25v sinkkunaisen epätoivo

Vierailija kirjoitti:

Kuka 25- vuotias muka haluaa seurustella parikymppisen kanssa? Tuossa iässä viisi vuotta on todella iso ikäero ja elämäntilanteet todennäköisesti hyvin erillaiset. 

Ei kaikki ole niin iästä tarkkoja. Eikä elämäntilanteistakaan. Meidän tytön ensimmäinen ihailija oli tyttöä 4 vuotta vanhempi. (Sanon ihailija, koska tyttö ei lämmennyt.) Tyttöön ihastunut poika oli 18v ja opiskeli ensimmäistä vuotta korkeakoulussa. Tyttöön hän oli tutustunut ohjelmointikerhossa, jossa tyttö kävi, tämä poika oli siellä ohjaajana. Tyttö oli silloin yläasteella, olikohan kasiluokkalainen? Kyllä nuo kaksi olivat ihan todella eri maailmoista näin aikuisen silmin, mutta poikaa se ei haitannut ja tyttökin kaveerasi hänen kanssaan jonkin aikaa ennen kuin sai selvitettyä itselleen, ettei halua seurustella. 

Sitten tässä välissä kului vähän aikaa ja tämä poika löysi itselleen tyttöystävän. Harrastuksen kautta tälläkin kertaa ja häntä neljä vuotta vanhempi. Poika (vai mies?) oli seurustelun alkaessa 20-vuotias, kolmas vuosi opintoja menossa, asui vielä vanhempien luona. Nainen oli 24, valmis maisteri ja työelämässä, asui omillaan. Taas ihan eri elämäntilanteet ja neljän vuoden ikäero, mutta haittaako se oikeasti? On kuitenkin yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja naisen kautta tämä mieskin on tempautunut uuden, vähän erikoisemman harrastuksen pariin. Kaikkea hyvää heille <3 

Ap:lle sanoisin, että ei kannata liikaa piehtaroida siinä, että jää yksin ja vanhaksipiiaksi. Kannattaa ehkä enemmän panostaa siihen, että oma elämä on hyvää ja onnellista vaikkei sitä puolisoa löytyisikään. Elämässään onnellinen ihminen on paremmassa tilanteessa ryhtyä parisuhteeseen kuin joku sellainen, joka tarvitsee toista ihmistä tullakseen onnelliseksi. Se on vähän liian suuri taakka kellekään, että pitäisi tehdä joku onnelliseksi. Mutta jos löytää jonkun joka on onnellinen yksinkin, sellaisen kanssa on helpompi jakaa omakin elämä. 

Minä tapasin mieheni kun olin 29 ja hän oli 31. Vuoden sisällä menimme naimisiin, minä tulin raskaaksi ja ostimme ensimmäisen yhteisen perheasunnon (tässä järjestyksessä). Nyt jo 20 yhteistä ja onnellista vuotta takana. Mutta monesti olen miettinyt, että elämäni onnellisinta taikaa taisi kuitenkin olla se aika juuri ennen kuin tapasin mieheni. Vaikka miehenkin kanssa olen ollut onnellinen ja oli valtavan hienoa saada yhteinen lapsi ja elää perheenä, silti tuntuu että vielä onnellisempi olin sinkkuna. Tiedän että saattaa kuulostaa surulliselta tai oudolta, mutta pointtina lähinnä se, että kun on omassa elämässään onnellinen, niin silloin on valmiimpi myös kohtaamaan toisen ihmisen. Ja ehkä se onnellisuus vetää myös puoleensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Introverttinaisena kumppanin löytäminen vielä vaikeampaa. En baareissakaan käy kuin keikoilla.

N26

Samanlaista se on introverttimiehellä. En käy baareissa edes keikoilla, koska yksin ei huvita lähteä.

M31

Missä ne introvertit sitten tapaa...

Exäni löysin Tinderistä (hän on tosin ekstrovertti). Eri deittipalstoilta ja sovelluksista olen yleensäkin naisia tavannut.

M31

Itse olen 28-vuotias mies. En ole koskaan edes pitänyt naista kädestä.

Vierailija kirjoitti:

Hyvät naisetkin ovat jo varattuja tai perheellisiä.

