Mitä tuli luokkasi rumasta/kiusatusta oppilaasta

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli työkyvyttömyyseläkeläinen. Opiskelupaikka olisi yliopistossa, mutta opinnot on edenneet aika hitaasti, koska pelkään ihmisiä. En tiedä pääsenkö tästä pelosta ja ahdistuksesta koskaan eroon.

Voin sanoa että pelosta ja ahdistuksesta pääsee ajan mittaan eroon mutta luottamusta toiseen ihmiseen on vaikeaa saada takaisin.

Kuvankaunis ekonomi.

Aika iso kiho valtion hallinnossa. Hävettää omakin päänaukomiseksi, ei tämän kiusatun aseman vuoksi vaan muutenkin.

Tappoi itsensä pari vuotta sitten. En itse koskaan kiusannut koska olin itsekin masentunut lapsi pärjäävästä ulkokuoresta huolimatta ja tunnistin tavallaan kaltaiseni.

Olisin takuuvarmasti joutunut itse kiusatuksi ellen olisi ollut ylivoimaisen hyvä oppilas koulussa ja lisäksi sanavalmis. En ikinä pitänyt luokkamme yleisesti suositusta kiusaajaporukasta ja ystävystyin toisen kympin oppilaan kanssa. Tämä ystäväni on nykyään erikoislääkäri ja itse nostan yrittäjänä palkkaa n. 100 k vuodessa. Kousaajaporukasta löytyy lakimiestä, sairaanhoitajaa, sihteeriä ja muusikkoa. Eli ei heilläkään huonosti mene.

Minusta tuli sosiaalityöntekijä ja psykoterapiaopiskelija. En koskaan, terapiasta huolimatta, saanut ”kurottua” itseäni täysin umpeen kiusaamisen jäljiltä, mutta ainakin olen empaattinen, oikeudenmukainen ja todella hyvä kuuntelemaan muita ihmisiä, vaikka itseni välillä unohdankin. Olen edelleen outo, mutta ihan kivannäköinen sellainen, ja ainakin minulla on ihan suhteellisen kaunis mieli vaikka muuta ei olisi. Kaksi kiusaajaa ovat pyytäneet aikuisiällä somessa anteeksi.

Minä olin se kiusattu. Minusta tulee sosionomi.

Suunnitteluinsinööri, rakennusala, minulla myös 2 amk-tutkintoa, yliopistoon en päässyt. Kaksi lasta, vakituinen työpaikka, mies myös insinööri. Asiakaspalveluhommia olen koettanut vältellä, mutta niihinkin olen joutunut joskus. Paljon harrastuksia, ystäviä ei ole, enkä kaipaa, kavereita on. 

Senhän kiusaajat haluaisivat tietää :D Muutama on yrittänyt lähestyä facebookissakin. Eivätkä todellakaan anteeksipyyntömielessä vaan uteliaisuuttaan.

Yhtä poikaa kiusattiin vähän alaluokilla. Siitä tuli ambulanssikuski ja suurperheen isä. Ehkä vähän simppeli heppu, mutta kai se saa pennuilleen maitoa ja kaurapuuroa pöytään. Huonot geenit lapsille ja olikohan niitä jo 9. 

Mitätön, näkymätön, arvoton - tällaiset fiilikset. en osaa iloita enää mistään. Ei miestä, perhettä, lapsia, omaa taloa - kaikki ne haaveet pitänyt unohtaa mitä ikinä olisin halunnut. Amk- ja yliopistotutkinto taskussa, en ole silti löytänyt vieläkään omaa alaa mitä haluaisin tehdä, seilaan työpaikasta toiseen kun en halua sitoutua mihinkään ja päästää ketään liian tuttavalliseksi tai utelemaan asioistani. Ei ystäviä, en luota enää kehenkään. Kavereitani oltiin vain kun piti hyötyä jotenkin.

Pahinta on, että kiusaajat ovat jatkaneet elämäänsä ja saaneet kaiken mitä itse olisin halunnut, mutta itse en jaksa enää väkisin puskea tekopirteänä eteenpäin kuten kiusaamisaikoina "evvk" piti näyttää ulospäin, vaikka sisäpuolella itkin, sydän kutistui ja lopulta tunteet lamaantui. Ja sillä tiellä edelleen. Saa nähdä kauan tätä jaksaa.

Meni ulkomaille yliopistoon ja palasi valmistumisen jälkeen Suomeen. Ei saanut töitä joten opiskelee nyt amkissa.

