Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?

Kun lukee tätä ketjua, ei enää hämmästytä lainkaan, kun toisessa ketjussa suurin osa naisista sanoo ettei koskaan saa mieheltään lahjoja merkkipäivinään mutta ei oikeastaan välitäkään sellaisista, vaan oikeastaan ne ovat ihan turhuutta 😂

Juu, jotenkin tämä itsensä vähätteleminen ja itsestä puhuminen haukkuvaan sävyyn tuntuu niin luonnoliselta, että sitä ei edes huomaa tekevänsä. Muistan elävästi kun olin sanonut mielestäni jotain tavallista itsestäni, johon venäläinen ystäväni vastasi pitämällä minulle kauniin puhuttelun siitä, että ei saa puhua itsestä tuohon tyyliin, pitää ajatella ja puhua itsestä hyviä asioita. Että on ok jos on välissä itseironinen, mutta tuo menee jo liiallisuuksiin... Olin hämentynyt suorapuheisuudesta, mutta tietysti olin samaa mieltä siitä, että itsensä haukkuminen on huono tapa, jonka olen vain omaksunut (mistäköhän?). Samalla jäin miettimään sitä lämpöä, jolla ystäväni katkaisi soimaamissessioni, ei jäänyt yhtään tunnetta siitä, että olisin tullut nolatuksi. Toinen teema tässä ketjussa, jos joku vähänkään erottuu joukosta tai nauttii elämästään, niin häpäisemällä takaisin ruotuun. 

Naistenlehdet ovat kyllä viime aikoina siistineet kielenkäyttöään, mutta on minulla tässä edessä pari lehteä, jossa otsikot on taas:

"Pakarat hereille! Istumalla ja paikoillaan seisomalla saa itselleen LAISKAN pakaran. Näillä liikkeillä saat POTKUA TAKAPUOLEEN."  

"Hyvästi TYMPEÄ turvotus... On turha edes yrittää ängetä farkunnappia kiinni. Ikävä ja pöhöttynyt tunne."

Pantterinpilkut KURIIN. Jättikö hellekesä kasvoihin pigmenttiläiskiä? 

Nykyisin puhuttelen itseäni jo niin nätisti, että minua  oudostuttaa se, että tuntematon toimittaja aloittaa haukkumalla minun (lukijan) pyllyn laiskaksi ja vielä potkimalla takapuoleen. Suorastaan väkivaltainen. En minä nyt ajatellut, että vatsani turvotus tympeää olisi. Maksaläiskiä tulee ja menee, ei niille kuria anneta. Yrittääko toimittajat saada minut häpeilemään ja sitten hyppäämään niiden ohjeiden mukaan? Ei onnistu.

kyllä, kyllä ja kyllä.

Juuri suurinpiirtein noin. Lisäksi mistään ei saisi sanoa, jos kokee tulleensa väärin kohdelluksi, vaan olla ihan hiljaa ja sitten puhua selän takana. Ei saisi oikein näyttää ainakaan negatiivisia tunteita eikä olla liikaa esillä. Ja itseä pitää aina hieman vähätellä ennemmin kuin kehua.

Onnittelut ap, että oot päässyt noista ajatusmalleista pois. Minulla on vaikeuksia joskus vieläkin päästä noista ajatusmalleista pois. Varsinkin, kun itsetunto on muutenkin lytätty jo pienestä pitäen maanrakoon, niin työstettävää riittää.

Todella outoa kommentointia apllä. Tuollainen kasvatus ja ajatusmaailma tuntuu todella oudolta. En tunnista sellaista lainkaan. Olen yli kuusikymppinen nainen.

Ei, aika vastakohtaisesti oikestaan. Äitini on aika vapaamielinen boheemi taiteilija (jonka vuoksi lapsuuteni oli aika epävakaata). Meillä on vieläkin enemmänkin niin että mitä näyttävämmin olen pukeutunut/meikannut, sitä enemmän saan kehuja häneltä. Matkusteluun on myös aina kannustettu.

Ei ole kasvatettu noin.

Kasvatettiin olemaan avoin ja utelias maailmaa kohtaan ja ottamaan se mitä itselle kuuluu.

Tärkein oppi oli se, että mihinkään ei pidä sanoa "ei, ei onnistu" ennen kuin olet kokeillut. Vasta sitten kun olet kokeillut ja ei onnistu, on syytä tunnistaa tosiasiat.

