Yle Areenassa dokumenttisarja syrjäytyneistä nuorista miehistä

Isäni on hylännyt lapsensa ja asuu yksin talossaan eikä hänellä ole edes puhelinnumeroa. Sitä ennen hänen käytöksensä vei itsetunnon nolliin tai miinukselle yli kymmenen vuoden ajan lapsuudessa. 

Tätä keskustelua lukiessani ja dokumentin katsottuani, olen kiitollinen siitä, että olen missä olen. Isäni esimerkki on ollut minulle esikuva siitä, miten EI PIDÄ toimia ja mihin en ainakaan halua päätyä. Olen pyrkinyt kaikin voimin hankkimaan itselleni vakaan ja hyvän elämän, vaalimaan sosiaalisia suhteita, ratkaisemaan ongelmia rakentavasti jne. Traumat ja stressi ovat syöneet terveyttä ja ulkonäköä, joten niillä mennään mitä on. Opinnoista piti pitää välivuosi sairaslomaa ja sen aikana nousi mieleen vaihtoehdot: kelan vakioasiakkuus vai normaali elämä. Minulle oli selvää tehdä kaikkeni, etten luovuttaisi heti alkuun vaan yrittäisin täysillä ja katsoisin, pääseekö sillä mihinkään. Ymmärrän senkin, että myös tuurilla on osansa, olisin voinut olla niin sairas, ettei siitä nousta. Tein kuitenkin myös itse toimia kuntouttamisen eteen: liikunta, ravinto, lisäravinteet, haitallisten ihmissuhteiden päättäminen jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juho vaikutti tosi symppikseltä tyypiltä. Kyllä se elämä siitä vielä paremmaks muuttuu. Meidänlaiset vuosia koulukiusaamisesta kärsineet voi pärjätä elämässä aivan yhtä hyvin kuin muutkin, mä olen elävä todiste siitä.

Oliko Juho se, jonka äiti kuoli lukioikäisenä syöpään, isä oli alkoholisti ja sai kestää vielä todella pahaa koulukiusaamista? :( ihan kamalia kokeneita nuoria miehiä...

Kyllä, ja isä vielä haukkui poikansa ulkonäköä. Olen itse poikien äiti ja kolahti todella lujaa tämä sarja. Itse yritän pienilläkin jutuilla rakentaa poikien itsetuntoa, esim. kehun komeaksi, kun ollaan menossa juhliin tms.

Tuo haukkuminen oli musta ihan käsittämätöntä. Itse mietin, että Juho oli juuri sellainen poika, johon olisin voinut ihastua teininä: kivan näköinen ja miellyttävä käytökseltään :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinänsä totta tuo, että syrjäytyneitä naisia ei paapota. Ei ole äidit heille pesemässä pyykkiä tai siivoamassa.

Väärin. Mielenterveysongelmaiset naiset saavat apua paljon useammin, tosin siksi että ovat valmiimpia sitä myös hakemaan. Siksi miesten itsemurhatilastot ovat kolminkertaisia naisiin verrattuna, syrjäydytään ja erakoidutaan eikä apua haeta koska takaraivossa painaa väärä käsitys että miehen nyt on vain pärjättävä yksin.

Olin aikoinani parisuhteessa naisen kanssa joka oli perheen ainoa lapsi ja kyllä hänen äitinsä hänen pyykkinsä pesi, maksoi tatuoinnit ja korut. Itse tulen köyhästä perheestä jossa on monta lasta ja alusta asti imurit kourassa tai ruokaa tekemässä niin aikamoinen shokkihan se oli. Jostain syystä vanhemmilla on tapana paapoa ainoaa lasta, mikä tuli tuossa kakkosjaksossakin aika hyvin esille.

Mulle tuli mieleen, että olikohan se sotkun keskellä eläminen ja kaiken läskiksi heittäminen jotain kapinaa paapomista vastaan. Henkilöhän itse totesi, että on tyytyväinen tilanteeseen eikä näe syytä miksi pitäisi esim. olla siistimpää. Äitiään ei edes päästänyt asuntoonsa.

Vierailija kirjoitti:

Omg. Niin on mukavuudenhaluista jengiä että hu hu. Voisihan sitä itsekin lorvia.

P.s. On Muakin kiusattu, ja rankasti. Yli olen päässyt antamalla anteeksi ja niin edelleen

"Kumartele kiusaajillesi mokomat vätykset!"

Jep jep, taidat itse vain olla se kiusaaja antamassa täällä tekosyitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinänsä totta tuo, että syrjäytyneitä naisia ei paapota. Ei ole äidit heille pesemässä pyykkiä tai siivoamassa.

Väärin. Mielenterveysongelmaiset naiset saavat apua paljon useammin, tosin siksi että ovat valmiimpia sitä myös hakemaan. Siksi miesten itsemurhatilastot ovat kolminkertaisia naisiin verrattuna, syrjäydytään ja erakoidutaan eikä apua haeta koska takaraivossa painaa väärä käsitys että miehen nyt on vain pärjättävä yksin.

