Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?

No ei todellakaan! Sain olla suht villi ja vapaa sekä lapsena että nuorena mikä ei kuitenkaan tarkoittanut mitään Summerhill-vapautta. Miksi lapsi pitäisi kasvattaa näkymättömäksi ladon seinään sulautuvaksi, käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat eri asia.

50-luvulla syntynyt

Niin tuttua! Äitini vanhemmat olivat juuri tuollaisia. Pahinta oli, jos naapurit luulivat ylpeiksi tai LAISKOIKSI! Äidilleni oli vaikea paikka, että isäni ponnisti työläisperheestä melko hyvätuloiseksi ja ylempään sosiaaliluokkaan kuin hänen lapsuudenperheensä. Me lapset olemme saaneet kuulla, että "olemme päässeet helpolla" ynnä muuta sontaa, mikä ei kyllä pidä paikkaansa sitten mitenkään. Äitimme opetti erityisesti minusta tyttärenä hyvin kiltin ja mielistelevän, vasta nyt aikuisena olen oppinut pitämään puoleni. Juuri tuo, että "te haette sitten VIIMEISENÄ ruokaa pöydästä". Kieltämättä pidän vähän röyhkeänä ihmisiä, jotka ovat ensimmäisenä tungeksimassa ruokapöytään.. mutta hiirusteluakaan en arvosta. Käytöstavat ja muiden kunnioitus ovat jees, nöyristely ja itsensä väheksyminen eivät.

Kyllä on. Äitini on kolmen lapsen yksinhuoltajana kasvattanut meidät juurikin mainitsemallasi tavalla. Itsestään ei todellakaan saanut tehdä numeroa ja meidät kasvatettiin olemaan hiljaa ellei henkilökohtaisesti jotain kysytä. Eikä todellakaan saanut haaveillakaan mistään erikoisemmasta tai edes tavallisesta asiasta, joka ei meidän arkeemme kuulunut. Jo sellaisesta mainitseminen oli pahasta. Kotona emme saaneet seksivalistusta eikä äitini kertonut minulle edes kuukautisista. Minä kauhuissani 11 vuotiaana (ainoana tyttölapsena), että vuodan verta ja luulin jonkin olevan pahasti vialla. :D 

Ei hyvä jumala, tämä ketjuhan on aivan hirveä ja hirveämpää on se että tämä on täyttä totta. Samanlaisia kokemuksia itselläkin.

Heiii mä tunnistan tosta appivanhempani! Valitettavasti miehelläni on samanlaisia piirteitä. Millään tavalla ei saa näkyä eikä kuulua ja vähänkin äänekkäämpiä ihmisiä katotaan kieroon. Asutaan rivitalossa ja parkkipaikka on aika kaukana meidän kodista. Vaikka sataisi vettä kuin esterin perseestä ja tavaraa olisi kannettavaa vaikka kuinka paljon, mies ei jätä autoa hetkeksikään meidän kotioven eteen, koska hän ei tykkää, että niin tekee muutkaan. "Se ei ole mikään parkkipaikka!! 1". Sitten hän raahaa lapsia ja tavaroita tuolla kaatosateessa, vaikka olisi pienen hetken voinut käyttää autoa kotimme edessä. Ja siis naapurit tekee niin yhtenään.

Tämä vain yksi pieni esimerkki, näitä kyllä riittää. Joskus pitäisi olla vähän itsekäs ja kuuluva ja raivata tilaa itselleenkin tässä elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Minä luulin karistaneeni harmauden varjon itseni ja perheeni yltä.

Tytär (29-vuotta) täräytti kahvipöydässä seuraavaa: "Sit kun sä kuolet, niin minä vien nämä kupit ja lusikat heti kirpparille! Ja sitten kun kukaan ei sitä osta, niin heitän ne roskiin!". 

Hän oli todella ilahtunut tästä ajatuksesta.

Hänen mielestään halppishallien astiat riittävät. Niiden pitää riittää.

Muutenkin 'liian hienot' asiat ahdistavat pahasti ja niistä pitää päästä äkkiä eroon tai ainakin haudata kaapin perille.

Pienenä hänellä oli hieman tätä piirrettä, mutta muutettuaan kotoaan harmaus on ottanut vallan.

 Harmaata, huomaamatonta, halpaa, kulunutta, vaatimatonta, kurjaa. Sitten on tosi hyvä.

En ymmärrä.

