Lue keskustelun säännöt.
Miten pääsen irtaantumaan raadollisesta suhteesta? Olen niin ahdistunut, jopa peloissani. Inhoan itseäni.
12.02.2020 |
Viha on kääntynyt minuun, toisinaan tunnen vihaa myös miestä kohtaan. Elämä on harmaata ja ottaa päähän valinnat joita olen tehnyt suhteen aikana. En ole elänyt itselleni vaan toisen ehdoilla.
Suhde etenkin liian nopeasti, yritin jarrutella useaan otteeseen mutta lopulta aika vain vei ja heittäydyin tilanteeseen.
Mies kiusaa, mitätöi, pitää itseään mahtavana saaliina ja sitten taas epäilee jäänkö vai en, kehuu naisilla joita riittäisi, uhkailee lähes joka viikko erolla tai vihjaa jotain ympäripyöreää suhteemme jatkuvuudesta ja nauraa päälle. Silittää ja sanoo, etten saa loukkaantua.
Haluaa hyötyä minusta aika selvästi. Kuten kotityöt, seksi yms.
Mies on alkanut etoomaan, se kaikki kura mitä sieltä suusta tulee ja hämmentää. Vaikea suhtautua kun kaikki pitäisi ottaa kuin ei mitään.
Sitten on toinen puoli.
Uskoo minuun, kehuu paljon, antaa läheisyyttä, huomioi seksissä, lahjoo taloudellisesti(tosin ei hyvä juttu enää), tekee paljon töitä ja haluaa tulevaisuuden kanssani saman katon alla.
Mutta minä en voi luottaa mihinkään. Käytös on niin ristiriitaista ja ahdistaa, mieleni on sekaisin.
Olen yrittänyt olla hyvä hänelle mutta myös puolustautua tilanteissa joissa mitätöi.
Kaikki menee kuitenkin lopulta huumorin piikkiin ja minun herkkyyteen tai sitten mies sanoo, ettei edes ymmärrä loukkaavansa, eikä minun tule välittää.
Silti joskus naureskelee ja sanoo että kiusaa minua ja silti aina palaan.
Hiton ylimielistä käytöstä.
Toisena hetkenä taas anteeksipyyntöjä ja että enhän lähde hänen luotaan.
Tämän miehen myötä työkuvioni ovat menneet sekaisin, päihteitä kuluu luvattoman paljon(mies ei halua lopettaa vielä vaan haluaa olla viihteellä vapaat) ja minäkin olen sitten keventänyt ajatusmaailmaani.
Nyt tosin en tahtoisi enää, koko terveys menee ja tämä on todella paskaa koska tuntuu, etten osaa päättää enää mitä mieltä mistään asiasta olen.
Olenko itse sekaisin ja liian tuomitseva tai herkkä.
Ahdistaa kun mies laittaa viestiä kun on ikävä jne. Asumme siis erillämme ja aika kaukana toisistamme.
Pelkään jotain, mies on niin arvaamaton ja toisaalta joskus en usko, että hän on oikeasti paha, pelkästään vaan väsynyt ja masentunut ja purkaa sitä minuun.
Käytös on niin ailahtelevaa..
Kommentit (424)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raadollisesta suhteetsa irrottautuminen sattuu niin paljon.
Kumpi sattuu enemmän, lähteminen vai jääminen?
Jäämiseen liittyy myös hyvät hetket joiden vuoksi toista rakastaa myös vastamäessä.
Rakastatko sinä sitä toista siksi, että hän tarjoilee sinulle ohikiitäviä hetkiä rakastettunaolemisen tunnetta? Kannattaisi miettiä pikemmin omaa itseä syvällisemmin, mitä ongelmia itsellä on kuin takertua toivoon (epätoivoisesta) rakkaudesta.