Olin aikoinani parisuhteessa naisen kanssa joka oli perheen ainoa lapsi ja kyllä hänen äitinsä hänen pyykkinsä pesi, maksoi tatuoinnit ja korut. Itse tulen köyhästä perheestä jossa on monta lasta ja alusta asti imurit kourassa tai ruokaa tekemässä niin aikamoinen shokkihan se oli. Jostain syystä vanhemmilla on tapana paapoa ainoaa lasta, mikä tuli tuossa kakkosjaksossakin aika hyvin esille.

Olisiko testosteronilla jotain tekemistä sen kanssa, että miehet tekevät herkemmin itsemurhia? Tai naishormoneilla, että naiset eivät päädy siihen yhtä helposti. 

Tiedän perheen, jossa on kaksi keski-ikäistä mielenterveysongelmaista "lasta". Äiti auttaa molempia tasapuolisesti. Mies on syrjäytynyt, nainen ei. Kumpikaan ei ole millään mittarilla työkykyinen. 

Vierailija kirjoitti:

Tosi surullista. Ja vielä surullisempaa on tämä ihmisten ilkeily.

Itse olen syrjäytynyt nainen, silti minulla on hyvä mies joka mahdollistaa syrjäytyneenä olemisen. En siis saa enkä hae mitään tukia, koska mies on hyvätuloinen. En usko, että kovin moni nainen suostuisi tällaista syrjäytynyttä hoivaamaan kuten minun mieheni. Eikä koskaan valita vaan aina jaksaa olla empaattinen ja ystävällinen ja kannustava.

Minä syrjäydyin mielenterveysongelmien takia, traumaattinen lapsuus vei kaikki voimat. Yritin opiskella ja tehdä töitä, mutta lopulta putosin kelkasta. En tiedä pääsenkö koskaan enää mukaan, sillä pelot ja ahdistus vie niin paljon energiaa.

Ei kukaan halua olla syrjäytynyt eikä harva myöskään halua kertoa niitä todellisia syitä esim. sosiaalisten tilanteiden pelko. Näitä ongelmia sitten yritetään lievittää mm. alkoholilla. On niin noloa ja häpeällistä olla syrjäytynyt, turha ihminen.

Niinhän se on että nainen löytää helpommin kumppanin itselleen koska maailma on täynnä epätoivoisia miehiä jotka tekee mitä vain saadakseen naisen itselleen. Reddittiin perustettiin aikoinaan oma keskustelualue syrjäytyneille ja yksinäisille naisille mutta se jouduttiin sulkemaan koska he saivat liikaa yhteydenottoja miehiltä. Mikäli tuo keskustelualue olisi miehille niin yhteydenottoja naisilta tuskin tulisi paljoakaan jos ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi surullista. Ja vielä surullisempaa on tämä ihmisten ilkeily.

Itse olen syrjäytynyt nainen, silti minulla on hyvä mies joka mahdollistaa syrjäytyneenä olemisen. En siis saa enkä hae mitään tukia, koska mies on hyvätuloinen. En usko, että kovin moni nainen suostuisi tällaista syrjäytynyttä hoivaamaan kuten minun mieheni. Eikä koskaan valita vaan aina jaksaa olla empaattinen ja ystävällinen ja kannustava.

Minä syrjäydyin mielenterveysongelmien takia, traumaattinen lapsuus vei kaikki voimat. Yritin opiskella ja tehdä töitä, mutta lopulta putosin kelkasta. En tiedä pääsenkö koskaan enää mukaan, sillä pelot ja ahdistus vie niin paljon energiaa.

Ei kukaan halua olla syrjäytynyt eikä harva myöskään halua kertoa niitä todellisia syitä esim. sosiaalisten tilanteiden pelko. Näitä ongelmia sitten yritetään lievittää mm. alkoholilla. On niin noloa ja häpeällistä olla syrjäytynyt, turha ihminen.

Niinhän se on että nainen löytää helpommin kumppanin itselleen koska maailma on täynnä epätoivoisia miehiä jotka tekee mitä vain saadakseen naisen itselleen. Reddittiin perustettiin aikoinaan oma keskustelualue syrjäytyneille ja yksinäisille naisille mutta se jouduttiin sulkemaan koska he saivat liikaa yhteydenottoja miehiltä. Mikäli tuo keskustelualue olisi miehille niin yhteydenottoja naisilta tuskin tulisi paljoakaan jos ollenkaan.

Ne miehet kuitenkaan eivät välttämättä ole lainkaan hyväksi naiselle vaan saattavat pahentaa naisen pahaa oloa. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli mieleen, että olikohan se sotkun keskellä eläminen ja kaiken läskiksi heittäminen jotain kapinaa paapomista vastaan. Henkilöhän itse totesi, että on tyytyväinen tilanteeseen eikä näe syytä miksi pitäisi esim. olla siistimpää. Äitiään ei edes päästänyt asuntoonsa.