Kiitos iskä!

Tunnistan itseni varsinkin tuosta ruoan hakemisesta viimeisenä. Itselleni tulee heti vain huvittunut reaktio, kun kutsutaan syömään, ja näkee ne kiireisimmät juoksevan toisiaan tönien sinne pöytään, että kuka ehtii ekana ottamaan. Minulle tulee siitä vain sellainen "älkää nyt aikuiset ihmiset viitsikö" -olo. Paljon mukavampaa sinne on mennä, kun tilanne on jo vähän rauhoittunut ja se töniminen on loppunut.

Ei ole. Asuimme duunarilähiössä, jossa joka pirtti rakennettiin naapuritalkoilla 70-luvuilla. Itse kukin koetti vaurastua paitsi palkkatyötä tekemällä myös kuka milläkin firabelihommalla. Yksi kaatoi ongelmapuita moottorisahalla, toinen remppasi autoja, kolmas valmisti puutarhakalusteita pihamyymälöille. Työ miehen tiellä pitää, uskottiin, ja pelkkä kotona löhöäminen oli naurettavaa. Ylipäänsä kaikki koettivat kouluttaa jälkikasvunsa niin pitkälle kuin mahdollista.

Kesälomaa vietetiin mökeillä, kellä sellainen oli, tai matkustelemalla, kellä ei ollut mökkiä. Toiset kiersivät Suomea, toiset kävivät ulkomailla. Jotkut kävivät Ruotsissa tapaamassa sinne muuttaneita sukulaisia. Niissä perheissä osattiin puhua ruotsiakin, ja se oli hienoa. Siitä sain itsekin kimmokkeen ruotsin opiskelulle. Moni kaverini lähtikin aikuisena Ruotsiin töihin vielä tällä vuosituhannella, kun ei ura urjennutkaan Suomen puolella.

Naapurinkin äitiä uskottiin, kun se kävi käskemässä alas puusta, ja omaan kotiin mentiin syömään, kun kello tuli viisi. Kakarat menivät samaan päiväkotiin ja aikanaan samalle luokalle kouluun. Kaikenlainen kiusaaminen oli kiellettyä. Kukaan vanhempi ei pitänyt kouluun yhteyttä, ne asiat olivat opettajan ja oppilaan välisiä. Jos kotiin piti tuoda jälki-istuntolappu allekirjoitettavaksi, se oli suuri häpeä.

Käyttäytyä piti niin, ettei naapurustolle tullut haittaa. Ei siis huudettu kännissä ja oksenneltu pitkin pihoja, ei naiskenneltu näkyvästi kiima-aikaan. Muuten oli se ja sama, onko päällä uutta vai vanhaa, kunhan oli siistiä ja ehjää.

Juhlatavoille kyllä opetettiin. Pöydän antimia haettiin ikäjärjestyksessä niin, että vanhimmat ensin ja nuorimmat viimeiseksi. Minusta se on kunnioittava tapa ja yhä itsestäänselvä asia. 

Mä luulen, et yritettiin kasvattaa tuohon, mutta mun persoona ei siihen taivu. 😄

Usein saan pahoja katseita, koska en ole hiljainen, nauran paljon, otan kontaktia, olen rohkea ja avoin. Pukeudun miten haluan, toki tilaisuuden mukaan, enkä pyytele anteeksi. Kateellisiahan monet on, ja jotkut ei vain tykkää. Mutta mitä väliä sillä on. Kerran täällä ollaan.

Monestiko tähän liittyy sitten yhden lapsen yletön, vahingollinen korottaminen, niin kuin vastapainoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 80-luvun lopulla, ja mulle on opetettu että jos itse järjestää juhlat, ottaa itse viimeisenä pöydästä. Tämä siksi, että jos jokin uhkaa loppua niin riittää vieraille varmemmin.

Nykyään mieheni suvun puolelta tämä taas on hankalaa, koska he eivät koskaan haluaisi ottaa ruokaa ennen kuin emäntä on ottanut, tiedä sitten syytä.

Poikkeuksena iltatähti, eli oma mieheni, joka mm. lapsemme ristiäisissä riensi ensimmäisenä ottamaan äitinsä tekemää kääretorttua n. 1/4 palan koko tortusta koska onhan äitinsä sen juuri häntä varten tehnyt. Minua hävetti.

