Sinä 20-45v nainen! Tutkijat ovat ymmällään, mikseivät suomalaisnaiset lisäänny. Kerro nyt tänne syysi. Ehkä löytävät syyt täältä.

Emme ole vielä valmiita niin isoon vastuuseen, olemme vielä nuoria. Yliopisto-opinnot molemmilla vielä vähän kesken ja haluamme päästä työelämään kiinni ennen lapsen yrittämistä. Haluaisimme lapsen syntyvän parempaan taloudelliseen tilanteeseen.

N23, poikaystävä 24v

Vierailija kirjoitti:

Emme ole vielä valmiita niin isoon vastuuseen, olemme vielä nuoria. Yliopisto-opinnot molemmilla vielä vähän kesken ja haluamme päästä työelämään kiinni ennen lapsen yrittämistä. Haluaisimme lapsen syntyvän parempaan taloudelliseen tilanteeseen.

N23, poikaystävä 24v

Lisäyksenä tähän vielä se, että ennen lapsen yrittämistä haluan olla naimisissa.

Vierailija kirjoitti:

Minä pelkään työnantajien ja työkavereiden suhtautumista. Pienen lapsen äiti on kuluerä ja rasite, joka jää äitiyslomalle ja töihin palattuaankin joutuu toisinaan hoitamaan sairaita lapsia. Ura- ja palkkakehitys kärsisi. En halua laittaa pieniä lapsia hoitoon, mutta minua pelottaisi jäädä kotiin pienillä tuloilla. En halua olla miehen armoilla, tai joutua tilanteeseen jossa teen kaikki kotityöt, hoidan ja maksan lapset miehen maatessa työpäivän jälkeen sohvalla.

Miehiltä ei odoteta samaa kuin naisilta. Naisella on aina se riski, että mies päättää ottaa ja lähteä.

Työkavereita ei tarvitse pelätä. Varsinkin jo synnyttäneet naiset ovat puolellasi.

Olen 30-vuotias ja naimisissa. On hyväpalkkaiset vakityöt ja omistusasunto. Kumpikaan meistä ei vain ole aikaisemmin halunnut lapsia, vaan lapsiperhearki on tuntunut suorastaan kammottavalta ja itselle vieraalta. Viimeisen vuoden aikana ajatukset muuttuneet, ja vakavissaan ollaan pohdittu lapsen hankintaa tänä vuonna. Nyt kuitenkin aiotaan lykätä siihen asti, että näkee miten tuo koronavirus Suomessa leviää. En halua olla raskaana samaan aikaan jos täällä leviää tappava virus, joka olisi vaarallinen raskaana olevalle ja syntymättömälle lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Minä aloitan: olen 38v, jo kolmen lapsen äiti. Sain lapset 20-25 ikävuosien välillä. Olen nyt 38v ja koen olevani liian vanha saamaan lisää lapsia. Tai vaikka fyysisesti, taloudellisesti, parisuhdemielessä ja muutenkin olisin ollut aivan täydellisessä lapsentekoiässä myös ikävuodet 25-38, niin en ole kokenut tarpeelliseksi hankkia neljättä tai useampaa lasta.

En vaan jaksa enää. Haluaisin kovasti vielä lapsen tai kaksi, mutta elämässä on nyt jo niin paljon vastuita, etten usko enää jaksavani miehen kanssa hoitaa enempää kuin kaksi lasta. Minulla siis vaativa työ, useampi huonokuntoinen sukulainen, lapsilla paljon aikaa vievät harrastukset ja koulunkäynti vaatii paljon tukea, omakotitalo ja aika vähän tukiverkkoja.. Lisäksi rahallisestikin mietityttää, tällä hetkellä pärjätään mukavasti, mutta tilaa ei juuri ole lisälapsille ja muutenkin mietin, että miten rahat riittäisivät useampaan lapseen.

Mä luulen, että nykyisillä lapsilla tulee olemaan aikuisena aika samoja haasteita kun mulla tällä hetkellä. Vanhemmat on saaneet mut iäkkäinä, lisäksi meillä on suvussa naimattomia sukulaisia, joiden hoito tulee kaatumaan mun niskaan. Eli samalla kun käyt töissä, jossa oletus olisi, että töitä voi jatkaa välillä iltaisinkin, niin hoidat lastesi lisäksi pahimmillaan lasten plus neljän vanhuksen asioita..