Ei, kyllä se ihan laiskuutta oli, siitä ei mihinkään pääse, sitä vaan hävetti tuoda äitiänsä sinne kun tiesi itsekin että kämppä oli hirveässä kunnossa. Opiskelijaelämää sen verran elänyt että tuo on aika yleistä etenkin niillä jotka jättävät paljon tunteja väliin ja joille se alkoholi maistuu. Jos tuo jantteri muuttaisi kavereidensa kanssa kimppaan ja sopimuksena on että joka iikka siivoaa tietty viikonpäivä niin tuskin kehtaisi kieltäytyä.

205 kirjoittaa:

"Minulla on myös ihan tavallinen perhe joskin vanhemmat eivät koskaan kunnolla auttaneet minua ja kiusaamiseen liittyvät asiat tai yksinäisyys jäivät käsittelemättä melkein kokonaan. Se välillä on surullista miettiä, kun ei koskaan saanut ymmärrystä kunnolla tai edes tukea ja sitä välillä mietin kuinka itse toimisin eri lailla jos olisin vanhempi."

Ei tuo ole tavallista, vaikkakin ehkä Suomessa eli tunnekylmyyden luvatussa maassa tuota voi erehtyä ajattelemaan tavalliseksi. Kyllä tavalliset vanhemmat ovat hyvin perillä lapsensa elämästä ja tunteista. Tietenkään vanhempiaan ei kannata ruveta syyttämään, koska muiden, myös kiusaajien syyttely on oikeutus pysytellä kurjassa tilanteessaan. Aikuisella ihmisellä kaikki on kiinni itsestä, hyvässä ja huonossa. Paras tapa auttaa itseään on hakeutua ammattiavun piiriin ja keskittyä kaikin mahdollisin tavoin oman nykyisyyden kohentamiseen. Parhaiten onnistuu pienillä muutoksilla, joilla on ajan myötä merkittävä lumipallovaikutus.

Vierailija kirjoitti:

Omg. Niin on mukavuudenhaluista jengiä että hu hu. Voisihan sitä itsekin lorvia.

P.s. On Muakin kiusattu, ja rankasti. Yli olen päässyt antamalla anteeksi ja niin edelleen

Kenen elämä noista näytti mukavalta?

Vierailija kirjoitti:

Ihmettele sitä, että miksi 100% näistä dokumenttisarjan tapauksista on MIEHIÄ? Eikö ole syrjäytyneitä naisia?

Koska naiset syrjäyty omasta halustaa, ja miehet pakotetaan siihen.

Ns. miestöpaikat on vähentyneet suomessa yli 100 000 työpaikalla 2000-luvulla, ja silti on tuotu nuoria miehiä 100 000 yhteensä maahan samana aikana enemmän kuin naisia.

Miehiä on myös huomattavasti naisia enemmän suomessa kaikissa alle 54v ikäluokissa, sinkuissa noin 20% enemmän kuin naisia. Siksi miehet syrjäytyy, eivät voi itse vaikuttaa noihin asioihin mitenkään.

Tuolla hiukan lukuja ylijäämä(=syrjäytymään pakotettuje) miesten määristä eri paikkakunnilla:

https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000000973325.html

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Vaikeaa on oikeastaan edes keksiä niitä syitä miksi olen tässä tilanteessa. Kiusaaminen on vaikuttanut rohkeuteen tutustua ihmisiin ja luottamukseen muutenkin. Samalla se tavallaan ajoi yksinäisyyteen josta en ole päässyt vieläkään eroon ja toisaalta tästä tullut minulle vähän kuin sellainen ”turva” ja mielelläni halua kokea enää sellaista kuinka luottamus petetään tai halua itseäni pistää likoon. Olen myös hyvä tulkitsemaan ihmisiä ja huomaan aika helposti millainen toinen on. Ehkä tämä kaikki vaikuttaa myös siihen etten koe pystyväni mihinkään sosiaalisiin ammatteihin tai halua olla esillä. Muuten tarinani voisi olla ihan samanlainen, vaikka olisi ollutkin ”hyvä nuoruus”. Myönnän myös todellakin omat heikkouteni ja sen kuinka paljon ne vaikuttavat elämääni. Tunnen myös monesti olevani aika ulkopuolinen kaikesta ja sillä tavalla en ole olemassa monellakaan ihmiselle ja se näkömättömyys pelottaa myös välillä. Jotenkin ihmisellä pitäisi olla kavereita ja täytyisi kuulua johonkin ollakseen osa jotain. Jos ei ole missään niin on aina sellainen irrallinen olo. Minullakaan ei ole mitään kotipaikkaa tai sillä tavalla sukua. Ehkä nykyaika someineen vielä lisää ulkopuolisuuden tunnetta.

