Onko täällä lapsettomia yli 40v naisia? jos on niin kaduttaako?

En voi sanoa että kaduttaisi, mutta tietynlaista surumielisyyttä nousee pintaan, koska omassa elämässä jää jotkut asiat kokematta. Täytän tässä kuussa 44 ja voin jo kai sanoa, että lapsia tuskin tulen saamaan kun ikää jo on. Parisuhteessa olen, mutta ei mieskään ole lapsia halunnut. Tunnen suurta helpotusta kun näen miten paljon ihmisillä on lasten kanssa ongelmia ja miten huonosti käyttäytyviä ja ongelmaisia lapsia/nuoria tämä maa on täynnä. Olisi kamala joutua luovimaan noissa lapsiperheiden paineissa. Yhteiskunta on raaka ja muuttuu koko ajam huonommaksi: jengit, huumeet, virtuaalimaailma. En haluaisi kasvattaa lasta tällaisessa ympäristössä.

Joskus olen miettinyt esim sijaisvanhemmuutta, mutta ehkäpä vaan tykkään liikaa "omasta ajasta". Voin tehdä mitä haluan milloin haluan. Tykkään pienistä lapsista ja vietän mielelläni heidän kanssa aikaa, kavereilla on lapsia ja kiva niitä on nähdä. On myös kiva palata omaan rauhalliseen kotiin. Elämä meni nyt näin, ei kai sitä kannata sen enempää katua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Mikä tässä sinulla on oikein pointtina? En edelleenkään ymmärrä, miksi vanhempana rupeaisi yhtäkkiä haluamaan lapsia ja lapsenlapsia, kun sellaisia ei ole ollut. Miksi silloin yhtäkkiä ajatusmaailma muuttuisi?

Minulla on nytkin reiluna nelikymppisenä sairauksia enkä kaipaa silti omia lapsia.

Sinä itse et nyt pointtia ymmärtänyt yhtään.

Eihän kukaan kaipaakaan sellaista ihmistä, tässä tapauksessa omaa lasta, jota ei ole koskaan ollutkaan.

Mutta voi toivoa sitä, että olisi saanut oman lapsen.

Olet neljäkymppinen. Sinulla on vielä paljon elämää edessä, voit odottaa elämältä vaikka mitä vielä, enkä nyt todellakaan tarkoita lapsia, vaan kaikenlaista muuta.

Mutta kun olet vanha ihminen, elämässä ei ole enää paljonkaan odotettavissa. Silloin voi tulla mieleen sekin, että olisi mukavaa jos olisi oma lapsi ja kenties lapsenlapsia. Ne toisivat enemmän sisältöä elämään. Mutta nyt olet ilmeisen varma siitä, että et tule koskaan niin ajattelemaan.

Sitä et kuitenkaan voi nyt tietää. Sen vain aika näyttää.

Lasta ei tietenkään kuulu hankkia minkään itsekkään odotuksen takia, se on selvää.

Miksi minulle tulisi sellainen mieleen, kun en ole koskaan niin ajatellut? Miksi persoonani yhtäkkiä muuttuisi ihan toiseksi? En ymmärrä logiikkaasi.

eri

Vierailija kirjoitti:

Tämä on mielikuva vapaaehtoisesti lapsettomista. Täysin itsekeskeisiä ja oman navan ympärillä pyörivää touhua.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Parasta on se että voin lomailla ja tavata ystäviäni ihan milloin huvittaa. Otimme miehen kanssa äkkilähdön etelään jouluksi. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin kuinka monta lehteä otan rannalle luettavaksi.

Kenen navan ympärillä sen sitten pitäisi pyöriä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Suomen yksi tunnetuimmista feministeistä 60 -luvulla, Yrsa Stenius kertoi myöhemmin

suoraan, että kaduttaa oma jyrkkyys siinä asiassa nyt, kun on jo ikää ja näkemystä enemmän. Todellisuudessa olisi kyllä halunnut kokea äitiyden ja nyt olisi omia jälkeläisiä, mutta silloin piti olla niin radikaalia. Eli tavallaan uhrasi oman elämänsä ja mahdollisen lapsensa kiihkeälle aatteelle, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään saavutettavaa.