Musta kuulostaa että sun astiat on vaan tosi vanhanaikaiset ja rumat tyttären mielestä, ja hän aikoo ostaa itselleen sellaiset mistä tykkää, vaikka sinä vaalitkin niitä omia astioitasi, ehkä jopa puhunut että säästät tyttärelle ne ja hän ei halua

Vierailija kirjoitti:

Minä luulin karistaneeni harmauden varjon itseni ja perheeni yltä.

Tytär (29-vuotta) täräytti kahvipöydässä seuraavaa: "Sit kun sä kuolet, niin minä vien nämä kupit ja lusikat heti kirpparille! Ja sitten kun kukaan ei sitä osta, niin heitän ne roskiin!". 

Hän oli todella ilahtunut tästä ajatuksesta.

Hänen mielestään halppishallien astiat riittävät. Niiden pitää riittää.

Muutenkin 'liian hienot' asiat ahdistavat pahasti ja niistä pitää päästä äkkiä eroon tai ainakin haudata kaapin perille.

Pienenä hänellä oli hieman tätä piirrettä, mutta muutettuaan kotoaan harmaus on ottanut vallan.

 Harmaata, huomaamatonta, halpaa, kulunutta, vaatimatonta, kurjaa. Sitten on tosi hyvä.

En ymmärrä.

Puhut nyt ihan eri asiasta kuin ketjun aihe. Tyttärelläsi on selvästi vaatimaton maku ja voi olla että hän on tosi säästäväinenkin. Mutta räväkästä kielenkäytöstä päätellen hänen persoonansa ei ole tippaakaan harmaa eikä näkymätön. Hän on peittelemättömän aggressiivinen sinua kohtaan. Syytä voin vain arvailla.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on hyvin tuttua!

AP kuvaili hyvin äitini. Ja arvottomuuden tunteen sai hyvin välitettyä meille lapsille.

Mitään et osannut. Aikuiset ei puhuneet sun kanssa mistään.

Edelleen yli 4-kymppisenä tunnen olevani arvoton.

Herrajestas, tajusin juuri, että meillä oli ihan sama tuo lapsille ei puhuta eikä heidän kanssaan puhuta-mentaliteetti. Olen siis se, joka kirjoitti aiemmin siitä, miten piti olla sitä ja tätä yhtä aikaa ja vanhempia piti totella orjan sokeudella ja kyseenalaistamatta heitä ikinäkoskaanmilloinkaan - ja tietysti selvitä kaikesta yksin 13v. lähtien.

Muistan, että ensimmäisen kerran puhuin aikuisen kanssa, siis ihan puhumalla puhuin, kun olin 13-vuotta.  Siis että mitä kuuluu, millaista elämässä on, mikä ahdistaa, mikä on mukavaa jne. Kävin hänen luonaan "terapiassa" ihan vain tullakseni kuulluksi ja nähdyksi 2 vuotta lähes päivittäin.

Yläasteella yksi opettajista (nainen) jutteli minulle kerran viikossa tunnin klo 8-9. Oltiin vaan kahdestaan ja vaihdettiin kuulumisia. Lähdin kouluun mielelläni tuntia aiemmin, jotta sain keskustella jonkun kanssa, joka aidosti oli kiinnostunut kuulemaan mitä minulle kuuluu.

Isäni kanssa puhuin kuin normaalit ihmiset vasta yli 30-vuotiaana lyhyen hetken ajan. Muutoin minä en ollut olemassa hänelle eikä hän minulle. Pöhelö äitini ei osannut auttaa tai tukea missään, oli vaan sormi suussa. Isälle avauduin kerran kirjeellä ja sain hirveät raivot niskaani siitä, että minä voin pahoin hänen käytöksensä takia.

Ei ketään kiinnostanut miten minä voin. Piti vaan olla hiljaa ja poissa silmistä ja miettiä, että mitä ne muut ajattelevat VANHEMMISTANI, jos minä olen sitä ja tätä. Se oli aina just sen kautta; mitä muut ajattelevat vanhemmista, joilla on X-tyylinen lapsi. Vaikka "Jestas, se on värjännyt tukkansa vaaleasta ruskeaksi! Seuraavaksi sillä on irokeesi ja naama täynnä lävistyksiä ja se tulee tänne jonkun narkkaripoikaystävänsä kanssa ja jakaa p*rsettään sille ja sen kavereille!" 

Ei siis mitään välimuotoja ikinä. Aina ääripäähän heti ja hirveellä draamalla, jos vähänkin jokin poikkeava ajatus tai toive tupsahti lapsen päähän.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalaa lukea, miten vanhemmat häpeävät jopa lapsensa onnistumista ja pärjäämistä. Ihan uskomatonta, miten ajatusmaailma voi olla vääristynyt.

