Lue keskustelun säännöt.
Yle Areenassa dokumenttisarja syrjäytyneistä nuorista miehistä
03.02.2020 |
Aika rajua settiä
Kommentit (826)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettele sitä, että miksi 100% näistä dokumenttisarjan tapauksista on MIEHIÄ? Eikö ole syrjäytyneitä naisia?
On, mutta huomattavasti vähemmissä määrin. Lisäksi miesten syrjäytyminen on myös yleensä rajumpaa.
Naisten asema on vielä karumpi. Heitä ei näytetä,koska miehiä kohtaan koetaan empaattisuutta, mutta naisia kohtaan ei, sillä syrjäytymisen koetaan olevan täysin naisen oma vika.
Totta, naisten alamäki on nopeampi. Ja koko äijäporukan yhteisenä tyttöystävänä olemista pidetään omana valintana, eikä ole ainakaan ihmissuhteista puutetta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinänsä totta tuo, että syrjäytyneitä naisia ei paapota. Ei ole äidit heille pesemässä pyykkiä tai siivoamassa.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän Juhoa, nän näyttäisi näistä ainoalta joka tulee pärjäämään elämässään. Muut laiskoja ja velttoja vetelehtijöitä , toki jollakin skitsofrenia että täysin ymmärrettävää että on työkyvytön.
Mitäpä sitä työssä käymään kun yhteiskunta hyvin elättää muutenkin.
Ennen puhuttiin peräkammarin pojista, näyttävät nämä peräkammarin pojat nykyään olevankin kaupungeissa.
Mistä tälläisiä vässyköitä tulee, eikö kotona ole kyetty neuvomaan mitään, edes siivoamaan itsensä ja asuntonsa, kun aikaahan näiltä ei puutu!!
Oletko ihan tosissasi? Jos sinun koko lapsuus ja nuoruus on mennyt rankan koulukiusaamisen uhrina ja muutenkin elämä potkinut päähän, niin sieltä suosta on aika vaikea nousta, jos on lähtenyt hakemaan helpotusta esimerkiksi päihteistä ja pelimaailmasta... Äkkiäkös sitä ihminen veltostuu, kun kokee, että millään ei ole mitään väliä.
Tuota heidän päihteiden/tupakan käyttöä lukuunottamatta tunnistan oman menneisyyteni heidän elämästään, vaikka periaatteessa olen samanikäinen (27m). Varsinkin tuo koulukiusattu kaveri saa kaiken sympatiani. Kenenkään ei pitäis joutua kestämään nuorena niin paljon paskaa, että elämä on pelkkää selviytymistä. Siinä helposti hakeutuu sen yhden turvalliselta tuntuvan asian pariin, ja siinä sitten menee päivä kerrallaan koneella fantasiamaailmassa iltapäivästä aamuyöhön.
Hain lopulta apua, ja ajan kuluessa mua autettiin nousemaan noista samoista syövereistä. Nykyään menee ihan hyvin. Yliopisto-opiskelut meneillään, upea parisuhde, valtavasti huippukavereita harrastuksen puolesta ja tulevaisuudelle vaikka mitä suunnitelmia.
Rohkasen kaikkia samanlaisessa tilanteessa olevia nuoria, sukupuolesta riippumatta, hakemaan sitä apua. Sitä on auttavista puhelimista kohtaavaan nuorisotyöhön, mitä sitten vaan tilanne vaatiikaan.
Ansaitsette itellenne parempaa. Siinä ei oikeasti häviä mitään, ja pienikin askel vie aina vähän eteenpäin. Huonoja kokemuksia, niinku paskoja terapeutteja ja sen sellasia, sattuu kohdalle itse kullakin - uskaltakaa silti yrittää aina kerran uudestaan! Hyviä kokemuksia ja voittajafiilistä puolestaan tuppaa nopeesti kasautuu, kun pääsee vauhtiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuliko muille mieleen, että Aaron on saanut hyvän kotikasvatuksen? Mutta ehkä vanhemmat eivät osanneet sitten suhtautua hänen skitsofreniaansa.