Jaan tämän kakkuärsytyksen. Mulla on samanlainen mies ja tämä asia nyppii mua joka vuosi. Hän haluaa aina pitää syntymäpäivänään juhlat, joihin minä teen kakun, yleensä menee 5-6 kananmunaa. Miehen palaset on ihan hillittömiä ja saan aina jännätä riittäkö sitä kaikille. Kun sanon ennen juhlia, että et rohmua sitä kakkua heti aluksi vaan otat lisää kun kaikki on saaneet ja vastaus on "Mut eiks se oo mun kakku?" No on, mutta sinä olet kutsunut myös vieraat. Yleensä se päätyy siihen, että miehellä on niin iso pala, että hänellä tekee tiukkaa syödä se ja vieraat ottaa minipalat, että kaikille riittää ja minä otan, jos jää. Kääretortut ja pullapitkot sama homma. Miehen pala on sellainen 1/4 kääretortusta. Olen kokeillut jakaa valmiiksi paloihin, mutta mies ottaa jonkun 4-5 kerralla kun "ei noista tuu ku paha mieli".

Tee miehelle oma kakku ennen juhlapäivää ja laita hänet syömään se kokonaan. Ehkä hänen kakkuhimonsa on sen ansiosta vähän pienempi varsinaisena juhlapäivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseä ei ole kasvatettu olemaan vaatimaton, mutta muuten on pitänyt olla helppo ja kiltti lapsi, joka ei turhista valita. Tunteitaan ei ole saanut paljon näyttää ainakaan niitä kielteisiä. Jos joskus olen sanonut kunnolla vastaan ( en esim urheilussa halunnut tehdä yhtä juttua kisoissa, tosin pienet kilpailut vaan kyseessä)  niin isäni mielestä häpäisin hänet, kun vastustin ja hän ei saanut minua tottelemaan. Sen jälkeen piti mykkäkoulua viikkojen ajan. Yleensä aikuisten sana oli se mitä toteltiin ja he olivat oikeassa. Ei saanut valittaa tai olla hankala, koska se rasitti vanhempia. Isällä ollut myös ajatus, että koskaan ei saa välittää mitä muut sanovat ja vahva on se joka kestää kaiken. Tämä ajatusta on käyttänyt esim koulukiusaamiseeni liittyen, kun siitä puhuttiin. Joskus ihmetteli oikein, että en kai minä nyt niin kiusaamisesta järkyttynyt etten voi enää opiskella ja todellisuudessa nämä kokemukset todellakin vaikuttavat elämääni edelleen tosin vanhemmille niistä ei kannata puhua.

Äitini sanoi joskus, että en saa olla niin heikko, että annan  kiusaamisen vaikuttaa. Samalla oikeastaan molemmat sivuuttivat koko ne kokemukseni ihan yhdellä lauseella ja ovat sitä mieltä, että kun pääsin yhdestä koulussa niin sitten kaikki on hyvin ja ei kannata muistella menneitä. Se kaikki kun ei vaan ole niin helppoa. Muuten eivät kehuneet kuin harvoin ja aina jonkun suorituksen yhteydessä. Yritinkin aina olla paras kaikessa ja urheilla hyvin, että sain jonkun kiitoksen. Se musersikin aina jos isä sanoi kisan jälkeen, että kuinka sinulla noin kauan kesti ja itse meinasit pyörtyä maalissa, kun olit oikeasti yrittänyt parhaasi. Olen 90-luvulla syntynyt. Ehkä vähän liian herkkä lapsi ainakin tähän perheeseen, jossa oikeasti ei tunteista puhuta koskaan ja ajatus, että ollaan niin vahvoja, että kestetään kaikki. Itse en vaan harmi ole sellainen ja he eivät sitä koskaan ymmärrä.  Apua olisin itse kyllä kaivannut.