Eli lapsiperheiden palvelut pitäisi olla sillä tasolla, että ihmiset uskaltavat lapsia hankkia: koulut ja päiväkodit lähellä, iltapäivähoitopaikkoja, työelämän joustoja ja lisäksi vanhusten palvelut kuntoon, niin että kaikki ei kaadu ruuhkavuosia elävien ihmisten niskaan.

Pitkään en halunnut. Ajatus raskaudesta ja synnytyksestä pelotti. En ole koskaan ollut lapsi-ihminen. En pidä vauvoista. Rahaakin tarvitaan, eli säännöllinen vakituinen työ.

Pikkuhiljaa ajatus pienestä perheestä alkoi kiinnostaa. Päätin, että lapsen hankin vain, mikäli mieheni on vastuullinen ja jakaa lapsen hoidon kanssani. Haluan yhä olla itseni ja järjestän elämäni lapsen tulon jälkeen siten, että voin jatkaa työuraani, parisuhdettani ja elää normaalia perhe-elämää siinä samalla. Työ-elämässä aloitin pitkien yliopisto-opintojen jälkeen. Rahaa tulee. Mies on. Lapsikin nyt tulossa. Ja minun puolesta saa olla ensimmäinen ja viimeinen. Raskausaika on ollut kamalaa. Kehoni ja minuuteni on viety minulta. Jouduin lopettamaan harrastukseni tämän vuoksi. Kohta raskaus on ohi ja olen onnellinen, että lapsi on täällä. Mutta toista kertaa en aio tätä hommaa enää tehdä. Jos mies haluaa toisen lapsen, niin saa adoptoida. Tai kantaa itse.

Vierailija kirjoitti:

Ei tässä ole Ap kyse sinusta, kun kerran sinulla on jo kolme lasta. Vaan niistä kenellä ei ole lapsia ollenkaan.

Niinhän sitä luulisi. Olen kuitenkin saanut hämmästyttävän paljon kommentteja siitä, että meillä on vain kolme ja miksen samaan "putkeen" hankkinut neljättä ja viidettä, kun olin vielä nuori. Vieläkin kuulemma ehtisi.

Viimeksi viikonloppuna sukulaistäti tuli kertomaan, miten "Pirjo-Irmeli" sai lapsen vielä 45-vuotiaana, joten minulla on vielä hyvää aikaa hankkia pari iltatähteä.

Ei se syyllistäminen ole loppunut, vaikka olen ne kolme jo saanut!

ap

Olen kohta 34, tiennyt jo teinistä etten halua äidiksi. Ajatus raskaudesta ja synnyttämisestä kuvottaa, enkä ole koskaan pitänyt lapsista tai halunnut sellaista niin paljoa että olisin ajatellut raskauden olevan sen arvoista. Lähipiirissä on lapsia ja olen heidän elämässään mukana, mutta sivustakin voi jo todeta miten paljon vaivaa ja aikaa lapsen kasvattaminen vie, ei ole mun juttu. Tykkään olla yksin ja rauhassa, työni on ajoittain hyvin raskasta ja työpäivän päätteeksi olen niin väsynyt että hyvä kun jaksan itsestäni huolehtia. Vuosi sitten sain vihdoin sterilisaation.

Mutta myös kun elämäntilannettani katsoo niin on hyvä ettei vauvakuumetta ole koskaan ollut. Kukaan ei ole koskaan ollut kiinnostunut minusta niin että olisi päässyt parisuhdetta syntymään, työt ovat määräaikaisia minkä johdosta taloudellinen tilanne on ajoittain hyvinkin heikko, en haluaisi siirtää periytyviä sairauksia lapsilleni ja nykymaailman tilanne pelottaa. Että tässä tilanteessa lapsi jäisi hankkimatta, vaikka sellaisen haluaisinkin.

Koskaan ei vaan ollut sopiva aika vaikka kumppani löytyikin jo parikymppisenä. Ensin taistelin opiskelupaikasta, sitten opiskelin 5 vuotta, sitten taistelin työpaikoista ja yritin raahautua urallani eteen päin eikä koskaan vaan tullut sellaista hetkeä, että olisi uskaltanut ottaa taukoa työelämästä. Nyt olen siellä missä haluankin, mutta ikää on jo sen verran (ja puolisolla vielä jokunen vuosi päälle), ettei enää vaan jaksa uhrata yöunia ja omia rutiineja, kun ne lapset ei meille kummallekaan mikään ehdoton tavoite kuitenkaan koskaan ollut.