Kuka tahansa osaa olla kiva ja huomioiva hetkittäin, sanojakin voi sanoa vaikkei niiden pohjalla oikeasti olisi vastaavaa tunnetta, mutta henkilö, joka oikeasti rakastaa ja kunnioittaa sinua, ei käyttäydy tuhoavasti sinua kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raadollisesta suhteetsa irrottautuminen sattuu niin paljon.
Kumpi sattuu enemmän, lähteminen vai jääminen?
Jäämiseen liittyy myös hyvät hetket joiden vuoksi toista rakastaa myös vastamäessä.
Rakastatko sinä sitä toista siksi, että hän tarjoilee sinulle ohikiitäviä hetkiä rakastettunaolemisen tunnetta? Kannattaisi miettiä pikemmin omaa itseä syvällisemmin, mitä ongelmia itsellä on kuin takertua toivoon (epätoivoisesta) rakkaudesta.
Kuka tahansa osaa olla kiva ja huomioiva hetkittäin, sanojakin voi sanoa vaikkei niiden pohjalla oikeasti olisi vastaavaa tunnetta, mutta henkilö, joka oikeasti rakastaa ja kunnioittaa sinua, ei käyttäydy tuhoavasti sinua kohtaan.
Mitä tarkoitat
Niin se vaan taitaa olla ettei kukaan voi meitä opettaa eikä ihminen opi edes toisten virheista, itse ne on tehtävä. Jos parikymppisellä olisi viisikymppisen tieto ja ymmärrys, näitähän ei tapahtuisi. Minäkin nuorena parikymppisenä seurustelin muutaman vuoden tällaisen tyypin kanssa, joka oli erittäin mustasukkainen, kontrolloiva ja henkisesti väkivaltainen. Mutta alussa oli ihanaa joten kerkesin rakastua enkä sitten tajunnut erota. Mutta äiti oli aina sanonut että ei pidä antaa kenenkään miehen lyödä, joten kun ensimmäinen kovakourainen tönäisy tuli (ei siis vielä lyönti) niin tajusin ettei näin voi jatkua. Ei onneksi asuttu yhdessä vaikka sitäkin suunniteltiin ja kihloissa oltiin.
Vuosikausia näin painajaisia tuosta suhteesta. Vaikka aikaa menikin hukkaan muutama vuosi, niin sen opin ettei koskaan enää tällaista, ei huonoa kohtelua missään muodossa ja se on pitänyt.
Ap:lle sanoisin että lopeta suhde heti, teillä on jo fyysistä väkivaltaa. Sivusta seurasin ystäväni väkivaltaista suhdetta josta syntyi lapsia, jotka teini-iässä kerjäsivät että äitinsä ottaisi eron, mutta ei. Toinen lapsista ajautui päihteiden käyttäjäksi ja rikollisten seuraan, jossa edelleenkin on vaikka ikää tällä jo kohta 30 vuotta.
Tässä ketjussa mainitussa kirjassa tuodaan esiin se, että sairaalloisen ihmissuhdekäyttäytymisen peruspiirteet pitäisi opettaa jo koulussa. Se on kansalaistaito siinä missä moni muukin.
Minä kasvoin vaikeissa oloissa. Myöhemmin en osannut muuta kuin syyllistyä ja koin huonoissa ihmissuhteissa /vallakäyttösuhteissa, että tältähän jokainen läheinen suhde tuntuukin, aina on tuntunut. Olin kuitenkin tunnollinen oppilas ja opiskelin kaiken, mitä minulle koulussa opetettiin. Jos koulussa olisin oppinut perusteet persoonallisuustyypeistä (DISC / punainen, keltainen, vihreä, sininen) ja lisäksi sen, minkälainen käytös on vaarallista ja tuomittavaa ja josta pitää pyrkiä kauas, olisin ollut paljon viisaampi.
