeltavan. Suorastaan hävettää esim kaupan kassoille ärhentelevät juntit. Se on aina kuitenkin ärsyttänyt että minä olen aina se joka väistää ihmisiä. Joku tuntuu vaikka kävelevän päin kadulla ja minähän väistän. Kaupan hyllyn takaa paukkaa joku tuhatta ja sataa, mulkoilee, ja minähän väistän taas. Jonakin päivänä vielä joku joutuu väistämään minua... En siis ole mikään ujo tossukka joka ei uskalla puhua kenellekään vaan hyvinkin sosiaalinen. Mielestäni vain hyviin käytöstapoihin kuuluu olla muille ystävällinen. Olen yli 40.
Valois kirjoitti:
Tässä ketjussa on niin monta sivua ja kommenttini varmaan hukkuu muiden joukkoon mutta toivon että mahdollisimman moni silti tämän näkisi...
Voi olla että joku on tämän jo kirjoittanutkin koska en itse jaksanut kahlata läpi 16 sivua.
Tässä ketjussa keskustellulla ilmiöllä on ihan tunnettu syy. Muinaissuomessa vallitsi uskomus että onnea oli vain tietty määrä.
Onni oli ikäänkuin piirakka. Oli vain yksi piirakka ja enempää ei ollut koko maailmassa olemassa. Jos yksi perhe menestyi enemmän kuin muut, se merkitsi sitä että he olivat kahmineet ja ahnehtineet onnipiirakasta enemmän osia kuin heille kuului tekemällä pahantahtoisia taikoja toisia vastaan.
Jos kylällä oli yksi talo jonka karja menestyi, lapset pääsivät rikkaisiin naimisiin, perhe säilyi terveenä siinä missä muiden perheiden karja menehtyi susien tai tautien kautta tai poikimiset epäonnistuivat ja kaikki meni alamäkeä, aiheutti se tuota hyväonnista perhettä vastaan karmean koston kierteen, vihaa ja syrjimistä. Onni pyrittiin ottamaan takaisin ihan konkreettisella vahingonteolla. Aikana kun ei ollut sosiaaliturvaa, yhteisön poislukemaksi joutuminen oli kuolinisku.
Tämän takia oli kirjaimellisesti pakko vähätellä kaikkea hyvää omassa elämässä.
Jos joku kehaisi että kaunis vauva sulla niin sillä tokaisulla saatettiin haluta vauvalle ja äidille suorastaan pahaa. Äidin piti heti todeta että ei, ruma mukula se on ja ihan seinästä revityn näköinen.
Tämä päti kaikkeen muuhunkin. Omalla omaisuudella ei saanut pröystäillä. Eikä perheen onnistumisella. Eikä millään mikä oli hyvä. Päinvastoin kaikkea omaa hyvää piti vähätellä, moittia ja halveksua!
1700-luvun lopussa alettiin unohtaa tavan alkujuuret (että onnea on vain tietty määrä) ja vain ns. selviytymiskeinot jäivät elämään. Eli oman hyvän vähättely ja piilotus.
Ol todella mielenkiintoista että tämä seikka jäi kansallispiirteeksemme eikä nykyään kovin moni edes tiedä sen alkusyytä!
Siis ajatelkaa, me eletään nyt ja on vuosi 2020 ja yhä meidän elämään aktiivisesti vaikuttaa se, millainen kulttuuri ja uskomukset suomessa vallitsivat 500 vuotta sitten. Ihan huippumielenkiintoista!
Täh? Mistä sinä tämän keksit?
Ja miten toisen kehumisella ( esim lapsen) yritettäisiin tuottaa huonoa onnea?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin kaunis lapsi ja se stressasi äitiäni, ei ollut ylpeä vaan vaivaantunut että hänen luullaan nyt olevan jotain ja esittelevän minua.. voi v""u. Kuka tahansa olisi ollut ylpeä kauniista lapsesta paitsi äitini, joka pakotti minut kulkemaan kulahtaneissa rääsyissä lippis päässä. Kun teininä sain aknen äiti oli suunnattoman tyytyväinen.
Kun mentiin johonkin ja kysyttiin kahvista, äiti mumisi ettei häntä varten tarvitse keittää. Ja vihastui minulle kun menin ottamaan kehotuksesta keksejä "vaikka käsketään ei silti tarvitse ottaa!" Toisaalta sekään ei ollut hyvä, kun sukulainen ojensi jäätelöä enkä uskaltanut ottaa sitä kunnes äitini rääkäisi että ota se jäätelö! Ja haukkui tomppeliksi joka ei mitään osaa eikä ymmärrä.
Mieheni on lääkäri ja äidillä on kova tarve selventää "ihan vain yleislääkäri siellä terveyskeskuksessa".
Se on kamalaa, miten niitä omia komplekseja pitää levitellä... jopa lapseen, jonka perusoikeuksiin kuuluisi - ainakin eettisesti - hoivaaja, joka tukee lapsen synnynnäistä itseluottamusta, sen sijaan että yrittää murskata sitä!
Olin kerran omenatarhassa hakemassa omenoita, ja sanoin haluavani tytölle parasta, mitä tarha päällään kantaa - kommenttina toiselle äidille, jonka mielestä hänen tyttärensä voisi saada sellaiset omenat, jotka menisivät vaikka peuroille... Molemmat saatiin omenat ilmaiseksi, joten rahasta ei ollut kyse. Näinkin pieni asia kuvasti mielestäni suurta eroa siihen, miten lasta arvostaa.
Sitten vielä puhutaan että meillä on Suomessa mahdollisuuksien tasa-arvo.
Itse samaistun tuohon peuranomenalapseen.
Voin kertoa, että rahalla ja taloudellisella tilanteella ei ole mitään väliä, jos on syntynyt peuranomenalapseksi. Peuranomenalapsena saa auttamatta huonommat eväät elämässä selviytymiseen mitä tarhanparasomenalapset saavat, vaikka taloudellinen tilanne olisi peuranomenalapsen eduksi.
Tätä ristiriitaa ihmettelen itsekin. Lapsuudessani en saanut välittää, kun sukulaissetä sanoi, että onpas Marjosta tullut lihava (160/48). Vain hölmö kuulemma välittää muitten mielipiteistä. Sukujuhliin oli pakko laittaa hame, koska joku voi loukkaantua, jos tyttö kulkee housuissa. Kuulin joka päivä tätä, että muiden mieipiteistä ei pidä välittää/vain tyhmä tai heikko välittää muiden mielipiteistä - eikö sinua huoleta, mitä muut ajattelee/millaisen kuvan itsestäsi annat/millaiseen häpeään meidät vanhempasi saatat.