Voisiko nainen saada "äidillistä" rakkautta toiselta naiselta?

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen pahoillani lapsuudestasi. Oma äitini oli samankaltainen, ja olen pitkät terapiat käynyt omiin traumoihini.

Ymmärräthän, että toiveesi ei ole terve? Tarvitset siihen apua (terapiaa), etkä vinksahtanutta ihmissuhdetta, joka luultavasti rikkoisi sinua vain lisää.

Toivon, että puhuisit tästä jollekin ammattilaiselle. Äidin hylkäämänä ymmärrän, että se on ns. salattu suru, johon ei ole helppo saada ymmärrystä eikä tukea. Tuollainen äitisuhteen fantasiointi, jossa saisit olla taas lapsi, ei kuitenkaan ole aikuisen, tasapainoisen ihmisen ihmissuhde. Sinulla on lupa elää ja käydä lapsuuttasi tunnetasolla uudelleen läpi, että saat menneisyytesi osaksi itseäsi, mutta tee se terapiassa.

Toivomasi ihmissuhde ei korjaa sinua, vaan päinvastoin. Asian käsittelyn myötä sinulla on kuitenkin mahdollisuus eheytyä niin, että joku voi rakastaa sinua juuri nyt, kokonaisena, eikä pelkästään sisäistä avutonta lasta sinussa.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ❤️

Kiitoksia! ❤ On aivan äärimmäisen vaikeaa muuttua sellaiseksi, joka voisi olla rakkauden arvoinen. Olen pari yksittäistä kertaa käynyt tässä parin vuoden aikana terapiassa ja jopa ne kerrat auttoivat kyllä hetkellisesti. Kävin myös juttelemassa sellaisen keskusteluapua antavan maallikon kanssa, mutta se jopa vaikeutti asioita yllättäen, minkä jälkeen luovuin ajatuksesta.

Terapia on toki todella pitkä ja mutkainen sekä kallis tie. Se myös tavallaan stigmatisoi sen ihmisen, joka sitä käy lävitse, vaikka se toki auttaakin yleensä. Koen, että on tavallaan epäreilua, että mun pitäisi mennä siksi kalliiseen terapiaan, kun en kelpaa ihmissuhteeseen ja kun mulla on ollut traumatisoiva lapsuus.

Haluaisin vain muuttua (muuttaa itseni) sellaiseksi, että kelpaisin ystäväksi tai kumppaniksi. Jostain syystä en vain osaa muuttua sellaiseksi. Tänäänkin kävin Helsingin keskustassa (="ihmisten ilmoilla"). Sateli vettä ja kävin parissa liikkeessä ostoksilla. Kukaan ei flirttaillut tai tullut pyytämään treffeille...tietenkään. Eihän sellaista tapahdu ikinä minulle. Ja siis kukaan nainen ei ole koskaan flirttaillut mulle. Jostain syystä naisia en kiinnosta lainkaan.

Sellaista on vain mun elämäni. Suurin osa muista ihmisistä tuntui liikkuvan pareittain tai kaveriporukoissa. Yksin tulin sitten kotiin ja avasin taas kännykkäni ja tämän palstan... :/

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen pahoillani lapsuudestasi. Oma äitini oli samankaltainen, ja olen pitkät terapiat käynyt omiin traumoihini.

Ymmärräthän, että toiveesi ei ole terve? Tarvitset siihen apua (terapiaa), etkä vinksahtanutta ihmissuhdetta, joka luultavasti rikkoisi sinua vain lisää.

Toivon, että puhuisit tästä jollekin ammattilaiselle. Äidin hylkäämänä ymmärrän, että se on ns. salattu suru, johon ei ole helppo saada ymmärrystä eikä tukea. Tuollainen äitisuhteen fantasiointi, jossa saisit olla taas lapsi, ei kuitenkaan ole aikuisen, tasapainoisen ihmisen ihmissuhde. Sinulla on lupa elää ja käydä lapsuuttasi tunnetasolla uudelleen läpi, että saat menneisyytesi osaksi itseäsi, mutta tee se terapiassa.

Toivomasi ihmissuhde ei korjaa sinua, vaan päinvastoin. Asian käsittelyn myötä sinulla on kuitenkin mahdollisuus eheytyä niin, että joku voi rakastaa sinua juuri nyt, kokonaisena, eikä pelkästään sisäistä avutonta lasta sinussa.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ❤️

Kiitoksia! ❤ On aivan äärimmäisen vaikeaa muuttua sellaiseksi, joka voisi olla rakkauden arvoinen. Olen pari yksittäistä kertaa käynyt tässä parin vuoden aikana terapiassa ja jopa ne kerrat auttoivat kyllä hetkellisesti. Kävin myös juttelemassa sellaisen keskusteluapua antavan maallikon kanssa, mutta se jopa vaikeutti asioita yllättäen, minkä jälkeen luovuin ajatuksesta.