Väitätkö että palstalta löytyisi vähemmän kuin TÄYDELLINEN nainen?

Kyllä tämä miesten vialta taas haiskahtaa

Olisipa vielä 25 ja niin nuori..

Vaikka hetkonen, eihän siitä ole vasta kuin kuusi vuotta kun itse olin!

Tuntuu ikuisuudelta. Paljon mahtuu noihin viiteen vuoteen. Eikun kuuteen.

Voi hohhoijaa... muistin juuri miksi on kiva etten ole enää parikymppinen.

Muunmuassa tämän takia. Tajuan että ei ole mitään "nyt on liian myöhäistä" ikää tai parasta ennen- päiväystä tai ylipäätään millekään liian myöhäistä ikää. Tai no joo, en ehkä ehdi enää tulla lapsineroksi tai voi olla myöhäistä ehtiä huipulle missään urheilulajissa.. tai ainakin joissain.

Mutta muuten!

Aloittaja lakkaa nyt vähän naivin panikointinsa ja kattelee tarjontaa kaikessa rauhassa ainakin seuraavat viisi vuotta. Ellei enemmänkin. :)

Aikaa on koko elämä.

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on siinä että naisille ei riitä vain itseä hieman pitempi mies koska se ei riitä ja nainen myös vertaa miehen pituutta muihin miehiin.

Olen lukenut paljon viestejä joissa esim 150-160cm nainen viehättyy aivan niistä samoista +180-190cm miehistä koska "tulee turvallinen olo" "kiva tuntea olonsa pieneksi" "en tuntenut oloani yhtä turvalliseksi samanpituisen kanssa" ym jne

Aika rankkaa yleistystä. On monia naisia, joille miehen fyysinen olemus ei ole ollenkaan tärkeää, vaan kiinnostus syntyy aivan muista asioista. Jos mietin omia seurustelukumppaneitani, niin pituus on vaihdellut välillä 165-191, painohaarukkakin on useita kymmeniä kiloja. On ollut hinteliä miehiä, lihaksikkaita ja reilusti ylipainoisia. Minua viehättää miehissä äly, mikään muu ei tunnu olevan yhtä seksikästä. Enkä ole todellakaan ainoa näin ajatteleva nainen. Päädyin lopulta naimisiin pitkän ja lihavan miehen kanssa ja tietenkin koska hän on minun, hän näyttää silmissäni vieläkin komealta vaikka on jo pahasti ukkoutunut. Sain lapselleni aivan loistavat geenit, hänestäkin tuli huippuälykäs :-D

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 28-vuotias mies. En ole koskaan edes pitänyt naista kädestä.

Ohis. - Niin on jännää aatella, jos avauksen osikko olisi ollu, etä olen 28 vuotias sinkkumies ja epätoivo. 

Jos saan veikaa, niin avauksen tekijä oltaisiin tovotettu ulisevana ja itsesäälissä hukkuvana ns. kilttimiehenä painuvan kuuseen.. Tai yksinkeraisesti ymmärtämään oma tasonsa. - Myötätunto saataisi olla aika vähissä. Miksiköhän? - Vain siksikö, etä hän olsi mies, eikä nainen?   

Useimnmiten puskaradio toimii ja salaisuudet leviää kuin jokisen eväät tai katkerat exät kyllä hoitaa viimmeistään homman.

Jos asut ns. isossa cityssä niin karma tavoittaa viivellä sielläkin.

Paras olla rehellinen....

Ymmärrän todellakin mitä ajattelet ja olen samanikäinen nainen kuin sinä. Toisaalta mitä sitä miettimään ja pärjään ihan hyvin sinkkuna. Joku sanoi myös, että hyvät naiset on jo tässä iässä varattuja ja itse on siis varmaan sitten ole se hyvä nainen. Tosin minullakaan ei hirveästi epäkohtia ole, mutta ehkä olen liian ujo ja hiljainen sekä vielä ulkonäkö hyvin tavallinen ja tämä kaikki on sitten jo liikaa. Ihmettyttää myös jonkun kommentti, että kumppani otetaan kun minusta ketään ei missään nimessä oteta ja monelle on vaikeaa löytää kumppani. Kai nämä ihmiset ovat sitten niitä joiden mielestä lapsetkin vaan saadaan, eivätkä mieti kuinka vaikeaa se lasten saaminen ja "lasten teko" monille on ja kaikki eivät lapsia saa koskaan, vaikka tahtoisivat. Tähän ehkä voi rinnastaa myös sen kumppaninen löytymisen ja kaikille ei vaan niitäkään löydy, vaikka haluaisinkin.