Harvemmin se skitsofrenia puhkeaa hyvän kotikasvatuksen saaneelle.
Ei ole mitään yhteyttä kotioloihin tai kasvatukseen. terv. Ammattilainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kuuluu tasa-arvolle kun miehillä menee huonosti, pojat ei saa olla enään poikia eikä pojista saa kasvaa enään miehiä. Tämän takia "miehistä" on tullut tälläisiä.
Poikia ohjaillaan liikaa tyttöjen juttuihin ja tyttöjä ohjaillaan liikaa poikien juttuihin.
Mielenterveysongelmat on yleisiä nuorilla ja moni syö mielialalääkkeitä.
Poikia syrjäytyy koska koska heitä on pyritty ohjailemaan naisen rooliin vaikka he haluaisivat olla miehiä.
Ja mikä ikävintä mies ei saa valittaa tästä koska tasa-arvossa sukupuolten pitää olla samanlaisia joten kaikki samaan muottiin vaan kasvatettava.
Tsemppiä syrjäytyneille miehille, ei ole mukava paikka tämä suomi miehille.
Hienosti lähdetään taas syyttämään naisia ja tasa-arvoa tällaisista ongelmista. Sen yhden pojan isähän oli mukana kuvioissa juoppona ja haukkui omaa poikaansa... Siinäkö oikea miehen malli?
Kuinka tuossa viestissä syyllistettiin naisia?
Pojat syrjäytyy ja voi huonosti koska heidän ei anneta olla poikia, heidät yritetään kasvattaa naisiksi.
Tästä kaipaisin vähän esimerkkejä kuinka pojista kasvatetaan naisia. Tai kuinka pojat ei saa olla poikia eikä miehet miehiä. Usein kuulee tätä mutta ei mitään konkreettista.
Mitenköhän varteenotettava läpileikkaus tämä on? Ovatko tarkoituksella seuloneet hurjimmat tapaukset? Vai onko tuo kovinkin yleistä että elämän sisällöksi riittää tietokone ja töinä on neljä tuntia ruoanlaittoa viikossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te, ketkä tuomitsette ja syytettä jopa ohjelman nuoria, niin miten sitten jos oma poika on /olisi tuossa joukossa?
Se on hyvinkin mahdollista monissa perheissä että käy toisin kuin kuvitellaan. Miten tukisitte ja auttaisitte oikealle tielle?
Vierailija kirjoitti:
Taisi Juho tietää mistä naruista vedellä, jotta saa opettajiltaan koulusta vapaita ja vapautuksia. Kolme vuotta sitten äiti kuollut, mutta silti edelleen jotain ”perintöasioita” hoidettavana tai pitää mennä niitä hoitamaan jonnekin vuosipäivävapaille toiseen kaupunkiin. Eikös ne perunkirjoitukset ja -jaot tule ihan lain mukaan tehdä jo aika pian kuoleman jälkeen?
Eikös siltä ollut äidin lisäksi kuolleet myös molemmat isovanhemmat suht lyhyen ajan sisällä? Aika yksin on poika jäänyt, jos isäkin on alkoholisti ja välit häneen viileät. Isovanhempien kanssa kertoi olleensa läheisissä väleissä ja edesmennyt ukki oli kai ollut jonkinlainen miehen malli, jonka kanssa oli opeteltu kalastamiset ym. poikien jutut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
https://www.eva.fi/blog/2017/02/16/eva-analyysi-79-000-parhaassa-tyoias…
Syrjäytyneitä naisia ei taida olla samaa määrää lähellekään. Kyseessä on selvästi sukupuolittunut ongelma. Syrjäytyneet naiset saavat lisäksi vahvemmin tukea patriarkaatin takia, kun katsotaan nainen heikommaksi jota tulee suojella.
Niin tai erakoituminen syrjäytyneellä miehellä on vain yleisempää yleensä. Se viidennen jakson jannuhan oli oikein perinteinen erakko joka asuu rähjäisessä murjussa keskellä ei mitään. Moniongelmaisten ja mielenterveysongelmista kärsivien naisten ahdinkoa onkin ehkä vaikeampi havaita josseivät itse apua hae, koska ovat yleensä reilusti useammin parisuhteessa tai edes useammin kavereiden kanssa yhteydessä keskenään.