Minulla on myös ihan tavallinen perhe joskin vanhemmat eivät koskaan kunnolla auttaneet minua ja kiusaamiseen liittyvät asiat tai yksinäisyys jäivät käsittelemättä melkein kokonaan. Se välillä on surullista miettiä, kun ei koskaan saanut ymmärrystä kunnolla tai edes tukea ja sitä välillä mietin kuinka itse toimisin eri lailla jos olisin vanhempi. Myöhemmin ymmärsin heillä olleen omia vaikeuksia esim rahan suhteen ja senkin vuoksi toisaalta ymmärrän nyt enemmän. Kuitenkin olisin aina toivonut enemmän tukea ja olen aina ollut vähän herkempi ihminen ja siinä mielessä kannustus olisi ollut tärkeää. Tosin myöhemmin herkkyys kyllä vaihtui sellaiseen ajatukseen, että kaikesta pitää selvitä ja se kantoi johonkin asti. Nyt haluaisin vaan elää omaa elämääni, mutta samalla huomaan, että olen jäänyt jonnekin matkalla ja en pääse sellaiseen elämään mihin ehkä toinen pystyy ja etenee elämässään muutenkin. Kun tässä maailmassa ei meinaa riittää se , että on elossa kun pitäisi olla samalla jotain suurta ja tehdä tekoja ja saavuttaa kaikkea. Ainakin se tuntuu monella olevan jokin ehto, jonka täyttäessään on onnistunut ihminen. Sitten on se toinen luokka mihin minäkin kuulun ja ajattelen etten ole siinä mielessä minkään arvoinen. Senkin vuoksi tämä kaikki hävettää. Toisaalta monella muulla kohtaamallani ihmisellä olisi varmasti enemmän häpeämisen aihetta ja en ole ollut ainakaan ilkeä muille. Sori tämä pitkä viesti. Yöllä tuli taas mietittyä elämääni oikein kunnolla, kun näin tämän ketjun.

Sinun kannattaisi käydä kirjastosta hakemassa kirjoja erityisherkkyydestä. Ehkä saattaisit saada niistä jotain rakennusaineita itsellesi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapaan työssäni paljon syrjäytyneitä ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria miehiä. Onneksi edes muutama on löytänyt paikkansa maailmassa, helppoa se ei ole heille ollut.. Aina toivon, että näitä onnistuneita tapauksia olisi niin paljon enemmän! Resurssit ovat jo nyt huonot ja taas leikkuri napsahtaa, eli vielä vähemmän pystytään auttamaan niitä, jotka sitä apua eniten tarvitsevat. Erittäin hyvä dokkari, täytyy vinkata työkavereillekin.

Mun täytyy sanoa, että tämän dokkarin katsottuani ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän, miksi joku haluaa tehdä tuota työtä. Äitini oli sosiaalityöntekijä päihdehuollossa enkä koskaan aiemmin ole pystynyt ymmärtämään miten joku ihminen haluaa tehdä sellaista työtä. Tämä oli jotenkin silmiäavaavaa minulle, olen jo melkein viisikymppinen. Näillä kaikilla ihmisillä on oma tarinansa ja pystyin nyt ensimmäistä kertaa näkemään tällaiset ongelmatapaukset ihmisinä. Ja tuli itsellekin vähän sellainen auttamisen halu! Ja samalla sellainen epätoivo ja turhautuminen. Asiat ovat monella niin solmussa, eivätkä he kaikki edes halunneet tai kaivanneet apua. 

Ainoastaan yhdellä oli parisuhde. Se vähän mietitytti, että eivätkö nämä kaipaa elämänkumppania? Riittääkö se, että jutellaan peleissä kavereiden kanssa, käytetään päihteitä ja poltetaan tupakkaa ja ehkä runkataan pornolle? 

Itsekin olen ollut jollain tapaa syrjässä pitkään, oli vaikea päästä työelämään pitkän kotonaolon jälkeen. Lapsen ja miehen kautta koin jonkinlaista osallisuutta yhteiskuntaan, mutta koin myös hyvin voimakasta ulkopuolisuutta työttömyyden vuoksi. Tuntui pahalta kun en kelvannut töihin enkä päässyt mukaan rakentamaan tätä yhteiskuntaa, kantamaan korttani kekoon. Kun vihdoin pääsin halveksittuun työhön pienellä palkalla, niin kyllä se kohensi omaa mielialaa tosi paljon. Vaikka jäin kauas siitä mitä minusta olisi voinut tulla, niin ainakin pääsin tienaamaan omaa leipääni. 

Tämä dokkari sai minut tuntemaan myös kiitollisuutta siitä, ettei elämäni ole mennyt vielä pahemmin pieleen. Vaikka kipuilen oman alisuoriutumiseni kanssa, niin olen kuitenkin saanut perheen ja onnistunut antamaan omalle lapselle tasapainoiset lähtökohdat elämään. Ja samalla mietin, miksi nämä nuoret aikuiset eivät näe tavallista arkea, johon kuuluu töissä käyminen, lapsi tai pari, asuntolaina jne tavoittelemisen arvoisena? 

Samalla mietin kuinka suuri osa työttömistä on tuossa jamassa, ettei heistä ole työelämään ilman massiivisia tukitoimia? Ja kuinka moni näistä pystyisi parempaan, jos heiltä sitä vaadittaisiin? Onko osa ongelmaa se, että annetaan liikaa valmiiksi ja ymmärretään liian pitkään? Vaikean lapsuuden käsittelyyn pitää totta kai antaa tukea, mutta jossain kohtaa tulee se piste, että ihmisen on kasvettava aikuiseksi ja otettava vastuu omasta elämästään. Pitäisikö sosiaalityöntekijöillä olla hieman vähemmän loputonta ymmärtämistä ja vähän enemmän vaatimusta siitä, että ihminen ottaa enemmän vastuuta itsestään?