Terapia on toki todella pitkä ja mutkainen sekä kallis tie. Se myös tavallaan stigmatisoi sen ihmisen, joka sitä käy lävitse, vaikka se toki auttaakin yleensä. Koen, että on tavallaan epäreilua, että mun pitäisi mennä siksi kalliiseen terapiaan, kun en kelpaa ihmissuhteeseen ja kun mulla on ollut traumatisoiva lapsuus.

Haluaisin vain muuttua (muuttaa itseni) sellaiseksi, että kelpaisin ystäväksi tai kumppaniksi. Jostain syystä en vain osaa muuttua sellaiseksi. Tänäänkin kävin Helsingin keskustassa (="ihmisten ilmoilla"). Sateli vettä ja kävin parissa liikkeessä ostoksilla. Kukaan ei flirttaillut tai tullut pyytämään treffeille...tietenkään. Eihän sellaista tapahdu ikinä minulle. Ja siis kukaan nainen ei ole koskaan flirttaillut mulle. Jostain syystä naisia en kiinnosta lainkaan.

Sellaista on vain mun elämäni. Suurin osa muista ihmisistä tuntui liikkuvan pareittain tai kaveriporukoissa. Yksin tulin sitten kotiin ja avasin taas kännykkäni ja tämän palstan... :/

T. Ap

Tässä on ihan järkyttävät määrät vinksallaan olevaa ajattelua. Ei tiedä edes mistä aloittaisi. Sama kuin sanoisit jostain fyysisestä sairaudesta että on epäreilua että joutuu menemään lääkäriin. Että mieluimmin sitten typistät elämäsi ja kärsit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen pahoillani lapsuudestasi. Oma äitini oli samankaltainen, ja olen pitkät terapiat käynyt omiin traumoihini.

Ymmärräthän, että toiveesi ei ole terve? Tarvitset siihen apua (terapiaa), etkä vinksahtanutta ihmissuhdetta, joka luultavasti rikkoisi sinua vain lisää.

Toivon, että puhuisit tästä jollekin ammattilaiselle. Äidin hylkäämänä ymmärrän, että se on ns. salattu suru, johon ei ole helppo saada ymmärrystä eikä tukea. Tuollainen äitisuhteen fantasiointi, jossa saisit olla taas lapsi, ei kuitenkaan ole aikuisen, tasapainoisen ihmisen ihmissuhde. Sinulla on lupa elää ja käydä lapsuuttasi tunnetasolla uudelleen läpi, että saat menneisyytesi osaksi itseäsi, mutta tee se terapiassa.

Toivomasi ihmissuhde ei korjaa sinua, vaan päinvastoin. Asian käsittelyn myötä sinulla on kuitenkin mahdollisuus eheytyä niin, että joku voi rakastaa sinua juuri nyt, kokonaisena, eikä pelkästään sisäistä avutonta lasta sinussa.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ❤️

Kiitoksia! ❤ On aivan äärimmäisen vaikeaa muuttua sellaiseksi, joka voisi olla rakkauden arvoinen. Olen pari yksittäistä kertaa käynyt tässä parin vuoden aikana terapiassa ja jopa ne kerrat auttoivat kyllä hetkellisesti. Kävin myös juttelemassa sellaisen keskusteluapua antavan maallikon kanssa, mutta se jopa vaikeutti asioita yllättäen, minkä jälkeen luovuin ajatuksesta.

Terapia on toki todella pitkä ja mutkainen sekä kallis tie. Se myös tavallaan stigmatisoi sen ihmisen, joka sitä käy lävitse, vaikka se toki auttaakin yleensä. Koen, että on tavallaan epäreilua, että mun pitäisi mennä siksi kalliiseen terapiaan, kun en kelpaa ihmissuhteeseen ja kun mulla on ollut traumatisoiva lapsuus.

Haluaisin vain muuttua (muuttaa itseni) sellaiseksi, että kelpaisin ystäväksi tai kumppaniksi. Jostain syystä en vain osaa muuttua sellaiseksi. Tänäänkin kävin Helsingin keskustassa (="ihmisten ilmoilla"). Sateli vettä ja kävin parissa liikkeessä ostoksilla. Kukaan ei flirttaillut tai tullut pyytämään treffeille...tietenkään. Eihän sellaista tapahdu ikinä minulle. Ja siis kukaan nainen ei ole koskaan flirttaillut mulle. Jostain syystä naisia en kiinnosta lainkaan.