Asiaan tietty myös vaikuttaa että naiset uskaltaa hakea apua reilusti miehiä useammin, miehillä on Suomessa paha tapa "itselääkitä" ongelmia alkoholin kanssa. Tuossa sarjassa noista ainakin kolme joko teki sitä tai oli jossain vaiheessa elämää tehnyt. Peliriippuvuus on riippuvuus sekin mutta sentään ei aivan yhtä vahingollinen kuin alkoholismi että plussaa sekin jos juominen loppui.
Vierailija kirjoitti:
Tapaan työssäni paljon syrjäytyneitä ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria miehiä. Onneksi edes muutama on löytänyt paikkansa maailmassa, helppoa se ei ole heille ollut.. Aina toivon, että näitä onnistuneita tapauksia olisi niin paljon enemmän! Resurssit ovat jo nyt huonot ja taas leikkuri napsahtaa, eli vielä vähemmän pystytään auttamaan niitä, jotka sitä apua eniten tarvitsevat. Erittäin hyvä dokkari, täytyy vinkata työkavereillekin.
Mun täytyy sanoa, että tämän dokkarin katsottuani ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän, miksi joku haluaa tehdä tuota työtä. Äitini oli sosiaalityöntekijä päihdehuollossa enkä koskaan aiemmin ole pystynyt ymmärtämään miten joku ihminen haluaa tehdä sellaista työtä. Tämä oli jotenkin silmiäavaavaa minulle, olen jo melkein viisikymppinen. Näillä kaikilla ihmisillä on oma tarinansa ja pystyin nyt ensimmäistä kertaa näkemään tällaiset ongelmatapaukset ihmisinä. Ja tuli itsellekin vähän sellainen auttamisen halu! Ja samalla sellainen epätoivo ja turhautuminen. Asiat ovat monella niin solmussa, eivätkä he kaikki edes halunneet tai kaivanneet apua.
Ainoastaan yhdellä oli parisuhde. Se vähän mietitytti, että eivätkö nämä kaipaa elämänkumppania? Riittääkö se, että jutellaan peleissä kavereiden kanssa, käytetään päihteitä ja poltetaan tupakkaa ja ehkä runkataan pornolle?
Itsekin olen ollut jollain tapaa syrjässä pitkään, oli vaikea päästä työelämään pitkän kotonaolon jälkeen. Lapsen ja miehen kautta koin jonkinlaista osallisuutta yhteiskuntaan, mutta koin myös hyvin voimakasta ulkopuolisuutta työttömyyden vuoksi. Tuntui pahalta kun en kelvannut töihin enkä päässyt mukaan rakentamaan tätä yhteiskuntaa, kantamaan korttani kekoon. Kun vihdoin pääsin halveksittuun työhön pienellä palkalla, niin kyllä se kohensi omaa mielialaa tosi paljon. Vaikka jäin kauas siitä mitä minusta olisi voinut tulla, niin ainakin pääsin tienaamaan omaa leipääni.
Tämä dokkari sai minut tuntemaan myös kiitollisuutta siitä, ettei elämäni ole mennyt vielä pahemmin pieleen. Vaikka kipuilen oman alisuoriutumiseni kanssa, niin olen kuitenkin saanut perheen ja onnistunut antamaan omalle lapselle tasapainoiset lähtökohdat elämään. Ja samalla mietin, miksi nämä nuoret aikuiset eivät näe tavallista arkea, johon kuuluu töissä käyminen, lapsi tai pari, asuntolaina jne tavoittelemisen arvoisena?
