Onko täällä lapsettomia yli 40v naisia? jos on niin kaduttaako?

Vierailija kirjoitti:

Olen 41 ja en pitkään halunnut lapsia tai tuntenut minkäänlaista vauvakuumetta, mutta muutaman viimeisen vuoden olen miettinyt jäänkö paitsi. Ehkä jään. Jos olisin löytänyt hyvän miehen ajoissa, luultavasti mulla olisi lapsi tai lapsia (jos siis yleensä voisin lapsia saada). En tiedä vielä tulenko katumaan, ehkä vähän. Eniten olisin toivonut sitä hyvää parisuhdetta.

Mä ajattelen, että kaikki valinnat antaa meille jotain ja toisaalta jättää toisesta osattomaksi. Olen saman ikäinen, mutta mulla on lapsia. Oon välillä miettinyt, että kannattiko kuitenkaan, oonko riittävän hyvä vanhempi ja että toisaalta jään paitsi kaikesta siitä, mihin tarmoni näinä vuosina olisin lasten sijaan lapsettomana käyttänyt. Rakastan tottakai lapsiani, mutta pystyn kyllä ajattelemaan, että voisin olla onnellinen toisenlaisillakin elämänvalinnoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Miksi se on niin tärkeää kuulla, että joitain jossain vaiheessa voi kaduttaakin? Että kun kyselee tarpeeksi pitkään ja monelta, niin kyllä löytyy joku joka tunnustaa katuvansa?

Ja mitä sitten vaikka joskus kaduttaakin? Jos tuntee katumusta, niin mitäänhän se ei tässä tapauksessa muuta.

Kiinnostaa tietää, kertokaa kyselijät ihmeessä.

Ja mikä ihme asetelma tää on, että just lapsettomia pitäisi kaduttaa? Voi kuulkaa kaduttaa lasta saanuttakin. Ja se lasten määrä voi myös kaduttaa, ja vaikka mitkä muutkin asiat elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaduta. Mulla on ihana puoliso ja kiva läheinen perhe. Ystäviä ja kivoja harrastuksia. Rakas koira ja kiva työ. Elämä on ihan täyttä ilman lapsiakin.

Keitä siihen kivaan perheeseen kuuluu?

Isovanhemmat, omat vanhemmat ja puolison vanhemmat. Myös molempien sisarukset.

Taidat olla aika nuori. Keski-iässä isovanhempia ei enää ole ja vanhemmat ovat apua tarvitsevia vanhuksia.

Kun sisarukset perustavat omat perheet, se on heille ykkönen eikä lapsettomat sisarukset.

Höpöhöpö. Ihan ollaan normisti tekemisissä vaikka lapsia tulee sisaruksille. Nykyään monet elää 90-vuotiaiksi ja huolehtii itsestään niin ollaan hyvässä kunnossa.

Olen tekemisissäni normisti sisarusteni kanssa, mutta eivät he minun ydinperheeseen kuulu. Siihen kuuluu puolisoni ja lapseni. Ei todellakaan aikuiset sisarukset ole samassa asemassa.

No sehän on teidän valinta, meillä on toisin.

Aika harvalla ne lapset ramppaa vanhuusvuosina, enemmin sisaruksista ja ystävistä on toisilleen apua vanhoina kuin lapsista tai lapsenlapsista.

En kyllä osaa kuvitella mitä lisäarvoa lapset elämääni toisi. Muuta kuin hillitöntä rahanmenoa näinä aikoina. Eli ei kaduta.

Onhan se sit vanhinkodissa kiva kuolla yksikseen kun ei ole lapsia eikä lastenlapsia käymässä. Hieno muistella kuinka kiva elämä olikaan. Lapsethan ei ole lapsia ikuisesti vaan se lapsiaika hyvin pieni osa elämänkaarta.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se sit vanhinkodissa kiva kuolla yksikseen kun ei ole lapsia eikä lastenlapsia käymässä. Hieno muistella kuinka kiva elämä olikaan. Lapsethan ei ole lapsia ikuisesti vaan se lapsiaika hyvin pieni osa elämänkaarta.

Yksin ne lapsellisetkin siellä kuolee. Aika vähän siellä käy omaiset katsomassa.

Ei kaduta yhtään. Enemmän varmaan kaduttaisi, jos olisin lapsia mennyt tekemään. Huvittaa nämä ihmiset, jotka syyttävät lapsettomia itsekkäiksi, ja sitten samaan hengenvetoon ilmoittavat tehneensä lapset, että heillä on sitten vanhana joku (=lapsi) pitämässä huolta. No sehän ei tietenkään ole itsekästä XD

Ei ne omat vanhemmat ole enää hengissä, kun itse on iäkäs.