Me puhumme lasten kanssa empatiataidoista. Puhumme sanoista, teoista ja niiden merkityksestä tai merkityksettömyydestä. Puhumme myös siitä, että vaikkei pystyisi asettumaan toisen asemaan ja sitä kautta miettimään, miltä toisesta tuntuu, täytyy ymmärtää, että jokaisella käytöksellä on seurauksensa. Pitää oppia pyytämään ja antamaan anteeksi. Pitää arvostaa ja kunnioittaa muita. Mutta kaikella on rajansa ja ne rajat ovat sairaaalloisessa käytöksessä, käytöksessä, joka tuhoaa, joka on vaarallista. Silloin ei auta järkipuhe, ei tunnepuhe, ei kirje. Sairaalloisesti käyttäytyvä ei välitä, ei edes omasta lapsestaan. Pitää pelastaa edes itsensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moikka kaikki ihanat tukijat ja keskustelua myötäeläneet.
Oon niin onnellinen siitä kuinka hienosti porukka on jaksanut tukea täällä myös muita jotka ovat kärsineet parisuhteessaan aivan liiaksi saakka. Sekä te, jotka ootte kertoneet häpeilemättä omista kokemuksistanne.
En olisi uskonut ihan näin hyviä neuvoja ja paljon myötätuntoa saavani. Varsinkin kun tuntui välillä, että on tilanteessa yksin epämääräisten ajatuksiensa kanssa.
Neuvot ja kokemukset ovat kannustanut ja auttanut todella paljon tässä eroprosesissa. Ehkä mä en olisi päässy tai uskaltanut oikeasti lähteä jos tätä keskustelua ei olis syntynyt.
Viime päivinä tai no kuukausina olo on ollut niin epämääräisen kamala suurimmaksi osaksi, aina edes ymmärtämättä miksi.
En vieläkään voi ymmärtää mitä ihmettä ympärillä on tapahtunut, miten mies on voinut olla sellainen mitä on.
Olen myös aidosti sitä mieltä, että olen aivan liian hyvä yrittänyt olla, peitellä toisen jälkiä ja ottaa kaiken vastaan. Olen ottanut hänen kipujaan ja kolhujaan itseeni ja saanut hävetä useita kertoja itseäni sekä suhdetta, ymmärsin kyllä jollain tavoin koko ajan ettei suhde ole taas-arvoinen mutta tavallaan myös mietin, että vääristellen asioita omassa päässäni.
Kun en saanut tunteilleni kuitenkaan oikeutusta vaikka ne olivat kyllä todellisia sisälläni ja lopulta itsekin olen vähätellyt kaikkea ihan omasta intuitiostani lähtien.
Niin uskomatonta...
Tällä hetkellä tuntuu, että näen asiat siinä valossa missä ne ovat. Olen pitkästä aikaa itseni puolella ja katson asioita ilman tätä miehen näkökulmaa.
Mies tuntuu nyt pelottavammalta jopa kuin aikasemmin (koska ymmärrän kuinka sairasta suhteessa on ollut) , samalla niin typerältä ja säälittävältä. En ymmärrä miten joku kykenee oikeasti tuollaiseen, sääliksi käy enemmänkin se, että hän tulee kärsimään siitä kaikista eniten itse. Sekin siksi koska tuskin voi tuntea tai tietää mitä aito väittäminen todella on toisia kohtaan. En kuitenkaan tunne empatiaa, vain sääliä ja aikamoista v*tutusta välillä.
Nyt on tunne, että olisinpa lähtenyt aikaisemmin. Toisaalta musta tuntuu, että tästä piti oppia jotain.
Olen elänyt vaikeissa sekä todella epänormaaleissa olosuhteissa jo lapsuudesta, jotenkin se heijastuu vielä tänä päivänäkin suhteissa sitten siten, että epäilen itseäni turhaan edelleen, epäilen tunteitani.
Luulin tosiaan oppineeni jo aikaisemmista virheistäni ihmisten kanssa, jotka käyttäytyvät minua kohtaan huonosti mutta näköjään tämänkin piti vielä tapahtua.
Jospa ymmärtäisin alkaa kuuntelemaan intuitiotani koska se on ollut aina oikeasti lopulta oikeassa, tämänkin miehen kohdalla alusta asti.