Pitää tähän vielä lisätä, että meilläkin tosin sellainen ajatus aina, että mitä ihmiset ajattelevat. Tämä liittyi aina moniin juttuihin kuten ei saanut kadulla puhua mistään "ikävästä" asiasta liian lujaa, ettei joku kuule. Eli puheiden piti olla sellaisia, ettei kukaan vaan kuullut mitään negatiivista perheeseen koskien. Isäni sanoi kiusaamiseen liittyen, että älä vaan meni sinne "nuorisoasemalle" puhumaan kiusaamisesta, ahdistuksesta yms koska siellä on se työkaverin puoliso töissä ja häneltä menee sitten maine jos sinne menet. Kun minulla oli oikein huono vointi ja itkin yhdessä julkisessa paikassa niin ohjasi minut sivuun, etten "häiritsisi" muita. Oikeasti se on hassua, ettei mistään olisi saanut välittää ja piti olla vahva ja silti ihmisten edessä piti esittää toisenlaista ja heidän ajatuksillaan olikin väliä. Se välillä ahdistaakin kun isä sanoo, että hän ei ainakaan välitä muiden mielipiteistä ja itse en vana pysty sellainen olemaan ja se on hassua, että puhuu minulle niin kun kuitenkin tietää tarinani paljon kiusattua nuorena ja elämääni muutenkin. Ehkä yrittää samalla karaista minua kuin silloin lapsena, vaikka ei se toiminut silloinkaan.

Minäkin olin lapsena kuulemma liian ujo ja hiljainen. Olisi pitänyt olla rohkea ja uskaltaa toimia suuressa ryhmässä sekä puhua kaikille. Ei ollut hyvä asia, että oli vaan pari kaveria ja varsinkin isä aina yritti ohjailla minua ja sanoi, että pitää mennä isompaan porukkaan aina koulusta harrastuksiin liittyen. Se oli välillä ahdistavaa, kun selvästi en koskaan toiminut hyvin ja en pystynyt olemaan tarpeeksi rohkea. Toisaalta tämä kaikki on ristiriitaista, kun kotona sanottiin, että pitää olla "julkisesti"  rohkea ja reipas ja toisaalta vanhempia ei saanut vastustaa ja piti heitä aina totella. Näin kotona olikin eri säännöt joten vaikeaa oli olla molempia sekä kiltti tyttö, että rohkea ja reipas jos muutenkin luonne oli introvertti ja ujon puoleinen. Toisaalta kuitenkin uskalsin paljon ja todellakin olisin kaivannut vähän toisenlasta kannustusta. Tästä seurasi se, että epäilen aina lapsena ja vielä nykyisinkin teenkö koskaan oikein ja mitä muut minusta ajattelevat. Tosin muutkin kokemukset vaikuttavat.

Kuulostaa omalta lapsuudelta. Omaa mielipidettä ei saanut ilmaista, mutta silti olisi pitänytkin osata puolustaa itseä kodin ulkopuolella. Mitään ei saisi pyytää, mutta sitten pitäisi osatakin kehua itseä työnhaussa ja osasta pyytää palkankorotusta.

Tätilässä vierailua ennen sanottiin, että tätiä pitää totella. "Ota kolmas keksi" täti kehotti ystävällisesti. Otin. Kotimatkalla iskä haukkui, että olin ahne. Ja äidin tätilässä kehuin koristenukkea kauniiksi, ja se annettiin minulle, tarkistin vielä, että sopiiko se. No taas iskä oli "Et kai sä sitä pyytänyt!?"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseä ei ole kasvatettu olemaan vaatimaton, mutta muuten on pitänyt olla helppo ja kiltti lapsi, joka ei turhista valita. Tunteitaan ei ole saanut paljon näyttää ainakaan niitä kielteisiä. Jos joskus olen sanonut kunnolla vastaan ( en esim urheilussa halunnut tehdä yhtä juttua kisoissa, tosin pienet kilpailut vaan kyseessä)  niin isäni mielestä häpäisin hänet, kun vastustin ja hän ei saanut minua tottelemaan. Sen jälkeen piti mykkäkoulua viikkojen ajan. Yleensä aikuisten sana oli se mitä toteltiin ja he olivat oikeassa. Ei saanut valittaa tai olla hankala, koska se rasitti vanhempia. Isällä ollut myös ajatus, että koskaan ei saa välittää mitä muut sanovat ja vahva on se joka kestää kaiken. Tämä ajatusta on käyttänyt esim koulukiusaamiseeni liittyen, kun siitä puhuttiin. Joskus ihmetteli oikein, että en kai minä nyt niin kiusaamisesta järkyttynyt etten voi enää opiskella ja todellisuudessa nämä kokemukset todellakin vaikuttavat elämääni edelleen tosin vanhemmille niistä ei kannata puhua.