Lohduttaako yhtään sanoa, että minä löysin juuri tuon ikäisenä. Minusta tuli sinkku 24-vuotiaana, ja itse asiassa eropäätöstä viivästytti, kun tuntui etten sitten saa enää ketään. Olinpa toivoton. Seitsemän kuukautta olin sinkkuna, tai joitain lyhyitä juttuja oli, ja sitten kolahti. Löysin Suomi24:ltä upean miehen, minua pari vuotta vanhemman, ja lapsettomankin. Nykyään hän on aviomieheni.

Mikäs hätä ap:llä on? Vielä melkein 20 vuotta hedelmällistä aikaa edessä.

Kannattaa alkaa etsimään miestä harrastusten parista ja tuttavien tuttavista, jos kerran haluat jo vakiintua. Ei mitään Tinderiä, vaan ihan teet selväksi, että olet tositarkoituksella etsimässä elämänkumppania ja isää lapsillesi. Osan miehistä se karkottaa pois, mutta ne vakiintumaan valmiit voivat kiinnostua. Paljon deittailua elokuvissa ja ruokaravintolassa, ihan perinteisellä tutustumismetodilla, niin saattaa jossakin vaiheessa tärpätä. Tärkeintä on ottaa rennosti ja olla olematta epätoivoinen. Jos viihdyt jonkun seurassa, lähde toisenkin kerran hänen kanssaan jonnekin.

Ei kai 25-vuotiaalla mitään hätää/kiirettä ole?

Mikäs on hyvä mies? Himoovat ne kaikki yhtälailla muitakin naisia, nuorempia timmimpiä ja vaikka olisi minkälainen, kunhan on erilainen kuin se kotona oleva nainen. Myönnä eivät tieteskään, muuten seksin saanti loppuu. Ja (teko)syitä löytyy sitten varsinkin suhteen vakiintuessa miksei ole aikaa/rahaa/kiinnostusta/jaksamista yhteiseen tekemiseen tai asioihin joita pyydät. "Teen töitä jotta voin pitää perheestä huolta" aina pätevä syy, ei voi valittaa, eikä tietää missä oikeasti ovat.

Että paremmin voi saada elämään iloa ja vähemmän stressiä kun nauttii miesten seurasta vain hetkittäin ja sitten riittää kyllä seuraakin enemmän josta valita. Tai tietty on soffalla/koneella istuvia nössököitä jotka sinua palvoo, mut saako siitä lopulta mitään? Jos voisi vaan mennä omaan tahtiin, ei tuhlata kuin sekunti johonki äijään joka muutti mielensä sekunnissa. Ei vaikuta onko asuntolaina, talo, 5 lasta, 20 vuotta aviossa... mieli voi muuttua sekunnissa.

Se mikä säilyy on miesten panetus montaa kohdetta kohtaan ja riskinottotahto. Eli sen voi vaan hyväksyä ja nauttia parhaista puolista. Ottaa ihmiset sellaisena kuin ovat. Perheen voi saada ilmankin miestä jos haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Masentavaa se oli itsellenikin sinkkuaikoina. Miesmarkkinat on suorastaan surkeat; tarjolla on kaikenlaisia emotionaalisesti vinoutuneita, päihdeongelmaisia, lapsellisia, bensalenkkareita ja muita moniongelmaisia. Ylivoimaisesti suurin ongelma on se, että ne täyspäiset miehet on ymmärrettävistä syistä jo jonkun toisen (onnekkaan) naisen taholta napattuja ja sinkuille jää sitten ne jämäpalat. Miesaineksessa hajonta tuntuu olevan paljon suurempaa, ja monelta mieheltä tuntuu puuttuvan perustavanlaatuisia käytöstapoja, kykyä käsitellä tunteita, kommunikoida ja ottaa toisia huomioon. 