Sellaista on vain mun elämäni. Suurin osa muista ihmisistä tuntui liikkuvan pareittain tai kaveriporukoissa. Yksin tulin sitten kotiin ja avasin taas kännykkäni ja tämän palstan... :/

T. Ap

Epäilen, että aika harva täällä voi samaistua kokemukseen että muut naiset tulevat iskemään (erityisesti naispuolista) ostoskeskuksessa... 

Voi olla tosiaan, että löydät tuon tyyppisen suhdemuodon enemmän jostain fetissiryhmästä niin kuin joku tuolla aiksemmin ehdotti. Siellä on ihmisiä, jotka hakevat juuri jotain muuta kuin tasa-arvoista pari/ystävyyssuhdetta. Tavallisten ihmisten joukosta tuommoista on vaikea löytää, koska harva haluaa tuommoista suhdemuotoa. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen pahoillani lapsuudestasi. Oma äitini oli samankaltainen, ja olen pitkät terapiat käynyt omiin traumoihini.

Ymmärräthän, että toiveesi ei ole terve? Tarvitset siihen apua (terapiaa), etkä vinksahtanutta ihmissuhdetta, joka luultavasti rikkoisi sinua vain lisää.

Toivon, että puhuisit tästä jollekin ammattilaiselle. Äidin hylkäämänä ymmärrän, että se on ns. salattu suru, johon ei ole helppo saada ymmärrystä eikä tukea. Tuollainen äitisuhteen fantasiointi, jossa saisit olla taas lapsi, ei kuitenkaan ole aikuisen, tasapainoisen ihmisen ihmissuhde. Sinulla on lupa elää ja käydä lapsuuttasi tunnetasolla uudelleen läpi, että saat menneisyytesi osaksi itseäsi, mutta tee se terapiassa.

Toivomasi ihmissuhde ei korjaa sinua, vaan päinvastoin. Asian käsittelyn myötä sinulla on kuitenkin mahdollisuus eheytyä niin, että joku voi rakastaa sinua juuri nyt, kokonaisena, eikä pelkästään sisäistä avutonta lasta sinussa.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ❤️

Kiitoksia! ❤ On aivan äärimmäisen vaikeaa muuttua sellaiseksi, joka voisi olla rakkauden arvoinen. Olen pari yksittäistä kertaa käynyt tässä parin vuoden aikana terapiassa ja jopa ne kerrat auttoivat kyllä hetkellisesti. Kävin myös juttelemassa sellaisen keskusteluapua antavan maallikon kanssa, mutta se jopa vaikeutti asioita yllättäen, minkä jälkeen luovuin ajatuksesta.

Terapia on toki todella pitkä ja mutkainen sekä kallis tie. Se myös tavallaan stigmatisoi sen ihmisen, joka sitä käy lävitse, vaikka se toki auttaakin yleensä. Koen, että on tavallaan epäreilua, että mun pitäisi mennä siksi kalliiseen terapiaan, kun en kelpaa ihmissuhteeseen ja kun mulla on ollut traumatisoiva lapsuus.

Haluaisin vain muuttua (muuttaa itseni) sellaiseksi, että kelpaisin ystäväksi tai kumppaniksi. Jostain syystä en vain osaa muuttua sellaiseksi. Tänäänkin kävin Helsingin keskustassa (="ihmisten ilmoilla"). Sateli vettä ja kävin parissa liikkeessä ostoksilla. Kukaan ei flirttaillut tai tullut pyytämään treffeille...tietenkään. Eihän sellaista tapahdu ikinä minulle. Ja siis kukaan nainen ei ole koskaan flirttaillut mulle. Jostain syystä naisia en kiinnosta lainkaan.

Sellaista on vain mun elämäni. Suurin osa muista ihmisistä tuntui liikkuvan pareittain tai kaveriporukoissa. Yksin tulin sitten kotiin ja avasin taas kännykkäni ja tämän palstan... :/

T. Ap

Kyllä minustakin välillä tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta, että minä olen toistuvasti masentunut ja joutunut maksamaan terapiat, joutunut menettämään välillä työkykyni jne. todella traumaattisen lapsuuteni takia. Sehän ON ihan helvetin väärin. Nykyään osaan kuitenkin nähdä, että minun ei ole syytä rankaista siitä enää itse itseäni, vaan minun tehtäväni on tehdä oloni hyväksi nykyhetkessä, olla itselleni hyvä, hemmotella, rakastaa, hoivata itseäni.