Lakkasin kuitenkin uskomasta itseeni sitten monien tekojen jälkeen joita mies "todisteli" saadakseen minut pauloihinsa.
Voisin kirjoittaa todella paljon. Tahdon myös muutaman ihmisen mietteisiin kommentoida jossain kohtii jotka ovat tässä kertoneet ja tsempanneet. Niin paljon hyviä asioita joihin mullakin olisi vielä lisättävää.
Pidän ketjua hengissä varmaan aika kauan vielä...
Siitä on apua varmasti niihinkin hetkiin kun eheydyn vauhdilla ja tunnen tuskaakin kaikesta kokemasta.
Ehkä voisi kirjoittaa itselle kirjankin tapahtuneista, tähän sisältyi niin paljon hämmennystä että ehkä se voisi saada ajatukseni suhteesta selkeäksi ja totuudelliseksi kokonaisuudeksi. Ehkä myös oivallan jotain uutta itsestäni.
Luen vielä ketjua läpi moneen kertaan ja lämmöllä kyllä ajattelen tätä mitä teiltä olen saanut, niin paljon enemmän voimaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raadollisesta suhteetsa irrottautuminen sattuu niin paljon.
Kumpi sattuu enemmän, lähteminen vai jääminen?
Jäämiseen liittyy myös hyvät hetket joiden vuoksi toista rakastaa myös vastamäessä.
Rakastatko sinä sitä toista siksi, että hän tarjoilee sinulle ohikiitäviä hetkiä rakastettunaolemisen tunnetta? Kannattaisi miettiä pikemmin omaa itseä syvällisemmin, mitä ongelmia itsellä on kuin takertua toivoon (epätoivoisesta) rakkaudesta.
Kuka tahansa osaa olla kiva ja huomioiva hetkittäin, sanojakin voi sanoa vaikkei niiden pohjalla oikeasti olisi vastaavaa tunnetta, mutta henkilö, joka oikeasti rakastaa ja kunnioittaa sinua, ei käyttäydy tuhoavasti sinua kohtaan.
Mitä tarkoitat
Miksi ne hyvät hetket ovat niin tärkeitä, ettei voi lähteä? Siksi, että pelkäät ettet voi kokea kenekään kanssa enää hyviä hetkiä eli et löydä toista? Vai että mies on pohjimmiltaan hyvä, koska on tuottanut joitain hyviä hetkiä?
Yritän vaan ampua alas sairasta ajatusmaailmaa siitä, miksi jäädä roikkumaan hyvien hetkien toistumisen toivossa. Voin kertoa, että ne toistuvat yhä harvemmin ja harvemmin ja lakkaamat tapahtumasta enää koskaan. Voin myös kertoa, että lopulta niillä ei ole enää yhtään mitään merkitystä, ihmisen käytös on tahrannut kaikki hyvät muistot hänestä. Lopulta vaan toivoo, että olisi koko suhteen keston ajan saanut elää jotain toista elämää niin aika olisi tullut käytettyä paremmin.
Rakastan aidosti ensirakkauttani. Hän on naimisissa toisen kanssa. Toivon hänelle paljon rakkautta ja onnellisen kodin. Toivon, että hänen elämänsä olisi mahdollisimman helppo ja antoisa. Olen ylpeä hänen puolestaan siitä, mitä hän on saavuttanut elämässään ja miten ihmiset pitävät hänestä. Rakastan häntä ihmisenä, vaikka en saa häneltä enää koskaan yhtään mitään ja toivon hänelle vain ja ainoastaan parasta.
Luonnehäiriöistä eksää kohtaan sen sijaan en tunne mitään. Minulle on ihan täysin yhdentekevää, mitä hänen elämäänsä kuuluu. Montako avioliittoa, eroa ja lasta meidän suhteen jälkeen on tullut ja onko hän tyytyväinen elämäänsä vai ei. Kunhan vain pysyy tarpeeksi etäällä minusta, se riittää.