Jos mies on normaalipituinen ja -painoinen, harrastaa urheilua, on kouluttautunut, käy töissä, pukeutuu siististi ja on aidosti mukava tyyppi niin kuuluu miesten kärkikastiin vaikkei näyttäisi mallilta ja tienaakin ihan normaalisti. Tältä palstalta saa usein lukea miten naisten ulkonäkökriteerit ovat kovia, mutta ainakin omasta mielestäni suuremmat ongelmakohdat on miesten luonnepuolella. Yliopistolla näkee paljon hyvin pukeutuvia ja muutenkin silmää miellyttäviä nuoria miehiä, mutta jos haluat miehen joka on reilu, tunnetaitoinen, symppis ja sitoutumishaluinen niin jo alkaa väki vähetä. 

Se fakta että Suomessa on paljon syrjäytyneitä yksinäisiä miehiä etenkin landella ei oikein lämmitä isossa kaupungissa asuvaa, yliopistossa opiskelevaa liikunnallista nuorta naista jolla on normaali sosiaalinen elämä ja elämä hallinnassa. Tuossa kohtaa kyseessä ei ole kohdanto-ongelmasta vaan siitä, että noita samoilla spekseillä olevia vastaavia miehiä on paljon vähemmän.

Terkuin ensimmäisen poikaystävän sinun iässäsi löytänyt nainen ja jos tästä joskus vielä sinkkuuntuisin, en kyllä edes jaksaisi yrittää aktiivisesti pariutua soudettuani siinä suossa koko aikuisikäni. 

Ymmärrän todellakin mitä viestissä tarkoitetaan, mutta samalla se saa minut häpeämään itseäni, kun oikeasti olen itsekin syrjäytynyt, yksinäinen nuori nainen joka ei ole edes opiskelemaan päässyt. Muuten elämä ihan kunnossa ainakin vielä ja olen sellainen ihminen joka haluaa kohdella muita hyvin. Jotenkin mietin vaan sitä, että olenko nyt itsekin sitten jotain roskaa jonka ei todellakaan kannata lähestyä niitä "normaaleita ja normaalissa elämäntilanteessa" olevia miehiä. Itse kuulun siihen ryhmää joka kuitenkin tahtoo antaa mahdollisuuden monille.

Samalla mietin, että jos joku miettii elämääni niin olenko sitten ihan arvoton ja epäonnistunut jos sitä mittaa niillä mittareilla, jotka ihmisille ovat täällä tärkeitä. Ehkä nämäkin asiat estävät tavallaan sen halun tutustua mieheen ja mietin, että en ole siinä tilanteessa, että olisi mukavaa kertoa elämästäni. Ehkä minun täytyy sitten etsiä niitä ihmisiä, jotka jotenkin samassa tilanteessa jos ne ovat sinne "normaaleiden" puolelle ovat jo sulkeutuneet. Ja en halua mitenkään väheksyä ketään ja uskon monen aika ikävääkin elämää eläneen ihmisen olevan hyvinkin mukava ihminen sitten pohjimmiltaan ja en voi todellakaan arvostella toisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvät naisetkin ovat jo varattuja tai perheellisiä.

Tämä. Viehättävät, fiksut, henkisesti stabiilit, normaalipainoiset ja omillaan toimeentulevat naiset ovat joko varattuja tai lesboja. Kaikki.

Eivät kaikki!! On myös eronneita hyviä naisia....

Ota teistä selvää...

Vain varatut naiset tekevät minulle aloitteita ja näyttävät kiinnostuksensa, oikeasti vapaisiin ei törmää koskaan ja he eivät tee aloitteita.