Äitisi ei arvostanut sinua, mutta arvosta sinä itse itseäsi, ja hoida itsesi kuntoon. Sinä olet sen velkaa sisäiselle lapsellesi, koska nyt aikuisena ihmisenä sinulla itselläsi on vastuu itsestäsi. Hoitamatta jättäminen satuttaa vain sinua itseäsi, ja ennen kaikkea sisäistä lastasi. Olet käynyt hemmetin kovan tien ja ansainnut paljon parempaa, kuin mihin nyt annat itsellesi luvan ❤️

T. Se toinen äitinsä hylkäämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen pahoillani lapsuudestasi. Oma äitini oli samankaltainen, ja olen pitkät terapiat käynyt omiin traumoihini.

Ymmärräthän, että toiveesi ei ole terve? Tarvitset siihen apua (terapiaa), etkä vinksahtanutta ihmissuhdetta, joka luultavasti rikkoisi sinua vain lisää.

Toivon, että puhuisit tästä jollekin ammattilaiselle. Äidin hylkäämänä ymmärrän, että se on ns. salattu suru, johon ei ole helppo saada ymmärrystä eikä tukea. Tuollainen äitisuhteen fantasiointi, jossa saisit olla taas lapsi, ei kuitenkaan ole aikuisen, tasapainoisen ihmisen ihmissuhde. Sinulla on lupa elää ja käydä lapsuuttasi tunnetasolla uudelleen läpi, että saat menneisyytesi osaksi itseäsi, mutta tee se terapiassa.

Toivomasi ihmissuhde ei korjaa sinua, vaan päinvastoin. Asian käsittelyn myötä sinulla on kuitenkin mahdollisuus eheytyä niin, että joku voi rakastaa sinua juuri nyt, kokonaisena, eikä pelkästään sisäistä avutonta lasta sinussa.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ❤️

Kiitoksia! ❤ On aivan äärimmäisen vaikeaa muuttua sellaiseksi, joka voisi olla rakkauden arvoinen. Olen pari yksittäistä kertaa käynyt tässä parin vuoden aikana terapiassa ja jopa ne kerrat auttoivat kyllä hetkellisesti. Kävin myös juttelemassa sellaisen keskusteluapua antavan maallikon kanssa, mutta se jopa vaikeutti asioita yllättäen, minkä jälkeen luovuin ajatuksesta.

Terapia on toki todella pitkä ja mutkainen sekä kallis tie. Se myös tavallaan stigmatisoi sen ihmisen, joka sitä käy lävitse, vaikka se toki auttaakin yleensä. Koen, että on tavallaan epäreilua, että mun pitäisi mennä siksi kalliiseen terapiaan, kun en kelpaa ihmissuhteeseen ja kun mulla on ollut traumatisoiva lapsuus.

Haluaisin vain muuttua (muuttaa itseni) sellaiseksi, että kelpaisin ystäväksi tai kumppaniksi. Jostain syystä en vain osaa muuttua sellaiseksi. Tänäänkin kävin Helsingin keskustassa (="ihmisten ilmoilla"). Sateli vettä ja kävin parissa liikkeessä ostoksilla. Kukaan ei flirttaillut tai tullut pyytämään treffeille...tietenkään. Eihän sellaista tapahdu ikinä minulle. Ja siis kukaan nainen ei ole koskaan flirttaillut mulle. Jostain syystä naisia en kiinnosta lainkaan.

Sellaista on vain mun elämäni. Suurin osa muista ihmisistä tuntui liikkuvan pareittain tai kaveriporukoissa. Yksin tulin sitten kotiin ja avasin taas kännykkäni ja tämän palstan... :/

T. Ap

Tässä on ihan järkyttävät määrät vinksallaan olevaa ajattelua. Ei tiedä edes mistä aloittaisi. Sama kuin sanoisit jostain fyysisestä sairaudesta että on epäreilua että joutuu menemään lääkäriin. Että mieluimmin sitten typistät elämäsi ja kärsit.

Paras ystäväni 25 vuoden takaa hylkäsi minut, kun häneltä paloi käämi juuri samasta syystä. Noh, siis onhan terapia stigmatisoivaa ja tavallaan "rangaistus" sille terapiassa kävijälle. En nimittäin haluaisi kuluttaa aikaani johonkin terapiaan, kun vain haluaisin päästä ihkuilemaan jonkun ihanan naisen kanssa. Mikä muu on vinksallaan mielestäsi?

Vierailija kirjoitti:

Tulee sellainen vaikutelma, että ainoa häiriintynyt juttu on se, kun haluan rakkautta ja hellyyttä ja naisena sitä naiselta. Ja kerron unelmani ääneen.

Häiriintynyttä on, että millä lailla sitä rakkautta haluat. Tässä on nyt sulle sivutolkulla koitettu vääntää ratakiskosta, että mikä kaikki tuossa on vialla, siltikään ei mene millään perille. 

Naisten tantrakurssille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen pahoillani lapsuudestasi. Oma äitini oli samankaltainen, ja olen pitkät terapiat käynyt omiin traumoihini.