Samalla mietin kuinka suuri osa työttömistä on tuossa jamassa, ettei heistä ole työelämään ilman massiivisia tukitoimia? Ja kuinka moni näistä pystyisi parempaan, jos heiltä sitä vaadittaisiin? Onko osa ongelmaa se, että annetaan liikaa valmiiksi ja ymmärretään liian pitkään? Vaikean lapsuuden käsittelyyn pitää totta kai antaa tukea, mutta jossain kohtaa tulee se piste, että ihmisen on kasvettava aikuiseksi ja otettava vastuu omasta elämästään. Pitäisikö sosiaalityöntekijöillä olla hieman vähemmän loputonta ymmärtämistä ja vähän enemmän vaatimusta siitä, että ihminen ottaa enemmän vastuuta itsestään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelin ensin, että kirjoitan vaan lyhyesti, mutta nyt ajattelib kuitenkin, että jos joku haluaa lukea niin tässä koko tarinani. Itse olen lähes syrjäytynyt nuorehko nainen. Minulla on ehkä se melko tavallinen tie elin olin kiusattu pitkään ja kiusaaminen alkoi pian muuton jälkeen ja jatkui oikeastaan koko sen ajan mitä kyseisessä paikassa asuin. Siinä samalla jäin täysin yksin ja parhaalla hetkellä oli yksi kaveri välillä koulussa ja muuten ei ketään vapaa-ajan kaveria koskaan. Olen myös ihan puhelias ihminen ja viihdyn muiden seurassa ja olikin suuri järkytys huomata se kuinka alettiin nopeasti kiusata ja jäin porukoista. En koskaan tavallaan ajatellut, että minullle kävisi niin, kun kohtelin muita aina hyvin ja jotenkin sinisilmäisesti kuvittelen sen suojaavan minua jos olen reilu muille. En aluksi meinannut edes ymmärtää mitä oikein tapahtuu ja miksi muut toimivat niin ja en vieläkään ymmärrä koko kuviota ja sitä kuinka pahoja ihmisiä kohtasin. Jotenkin se kaikki on niin vaikeaa edes käsittää ja mietin monesti miten joku edes viitsii toimia niin ja mitä siitä kaikesta itselleen saa. En todellakaan halua korostaa itseäni ja minussa on omat vikani, mutta olen kyllä kohdannut jo nyt elämässäni todella julmia ihmisiä ja sellaisia joille muiden piinaaminen on pelkkää hupia kaikin puolin. Se myös on pakko todeta, että kiusaajia on erilaisia. On niistä huonoista oloista olevia joiden kiusaamisen ehkä jotenkin voi ymmärtää jos yrittää, mutta myös niitä joilla ei ole mitään lieventävää syytä käytökselleen. Itsekin olen kohdannut enemmän jälkimmäisen kaltaisia jo muutenkin vahvoilla olevia kiusaajia. Sen lisäksi ajattelen silti kiusaamisen olevan aina väärin oli sitten kiusaajan tilanne mikä vaan.
Nyt kun vuosia on kulunut niin yksinäisyys on jäänyt mukaan elämääni ja minulla ei ole ollut kavereita nyt 10-vuoteen joitakin satunnaisia koulututtuja lukuunottamatta ja nyt ei ketään vuosiin. En oikeastaan osaa enää kunnolla tutustua muihin ja luottamus todella heikko. Olen ehkä myös liikaa tottunut olemaan yksin. Samalla toisaalta kaipaan seuraa kuitenkin ja suren tätä kaikea paljon. Olen kuitenkin aika tavallinen ihminen kaikesta huolimatta. Nyt huomaan myös sen kuinka paljon häpeän elämääni ja en tahtoisi kenenkään tietävän miten minulla menee ja kuinka olen tähän tilanteeseen joutunut. Olen muutenkin hävennyt itseäni nuoruudesta lähtien. Ensin kiusattuna oloa, sitten yksinäisyyttä, kaverien puutetta , sitä jos en pärjää niinkuin joku muu ja nyt sitä etten ole päässyt opiskelemaan tai en pärjää monessakaan ammatissa. Jotkut valmistuvat ja itse tahtoisin kyllä opiskella.