Jos joku rakastaa sinua, ei tapahdu mitään jatkuvia paskatemppuja. Hän ei nolaa sinua. Hän ei vahdi sinua mustasukkaisesti ja nuuski tavaroitasi/ laitteitasi. Hän ei ole sinulle kylmä ja laita sinua itkemään tai ahdistuneeksi. Hän ei lyö sinua tai kiristä sinua. Hän voi osata esittää hetken mukavaa, jotta saisi itse osakseen rakkautta/ palvelijan/ ihailijan/ tukea.
Vierailija kirjoitti:
Hei ap,
Suhteesta pääsee eroon sanomalla suhteen toiselle osapuolelle, että suhde on päättynyt.
Terveestä suhteesta pääsee noin. Kokemuksesta voin sanoa seuraavaa: älä kerro päätöksestäsi, kun olette kaksin. Minä hölmö kerroin, ja tulin pahasti pahoinpidellyksi. Älä mene hänen luokseen enää yksin! Miltei kymmenen vuotta minun exäni jaksoi kiusata. En laittanut estoja, koska lasten asioista piti sopia. Ymmärsin, ettei teillä yhteisiä lapsia, joten kaikki estot, lukkojen vaihdot yms. käyttöön!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä ap! Varaudu, että tulee sietämätöntä ahdistusta jossakin vaiheessa, kun teet irtiottoa. Samoin mieheltä saattaa tulla yhteydenottoja. Koita keksiä keinoja, miten pääsisit näiden hetkien yli, koska niissä piilee vaara paluuseen. Tunteet menee kuitenkin aina ohi. Ota lääkettä, mene metsään, mene ihmisten ilmoille, liikunta yms. Minusta se kirjan ohje on hyvä, että nimeät yhden erityisen tilanteen mieleesi, jota sinun ei tarvitse enää koskaan sietää, kun pääsit miehestä eroon. Kyllä ne tunteet vähitellen lakkaavat ja antaa tilaa positiivisemmille tunteille ja ajatuksille. Tuo tunne , että mies tuntuu pelottavammalle nyt, kuuluu myös prosessiin. Sekin tunne asettuu uomiinsa ajan kanssa.
292 jatkaa, kirjoitin noista virheistä jotka pitää itse oppia. Minäkään en puhunut suhteen ongelmista kenellekään, en olisi kehdannut. Vasta kun lopulta erottiin lopullisesti, niin kerroin. En tiedä olisinko uskonut jos joku olisi kehottanut eroamaan jos olisin kertonut. Mies muuten kertoi menneensä oma-aloitteisesti terapiaan saadakseen apua ongelmiinsa, mm. mustasukkaisuuteen, mutta ei sekään mitään apua tuonut. Jatkuvasti uhkasi erolla, ja jättikin edes takaisin monta kertaa ja sitten parin päivän päästä pyysi anteeksi ja halusi palata yhteen. Se on-off -show kesti varmaan pari vuotta, aina syytti minua erosta. Jos moikkasin entiselle koulukaverille, se aiheutti eron ja sormuksen paiskaamisen ojaan, jos luin lehteä tai katsoin telkkaria muutaman minuutin huomioimatta häntä niin alkoi erouhkailu. Kun kävin tyttökavereiden luona kylässä, syytteli meitä lesboiksi ym.ym. Miehellä oli metsästyskivääri, jonka kanssa sattui kerran vaarallinen tapaus.