90-luvn puolivälissä syntyneitä olemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luokkakokouksessa olin just se leffojen entinen kiusattu, joka onkin porukan parhaiten säilynyt. Tuntu silloin ihan helvetin hyvältä, kun tiesi, että minä oon nyt se, jota katsotaan.

Eli tuliko susta jotakin?

Ap

Tämän ketjun asetelmat ovat vinksahtaneet. Ymmärrän sen, että entiset kiusatut saavat tyydytystä siitä että heillä menee hyvin ja kiusaajista "ei tullut mitään".

Mutta. Perhe, hieno työ ja talo puiston laidalla? Ja että näillä pitää kehuskella?Toisille saavutukset elämässä ovat jotain ihan muuta.. Kertovatko ne jotain ihmisen sisäisestä maailmasta? Siitä miten ihminen oikeasti voi, onko onnellinen, tekeekö muille hyvää jne? Ap, miten sinä olet jalostunut ihmisenä?

Myönnän ihan avoimesti, että ainakin minä saan nautintoa siitä, että osat ovat vaihtuneet. Olen itse johtaja ja menestyn elämässä. Sen sijaan kiusaajani on asiakaspalvelussa töissä tarjoilijana.  Käyn usein hänen vuorollaan syömässä ja esim. viimeksi kun pidimme töissä juhlia, huolehdin, että hän pääsi tarjoilemaan meille. Teen kaiken, mitä voin, että nuo tarjoilukeikat olisivat hänelle mahdollisimman ikävä kokemus. Vaadin häntä esimerkiksi herrottelemaan ja teitittelemään minua ja muita seurueeni jäseniä, samoin yritän aina löytää jotain virheitä hänen suorituksistaan ja saada syyn pyytää esimies paikalle. :)

Ei millään pahalla, mutta tässä on erittäin vahva mielikuvitus-/fantasiaelementti mukana. Olen jo hyvin vanha ihminen ja myös hotelli- ja ravintolaympyröitä nähnyt, mutta en ole koskaan kuullut Suomessa kenenkään kutsuvan ketään "herraksi". Vai tapahtuuko tämä jossakin muussa (ei mielikuvitus-) maassa?

Meidän luokalla oli kaksi ketä jonkun verran kiusattiin, tyttö ja poika. He molemmat on kuulemani mukaan vaihtaneet sukupuoltaan. Muuta en tiedä.

Ei voi muuta sanoa kuin että kyllä tämä maailma on onneton paikka monille. En ymmärrä miksei kiusaamista voi kriminalisoida? Taloudellisia sanktioita tuntuvien sakkojen muodossa kiusaajan perheelle, niin loppuu se perseily. Miettikää nyt kuinka valtavia taloudellisia vahinkoja nämä kiusaamis asiat aiheuttavat yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Ennen aikaisia eläkkeitä, sairaslomia, irtisanoutumisia ahdistuksen takia, jne.... 

Miksei päättäjät halua tehdä mitään asialle? Miksi ihmisiä annetaan vammauttaa henkisesti ja fyysisesti. Kyllä, myös minua on kiusattu aikoinaan kolmen vuoden ajan. Melko pitkän eheytymisprosessin olen joutunut käymään läpi, ja vieläkään en ole täysin tervehtynyt. Pitkiä masennus kausia ja ahdistusta.

Vierailija kirjoitti:

Yhtä poikaa kiusattiin vähän alaluokilla. Siitä tuli ambulanssikuski ja suurperheen isä. Ehkä vähän simppeli heppu, mutta kai se saa pennuilleen maitoa ja kaurapuuroa pöytään. Huonot geenit lapsille ja olikohan niitä jo 9. 

Ensihoitajaksi on kyllä aika vaikea päästä opiskelemaan, joten tuskin tuo mies mikään "vähän simppeli" on.

Hyvä ystäväni oli todella kiusattu koulussa, teki juuri itsemurhan 25 vuotiaana..

Minusta tuli kaunis, mutta käyttäydyn edelleen vähän normista poikkeavasti (as-diagnoosia en kuitenkaan saanut). Elämänhallinnassa puutteita enkä luota ihmisiin, joten olen työtön ja yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Yhtä poikaa kiusattiin vähän alaluokilla. Siitä tuli ambulanssikuski ja suurperheen isä. Ehkä vähän simppeli heppu, mutta kai se saa pennuilleen maitoa ja kaurapuuroa pöytään. Huonot geenit lapsille ja olikohan niitä jo 9. 

Millaisethan ne sinun geenit sitten ovat?