Jokainen tämän asian sitten käsittelee siinä vaiheessa, kun elämä alkaa olla jo pitkälti eletty, että kannattiko. Joittenkin mielestä kannatti, joittenkin ei.

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Miksi niitä jälkeläisiä alkaisi yhtäkkiä 70-80-vuotiaan kaipaamaan, jos niitä ei sitä ennen ole kaivannut? 

Varmaan siksi, että se yksikkö, mitä on pitänyt perheenä, on siinä vaiheessa haudassa. Itse vain on jäljellä.

Kaverit sairastaa dementiaa tai on muuten vaan liian väsyneitä.

Maailma on täynnä huonoja äitejä, eikä lisää tarvita yhtään lisää. Tämä ketju tekee onnelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Suomen yksi tunnetuimmista feministeistä 60 -luvulla, Yrsa Stenius kertoi myöhemmin

suoraan, että kaduttaa oma jyrkkyys siinä asiassa nyt, kun on jo ikää ja näkemystä enemmän. Todellisuudessa olisi kyllä halunnut kokea äitiyden ja nyt olisi omia jälkeläisiä, mutta silloin piti olla niin radikaalia. Eli tavallaan uhrasi oman elämänsä ja mahdollisen lapsensa kiihkeälle aatteelle, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään saavutettavaa.

Jokainen tämän asian sitten käsittelee siinä vaiheessa, kun elämä alkaa olla jo pitkälti eletty, että kannattiko. Joittenkin mielestä kannatti, joittenkin ei.

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Miksi niitä jälkeläisiä alkaisi yhtäkkiä 70-80-vuotiaan kaipaamaan, jos niitä ei sitä ennen ole kaivannut? 

Varmaan siksi, että se yksikkö, mitä on pitänyt perheenä, on siinä vaiheessa haudassa. Itse vain on jäljellä.

Kaverit sairastaa dementiaa tai on muuten vaan liian väsyneitä.

Mitä ne jälkeläiset siihen auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Asiahan on sinänsä hyvin yksinkertainen. Itse halusin (ja sain) lapsia, koska halusin elämältä paljon. Ja se paljon tarkoittaa sitä, että tiedän mitä tarkoittaa aikuisen ja oman lapsen välinen rakkaus - se on ehdotonta rakkautta, jollaista ei kahden aikuisen välillä ole olemassakaan.

Tämän tietää varmasti lähes jokainen, jolla on oma lapsi, mutta ei yksikään lapseton.

Lapsellinen ei myöskään tiedä miten ihanaa on elää velana ilman lapsia. Joten ihan turha väitellä ja kilpailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Suomen yksi tunnetuimmista feministeistä 60 -luvulla, Yrsa Stenius kertoi myöhemmin

suoraan, että kaduttaa oma jyrkkyys siinä asiassa nyt, kun on jo ikää ja näkemystä enemmän. Todellisuudessa olisi kyllä halunnut kokea äitiyden ja nyt olisi omia jälkeläisiä, mutta silloin piti olla niin radikaalia. Eli tavallaan uhrasi oman elämänsä ja mahdollisen lapsensa kiihkeälle aatteelle, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään saavutettavaa.

Jokainen tämän asian sitten käsittelee siinä vaiheessa, kun elämä alkaa olla jo pitkälti eletty, että kannattiko. Joittenkin mielestä kannatti, joittenkin ei.

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Miksi niitä jälkeläisiä alkaisi yhtäkkiä 70-80-vuotiaan kaipaamaan, jos niitä ei sitä ennen ole kaivannut? 

Varmaan siksi, että se yksikkö, mitä on pitänyt perheenä, on siinä vaiheessa haudassa. Itse vain on jäljellä.

Kaverit sairastaa dementiaa tai on muuten vaan liian väsyneitä.