Lopulta tosiaan tajusin etten halua tällaista, ja minä olen ainut joka voi saada sen loppumaan, eli eroamalla, ja viimeinen niitti oli se kova tönäisy josta tuli mustelma. En tiedä olisinko edes hengissä enää jos en olisi lähtenyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä ap! Varaudu, että tulee sietämätöntä ahdistusta jossakin vaiheessa, kun teet irtiottoa. Samoin mieheltä saattaa tulla yhteydenottoja. Koita keksiä keinoja, miten pääsisit näiden hetkien yli, koska niissä piilee vaara paluuseen. Tunteet menee kuitenkin aina ohi. Ota lääkettä, mene metsään, mene ihmisten ilmoille, liikunta yms. Minusta se kirjan ohje on hyvä, että nimeät yhden erityisen tilanteen mieleesi, jota sinun ei tarvitse enää koskaan sietää, kun pääsit miehestä eroon. Kyllä ne tunteet vähitellen lakkaavat ja antaa tilaa positiivisemmille tunteille ja ajatuksille. Tuo tunne , että mies tuntuu pelottavammalle nyt, kuuluu myös prosessiin. Sekin tunne asettuu uomiinsa ajan kanssa.
Kiitos!
Tuo neuvo varmasti on hyvä jos niitä hetkiä tulee kun syyttelen itseäni tai epäilen päätöstäni. Tällä hetkellä ainakin tuntuu, ettei minun tarvitsisi läpikäydä kumpaakaan tunnetta niistä.
Varmasti kaikista päällimmäisenä tulisi mieleen ne useat nälvimiset, jolloin jouduin vain kokoamaan itseni etten aiheuttaisi kohtausta siksi koska olen niin herkkis ja sitten siitä taas uhkailua erolla vaikka puolituntia sitten minussa ei ollut mitään vikaa, pelkästään hieno tulevaisuus.
Se oli vain tahallista kiusaamista ja kontrollintia tosiasiassa.
Sitten ihan konkreettinen tilanne on päällimmäisenä kyllä tuo viimeksi tapahtunut mistä kerroin aikasemmin.
Kuka alkaa kurkku suorana huutamalla hokemaan kuinka paska palvelija olen vielä vieraiden edessä ja täysin mitättömästä asiasta? Ja ihan tosissaan oli, silmät mustui hänellä. Enkä ole palvelija, en tarjoilija enkä milläänlailla ansainnut tilannetta.
En ehkä unohda sitä katsetta, se tapahtui joka kerta kun ego valtasi koko miehen ja oli tarve käskyttää/kouluttaa aggressiivisesti.
On paljon muutakin mitä tulee heti mieleen, lähinnä se nöyryytys ja epätodellinen fiilis ylipäätään. Näistä kirjoitan itselleni sitten kun tahdon tarkastella kunnolla ja elää ehkä itsekin kertaalleen ne hetket tekstin kautta. Ehkä sitten voin itkeä ja vihata tai jopa nauraa tilanteen älyttömyydestä.
Elän nyt vain eteenpäin hiljaa, omaa elämääni. Se tuntuu hyvältä ja rauhoittaa kun ei tarvitse stressata suhdetta ja tulevaisuutta lainkaan samalla tavalla.
Ap
Miriam, soita äiteelles! Äiteelläs ei oo nyt asiat kunnossa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ehkä unohda sitä katsetta, se tapahtui joka kerta kun ego valtasi koko miehen ja oli tarve käskyttää/kouluttaa aggressiivisesti.
Psykopatin katse. Ystäväni, jonka isä on väkivaltainen psykopaatti, kertoi aivan samaa, silmät muuttuivat kun hakkaaminen alkoi.
Mies pommitti viesteillä eron jälkeen. Yleensä öisin. Ymmärrän toki häntä, se oli osaltaan myös tapansa purkaa eron aiheuttamaa ahdistusta. En vastannut yhteenkään viestiin ja suosittelen samaa linjaa kaikille. Kerran taisin laittaa viestin, jossa pyysin häntä olla ottamatta yhteyttä ja etten aio vastata viesteihin. Enkä sen jälkeen vastannutkaan.
Tästä tuli aika sekava kommentti, mutta tarkoitus on vähän avata sitä, miten mieli välillä toimii vaikka kuinka olisi vahva olo. Neuvo siitä, että pidä hirvein muisto aktiivisena ja mieti sitä aina herkällä tai muuten vaikealla hetkellä on todella kullanarvoinen!