Ymmärräthän, että toiveesi ei ole terve? Tarvitset siihen apua (terapiaa), etkä vinksahtanutta ihmissuhdetta, joka luultavasti rikkoisi sinua vain lisää.

Toivon, että puhuisit tästä jollekin ammattilaiselle. Äidin hylkäämänä ymmärrän, että se on ns. salattu suru, johon ei ole helppo saada ymmärrystä eikä tukea. Tuollainen äitisuhteen fantasiointi, jossa saisit olla taas lapsi, ei kuitenkaan ole aikuisen, tasapainoisen ihmisen ihmissuhde. Sinulla on lupa elää ja käydä lapsuuttasi tunnetasolla uudelleen läpi, että saat menneisyytesi osaksi itseäsi, mutta tee se terapiassa.

Toivomasi ihmissuhde ei korjaa sinua, vaan päinvastoin. Asian käsittelyn myötä sinulla on kuitenkin mahdollisuus eheytyä niin, että joku voi rakastaa sinua juuri nyt, kokonaisena, eikä pelkästään sisäistä avutonta lasta sinussa.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ❤️

Kiitoksia! ❤ On aivan äärimmäisen vaikeaa muuttua sellaiseksi, joka voisi olla rakkauden arvoinen. Olen pari yksittäistä kertaa käynyt tässä parin vuoden aikana terapiassa ja jopa ne kerrat auttoivat kyllä hetkellisesti. Kävin myös juttelemassa sellaisen keskusteluapua antavan maallikon kanssa, mutta se jopa vaikeutti asioita yllättäen, minkä jälkeen luovuin ajatuksesta.

Terapia on toki todella pitkä ja mutkainen sekä kallis tie. Se myös tavallaan stigmatisoi sen ihmisen, joka sitä käy lävitse, vaikka se toki auttaakin yleensä. Koen, että on tavallaan epäreilua, että mun pitäisi mennä siksi kalliiseen terapiaan, kun en kelpaa ihmissuhteeseen ja kun mulla on ollut traumatisoiva lapsuus.

Haluaisin vain muuttua (muuttaa itseni) sellaiseksi, että kelpaisin ystäväksi tai kumppaniksi. Jostain syystä en vain osaa muuttua sellaiseksi. Tänäänkin kävin Helsingin keskustassa (="ihmisten ilmoilla"). Sateli vettä ja kävin parissa liikkeessä ostoksilla. Kukaan ei flirttaillut tai tullut pyytämään treffeille...tietenkään. Eihän sellaista tapahdu ikinä minulle. Ja siis kukaan nainen ei ole koskaan flirttaillut mulle. Jostain syystä naisia en kiinnosta lainkaan.

Sellaista on vain mun elämäni. Suurin osa muista ihmisistä tuntui liikkuvan pareittain tai kaveriporukoissa. Yksin tulin sitten kotiin ja avasin taas kännykkäni ja tämän palstan... :/

T. Ap

Epäilen, että aika harva täällä voi samaistua kokemukseen että muut naiset tulevat iskemään (erityisesti naispuolista) ostoskeskuksessa... 

Voi olla tosiaan, että löydät tuon tyyppisen suhdemuodon enemmän jostain fetissiryhmästä niin kuin joku tuolla aiksemmin ehdotti. Siellä on ihmisiä, jotka hakevat juuri jotain muuta kuin tasa-arvoista pari/ystävyyssuhdetta. Tavallisten ihmisten joukosta tuommoista on vaikea löytää, koska harva haluaa tuommoista suhdemuotoa. 

 

Tämä oli hieman väärin sanottu. Toki fetissiryhmissäkin pyritään tasa-arvoon niin että kummankin tarpeet tulevat huomioiduksi kyseisessä suhteessa, mikä on tärkeää. Kuitenkin näistä ryhmitä voi löytyä paremmin ihmisiä, jotka hakevat perinteistä poikkeavaa suhdemuotoa.

Vierailija kirjoitti:

Tänäänkin kävin Helsingin keskustassa (="ihmisten ilmoilla"). Sateli vettä ja kävin parissa liikkeessä ostoksilla. Kukaan ei flirttaillut tai tullut pyytämään treffeille...tietenkään. Eihän sellaista tapahdu ikinä minulle.

Sellaista ei tapahdu muillekaan kuin ulkomailla tai elokuvissa. Kukaan ei ole esim. mulle tullut ehdottelemaan ikinä mikään, ja hyvä niin. En todellakaan halua joltain randomeilta yhtään mitään huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin vain muuttua (muuttaa itseni) sellaiseksi, että kelpaisin ystäväksi tai kumppaniksi. Jostain syystä en vain osaa muuttua sellaiseksi.