Miksi ihmeessä olisi, nykyään eletään 90-vuotiaaksi ja on kaikki edellytykset säilyä terveenä  ja virkeänä jos tahtoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Suomen yksi tunnetuimmista feministeistä 60 -luvulla, Yrsa Stenius kertoi myöhemmin

suoraan, että kaduttaa oma jyrkkyys siinä asiassa nyt, kun on jo ikää ja näkemystä enemmän. Todellisuudessa olisi kyllä halunnut kokea äitiyden ja nyt olisi omia jälkeläisiä, mutta silloin piti olla niin radikaalia. Eli tavallaan uhrasi oman elämänsä ja mahdollisen lapsensa kiihkeälle aatteelle, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään saavutettavaa.

Jokainen tämän asian sitten käsittelee siinä vaiheessa, kun elämä alkaa olla jo pitkälti eletty, että kannattiko. Joittenkin mielestä kannatti, joittenkin ei.

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Miksi niitä jälkeläisiä alkaisi yhtäkkiä 70-80-vuotiaan kaipaamaan, jos niitä ei sitä ennen ole kaivannut? 

Varmaan siksi, että se yksikkö, mitä on pitänyt perheenä, on siinä vaiheessa haudassa. Itse vain on jäljellä.

Kaverit sairastaa dementiaa tai on muuten vaan liian väsyneitä.

Oma äitini on 70-vuotiaana vielä virkeänä työelämässä. Ja hänellä on yhtä virkeitä ystäviä ja sisaruksia myös. Harrastavat, matkustavat, kahvittelevat, lenkkeilevät ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Suomen yksi tunnetuimmista feministeistä 60 -luvulla, Yrsa Stenius kertoi myöhemmin

suoraan, että kaduttaa oma jyrkkyys siinä asiassa nyt, kun on jo ikää ja näkemystä enemmän. Todellisuudessa olisi kyllä halunnut kokea äitiyden ja nyt olisi omia jälkeläisiä, mutta silloin piti olla niin radikaalia. Eli tavallaan uhrasi oman elämänsä ja mahdollisen lapsensa kiihkeälle aatteelle, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään saavutettavaa.

Jokainen tämän asian sitten käsittelee siinä vaiheessa, kun elämä alkaa olla jo pitkälti eletty, että kannattiko. Joittenkin mielestä kannatti, joittenkin ei.

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Miksi niitä jälkeläisiä alkaisi yhtäkkiä 70-80-vuotiaan kaipaamaan, jos niitä ei sitä ennen ole kaivannut? 

Varmaan siksi, että se yksikkö, mitä on pitänyt perheenä, on siinä vaiheessa haudassa. Itse vain on jäljellä.

Kaverit sairastaa dementiaa tai on muuten vaan liian väsyneitä.

No ei kyllä tuon ikäisenä vielä ole haudassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Suomen yksi tunnetuimmista feministeistä 60 -luvulla, Yrsa Stenius kertoi myöhemmin

suoraan, että kaduttaa oma jyrkkyys siinä asiassa nyt, kun on jo ikää ja näkemystä enemmän. Todellisuudessa olisi kyllä halunnut kokea äitiyden ja nyt olisi omia jälkeläisiä, mutta silloin piti olla niin radikaalia. Eli tavallaan uhrasi oman elämänsä ja mahdollisen lapsensa kiihkeälle aatteelle, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään saavutettavaa.

Jokainen tämän asian sitten käsittelee siinä vaiheessa, kun elämä alkaa olla jo pitkälti eletty, että kannattiko. Joittenkin mielestä kannatti, joittenkin ei.

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Miksi niitä jälkeläisiä alkaisi yhtäkkiä 70-80-vuotiaan kaipaamaan, jos niitä ei sitä ennen ole kaivannut? 

Varmaan siksi, että se yksikkö, mitä on pitänyt perheenä, on siinä vaiheessa haudassa. Itse vain on jäljellä.

Kaverit sairastaa dementiaa tai on muuten vaan liian väsyneitä.