Minulla on useampi kansio täynnä todistusaineistoa. Tarvittaessa käyn niitä läpi.
Minä mietin vieläkin toisinaan, 10 vuotta eron jälkeen ja vieläkin vainottuna, että ehkä minä ajoin hänet sittenkin hulluksi. Luen sitten ulosottoliuskaa, joka on valtavan pitkä. Ne oli aikaansaatu ennen minua. No, toisaalta hän selitti ottaneensa muiden velat yhteisistä, kaatuneista yrityksistä kontolleen eikä kertonut minulle, olinhan hänen elämänsä rakkaus eikä hän halunnut karkottaa minua kertomalla. Hän aikoi hoitaa asiat kuntoon niin, etten saisi koskaan tietää. Ei hän koskaan hoitanut, koska minä tein hänestä ihmisraunion, joka huusi tuskissaan eikä pystynyt töihin, kun en rakastanut tarpeeksi ja kun aloin kyseenalaistaa kaikkea yhä uusien valheiden paljastuttua. Jos olisin rakastanut, kuten pitää ja kuten hän rakasti minua, ei olisi mitään syvenevää syöksykierrettä tullutkaan, vaan hän olisi hoitanut asiat kuntoon ja meillä olisi ollut hieno elämä.
Minun syy...
Vai voisiko sittenkin olla, että jo lähtökohtaisesti hänellä oli ongelma? Hänellä oli ollut vuosikausia aikaa hoitaa ulosottojaan kuntoon ennen minua tai hänen ei olisi niitä koskaan tarvinnut edes kerätä. Ehkä hänellä oli loisiva elämäntyyli. Hän vei minultakin valtavat summat rahaa, uhkailemalla ja kiristämällä, veistä heittämällä. Hän sai raivokohtauksia. Hän oli asunnoton ja työtön. Hän painosti ja pakotti seksiin. Hän oli sairaalloisen mustasukkainen. Lista on loputon.
Mutta silti...hän osasi kääntää kaiken minun syykseni, kaiken. Mustasukkainenkin piti olla, kun olin niin vääränlaisesti avoin ja hymyilin. Lopulta en koskaan. Eron jälkeen itkin varmaan puoli vuotta jokaisessa ihmiskohtaamisessa.
Olen yhä vainottu. Hän on saanut kaikki tahot uskomaan, ettei hän ole koskaan mitään tehnyt. Ei ole ihme, jos minulla olivat ja toisinaan yhä ovat ajatukset sekaisin, kun häntä uskovat kaikki, tuomaria ja lakimiehiä myöten.
Kumma että kun vaan keskustelee jonkun toisen kanssa, tuntee saavansa etäisyyttä, ainakin jos on ollut hiukan eristetty.
Suhde voi olla rasittava vaikka tykkäisikin.
Miten käsitellä sitä tunnetta kun tajuaa missä helvetissä on elänyt monta vuotta kuin silmät kii... Itsesyytös ja häpeä on läsnä. Miksi minä? Miksi hän teki niin minulle??
Vierailija kirjoitti:
Miten käsitellä sitä tunnetta kun tajuaa missä helvetissä on elänyt monta vuotta kuin silmät kii... Itsesyytös ja häpeä on läsnä. Miksi minä? Miksi hän teki niin minulle??
Turhaan häpeät, ei siinä ole mitään henkilökohtaista. Se on hänen tapansa toimia ja sinä satuit olemaan se henkilö siinä. Sinua ennen tai jälkeesi on ollut muita ja ihan sama juttu. HÄNEN pitäisi hävetä itseään, mutta erittäin epätodennäköistä, että niin tapahtuu koskaan.
Jos jotain hyvää niin keskimäärin yksi kerta näitä tyyppejä riittää ja sen jälkeen ne osaa todella hyvin kiertää kaukaa tai lähteä heti ensimmäisestä vaaranmerkistä.