Äitini sanoi joskus, että en saa olla niin heikko, että annan  kiusaamisen vaikuttaa. Samalla oikeastaan molemmat sivuuttivat koko ne kokemukseni ihan yhdellä lauseella ja ovat sitä mieltä, että kun pääsin yhdestä koulussa niin sitten kaikki on hyvin ja ei kannata muistella menneitä. Se kaikki kun ei vaan ole niin helppoa. Muuten eivät kehuneet kuin harvoin ja aina jonkun suorituksen yhteydessä. Yritinkin aina olla paras kaikessa ja urheilla hyvin, että sain jonkun kiitoksen. Se musersikin aina jos isä sanoi kisan jälkeen, että kuinka sinulla noin kauan kesti ja itse meinasit pyörtyä maalissa, kun olit oikeasti yrittänyt parhaasi. Olen 90-luvulla syntynyt. Ehkä vähän liian herkkä lapsi ainakin tähän perheeseen, jossa oikeasti ei tunteista puhuta koskaan ja ajatus, että ollaan niin vahvoja, että kestetään kaikki. Itse en vaan harmi ole sellainen ja he eivät sitä koskaan ymmärrä.  Apua olisin itse kyllä kaivannut.

Pitää tähän vielä lisätä, että meilläkin tosin sellainen ajatus aina, että mitä ihmiset ajattelevat. Tämä liittyi aina moniin juttuihin kuten ei saanut kadulla puhua mistään "ikävästä" asiasta liian lujaa, ettei joku kuule. Eli puheiden piti olla sellaisia, ettei kukaan vaan kuullut mitään negatiivista perheeseen koskien. Isäni sanoi kiusaamiseen liittyen, että älä vaan meni sinne "nuorisoasemalle" puhumaan kiusaamisesta, ahdistuksesta yms koska siellä on se työkaverin puoliso töissä ja häneltä menee sitten maine jos sinne menet. Kun minulla oli oikein huono vointi ja itkin yhdessä julkisessa paikassa niin ohjasi minut sivuun, etten "häiritsisi" muita. Oikeasti se on hassua, ettei mistään olisi saanut välittää ja piti olla vahva ja silti ihmisten edessä piti esittää toisenlaista ja heidän ajatuksillaan olikin väliä. Se välillä ahdistaakin kun isä sanoo, että hän ei ainakaan välitä muiden mielipiteistä ja itse en vana pysty sellainen olemaan ja se on hassua, että puhuu minulle niin kun kuitenkin tietää tarinani paljon kiusattua nuorena ja elämääni muutenkin. Ehkä yrittää samalla karaista minua kuin silloin lapsena, vaikka ei se toiminut silloinkaan.

Minäkin olin lapsena kuulemma liian ujo ja hiljainen. Olisi pitänyt olla rohkea ja uskaltaa toimia suuressa ryhmässä sekä puhua kaikille. Ei ollut hyvä asia, että oli vaan pari kaveria ja varsinkin isä aina yritti ohjailla minua ja sanoi, että pitää mennä isompaan porukkaan aina koulusta harrastuksiin liittyen. Se oli välillä ahdistavaa, kun selvästi en koskaan toiminut hyvin ja en pystynyt olemaan tarpeeksi rohkea. Toisaalta tämä kaikki on ristiriitaista, kun kotona sanottiin, että pitää olla "julkisesti"  rohkea ja reipas ja toisaalta vanhempia ei saanut vastustaa ja piti heitä aina totella. Näin kotona olikin eri säännöt joten vaikeaa oli olla molempia sekä kiltti tyttö, että rohkea ja reipas jos muutenkin luonne oli introvertti ja ujon puoleinen. Toisaalta kuitenkin uskalsin paljon ja todellakin olisin kaivannut vähän toisenlasta kannustusta. Tästä seurasi se, että epäilen aina lapsena ja vielä nykyisinkin teenkö koskaan oikein ja mitä muut minusta ajattelevat. Tosin muutkin kokemukset vaikuttavat.

Apua, ihan kuin meillä! Vanhempien sana oli laki, varsinkin isän, ja minun tyttönä pitää totella, koska tytöt ovat turhia. Ei saanut näyttää mitään negatiivisia tunteita eikä näin vaivata aikuisia. Ongelmia ei saanut olla ja jos oli, ne lakaistiin  maton alle. Äitini on hyväsydäminen pöhelö, joka vaan peesaili isää. 