No ei kyllä tuon ikäisenä vielä ole haudassa.

Saati dementikkoja.

Millainen hiton pakkomielle joillain ihmisillä (kuten esim. ap:lla) on toisten lapsettomuus? Mitä ihmettä se teille kuuluu? 

Asia voi olla todella arka heille, jotka eivät lapsia kykene saamaan, vaikka haluaisivat. Meille VAPAAEHTOISESTI lapsettomille se on täysin luonnollinen valinta. En ole koskaan halunnut lapsia, joten miten ihmeessä ikioma valintani minua kaduttaisi? Miksi se on niin ylivoimaista ymmärtää? Ja edelleen ihmettelen, mitä se kenellekään muulle kuuluu kuin minulle ja puolisolleni?

Yhtä hyvin voisin tehdä kyselyn, miksi 25-vuotias Yazmin-Brooke-Irmeli on tehnyt neljä tenavaa neljälle eri isälle. Siinä ei ilmeisesti ole mitään ihmeellistä, mutta auta armias, lapsettomuus vaivaa joitakin hämmästyttävän pakkomielteisesti.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Mikä tässä sinulla on oikein pointtina? En edelleenkään ymmärrä, miksi vanhempana rupeaisi yhtäkkiä haluamaan lapsia ja lapsenlapsia, kun sellaisia ei ole ollut. Miksi silloin yhtäkkiä ajatusmaailma muuttuisi?

Minulla on nytkin reiluna nelikymppisenä sairauksia enkä kaipaa silti omia lapsia.

Sinä itse et nyt pointtia ymmärtänyt yhtään.

Eihän kukaan kaipaakaan sellaista ihmistä, tässä tapauksessa omaa lasta, jota ei ole koskaan ollutkaan.

Mutta voi toivoa sitä, että olisi saanut oman lapsen.

Olet neljäkymppinen. Sinulla on vielä paljon elämää edessä, voit odottaa elämältä vaikka mitä vielä, enkä nyt todellakaan tarkoita lapsia, vaan kaikenlaista muuta.

Mutta kun olet vanha ihminen, elämässä ei ole enää paljonkaan odotettavissa. Silloin voi tulla mieleen sekin, että olisi mukavaa jos olisi oma lapsi ja kenties lapsenlapsia. Ne toisivat enemmän sisältöä elämään. Mutta nyt olet ilmeisen varma siitä, että et tule koskaan niin ajattelemaan.

Sitä et kuitenkaan voi nyt tietää. Sen vain aika näyttää.

Lasta ei tietenkään kuulu hankkia minkään itsekkään odotuksen takia, se on selvää.

Lasta ei hankita boostaamaan omaa haurasta egoa. Lapsen tehtävänä ei ole kannatella vanhempia. Lapsen mukana et saa 14 päivän palautuskuittia.

Niinpä niin, että vanhana kaduttaa ettei ole halunnut lapsia. Paljon on myös pariskuntia, jotka kipeästi olisivat halunneet, muttei niitä niin vaan tilata kuin Woltista.

Miksi ajatellaan, että lapset ja lapsenlapset ilomielin kävisivät mummolassa ja auttelemassa sairauden runtelemaa vanhusta? Tätä palstaan lukiessa olen iloinen, ettei mokomia perinnönkyttääjiä edes harkittu yritettäviksi. Täältä saa kaikessa raadollisuudessaan lukea, miten kamalia isovanhemmat ovat kaikin puolin ja rahaa pitäisi jakaa jo elinaikanaan vaativille lapsilleen. Ehei minulla on testamentti tehtynä oikein hyvään kohteeseen.

Olen saanut elää ja elän tapahtumarikasta elämään ja ystäviä on yllinkyllin. Puolison kanssa lähdetään vaikka äkkilähdöllä lämpimään ja rahaa riittää muutenkin mukavasti,

Katunut en ole koskaan enkä tule katumaan,

Vierailija kirjoitti:

Asiahan on sinänsä hyvin yksinkertainen. Itse halusin (ja sain) lapsia, koska halusin elämältä paljon. Ja se paljon tarkoittaa sitä, että tiedän mitä tarkoittaa aikuisen ja oman lapsen välinen rakkaus - se on ehdotonta rakkautta, jollaista ei kahden aikuisen välillä ole olemassakaan.