En ole löytänyt miestä joka tahtoisi lapsia ja niiden tuomaa vastuuta. Edellinen kumppanini väitti kolmen vuoden ajan haluansa kyllä "tulevaisuudessa" ja kun tulevaisuus lopulta tuli niin veti liinat kiinni. Tässä nyt sitten 29-vuotiaana taas aloittamassa alusta. Onneksi itselleni lapsenteko yksin ei ole mikään kirosana, ajattelin toteuttaa tuon parin vuoden kuluttua kun en uskalla enää laskea miesten varaan.

Yhden lapsen tekijät - eikö teitä huoleta se, että lapsellanne ei ole lainkaan sisaruksia?

Ja jos ainoa lapsi on sinkku, kun vanhemmat kuolevat - niin tuo ainokainen jää tähän maailmaan vähän niin kuin yksin, kun koko ydinperhe häviää jo varhain ympäriltä.  Ja etenkin jos vanhemmat ovat jo jotain 45-vuotiaita ja isä vielä vanhempikin lasta hankkiessaan, niin ainokainen voi jäädä jo varsin nuorena aikuisena orvoksi.  Ei ole välttämättä ketään, joka jakaisi lapsuuden ja nuoruuden muistoja - tuntisi velvollisuudekseenkin olla mukana elämässä verisiteen kautta.

Kannattaisiko kohdella naisia ja tyttöjä paremmin? Miksi naisen oma valinta olla hankkimatta lapsi on koko yhteiskunnan asia, mutta kaikkiin naisten oikeuksiin vaikuttava tyttölasten abortointi on muka valinta johon ei saa puuttua? Naisia alennetaan perheissä jopa valtion käskystä ja ihmiset vain kiekuu miten vapaata on syrjiä naisia. Perheelliset naiset on itsekin kunnon kaheleita, joilla ei ole mitään itsekunnioitusta. Nämä vaimothan on aina antaneet miehen vetää väkisin, naiset alentuu synnyttämään käskystä vain poikia. Miehet ei ikinä alentuisi vastaavaan.

Kaikki suhteessa on naisen harteilla ja silti miehiä ja poikia arvostetaan enemmän. Miehet kutsuu itseään perheen johtajiksi vaikka nainen tekee KAIKEN. Miehet on hillittömiä, epäreiluja ja kaksinaamaisia.

Katsokaa joskus miehen toimintaa kriittisesti perheissä. Taas tämä on vain naisen harteilla. Kuten kaikki muukin suhteessa. Miksi mies ei voi vaihtaa nimeään? Miksi tutkijat eivät ole ymmällään?

Vierailija kirjoitti:

Vastaan käänteis kysymyksellä. Miksi olisi pakko tehdä lapsia?

Tämä. Ei yksinkertaisesti kiinnosta. Ilman on vapaus ja voi huoletta keskittyä mielenkiintoisempiin asioihin. N40

Vierailija kirjoitti:

En ole löytänyt miestä joka tahtoisi lapsia ja niiden tuomaa vastuuta. Edellinen kumppanini väitti kolmen vuoden ajan haluansa kyllä "tulevaisuudessa" ja kun tulevaisuus lopulta tuli niin veti liinat kiinni. Tässä nyt sitten 29-vuotiaana taas aloittamassa alusta. Onneksi itselleni lapsenteko yksin ei ole mikään kirosana, ajattelin toteuttaa tuon parin vuoden kuluttua kun en uskalla enää laskea miesten varaan.

Ystävättäreni teki tismalleen saman ratkaisun kyllästyessään odottamiseen. Suomessa kuitenkin saa hyvin aikoja yksityiselle puolelle ja maksut hoidettua laskun kautta jolloin itseelliseksi äidiksi ryhtyminen on helpompaa. Suotta miehet täällä itkevät naisten nirsoutta, koska naiset voivat tänä päivänä käydä raskautumassa klinikalla tai kuten minä, etsin ulkomaalaisen puolison joka halusi kantaa kortensa kekoon.