Läheskään kaikilla sosiaalityöntekijöillä ei ole mitään "loputonta ymmärrystä", pikemminkin päinvastoin. Monet ihmiset, jotka ovat joutuneet olemaan sossun kanssa tekemisissä ovat saaneet usein jopa kylmää tai kovaa kohtelua, vaikka ovat päätyneet tilanteeseen hyvin vaikean elämäntilanteen tai traumojen vuoksi.

Esim. toimeentulotukea hakiessa ei ole otettu selvää taustoista tai siitä miksi ihminen elää pelkillä tuilla. On vaan rangaistu muutenkin vaikeuksissa olevia ihmisiä esim. vähentämällä tuesta, mutta ongelmiin ei ole annettu apua. Jo pelkästään sen vuoksi Suomessa on yhä isompi joukko pitkäaikaissairaita ja syrjäytyneitä, kun sosiaalityöntekijät eivät ole aikanaan auttaneet heitä saamaan ongelmiinsa apua ajoissa.

Tuo itsestä vastuun ottaminen on myös mielestäni aika vaarallista puhetta. Ihmisen elämään vaikuttaa aina hyvin vahvasti ympäristö ja yhteiskunta missä hän elää. Syrjäytyneille ei anneta usein samoja mahdollisuuksia kuin muille, kuten saada apua ajoissa.

Tai rankka koulukiusaaminen tai muuten hirveä lapsuus tekee ihmisestä aikuisena niin traumatisoituneen, että hän ei kykene elämään samanlaista elämää kuin muut. Kuten elättämään itseään ja käymään töissä. Joten siinä tilanteessa puhe "itsestään vastuun ottamisesta" on kyllä aika absurdia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joni valitti kun ei pääse opiskelemaan tietotekniikkaa tms, vaikka oli velhoillut jo talousrikoksiakin tietokoneella. Ei ilmeisesti ymmärrä rikostensa vaikutusta normaalin yhteiskunnan arvioon hänestä. Dostojevskia käteen vaan.

Tietotekniikka ja ohjelmistosuunnittelu firmoihin pääsee töihin vasta sen jälkeen, kun on tehty turvallisuusselvitys Supon kautta. Tämä tulee varmaan monelle nuorelle yllätyksenä.

Ei koske läheskään kaikkia firmoja. Mutta esim. juuri tietoturvafirmoissa tämä on selvä juttu. 

Nykyisin jotkut firmat järjestävät näitä tietoturvatsekkauksia joukkoistettuna, eli järjestetään joku aika jonka puitteissa saa yrittää hakkeroitua sisään. Sääntöjä toki on, että jos haavoittuvuuksia löytyy, niitä ei käytetä hyväksi, vaan ne raportoidaan firmalle. Ja näiden löytämisestä saa rahapalkkion. Tämä voisi sille yhdelle järjestelmiin tunkeutujalle olla mahdollisuus tienata rahaa. Mutta ikävä kyllä nuo rikostuomiot estävät kokonaan tietyille sektoreille työllistymisen. 

IT-alalla se tutkintopaperi ei ole niinkään tärkeä, kyllä töihin voi päästä suoraan lukiosta jos vaan osaa koodata. En tiedä sitten miten suhtautuvat jos on viettänyt pitkään päihdehuuruista elämää ja on pitkälle päälle 20-vuotias eikä mitään lukion jälkeistä koulutusta edes aloitettuna. Kai ne mieluummin ottaa sellaisen, jonka elämä on mennyt vähän tasaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Oma mielipide on se että kasvattajan sukupuolella ei ole väliä mutta sillä on jos vanhempi,koulu sekä päiväkoti pyrkii kasvattamaan poijasta naismaista väkipakolla, tuntuu siltä vaan että nykyään on muodissa se että pojasta pyritään kasvattamaan naismainen vaikka lähes jokainen poika haluaisi olla se tavallinen poika.

Ihmettelen myös suuresti miksi esimerkiksi koulut ei järjestä pojille mitään miellekästä yhteistä tekemistä kun kuitenkin poikien syrjäytyminen on melko yleistä.

Pelaako pojat nykyään vapaa ajalla jääkiekkoa tai vaikka jalkapalloa keskenään? Rassaileeko ne niitä mopoja talleissa keskenään? Pelaako ne nykyään vain internetissä pelejä keskenään?

Syrjäytyminen lähtee siitä kun poikaa ei hyväksytä tai oteta mukaan siihen muuhun porukkaan=yksinäisyys sekä ongelmat alkaa monella.

Tiedän että on myös syrjäytyneitä naisia mutta miehenä nyt puhuin ja otin kantaa poikien syrjäytymiseen.

M29

Siis mitä..? Kyllä meidän pojat vaan ovat hyvinkin poikamaisia ja kasvaneet mopojen ja autojen parissa. Myös urheiluharrastuksia koulun jälkeen esimerkiksi koulun liikuntasalissa ym. Ja kyllä koulu on järjestänyt mielekästä tekemistä. Toki myös välillä konsoleilla pelaamista ja musiikkiakin.