Ja silti susta terapiaan meno on epäoikeudenmukaista. Hohhoijaa. Tuota sun täysin vinksallaan psyykettäsi ei korvaa muu kuin terapia, jos sekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen pahoillani lapsuudestasi. Oma äitini oli samankaltainen, ja olen pitkät terapiat käynyt omiin traumoihini.

Ymmärräthän, että toiveesi ei ole terve? Tarvitset siihen apua (terapiaa), etkä vinksahtanutta ihmissuhdetta, joka luultavasti rikkoisi sinua vain lisää.

Toivon, että puhuisit tästä jollekin ammattilaiselle. Äidin hylkäämänä ymmärrän, että se on ns. salattu suru, johon ei ole helppo saada ymmärrystä eikä tukea. Tuollainen äitisuhteen fantasiointi, jossa saisit olla taas lapsi, ei kuitenkaan ole aikuisen, tasapainoisen ihmisen ihmissuhde. Sinulla on lupa elää ja käydä lapsuuttasi tunnetasolla uudelleen läpi, että saat menneisyytesi osaksi itseäsi, mutta tee se terapiassa.

Toivomasi ihmissuhde ei korjaa sinua, vaan päinvastoin. Asian käsittelyn myötä sinulla on kuitenkin mahdollisuus eheytyä niin, että joku voi rakastaa sinua juuri nyt, kokonaisena, eikä pelkästään sisäistä avutonta lasta sinussa.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ❤️

Kiitoksia! ❤ On aivan äärimmäisen vaikeaa muuttua sellaiseksi, joka voisi olla rakkauden arvoinen. Olen pari yksittäistä kertaa käynyt tässä parin vuoden aikana terapiassa ja jopa ne kerrat auttoivat kyllä hetkellisesti. Kävin myös juttelemassa sellaisen keskusteluapua antavan maallikon kanssa, mutta se jopa vaikeutti asioita yllättäen, minkä jälkeen luovuin ajatuksesta.

Terapia on toki todella pitkä ja mutkainen sekä kallis tie. Se myös tavallaan stigmatisoi sen ihmisen, joka sitä käy lävitse, vaikka se toki auttaakin yleensä. Koen, että on tavallaan epäreilua, että mun pitäisi mennä siksi kalliiseen terapiaan, kun en kelpaa ihmissuhteeseen ja kun mulla on ollut traumatisoiva lapsuus.

Haluaisin vain muuttua (muuttaa itseni) sellaiseksi, että kelpaisin ystäväksi tai kumppaniksi. Jostain syystä en vain osaa muuttua sellaiseksi. Tänäänkin kävin Helsingin keskustassa (="ihmisten ilmoilla"). Sateli vettä ja kävin parissa liikkeessä ostoksilla. Kukaan ei flirttaillut tai tullut pyytämään treffeille...tietenkään. Eihän sellaista tapahdu ikinä minulle. Ja siis kukaan nainen ei ole koskaan flirttaillut mulle. Jostain syystä naisia en kiinnosta lainkaan.

Sellaista on vain mun elämäni. Suurin osa muista ihmisistä tuntui liikkuvan pareittain tai kaveriporukoissa. Yksin tulin sitten kotiin ja avasin taas kännykkäni ja tämän palstan... :/

T. Ap

Kyllä minustakin välillä tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta, että minä olen toistuvasti masentunut ja joutunut maksamaan terapiat, joutunut menettämään välillä työkykyni jne. todella traumaattisen lapsuuteni takia. Sehän ON ihan helvetin väärin. Nykyään osaan kuitenkin nähdä, että minun ei ole syytä rankaista siitä enää itse itseäni, vaan minun tehtäväni on tehdä oloni hyväksi nykyhetkessä, olla itselleni hyvä, hemmotella, rakastaa, hoivata itseäni.

Äitisi ei arvostanut sinua, mutta arvosta sinä itse itseäsi, ja hoida itsesi kuntoon. Sinä olet sen velkaa sisäiselle lapsellesi, koska nyt aikuisena ihmisenä sinulla itselläsi on vastuu itsestäsi. Hoitamatta jättäminen satuttaa vain sinua itseäsi, ja ennen kaikkea sisäistä lastasi. Olet käynyt hemmetin kovan tien ja ansainnut paljon parempaa, kuin mihin nyt annat itsellesi luvan ❤️

T. Se toinen äitinsä hylkäämä

Kiitoksia! ❤ Tuli kyyneleet silmiini viestistäsi.