Vierailija kirjoitti:

Tohtori ja yrittäjä, joka työparinsa kanssa teki ihan merkittävän innovaation ja on lyönyt sillä rahoiksi...Nyt ollaan viisikymppisiä kaikki ja minusta on valtavan hienoa nähdä miten hyvin hän on elämässään pärjännyt, oikein sydäntä lämmittää. Kaiken lisäksi hän on kummasti komistunut, kun monet meistä jo alkavat rupsahtaa :-D Arvostan suuresti!

Totta se on! Raha komistaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei ole tullut yhtään mitään. Olen vielä reilusti alle 30-vuotias, mutta en ole opiskellut lukion jälkeen mitään ja monet ammatit joissa pitää olla sosiaalinen ovat ihan poissuljettuja. En meinaa päästä opiskelemaan ja uskon, että kun haku-uudistuksia tulee niin se ovi sinne mihin tahtoisin menee kiinni lopullisesti. En ole tyytyväinen elämääni ja ilo hävinnyt elämästä. Jännitän myös kaikkea ja ihmisiä muutenkin. Itsetunto täysin nolla ja kavereita puhumattakaan kumppani ei ole. Ajattelen myös, että kenenkään ei tarvi rakastaa minua ja olen täysin epäonnistunut sekä muuten surkea ihminen joka häpeää itseään ja elämäänsä. Olen myös niin yksinäinen, että tuskin tajuan mikä on kaveri ja en muista koska olen viimeksi ollut sellainen jolla ystävä on ollut. Ehkä  joskus yli kymmenen vuotta sitten oli koulussa yksi kaveri. En toivo enää elämältä mitään suurta ja mietin oikeasti, että maksan nyt aika kovan hinnan tästä kaikesta ja samalla ajaudun yhä kauemmas sellaisesta ihmisestä joka pääsee eteenpäin. Jos minulla olisi rahaa niin varmasti muuttaisin Suomesta pois, mutta tätä ei luultavammin tapahdu. Kiusaaminen on tietenkin vain yksi syy tähän kaikkeen, mutta kyllä ne jäljet johtavat sinne jos miettii sitä hetkeä kun elämä on mennyt huonoon suuntaan. Tosin olen ehkä muutenkin herkempi ja sellainen ihminen joka ei vaan kestä nini paljon.

En tiedä missä asut, mutta omalla paikkakunnallani ja muuallakin olen törmännyt etsivään nuorisotyöhön. On tarkoitettu alle 30-vuotiaile, auttavat mm ammatillisissa asioissa ja muutenkin saa tukea. Kerrot, että ilo hävinnyt elmästä, kuulostaa että masennusta voisi olla. Auttavat varmasti tarvittaessa mielenterveys-asioissakin saamaan apua/hakeutumaan lääkäriin/hoitajalle. Olet todella nuori vielä ja vaikka ymmärrän tämän hetkisen olosi, kyllä sulla on vielä mahdollisuus tehdä vielä mitä tahansa ja olla onnellinen.

Ymmärrän viestisi hyvän tarkoituksen, mutta itse koin tuon etsivän nuorisotyön todella nöyryyttävänä ja ne ihmiset siellä eivät olleet mitään mukavia. Koin paljon arvostelua sekä he olisivat laittaneet minut minne vaan ( työpajat ,kuntouttavava työtoiminta jne) ja sitten kun sanoin, että haluan jotakin muuta ja halaisin päästä esim yliopistoon opiskelemaan ( minne olen hakenut) niin he tavallaan ottivat siitä jotenkin nokkiinsa ja sen jälkeen tuntui häpeälliseltä selittää heille siellä elämäänsä. Jos myös olisin masentunut niin olisin ollut sitä lapsesta saakka ja siinä mielessä uskon tämän kaiken surullisuuden olevan tilanteen aiheuttamaa surua elämäntilanteestani, kun oikeastaan kukaan ei voisi olla onnellinen tässä tilanteessa. Terapiassa olisi tietenkin hyvä käydä, mutta rahaa minulla ei siihen ole ja minä en mitään diagnoosia tarvi tai edes halua, koska miten siitä hyötyisin. Olisin vaan sen jälkeen vielä huonommassa tilanteessa ja minä kyllä vielä pärjään elämässäni ihan hyvin joihinkin muihin verratessa. Minusta on myös ihmeellistä ajatella, että jos ihminen tuntee surua elämästään niin hän on heti masentunut. Minusta asia ei ole niin ja suru on ihan ymmärrettävä reaktio moneen asiaan.