Lukio on viimeinen koulu jonka sain käytyä ja siihen kaikki tuntuu jäävän. Samalla alan vähän pelätä sitä etten enää kestä kaikkea niin hyvin. Lukio meni niin, että sain sen käytyä pistäen kaikki voimat peliin ja selvisin kuitenkin aika hyvin. Tämä on kuitenkaan ole minua auttanut ja se todistus ei esim todistus valinnassa auta yhtään ja en ole mikään ”nero” muutenkaan.Pelottaa aina se, että minusta ei tule mitään ja miten yleensä pärjään elämässä. Muutenkin tunnen itseni jo nyt oudoksi ja jotenkin hyvin erilaista elämää viettäväksi kuin moni ikätoveri. Minulla kuitenkaan ole mitään päihdeongelmaa tai diagnoosia. Muuten en silti koe olevani sellainen joka pystyy moneenkaan asiaan mitä moni muu ja olen joskus saanut esimakua siitä miltä tuntuu, kun alkaa omakin järki mennä ja tulee sellainen ahdistus mitä ei meinaa kestää. Toivon aina etten koskaan enää kokisi samaa oloa. Samalla huomaa kuinka vuosia menee niin ettei ole edennyt mihinkään. Samalla tiedän sen kuinka tahtoisin oikeasti opiskella ja olen aina ollut kiinnostunut asioista muutenkin. Senkin vuoksi en haluaisi luopua kaikesta milään.
Jatkuu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juho vaikutti tosi symppikseltä tyypiltä. Kyllä se elämä siitä vielä paremmaks muuttuu. Meidänlaiset vuosia koulukiusaamisesta kärsineet voi pärjätä elämässä aivan yhtä hyvin kuin muutkin, mä olen elävä todiste siitä.
Oliko Juho se, jonka äiti kuoli lukioikäisenä syöpään, isä oli alkoholisti ja sai kestää vielä todella pahaa koulukiusaamista? :( ihan kamalia kokeneita nuoria miehiä...
Kyllä, ja isä vielä haukkui poikansa ulkonäköä. Olen itse poikien äiti ja kolahti todella lujaa tämä sarja. Itse yritän pienilläkin jutuilla rakentaa poikien itsetuntoa, esim. kehun komeaksi, kun ollaan menossa juhliin tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkoa
Minulla on myös aika usein epätodellinen olo ( dissosisaatio) ja tätä ollut jo nuorempana ja tämä vielä lisää sitä kuinka monesti kaikki vaan menee sumussa. Monesti tuntuu kuinka omassa elämässä on jokin kello pysännyt jo ajat sitten. Varmasti edesautan itsekin asiaa ja elän monesti miettien menneisyyden asiota tai sitten jämähdän vaan nykyhetkeen. En jotenkin uskalla suunnitella elämääni kovin pitkälle kun oikeastaan aina olen pudonnut korkealta jos liikaa asetan toiveita elämääni liittyen. En myöskään oikeastaan tunne itseäni hyvin ja jotenkin se muiden palaute on jäänyt aina saamatta tai sitten ollut jotain huonoa ja itse ajattelen, että ihminen tarvitsee muita kasvaakseen ehjäksi ja saadakseen tavallaan tietää millainen on. Jos käsitys itsestä on vaan omien ajatusten varassa niin se jää aika etäiseksi. Sitä aina toivoisi kuulla jonkun muunkin ajatuksia. Ja mielellään joskus jotain hyvää. Asiat eivät myöskään ole monestikaan menneet hyvin. Joskun muutenkin olen jo luovuttamassa ja on huonoja hetkiä paljon. Sitten jonkinlainen toivo ja sellainen pieni positiivisuus kuitenkin nousee esiin ja tiedän, että tahtoisin vielä kokea erilaisia asioita. Muutenkin se positiivisuus on varmaan pelastanut paljon ja joku toinen ei varmaan olisi kestänyt elämääni niin hyvin. Toisaalta tämä kaikki on vielä pientä jonkun toisen kokemuksiin nähden.