Tämän tietää varmasti lähes jokainen, jolla on oma lapsi, mutta ei yksikään lapseton.

Eli halusit, että joku rakastaa SINUA ehdottomasti. Tiedä sitten, miten "ehdotonta" rakkaus on lapsella, kun ei ole vaihtoehtoa olla rakastamatta. Lapset puolustaa täysin epäkelpojakin vanhempia, koska eivät tiedä muusta ja vanhemman huolenpidon menettäminen tarkoittaa kirjaimellista hengenvaaraa. Eli onpa sydäntälämmittävää, että joku sinusta riippuvainen rakastaa, koska sen on käytännön syistä pakko.

Hyvä esimerkki siitä, miten lapsia hankitaan pelkästään itsekkäistä syistä. Minäminäminä.

t. N52, lapseton, ei kaduta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Miksi se on niin tärkeää kuulla, että joitain jossain vaiheessa voi kaduttaakin? Että kun kyselee tarpeeksi pitkään ja monelta, niin kyllä löytyy joku joka tunnustaa katuvansa?

Ja mitä sitten vaikka joskus kaduttaakin? Jos tuntee katumusta, niin mitäänhän se ei tässä tapauksessa muuta.

Kiinnostaa tietää, kertokaa kyselijät ihmeessä.

Ja mikä ihme asetelma tää on, että just lapsettomia pitäisi kaduttaa? Voi kuulkaa kaduttaa lasta saanuttakin. Ja se lasten määrä voi myös kaduttaa, ja vaikka mitkä muutkin asiat elämässä.

Kyllä he ovat suoraan aina muistuttaneet, että ole onnellinen ettei ole lapsia. Kummilapsia on enemmän kuin tarpeeksi ja heidän kanssa iän mukaisia jutskia. En todellakaan haluaisi edes yhtä nepsy sitä nepsy tätä lasta, jonka tahtoa orjallisesti totutetaan. Kasvattaa kun ei saa nykyaikana. Pitäis vaan selittää ja selittää nepsylle, joka ei kuuntele eikä tajua mitään mistään.

Ei toi lapsellisten elämä nyt niin auvoiselta näytä että kaduttaisi. Rahapulaa, väkivaltaa, eroja, yksinhuoltajuutta, jatkuvaa sairastelua ja huolta.

Joka päivä olen onnellisempi siitä, ettei ole lapsia

Vierailija kirjoitti:

Onhan se sit vanhinkodissa kiva kuolla yksikseen kun ei ole lapsia eikä lastenlapsia käymässä. Hieno muistella kuinka kiva elämä olikaan. Lapsethan ei ole lapsia ikuisesti vaan se lapsiaika hyvin pieni osa elämänkaarta.

Vai niin, että käyvät usein isovanhempiaan ilahduttamassa. Et vois olla enempää väärässä. Minulla ei ole lapsia, joten kävin päivittäin hoivakodissa tapaamassa vanhempani. Sisarusten lapset kävivät kerran puol tuntia, kun aikansa heitä yli kaksikymmentä vuotiaita patistelin sinnikkäästi kunnes menivät.

Seuraavan kerran olivat rohmuamassa isovanhempiensa talossa tavaroita, jotka eivät mahtuneet kotiini. Että semmoista onnea lapset ja lapsenlapset tuovat isovanhemmilleen, jotka hoitivat heitä, avustivat rahallisesti yms Hyi olkoon yäk!

Oma äitini työskentelee vanhainkodissa ja ei siellä kyllä juurikaan omaisia näy. Että se siitä vanhuuden turvasta.

Nykyajan lapset hoidetaan somella ja ruutuajalla kun vanhemmilla ei ole enää heille aikaa. Miksi siis tehdä lapsia?