Olen myös ihan lähipiiristä nähnyt hyvinkin rankkaa koulukiusaamista johtuen siitä, kun "joku ei vaan sovi porukkaan". Sillä ei ole mitään tekoa sen kanssa, että pojista muka kasvatetaan väkipakolla naismaisia. Koulukiusaaminen on pahinta mahdollista lapsen ja nuoren elämän tuhoamista ja sitä on ollut AINA ja ihmettelen miksei sitä saada kytkettyä kokonaan pois! Minä olen omille lapsille opettanut aina, että ketään ei kiusata, kaikki ovat arvokkaita ja kaikkia tulee kohdella hyvin. Ei ole meidän lapset kiusanneet.

Ja minusta kiusaamiseen johtaa myös sinun "miesmäinen" asenne, että jotkut pojat muka ovat naismaisia ja se olisi jotenkin väärin!? Miehen tulisi olla vain tietynlainen kova eikä tunteita saa näyttää ja jos olet jotenkin erilainen eikä sinua kiinnosta ns. miesten jutut, niin olet nössö ja tyttömäinen etkä oikea mies. Tätä kovaa ulkokuorta on nimenomaan MIEHET aina ajaneet eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Vaikeaa on oikeastaan edes keksiä niitä syitä miksi olen tässä tilanteessa. Kiusaaminen on vaikuttanut rohkeuteen tutustua ihmisiin ja luottamukseen muutenkin. Samalla se tavallaan ajoi yksinäisyyteen josta en ole päässyt vieläkään eroon ja toisaalta tästä tullut minulle vähän kuin sellainen ”turva” ja mielelläni halua kokea enää sellaista kuinka luottamus petetään tai halua itseäni pistää likoon. Olen myös hyvä tulkitsemaan ihmisiä ja huomaan aika helposti millainen toinen on. Ehkä tämä kaikki vaikuttaa myös siihen etten koe pystyväni mihinkään sosiaalisiin ammatteihin tai halua olla esillä. Muuten tarinani voisi olla ihan samanlainen, vaikka olisi ollutkin ”hyvä nuoruus”. Myönnän myös todellakin omat heikkouteni ja sen kuinka paljon ne vaikuttavat elämääni. Tunnen myös monesti olevani aika ulkopuolinen kaikesta ja sillä tavalla en ole olemassa monellakaan ihmiselle ja se näkömättömyys pelottaa myös välillä. Jotenkin ihmisellä pitäisi olla kavereita ja täytyisi kuulua johonkin ollakseen osa jotain. Jos ei ole missään niin on aina sellainen irrallinen olo. Minullakaan ei ole mitään kotipaikkaa tai sillä tavalla sukua. Ehkä nykyaika someineen vielä lisää ulkopuolisuuden tunnetta.

Minulla on myös ihan tavallinen perhe joskin vanhemmat eivät koskaan kunnolla auttaneet minua ja kiusaamiseen liittyvät asiat tai yksinäisyys jäivät käsittelemättä melkein kokonaan. Se välillä on surullista miettiä, kun ei koskaan saanut ymmärrystä kunnolla tai edes tukea ja sitä välillä mietin kuinka itse toimisin eri lailla jos olisin vanhempi. Myöhemmin ymmärsin heillä olleen omia vaikeuksia esim rahan suhteen ja senkin vuoksi toisaalta ymmärrän nyt enemmän. Kuitenkin olisin aina toivonut enemmän tukea ja olen aina ollut vähän herkempi ihminen ja siinä mielessä kannustus olisi ollut tärkeää. Tosin myöhemmin herkkyys kyllä vaihtui sellaiseen ajatukseen, että kaikesta pitää selvitä ja se kantoi johonkin asti. Nyt haluaisin vaan elää omaa elämääni, mutta samalla huomaan, että olen jäänyt jonnekin matkalla ja en pääse sellaiseen elämään mihin ehkä toinen pystyy ja etenee elämässään muutenkin. Kun tässä maailmassa ei meinaa riittää se , että on elossa kun pitäisi olla samalla jotain suurta ja tehdä tekoja ja saavuttaa kaikkea. Ainakin se tuntuu monella olevan jokin ehto, jonka täyttäessään on onnistunut ihminen. Sitten on se toinen luokka mihin minäkin kuulun ja ajattelen etten ole siinä mielessä minkään arvoinen. Senkin vuoksi tämä kaikki hävettää. Toisaalta monella muulla kohtaamallani ihmisellä olisi varmasti enemmän häpeämisen aihetta ja en ole ollut ainakaan ilkeä muille. Sori tämä pitkä viesti. Yöllä tuli taas mietittyä elämääni oikein kunnolla, kun näin tämän ketjun.

Sinun kannattaisi käydä kirjastosta hakemassa kirjoja erityisherkkyydestä. Ehkä saattaisit saada niistä jotain rakennusaineita itsellesi. 

Erityisherkkys on täysin eri asia kuin esim. koulukiusaamisen aiheuttamat traumat. Kaikkia erityisherkkiä ei ole kiusattu ja toisaalta myös koulukiusattu ei ole välttämättä erityisherkkä.