Vierailija kirjoitti:

Miksi 20-23-vuotiaan edes pitäisi vielä miettiä lastentekoa kun he ovat vielä lapsia itsekin?

Niin kuin ikä kertoisi aina mikä on henkinen taso. En sanoisi parikymppistä kyllä lähtökohtaisesti enää lapseksi vaan nuoreksi aikuiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Yhden lapsen tekijät - eikö teitä huoleta se, että lapsellanne ei ole lainkaan sisaruksia?

Ja jos ainoa lapsi on sinkku, kun vanhemmat kuolevat - niin tuo ainokainen jää tähän maailmaan vähän niin kuin yksin, kun koko ydinperhe häviää jo varhain ympäriltä.  Ja etenkin jos vanhemmat ovat jo jotain 45-vuotiaita ja isä vielä vanhempikin lasta hankkiessaan, niin ainokainen voi jäädä jo varsin nuorena aikuisena orvoksi.  Ei ole välttämättä ketään, joka jakaisi lapsuuden ja nuoruuden muistoja - tuntisi velvollisuudekseenkin olla mukana elämässä verisiteen kautta.

Lapsi tekee omat valintansa sinkkuudestaan. Kaverit voivat jakaa nuoruudenmuistot ja kokemukset. Ei siihen mitään sukulaisia tarvita. Nykyisin tämä verivelv tuota sukulaisuus on aivan yhdentekevää.

Vierailija kirjoitti:

Yhden lapsen tekijät - eikö teitä huoleta se, että lapsellanne ei ole lainkaan sisaruksia?

Ja jos ainoa lapsi on sinkku, kun vanhemmat kuolevat - niin tuo ainokainen jää tähän maailmaan vähän niin kuin yksin, kun koko ydinperhe häviää jo varhain ympäriltä.  Ja etenkin jos vanhemmat ovat jo jotain 45-vuotiaita ja isä vielä vanhempikin lasta hankkiessaan, niin ainokainen voi jäädä jo varsin nuorena aikuisena orvoksi.  Ei ole välttämättä ketään, joka jakaisi lapsuuden ja nuoruuden muistoja - tuntisi velvollisuudekseenkin olla mukana elämässä verisiteen kautta.

Ei huolettanut. Lapsella oli läheisiä serkkuja. Olimme itse 25- ja 27-vuotiaita hänen syntyessään. On nyt jo aikuinen.

Tämä on yhtä hyvä kysymys kuin se, miksi en halua joutua lusimaan elinkautista vankilaan.

Vierailija kirjoitti:

"Maailmassa on liikaa ihmisiä ja en muutenkaan pidä lapsista. Valitsen koiran."

Maailmassa on jo liikaa koiria.

Siksi onkin hyvä, että joku niistäkin haluaa huolehtia.

Olen 30 v ja naimisissa. Ajatus raskaana olemisesta, synnytyksestä, lapsiarjesta ja oman vapauden menettämisestä tuntuu kamalalta ja inhottavalta. En muutenkaan edes pidä lapsista. Olisin myös todennäköisesti surkea äiti mielenterveysongelmieni vuoksi, varmaan samanlainen kuin oma äitini. En haluaisi yhdellekään lapselle samanlaista kauheaa lapsuutta kuin itselläni oli. Mieheni ei myöskään halua lapsia.

Moni on ollut sitä mieltä, että traumaattisen lapsuuteni takia pelkään olevani samanlainen äiti kuin oma äitini ja siitä syystä pelkään hankkia lapsia. Kyllä, näinkin on, mutta suurin syy on vain yksinkertaisesti se, että en oikeasti halua olla äiti. Olen monilapsisesta perheestä ja olen nähnyt vauva-ajan hirveimmät puolet (tietty olen nähnyt ne hyvätkin) ja lapsiarjen. Ei kiinnosta. Omia nuorempia sisaruksiani tuli hoidettua ihan tarpeeksi ja se riittää.

Rehellisesti sanottuna en myöskään halua olla mikään hiekkalaatikkomamma, jonka koko elämä pyörii sinappikoneen ympärillä ja ainoat puheenaiheet ovat joku simppeli sormiruokailu. En myöskään halua vartaloni muuttuvan, olen sen verran turhamainen.