Kerran tosin lehdessä oli juttu 85-vuotiaasta naisesta, jolla oli oma äiti vielä elossa, mutta aikamoinen poikkeus...

Aika harvat asuu siellä kotikaupungissa vanhempien lähellä enää koko elämäänsä vaan perheen, miehen ja työn perässä tulee muutetua ihan toisiin maihin ja toiselle puolelle suomea. Yksin ne vanhemmat jää silloinkin.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se sit vanhinkodissa kiva kuolla yksikseen kun ei ole lapsia eikä lastenlapsia käymässä. Hieno muistella kuinka kiva elämä olikaan. Lapsethan ei ole lapsia ikuisesti vaan se lapsiaika hyvin pieni osa elämänkaarta.

Asiaa aika läheltä tarkastelleena, aika harvoin ne lapset käyvät vanhempiaan hoivakodeissa katsomassa, varsinkin jos asuvat yhtään kauempana. Vanhat sisarukset käyvät yleensä useammin.

Anopilla on 3 poikaa, 4 lastenlasta. Ikää 80 v ja vanha ja raihnainen ja vähän väliä sairaalassa. Mies on heistä ainoa joka käy katsomassa ja auttelemassa. Muut ei välitä. Ei ne lapset ja lapsenlapset mitään pelasta.

Mä olin vielä alkuvuodesta lapseton 40+ mutta nyt odotan esikoistani <3

Täytän 44 vuotta ja olen vela. Pitäisi jo käydä laittamassa piuhat kiinni.

Ei kaduta. Olen aina tiennyt sen, etten halua lapsia.

N45

Vierailija kirjoitti:

Anopilla on 3 poikaa, 4 lastenlasta. Ikää 80 v ja vanha ja raihnainen ja vähän väliä sairaalassa. Mies on heistä ainoa joka käy katsomassa ja auttelemassa. Muut ei välitä. Ei ne lapset ja lapsenlapset mitään pelasta.

Häntä auttaa lähinnä naapurit maksusta ja hoitajat käy päivittäin.

Sadannen kahdeksannenkymmenennen kuudennen kerran tällä palstalla: ei kaduta.

Täytin marraskuussa 57 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että velkoja kaduttaa tai ainakin hieman sielusta vihlaisee siinä vaiheessa, kun muut puhuu, että mennään käymään juhannuksena aikuisen lapsen luona tai aikuiset lapset tulee käymään jouluna. Ainakin siinä vaiheessa kaduttaa heitä, joiden oma läheisjoukko supistunut olemattomiin eli omat vanhemmat / sisarukset / ystävät kuolleet eikä oikein ketään enää ole.

Toki niitä veloja ei haittaa, jotka ovat oikeita erakkoja. Harva kuitenkin on.

Moni velamies muuttuu nelikymppisenä isukiksi, mutta velanaisellahan tämä tsäänssi on yleensä ohi.

Ei kaduta eikä vihlaise. En pidä lapsista enkä ole niitä koskaan halunnut ainakaan täyttämään mitään oletettua tyhjiötä elämässäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Suomen yksi tunnetuimmista feministeistä 60 -luvulla, Yrsa Stenius kertoi myöhemmin

suoraan, että kaduttaa oma jyrkkyys siinä asiassa nyt, kun on jo ikää ja näkemystä enemmän. Todellisuudessa olisi kyllä halunnut kokea äitiyden ja nyt olisi omia jälkeläisiä, mutta silloin piti olla niin radikaalia. Eli tavallaan uhrasi oman elämänsä ja mahdollisen lapsensa kiihkeälle aatteelle, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään saavutettavaa.

Jokainen tämän asian sitten käsittelee siinä vaiheessa, kun elämä alkaa olla jo pitkälti eletty, että kannattiko. Joittenkin mielestä kannatti, joittenkin ei.

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Miksi niitä jälkeläisiä alkaisi yhtäkkiä 70-80-vuotiaan kaipaamaan, jos niitä ei sitä ennen ole kaivannut? 

Asiahan on sinänsä hyvin yksinkertainen. Itse halusin (ja sain) lapsia, koska halusin elämältä paljon. Ja se paljon tarkoittaa sitä, että tiedän mitä tarkoittaa aikuisen ja oman lapsen välinen rakkaus - se on ehdotonta rakkautta, jollaista ei kahden aikuisen välillä ole olemassakaan.

Tämän tietää varmasti lähes jokainen, jolla on oma lapsi, mutta ei yksikään lapseton.