En ole katsonut tuota sarjaa ihan sen vuoksi, että jotenkin koen aiheen niin lähelle omaa elämää tulevaksi etten ehkä kestäisi niitä tunteita mitä siitä tulee mieleen. Joskus muistan katsoneeni jonkun samantyylisen ja miettiväni niin paljon niitä asioita. Samalla toivon kuitenkin ihmisten ymmärtävän sen ettei kaikkien elämä vaan mene aina niin hyvin tai muutenkaan ”tavallisesti” ja jokaisella voi olla omat haasteensa. Täytyy myös ymmärtää se, että jokainen on yksilö ja toiselle voi aika ”erikoinen” elämä olla oma valinta. Tuskin minustakaan mitään ihan ”normaalia” koskaan tulee ja olen joistakin varmasti aina joku outo ja muutenkin kummallinen. Itse en myöskään halua mitenkään korostaa itseäni siitä, että satun olemaan nainen, koska uskon tämän aiheen olevan ihan yhtä vaikea ja surullinenkin ihan kenelle vaan. Minua ainakin hävettää elämäni todella paljon ja samalla mietin, että mitä tästä kaikesta tulee.
Jatkuu
Jatkoa
Vaikeaa on oikeastaan edes keksiä niitä syitä miksi olen tässä tilanteessa. Kiusaaminen on vaikuttanut rohkeuteen tutustua ihmisiin ja luottamukseen muutenkin. Samalla se tavallaan ajoi yksinäisyyteen josta en ole päässyt vieläkään eroon ja toisaalta tästä tullut minulle vähän kuin sellainen ”turva” ja mielelläni halua kokea enää sellaista kuinka luottamus petetään tai halua itseäni pistää likoon. Olen myös hyvä tulkitsemaan ihmisiä ja huomaan aika helposti millainen toinen on. Ehkä tämä kaikki vaikuttaa myös siihen etten koe pystyväni mihinkään sosiaalisiin ammatteihin tai halua olla esillä. Muuten tarinani voisi olla ihan samanlainen, vaikka olisi ollutkin ”hyvä nuoruus”. Myönnän myös todellakin omat heikkouteni ja sen kuinka paljon ne vaikuttavat elämääni. Tunnen myös monesti olevani aika ulkopuolinen kaikesta ja sillä tavalla en ole olemassa monellakaan ihmiselle ja se näkömättömyys pelottaa myös välillä. Jotenkin ihmisellä pitäisi olla kavereita ja täytyisi kuulua johonkin ollakseen osa jotain. Jos ei ole missään niin on aina sellainen irrallinen olo. Minullakaan ei ole mitään kotipaikkaa tai sillä tavalla sukua. Ehkä nykyaika someineen vielä lisää ulkopuolisuuden tunnetta.
Minulla on myös ihan tavallinen perhe joskin vanhemmat eivät koskaan kunnolla auttaneet minua ja kiusaamiseen liittyvät asiat tai yksinäisyys jäivät käsittelemättä melkein kokonaan. Se välillä on surullista miettiä, kun ei koskaan saanut ymmärrystä kunnolla tai edes tukea ja sitä välillä mietin kuinka itse toimisin eri lailla jos olisin vanhempi. Myöhemmin ymmärsin heillä olleen omia vaikeuksia esim rahan suhteen ja senkin vuoksi toisaalta ymmärrän nyt enemmän. Kuitenkin olisin aina toivonut enemmän tukea ja olen aina ollut vähän herkempi ihminen ja siinä mielessä kannustus olisi ollut tärkeää. Tosin myöhemmin herkkyys kyllä vaihtui sellaiseen ajatukseen, että kaikesta pitää selvitä ja se kantoi johonkin asti. Nyt haluaisin vaan elää omaa elämääni, mutta samalla huomaan, että olen jäänyt jonnekin matkalla ja en pääse sellaiseen elämään mihin ehkä toinen pystyy ja etenee elämässään muutenkin. Kun tässä maailmassa ei meinaa riittää se , että on elossa kun pitäisi olla samalla jotain suurta ja tehdä tekoja ja saavuttaa kaikkea. Ainakin se tuntuu monella olevan jokin ehto, jonka täyttäessään on onnistunut ihminen. Sitten on se toinen luokka mihin minäkin kuulun ja ajattelen etten ole siinä mielessä minkään arvoinen. Senkin vuoksi tämä kaikki hävettää. Toisaalta monella muulla kohtaamallani ihmisellä olisi varmasti enemmän häpeämisen aihetta ja en ole ollut ainakaan ilkeä muille. Sori tämä pitkä viesti. Yöllä tuli taas mietittyä elämääni oikein kunnolla, kun näin tämän ketjun.