Uskonto on syypää tähän. Luterilainen mentaliteetti. Surullista, koska ne on vaan satuja.

Tää on totta. Luterilaisuus perustuu Lutherin teoriaan kärsimysopista. Keskiajalla kirkko yritti selittää, miksi ihmiset kärsivät ja mikä on sen pointti. Luther nojautui kärsimysteoriaan, jossa Jumala testaa ihmisiä. Mitä enemmän kärsimystä siedät, sen parempi ja sen pyhempi ja arvokkaampi olet sekä Jumalan että luterilaisen yhteiskunnan silmissä. Kärsimys oli hyve, merkki siitä, että Jumala välittää ja on armollinen sinulle. Kaikenlainen helppo elämä ja nautinto oli sitten paholaisesta. 

Vaikka Suomi ei ole millään mittarilla uskonnollinen maa, tämä luterilainen kärsimysoppi vaikuttaa edelleen siellä taustalla meidän yhteiskunnassa tosi vahvana.

Äläs nyt, saihan Luther vastauksen Jumalalta:  minun vanhurskaani on elävä uskosta, kun hän oli mennyt tarpeeksi itseruoskintaa.

Raamattu opettaa selkeästi, että vain liioittelu on syntiä, ja loukkaaminen.

Toisin kuin sinä, oletettavasti, minä olen opiskellut varhaiskeskiajan ja keskiajan teologiaa sekä luterilaisuutta. Siis muutakin kuin Raamattua.

- Lutherista kirjoittanut. 

Minua on pikemmin koetettu kasvattaa olemaan enemmän näkyvillä kuin välittäisinkään.

Valitettavasti juuri noin on kasvatattu😞 esim. katsotaan nyt pärjäätkö siellä lukiossa, ei sitä vielä tiedä pääsetkö ylioppilaaksi, olen aina ollut ihan hyvä koulussa. Äiti hävennyt jopa yliopisto-opiskeluani. Ei saa puhua kenellekään, ettei vaan kukaan ole kateellinen. Sinäkö muka seurustelisit diplomi-insinöörin kanssa, onpas hauskaa. No juu otinkin sitten amismiehen...ilmeisesti kelpasi paremmin. Työpaikoista on aina sitä mieltä, etten tule sellaisessa paikassa pärjäämään. Mitään kallista ei saisi ostaa. Pitää olla näkymätön. Juhlissa ei saa pitää itsestään mitään meteliä, parempi olla hiljaa tai keskustella vain pinnallisesti. Ja viimeisenä haetaan ruokaa.

Ja on vaikuttanut itsetuntoon ja elämään, käyn terapiassa. Toki muutakin tämän lisäksi...

Välillä menen ensimmäisenä pöytään tai juhlissa hakemaan ruokaa, on niin epäkohteliasta kun joku pyytää kaikkia tulemaan pöytään/kahville/tms mutta kukaan ei tohdi olla ensimmäinen ja jää vaan paikalleen niin että joudutaan pyytämään uudelleen. Nolon tilanteen välttämiseksi olen mennyt ensimmäisenä, vaikka koen että vanhemmat ihmiset pitäisi päästää ensin. Kun ei ne vanhemmat ihmiset mene!!

Eikä ole kyse siitä että olis niin vanhoja että menee hitaasti, vaan he kieltäytyy menemästä ja jää istuskelemaan paikalleen ja kun sanoo heille että te voitte mennä ensin, siellä mennään melkein toiseen suuntaan!! Niimpä olen hyväksynyt sen että vaikutan töykeältä kun menen ensin, mutta ei kukaan saa mitään syömistä ellei joku mene ensin. Inhoan juhlia ja kaikkia tilaisuuksia missä on enemmän ihmisiä, kun menee niin muodolliseks ettei ihmiset osaa olla.

Vastaus Ap:n kysymykseen: EI, mutta koitettiin vaivihkaa opettaa meille lapsillekin normaaleja käytöstapoja. Mielestäni vanhempani ja isovanhempani osasivat käyttäytyä ihan fiksusti, enkä muista että meillä koskaan olisi annettu kurinpalautusta huonon käytöksen takia. Olen varmasti ollut omille lapsilleni paljon ankarampi näissä asioissa.

Suomi on maa, jossa katsotaan kieroon jos naurahdat kovaan ääneen, tai keskustelet kaverin kanssa julkisissa liikennevälineissä. Tuijotetaan päästä varpaisiin jos uskaltaudut laittautumaan ja pukeutumaan massasta poiketen. Pitäisi olla hiljainen ja näkymätön.