Vapaa M

Ero nyt vai 10v åäästä. 25 v parempi

No jokainen nainen kyllä löytää miehen jos vain laskee vähän tasoaan. Toista se on miehillä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masentavaa se oli itsellenikin sinkkuaikoina. Miesmarkkinat on suorastaan surkeat; tarjolla on kaikenlaisia emotionaalisesti vinoutuneita, päihdeongelmaisia, lapsellisia, bensalenkkareita ja muita moniongelmaisia. Ylivoimaisesti suurin ongelma on se, että ne täyspäiset miehet on ymmärrettävistä syistä jo jonkun toisen (onnekkaan) naisen taholta napattuja ja sinkuille jää sitten ne jämäpalat. Miesaineksessa hajonta tuntuu olevan paljon suurempaa, ja monelta mieheltä tuntuu puuttuvan perustavanlaatuisia käytöstapoja, kykyä käsitellä tunteita, kommunikoida ja ottaa toisia huomioon. 

Jos mies on normaalipituinen ja -painoinen, harrastaa urheilua, on kouluttautunut, käy töissä, pukeutuu siististi ja on aidosti mukava tyyppi niin kuuluu miesten kärkikastiin vaikkei näyttäisi mallilta ja tienaakin ihan normaalisti. Tältä palstalta saa usein lukea miten naisten ulkonäkökriteerit ovat kovia, mutta ainakin omasta mielestäni suuremmat ongelmakohdat on miesten luonnepuolella. Yliopistolla näkee paljon hyvin pukeutuvia ja muutenkin silmää miellyttäviä nuoria miehiä, mutta jos haluat miehen joka on reilu, tunnetaitoinen, symppis ja sitoutumishaluinen niin jo alkaa väki vähetä. 

Se fakta että Suomessa on paljon syrjäytyneitä yksinäisiä miehiä etenkin landella ei oikein lämmitä isossa kaupungissa asuvaa, yliopistossa opiskelevaa liikunnallista nuorta naista jolla on normaali sosiaalinen elämä ja elämä hallinnassa. Tuossa kohtaa kyseessä ei ole kohdanto-ongelmasta vaan siitä, että noita samoilla spekseillä olevia vastaavia miehiä on paljon vähemmän.

Terkuin ensimmäisen poikaystävän sinun iässäsi löytänyt nainen ja jos tästä joskus vielä sinkkuuntuisin, en kyllä edes jaksaisi yrittää aktiivisesti pariutua soudettuani siinä suossa koko aikuisikäni. 

Ymmärrän todellakin mitä viestissä tarkoitetaan, mutta samalla se saa minut häpeämään itseäni, kun oikeasti olen itsekin syrjäytynyt, yksinäinen nuori nainen joka ei ole edes opiskelemaan päässyt. Muuten elämä ihan kunnossa ainakin vielä ja olen sellainen ihminen joka haluaa kohdella muita hyvin. Jotenkin mietin vaan sitä, että olenko nyt itsekin sitten jotain roskaa jonka ei todellakaan kannata lähestyä niitä "normaaleita ja normaalissa elämäntilanteessa" olevia miehiä. Itse kuulun siihen ryhmää joka kuitenkin tahtoo antaa mahdollisuuden monille.

Samalla mietin, että jos joku miettii elämääni niin olenko sitten ihan arvoton ja epäonnistunut jos sitä mittaa niillä mittareilla, jotka ihmisille ovat täällä tärkeitä. Ehkä nämäkin asiat estävät tavallaan sen halun tutustua mieheen ja mietin, että en ole siinä tilanteessa, että olisi mukavaa kertoa elämästäni. Ehkä minun täytyy sitten etsiä niitä ihmisiä, jotka jotenkin samassa tilanteessa jos ne ovat sinne "normaaleiden" puolelle ovat jo sulkeutuneet. Ja en halua mitenkään väheksyä ketään ja uskon monen aika ikävääkin elämää eläneen ihmisen olevan hyvinkin mukava ihminen sitten pohjimmiltaan ja en voi todellakaan arvostella toisia.

Olet kyllä hyvin erilainen kuin ne miehet joita tuon viestin kirjoittaja tarkoittaa. Ihan jo siksi, että hirveän suurelle osalle miehiä ei tulisi mieleenkään analysoida itseään noin, he ovat vain vihaisia ja katkeria ja syyttävät naisia ongelmistaan.

Höpöhöpö, ei TODELLAKAAN ole hyvät miehet tuossa iässä perheellisiä. Isäksi tullaan ensi kertaa keskimäärin 31-vuotiaana. Siinä on aika monta vuotta...