Oma mielipide on se että kasvattajan sukupuolella ei ole väliä mutta sillä on jos vanhempi,koulu sekä päiväkoti pyrkii kasvattamaan poijasta naismaista väkipakolla, tuntuu siltä vaan että nykyään on muodissa se että pojasta pyritään kasvattamaan naismainen vaikka lähes jokainen poika haluaisi olla se tavallinen poika.
Ihmettelen myös suuresti miksi esimerkiksi koulut ei järjestä pojille mitään miellekästä yhteistä tekemistä kun kuitenkin poikien syrjäytyminen on melko yleistä.
Pelaako pojat nykyään vapaa ajalla jääkiekkoa tai vaikka jalkapalloa keskenään? Rassaileeko ne niitä mopoja talleissa keskenään? Pelaako ne nykyään vain internetissä pelejä keskenään?
Syrjäytyminen lähtee siitä kun poikaa ei hyväksytä tai oteta mukaan siihen muuhun porukkaan=yksinäisyys sekä ongelmat alkaa monella.
Tiedän että on myös syrjäytyneitä naisia mutta miehenä nyt puhuin ja otin kantaa poikien syrjäytymiseen.
M29
Moni noista nuorista miehistä elää elämäänsä pelimaailmassa haluten unohtaa todellisen fyysisen ympäristönsä ja kehonsa. Juopa virtuaalimaailman sekä reaalimaailman välillä on valtava. Onnistumisen kokemuksia ja jännitystä tarjoavat pelit antavat välitöntä tyydytystä, kun oikeassa maailmassa odottavat Kelan lappuset, tukitoimet sekä kaiken maailman siisteys- ja terveysvaatimukset. Mutta sellainen elämäntapa ei ole kestävä. Aivoja ei voi ulkoistaa ruumiistaan. Jos ei halua sairastua, on pidettävä huolta omasta terveydestä sekä asunnostaan. Lisäksi pitäisi elantokin ansaita. Siinäpä dilemma.
Vierailija kirjoitti:
Sinänsä totta tuo, että syrjäytyneitä naisia ei paapota. Ei ole äidit heille pesemässä pyykkiä tai siivoamassa.
Väärin. Mielenterveysongelmaiset naiset saavat apua paljon useammin, tosin siksi että ovat valmiimpia sitä myös hakemaan. Siksi miesten itsemurhatilastot ovat kolminkertaisia naisiin verrattuna, syrjäydytään ja erakoidutaan eikä apua haeta koska takaraivossa painaa väärä käsitys että miehen nyt on vain pärjättävä yksin.
Olin aikoinani parisuhteessa naisen kanssa joka oli perheen ainoa lapsi ja kyllä hänen äitinsä hänen pyykkinsä pesi, maksoi tatuoinnit ja korut. Itse tulen köyhästä perheestä jossa on monta lasta ja alusta asti imurit kourassa tai ruokaa tekemässä niin aikamoinen shokkihan se oli. Jostain syystä vanhemmilla on tapana paapoa ainoaa lasta, mikä tuli tuossa kakkosjaksossakin aika hyvin esille.
Omg. Niin on mukavuudenhaluista jengiä että hu hu. Voisihan sitä itsekin lorvia.
P.s. On Muakin kiusattu, ja rankasti. Yli olen päässyt antamalla anteeksi ja niin edelleen
No eihän sitä videoiden perusteella voi päätellä ja vaikka heillä olisikin hyvät välit, niin tuo isä on näköjään bändipaitoja pitävä tatuoitu rastapää, eli veikkaan yhteiskunnallisen ymmärryksen olevan aika matalalla tasolla ja poikakaan ei sitten ole yhteiskunnassa pujottelemista oppinut.