Onhan se noin itse asiassa. Täytyy jotenkin kääntää se näkökulmani toisin. Nyt ikäänkuin hangoittelen kohtaloani ja lapsuuttani vastaan ja koetan lääkitä sitä omatoimisesti ehkä tosiaan hakeutumalla vastaaviin vaikeisiin tilanteisiin uudelleen. Ehkä sekin, että haikailen todella epärealistisia juttuja, toistaa sitä kokemaani hylkäämisen kaavaa.

Kun siis tottakai hakeudun väen vängällä juuri sellaisen seuraan, jolta saan pakit tai joka kohtelee huonosti, koska sehän on niin tuttua. Koetan jotenkin onneani, jospa tällä kerralla se ei toimisikaan niin ja saisinkin sen korjaavan kokemuksen. Mutta alitajuisesti teen just ne tietyt (samat) mokat, että kaikki ikävä toistuu taas uudelleen. On tosiaan vaikeaa livetä siltä tutulta polulta omin avuin ja jonkinlainen terapia voisi auttaa.

Kunpa jollain matalan kynnyksen toteutuksella voisin päästä alkuun. Oon miettinyt joitain ryhmiä, joissa voisi vaikkapa käydä, mutta en ole saanut aikaiseksi vielä.

Kaikkea hyvää Sinulle elämääsi ❤

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee sellainen vaikutelma, että ainoa häiriintynyt juttu on se, kun haluan rakkautta ja hellyyttä ja naisena sitä naiselta. Ja kerron unelmani ääneen.

Häiriintynyttä on, että millä lailla sitä rakkautta haluat. Tässä on nyt sulle sivutolkulla koitettu vääntää ratakiskosta, että mikä kaikki tuossa on vialla, siltikään ei mene millään perille. 

Pahoittelen, mutta en vieläkään ymmärrä. Siis häh mitä tarkoitat tuolla "millä lailla"? Haluaisin siis itsekin antaa sitå rakkautta myös ja tukea sitä toista henkilöä myös. Mutta unelmani olisi saada olla jonkun hyvän, rakastavan naisen sylissä ja paijattavana välillä ja itsekin paijailla häntä. Olen tietoinen siitå, että se kuulostaa oudolta. Toisaalta se onkin ehkä friikahtavinta mitä haluan tässä elämässä. Muuten haluan ihan tosi normaaleja ja täysjärkisiä juttuja.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Paras ystäväni 25 vuoden takaa hylkäsi minut, kun häneltä paloi käämi juuri samasta syystä. Noh, siis onhan terapia stigmatisoivaa ja tavallaan "rangaistus" sille terapiassa kävijälle. En nimittäin haluaisi kuluttaa aikaani johonkin terapiaan, kun vain haluaisin päästä ihkuilemaan jonkun ihanan naisen kanssa.

Miten niin stigmatisoivaa? Eihän sun tarvitse olla sitä koko maailmalle kuuluttamassa, että käyt terapiassa. En minäkään kuuluttanut, kun kävin terapiassa lapsuudentraumojen takia. Enkä kokenut sen olevan mikään rangaistus, vaan päinvastoin helpotus, että sain käydä siellä apua hakemassa.

Ainoa asia, mikä sinua auttaa, on terapia, ei mikään ihkuilu jonkun ihanan naisen kanssa. Ihkuilu ei korjaa sun psyykettä, se vain ylläpitää sun vakavia psyykkisiä ongelmia.

Minä muuten löydän aina oikeasta elämästä tuollaisia naisia. Joku opiskelukaveri, opinto-ohjaaja yms. ottaa "suojelijan" rooliin ja haluaa hoitaa asioita puolestani. En tykkää siitä yhtään.

Niitä ei pääse koskaan pakoon. Jos enää ole yhteydessä edellisiin, pian taas joku ottaa sen roolin.

Vierailija kirjoitti:

Minä muuten löydän aina oikeasta elämästä tuollaisia naisia. Joku opiskelukaveri, opinto-ohjaaja yms. ottaa "suojelijan" rooliin ja haluaa hoitaa asioita puolestani. En tykkää siitä yhtään.

Niitä ei pääse koskaan pakoon. Jos enää ole yhteydessä edellisiin, pian taas joku ottaa sen roolin.

Minulle on käynyt samoin, ja vastoin kuin ap:tä, se kuvottaa minua. Nykyisin myös kerron sen. Sairastan fyysisesti, joka kenties vetoaa tällaisiin hanhiemoihin. Minulle tulee siitä kierteellä olevan insestinen fiilis, ja haluan tilanteesta vain mahdollisimman nopeasti helvettiin. Ei mitään äiti-tytär-pervesioita minulle kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen pahoillani lapsuudestasi. Oma äitini oli samankaltainen, ja olen pitkät terapiat käynyt omiin traumoihini.