Pitkien viestien perusteella vaikuttaisi siltä, että tämän edellisen kirjoittajan kannattasi lukea kirjoja siitä, miten lapsuuden traumat kuten se kiusaaminen, vaikuttavat psyykkeeseen ja kasvavan lapsen ja nuoren henkiseen kehitykseen.

Arvottomuus, ulkopuolisuuden tunne, koko ajan täytyy suorittaa, luottamuspula muihin ihmisiin, huono itsetunto jne. Ne ovat enemmän entisen kiusatun kuin erityisherkän piirteitä.

Vierailija kirjoitti:

Ei koske läheskään kaikkia firmoja. Mutta esim. juuri tietoturvafirmoissa tämä on selvä juttu.

Tosin tietoturvafirmat usein palkkaa ex-hakkereita konsulteiksi. Helpompi rakentaa muureja ja lukkoja jos ottaa ammattivarkaat ja kahlekuninkaat mukaan niitä suunnittelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Vaikeaa on oikeastaan edes keksiä niitä syitä miksi olen tässä tilanteessa. Kiusaaminen on vaikuttanut rohkeuteen tutustua ihmisiin ja luottamukseen muutenkin. Samalla se tavallaan ajoi yksinäisyyteen josta en ole päässyt vieläkään eroon ja toisaalta tästä tullut minulle vähän kuin sellainen ”turva” ja mielelläni halua kokea enää sellaista kuinka luottamus petetään tai halua itseäni pistää likoon. Olen myös hyvä tulkitsemaan ihmisiä ja huomaan aika helposti millainen toinen on. Ehkä tämä kaikki vaikuttaa myös siihen etten koe pystyväni mihinkään sosiaalisiin ammatteihin tai halua olla esillä. Muuten tarinani voisi olla ihan samanlainen, vaikka olisi ollutkin ”hyvä nuoruus”. Myönnän myös todellakin omat heikkouteni ja sen kuinka paljon ne vaikuttavat elämääni. Tunnen myös monesti olevani aika ulkopuolinen kaikesta ja sillä tavalla en ole olemassa monellakaan ihmiselle ja se näkömättömyys pelottaa myös välillä. Jotenkin ihmisellä pitäisi olla kavereita ja täytyisi kuulua johonkin ollakseen osa jotain. Jos ei ole missään niin on aina sellainen irrallinen olo. Minullakaan ei ole mitään kotipaikkaa tai sillä tavalla sukua. Ehkä nykyaika someineen vielä lisää ulkopuolisuuden tunnetta.

Minulla on myös ihan tavallinen perhe joskin vanhemmat eivät koskaan kunnolla auttaneet minua ja kiusaamiseen liittyvät asiat tai yksinäisyys jäivät käsittelemättä melkein kokonaan. Se välillä on surullista miettiä, kun ei koskaan saanut ymmärrystä kunnolla tai edes tukea ja sitä välillä mietin kuinka itse toimisin eri lailla jos olisin vanhempi. Myöhemmin ymmärsin heillä olleen omia vaikeuksia esim rahan suhteen ja senkin vuoksi toisaalta ymmärrän nyt enemmän. Kuitenkin olisin aina toivonut enemmän tukea ja olen aina ollut vähän herkempi ihminen ja siinä mielessä kannustus olisi ollut tärkeää. Tosin myöhemmin herkkyys kyllä vaihtui sellaiseen ajatukseen, että kaikesta pitää selvitä ja se kantoi johonkin asti. Nyt haluaisin vaan elää omaa elämääni, mutta samalla huomaan, että olen jäänyt jonnekin matkalla ja en pääse sellaiseen elämään mihin ehkä toinen pystyy ja etenee elämässään muutenkin. Kun tässä maailmassa ei meinaa riittää se , että on elossa kun pitäisi olla samalla jotain suurta ja tehdä tekoja ja saavuttaa kaikkea. Ainakin se tuntuu monella olevan jokin ehto, jonka täyttäessään on onnistunut ihminen. Sitten on se toinen luokka mihin minäkin kuulun ja ajattelen etten ole siinä mielessä minkään arvoinen. Senkin vuoksi tämä kaikki hävettää. Toisaalta monella muulla kohtaamallani ihmisellä olisi varmasti enemmän häpeämisen aihetta ja en ole ollut ainakaan ilkeä muille. Sori tämä pitkä viesti. Yöllä tuli taas mietittyä elämääni oikein kunnolla, kun näin tämän ketjun.

Sinun kannattaisi käydä kirjastosta hakemassa kirjoja erityisherkkyydestä. Ehkä saattaisit saada niistä jotain rakennusaineita itsellesi. 

Erityisherkkys on täysin eri asia kuin esim. koulukiusaamisen aiheuttamat traumat. Kaikkia erityisherkkiä ei ole kiusattu ja toisaalta myös koulukiusattu ei ole välttämättä erityisherkkä.