13-vuotiaasta lähtien olen saanut pärjätä käytännössä yksin. Olen 37v. eikä minulla ole koskaan ollut puolisoakaan. Just tänään mietin, että mitenhän kauan jaksan vielä yksin hoitaa 24/7 kaikki mahdolliset asiat ja selvitä kaikesta vaan itsekseni. Kukaan ei kysy kuulumisia tai tarviinko apua, kun kaikki ovat tottuneet siihen, että kyllä se "Laura" pärjää.

Kotona piti tosiaan totella vanhempia ilman omia mielipiteitä ja näkemyksiä. Samaan aikaan olisi pitänyt olla rohkea ja omata omia mielipiteitä ja pystyä puolustautumaan muita alistajia vastaan. Vanhemmat saa alistaa, mutta muu maailma ei. Vaikeaa, kun oppii vain yhden toimintamallin.

Samalla olisi pitänyt olla kavereita ja suosittu ja mielellään poikaystäväkin jo viimeistään 15-vuotiaana, mutta raskaaksi et saa tulla, mitään poikia et tapaa, kenenkään luokse jota vanhemmat eivät tunne et mene ja ketään ei kutsuta meille. Minnekään pikkukylän 30 hengen limudiskoon, jossa on vanhempia vahtimassa, et mene, koska olet pölvästi, joka varmana juo itsensä humalaan heti, kun joku tarjoaa viinaa (niin mitä viinaa, missä?) tai joutuu r'iskatuksi ja paloittesurmatuksi heti, kun silmänsä kääntää. 

Eli piti selvitä itse, mutta samaan aikaan olet holhottava idiootti, joka ei tajua mistään mitään, eikä varmana osaa pitää puoliaan ja pamahdat paksuksi varmana 17-vuotiaana. Vaikka kyllä nyt koulussa pitää kiusaajia osata vetää turpaan samaan aikaan ja riiata poikia.

Ihan hirveä sekameteliristiriitakasvatus! Yritä siinä sitten arpoa näin aikuisena, että onko tämä ja tuo toiminta- ja ajatusmalli minun, isän, äidin, vanha suojamekanismi vai trauman aiheuttama reaktio.

Yllättäen en ole väleissä perheeseeni. Jos menen naimisiin, ei tule kutsua häihin. Kun kupsahtavat, joku muu saa hoitaa hautajaisjärjestelyt.

Tämä kuulostaa myös niin tutulta...

Tämä on se peruskasvatus Suomessa. Varmaan muuallakin maailmassa. Muiden lapsia ja kotia ja elämää kyllä kehuttiin vuolaasti ja kehotettiin minuakin kehumaan. Kerran teki mieli purskahtaa itkuun, kun äitini niin pitkään kehui jonkun tytön tanssitaitoja, hiuksia, hoikkuutta ja kauneutta. Hän ei ollut ikinä puhunut minusta noin kauniisti. Olen aika varma että se toinen tyttö kuuli kehuja kotonaan joka päivä, minä taas korkeintaan juhlapäivinä, ja silloinkin vain niin että äitini puhui minusta vieraille, ei ikinä niin että minulle olisi sanottu.

Onneksi osasin itse käydä kasvatustani vastaan. Värjäsin tukkani shokkiväreillä, ostin omilla säästöilläni vaatteet joista pidin. Toki ulkonäköäni haukuttiin ja kauhisteltiin, kehuttiin muita tyttöjä jotka ovat kauniita ja parempia, mutta olin jo oppinut että äitini ei vain pidä minua minään. Siskoni valitettavasti on alistunut äidin näkemyksiin elämästä, ja yrittää vielä aikuisenakin saada sitä hyvän tytön kultakruunua. Sitten aina välillä tulee itku kun ei saa hyväksyntää ihmiseltä, jolla ei ole pienintäkään aikomusta heruttaa sinun suuntaan mitään hyvää ja kaunista.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ole kasvatettu otsikon tapaukseksi. Olen sitä luonnostaan.

Pois siitä on yritetty kasvattaa koko ikäni ja kaikkialla.

Antakaa minun olla oma itseni!

Tämä on samaa kuin väkisin sosiaaliseksi kasvattaminen. Vihaan sitä.

Vierailija kirjoitti:

Monet keski- ikäiset, varsinkin naiset on kasvatettu tuollain. " ei mun takia nyt tartte mitään laittaa, heittäkää multaa sitten vaan päälle kun kuolen" näin.

Tästä se kateus tulee. Kun työpaikoilla kuppikuntaan tulee nuorempi ihminen joka on täysin eri sukupolvi kun näitä, niin kateus aktivoituu kertaheitolla.