Meillä oli ristiriita siinä, että ei pidä ajatella mitä muut sanoo ja pitää ajatella mitä muut sanoo. Esimerkiksi isä toitotti suureen ääneen, että häntä ei kiinnosta mitä muut hänestä ajattelevat, ja seuraavana hetkenä silmät suurena selittää, että "Kun ei se Pertti minua kylillä käydessä edes tervehtinyt, vaikka varmana näki, että se olen minä! Mitähän se minusta aatteli?" tai "Pappi ei kätellyt ristiäisissä! Mitähän sekin ajatteli minusta, oli varmaan olevinaan minua parempi?" tai "Jari näki minun uuden auton ja katto tosi oudosti, mitähän se ajatteli kun köyhä on vaihtanut autoa romusta toiseen?"

Edelleen isä jatkaa samaa, äiti perässä. Minullekin sanotaan, että tee mitä halua ja elä miten haluat, kun olet aikuinen eikä toisen aikuisen asiat kiinnosta, ja varmana selän takana silmät suurina kauhistellaan sitä ja tätä, että mitähän ne nyt kylillä ajattelee, kun meidän tytär on sitä ja tätä ja ei ole tätä ja tuota.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan oman äitini tuosta. Ei raski ostaa itselleen vaatteita muualta kuin kirpparilta korkeintaan, jos joskus ostaa Tokmannilta paidan niin puhuu siitä kuukausikaupalla. Joskus sai lahjakortteja kampaamoon/kasvohoitoon ja ne jäivät käyttämättä. Samoin jos saa lahjaksi jotain kosmetiikkaa niin nekin vielä vuosien jälkeen nököttävät avaamattomana hyllyssä. Ei halua käydä missään ravintolassa/kahvilassa tai oikeastaan ylipäätään muualla kuin töissä ja siellä Tokmannilla. Jos ehdotan että tekisin jotain hyvää ruokaa niin ei. Ja elokuvia ei voi katsoa Netflixistä kun vaan television omilta kanavilta. Jos televisiosta ei tule mitään niin sitten ollaan katsomatta kun eihän sitä nyt mitään.

Aivan kuin oma äitini! Varsinkin silloin kun olin lapsi. Tosin rahakin oli kyllä tiukemmalla kuin meillä nyt. Silloin oli lama, eikä samanlaista yltäkylläistä hyvinvointia kuin nykyään. Ajattelin aina että on normaalia että joka paikassa omat eväät esim ajomatkoilla kesälomareissuilla. Ei puhettakaan että jossain kahvilassa/ravintolassa/mäkkärissä voisi käydä.

Sama hajuvesipullo vuosia vessan kaapissa jne.

Äidillä kaikki vaatteet oli itse tehty, nykyään kyllä sentään saattaa vaikka stadiumista hakea ulkoilupuvun tms. jos on esim. lahjakortin saanut.

Nyt aikuisena käyn äidin kanssa teatterissa, ravintoloissa, kahviloissa jne. Ostan lahjaksi yleensä liput johonkin, tai kosmetiikkaa, jota äiti ei varmasti itse ostaisi, mutta tykkää käyttää.

Itselläkin välillä vaikeaa panostaa itseensä, varsinkin kun lapset oli ihan pieniä niin en raaskinut itselle hankkia oikein mitään. Nykyään yritän olla itsekkäämpi, en materian takia vaan siksi että jokainen ansaitsee ajatella myös itseään. Yritän panostaa elämyksiin koska ne on niitä joista jää muistoja, ei vaatteista, kengistä tms.

Muiden nuoleskelu on ihan loputonta jos siihen alkaa ja aina on joku joka ei ole tyytyväinen.

Mahdollisimman neutraalit värit vaatteissa, ei kirkkaan punaista ainakaan. Korkeintaan pienet nappikorvikset, ei missään nimessä isoja koruja.

Otsikossa mainittu harmaus, näkymättömyys ja ruuan hakeminen viimeisenä on juuri sitä, miten minut on kasvatettu. Minusta tuntuu vieläkin, etten ansaitse asioita tai etten voi pyytää itselleni mitään. Nykyään kyllä käytän rahani kuten haluan mutta teen paljon asioita "salaa": tällaisia asioita ovat mm. karkin, oluen ja kalliin kosmetiikan ostaminen.

Vanhemmat ovat edelleen tuollaisia että mistään ei saa nauttia ja täytyy näyttää ulkopuolisille että on mahdollisimman kurjaa, ettei kukaan vaan naapurustosta luule että menee hyvin ja ala puhumaan.