Pitkien viestien perusteella vaikuttaisi siltä, että tämän edellisen kirjoittajan kannattasi lukea kirjoja siitä, miten lapsuuden traumat kuten se kiusaaminen, vaikuttavat psyykkeeseen ja kasvavan lapsen ja nuoren henkiseen kehitykseen.

Arvottomuus, ulkopuolisuuden tunne, koko ajan täytyy suorittaa, luottamuspula muihin ihmisiin, huono itsetunto jne. Ne ovat enemmän entisen kiusatun kuin erityisherkän piirteitä.

Tuossa oli sellaisia piirteitä, mistä mainitaan erityisherkkyyskirjoissa. Hän on kokenut asiat erittäin syvästi ja sen, etteivät vanhemmat osaa olla tukena ja on muutenkin vaikea päästä asioista yli. En todellakaan tehnyt mitään diagnoosia vaan vinkkasin katsomaan, josko löytäisi jotain apua itselleen tuosta aihepiiristä.

Vierailija kirjoitti:

205 kirjoittaa:

"Minulla on myös ihan tavallinen perhe joskin vanhemmat eivät koskaan kunnolla auttaneet minua ja kiusaamiseen liittyvät asiat tai yksinäisyys jäivät käsittelemättä melkein kokonaan. Se välillä on surullista miettiä, kun ei koskaan saanut ymmärrystä kunnolla tai edes tukea ja sitä välillä mietin kuinka itse toimisin eri lailla jos olisin vanhempi."

Ei tuo ole tavallista, vaikkakin ehkä Suomessa eli tunnekylmyyden luvatussa maassa tuota voi erehtyä ajattelemaan tavalliseksi. Kyllä tavalliset vanhemmat ovat hyvin perillä lapsensa elämästä ja tunteista. Tietenkään vanhempiaan ei kannata ruveta syyttämään, koska muiden, myös kiusaajien syyttely on oikeutus pysytellä kurjassa tilanteessaan. Aikuisella ihmisellä kaikki on kiinni itsestä, hyvässä ja huonossa. Paras tapa auttaa itseään on hakeutua ammattiavun piiriin ja keskittyä kaikin mahdollisin tavoin oman nykyisyyden kohentamiseen. Parhaiten onnistuu pienillä muutoksilla, joilla on ajan myötä merkittävä lumipallovaikutus.

Siinä mielessä käsitit väärin, koska tarkoitin tuolla tavallisella sitä etteivät vanhemmat esim juoneet tai ollut mitään väkivaltaa eli siinä mielessä hyvin normaali tavallinen perhe kaikesta huolimatta. Myös tämä kasvatus on kuulemma ollut aika yleistä täällä ja monilla olen huomannut olleen samoja kokemuksia. Ei saisi olla heikko tai välittää mistään ja pitäisi olla vahva jne.  Omasta mielestäni en myöskään syytellyt ketään kuitenkaan vaan totesin niiden asioiden kuten kiusaamisen vaikuttaneen elämääni paljon ja tuoneen siihen monia asioita joiden vaikutukset näkyvät vieläkin. Kirjoitinhan myös sen, että vaikka olisi ollut minkälainen nuoruus niin eihän nykyhetkestä silti tiedä missä sitä olisi. Kirjoitit myös, että aikuisella on vastuu itsestään ja todellakin ymmärrän sen. Silti pitäisi muistaa se etteivät ihmiset ole samanlaisia ja kaikilla on eri tie ja toisille sellainen elämä mitä joku toinen ei arvosta voi olla ihan "hyvä" elämä. En oikeastaan ymmärrä sitä kuka minuakaan voisi auttaa jos en ole mitenkään sairas ja pärjään jotenkin. Olin joskus nuorisotyön jutuissa mukana, mutta koin sen kaiken niin nöyryyttävänä ja minulle ei ollut siitä paljonkaan hyötyä. Kaikessa on myös mukana se ajatus minkälaisen elämän haluaa. Minä en itse halua olla mikään ison kaveripiirin omaava, menestynyt ja rikas ihminen vaan kuitenkin omassa elämässä on aika erilaiset arvot mitä monilla on. Anteeksi myös tämä yleistys, mutta siinä mielessä en haluaisi jonkun näkevän elämääni täytenä ongelmana kun omat ajatukset ovat kuitenkin erilaiset. Minullakin on tietenkin ongelmia, mutta yksinäisyys ja se ettei ole päässyt opiskelemaan on vielä aika pieni syy hakea apua ja varmaan todellakin jätän senkin avun niille, jotka sitä enemmän tarvitsevat.

Tuli ihan hirveä olo siitä ensimmäisestä jaksostakin, kun poika kertoi siitä, kuinka äidilleen oli kova paikka nähdä hänen mustaksi hakattu selkä saunassa... Ei löydy sanoja... Miten h*lvetissä saisi koulukiusaamisen pois? Miten saisi lasten päähän taottua sen, että kaikki saisivat käydä koulunsa rauhassa? Tämä lähtee tietysti sieltä vanhemmista, että opettaisivat lapsille ihan pienestä pitäen, että kaikki ovat saman arvoisia ja kenenkään ei tulisi joutua kiusatuksi/syrjityksi MISTÄÄN syystä.