Tavallaan kiva kuulla tästä, sillä olen törmännyt vastaavaan kuulumisten ohittamiseen ja näytösluonteiseen kyläilyyn mieheni suvussa. Pitkään yritin pyristellä ja ihmettelin, kun vastauksiani ei kuunneltu ja aloitteitani pidettiin selvästi outoina.

Itsekään en ole mistään hilpeästä perheestä lähtöisin, mutta vasta näin parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen olen alkanut oikein tiedostaa, ettei anoppilan systeemi tule koskaan muuttumaan ja että se ilmeisesti on työväenluokkaisissa perheissä tavallinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselleni tulee tätä ketjua lukiessa sellainen tunne, että Suomessa kaikenlainen käytös on vääränlaista ja paheksuttavaa. En oikein osaa pukea ajatustani sanoiksi mutta yritän.

Esimerkiksi minut on kasvatettu kuuliaiseksi, hiljaiseksi ja nöyräksi - silti olen koko ikäni saanut kuulla olevani liian hiljainen. Olen liian hiljainen - mutta jos joskus puhun, puhun muiden mielestä väärin tai vääränlaisia asioita. Minut on nujerrettu - mutta myös huonoa itsetuntoani on ihmetelty. Olen kuulemma liian negatiivinen - toisaalta ollessani innostunut jostakin olen saanut kuulla, että kiinnostuksenkohteeni ovat typeriä ja noloja. Kaikkea tätä ihmettelyä on tullut sekä omilta vanhemmilta, muilta aikuisilta ja myös samanikäisiltä kavereilta. 

Ruokaa pitää ottaa ja kaikkea pitää maistaa mutta ei saa ottaa liikaa eikä ensimmäisenä. Töissä pitää käydä ja rahaa pitää tienata mutta ei saa tienata liikaa. Tavaroita pitää ostaa ja niiden pitää olla hyviä mutta samalla kuitenkaan mitään ei saisi ostaa. Pitää olla ahkera ja pärjäävä mutta samalla sitä ei saisi tuoda vahingossakaan esille. Pitää olla hiljainen mutta ei saa olla liian hiljainen. Pitää puhua mutta ei saa puhua liikaa. Naisen pitää olla nätti mutta sitten kuitenkaan ei saisi olla nätti. Eikä saa olla rumakaan. Ei saa olla laiha, koska eihän se nyt vain käy. Lihavakaan ei saa olla, koska sehän on osoitus ties mistä. Normaalipainouskin on huono juttu, koska silloin on aina jonkun mielestä vääränlainen, liian pieni tai liian iso tai liian treenaamaton/laihaläski. 

Kukaan ei tunnu tietävän, millainen ihmisen pitäisi olla tullakseen hyväksytyksi tässä yhteiskunnassa. Enkä todellakaan sano, että muualla olisi sen paremmin. Puhun nyt vain kokemuksistani Suomessa, suomalaisessa kulttuurissa kasvaneena. 

Asiaa ratkeaa sillä, että et välitä vähääkään muista, vaan elät juuri kuten itse haluat. Mikään ei estä. Ihan oikeasti: ei estä.

En ole hän, jolle vastasit. Kokemukseni ovat kuitenkin samantyyppisiä.

MIkä estää? Kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö, paniikkihäiriö. Lapsuuden nöyryytysten ja väkivaltaisuuksien aikaansaama. Se estää. Ei ole oma valinta. Ei ole itsestä kiinni. Ei ole vanhempien syyttelyä. On tosiasia.

Vierailija kirjoitti:

Minut on kasvatettu terveeseen itsetuntoon. Olen syntynyt 1971. 

Aina on kannustettu, kehuttu, mutta myös kerrottu jos on toimittu huonosti. On tyhmää olla hiiri tai lokki, kumpikin ääripää osoittaa tyhmyyttä ja huonoa käytöstä. Fiksusti käyttäytyvät ihmiset menevät pöytään oikeassa järjestyksessä, syövät maltillisesti ja kunnioittavat muita ihmisiä. 

Ja nyt kun meitä keski-ikäisiä katsoo, noin 60% on hiiriä, 35% on lokkeja ja loput 5% älyllisiä, hyvin käyttäytyviä ihmisiä. 

Mitä tekemistä älykkyydellä ja itsetunnolla on toistensa kanssa? Seuraako älykkyydestä hyvää käytöstä?