Ymmärräthän, että toiveesi ei ole terve? Tarvitset siihen apua (terapiaa), etkä vinksahtanutta ihmissuhdetta, joka luultavasti rikkoisi sinua vain lisää.

Toivon, että puhuisit tästä jollekin ammattilaiselle. Äidin hylkäämänä ymmärrän, että se on ns. salattu suru, johon ei ole helppo saada ymmärrystä eikä tukea. Tuollainen äitisuhteen fantasiointi, jossa saisit olla taas lapsi, ei kuitenkaan ole aikuisen, tasapainoisen ihmisen ihmissuhde. Sinulla on lupa elää ja käydä lapsuuttasi tunnetasolla uudelleen läpi, että saat menneisyytesi osaksi itseäsi, mutta tee se terapiassa.

Toivomasi ihmissuhde ei korjaa sinua, vaan päinvastoin. Asian käsittelyn myötä sinulla on kuitenkin mahdollisuus eheytyä niin, että joku voi rakastaa sinua juuri nyt, kokonaisena, eikä pelkästään sisäistä avutonta lasta sinussa.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ❤️

Kiitoksia! ❤ On aivan äärimmäisen vaikeaa muuttua sellaiseksi, joka voisi olla rakkauden arvoinen. Olen pari yksittäistä kertaa käynyt tässä parin vuoden aikana terapiassa ja jopa ne kerrat auttoivat kyllä hetkellisesti. Kävin myös juttelemassa sellaisen keskusteluapua antavan maallikon kanssa, mutta se jopa vaikeutti asioita yllättäen, minkä jälkeen luovuin ajatuksesta.

Terapia on toki todella pitkä ja mutkainen sekä kallis tie. Se myös tavallaan stigmatisoi sen ihmisen, joka sitä käy lävitse, vaikka se toki auttaakin yleensä. Koen, että on tavallaan epäreilua, että mun pitäisi mennä siksi kalliiseen terapiaan, kun en kelpaa ihmissuhteeseen ja kun mulla on ollut traumatisoiva lapsuus.

Haluaisin vain muuttua (muuttaa itseni) sellaiseksi, että kelpaisin ystäväksi tai kumppaniksi. Jostain syystä en vain osaa muuttua sellaiseksi. Tänäänkin kävin Helsingin keskustassa (="ihmisten ilmoilla"). Sateli vettä ja kävin parissa liikkeessä ostoksilla. Kukaan ei flirttaillut tai tullut pyytämään treffeille...tietenkään. Eihän sellaista tapahdu ikinä minulle. Ja siis kukaan nainen ei ole koskaan flirttaillut mulle. Jostain syystä naisia en kiinnosta lainkaan.

Sellaista on vain mun elämäni. Suurin osa muista ihmisistä tuntui liikkuvan pareittain tai kaveriporukoissa. Yksin tulin sitten kotiin ja avasin taas kännykkäni ja tämän palstan... :/

T. Ap

Tässä on ihan järkyttävät määrät vinksallaan olevaa ajattelua. Ei tiedä edes mistä aloittaisi. Sama kuin sanoisit jostain fyysisestä sairaudesta että on epäreilua että joutuu menemään lääkäriin. Että mieluimmin sitten typistät elämäsi ja kärsit.

Paras ystäväni 25 vuoden takaa hylkäsi minut, kun häneltä paloi käämi juuri samasta syystä. Noh, siis onhan terapia stigmatisoivaa ja tavallaan "rangaistus" sille terapiassa kävijälle. En nimittäin haluaisi kuluttaa aikaani johonkin terapiaan, kun vain haluaisin päästä ihkuilemaan jonkun ihanan naisen kanssa. Mikä muu on vinksallaan mielestäsi?

Koko perusasetelma on väärin päin. Haluat vimmaisesti muuttaa itsesi muiden mielen mukaiseksi kun AINOA KEINO päästä tuosta eteenpäin on radikaali itsen hyväksyntä.

Hae jostain äiti-tytär fetissiryhmästä. Tai ryhmästä, jossa ihmisillä on fetissi hoitamiseen/hoivaviettiin. Ihan varmasti löytyy ihmisiä, jotka hakevat tuommoista ilman sen suurempia seksuaalisia akteja. 

Vierailija kirjoitti:

Hae jostain äiti-tytär fetissiryhmästä. Tai ryhmästä, jossa ihmisillä on fetissi hoitamiseen/hoivaviettiin. Ihan varmasti löytyy ihmisiä, jotka hakevat tuommoista ilman sen suurempia seksuaalisia akteja. 

Mutta eikös fetissi ole tavallaan "leikkiä", jossa näytellään tiettyjä rooleja ja saadaan siitä kicksejä? En minä saisi siitä muuten kicksejä kuin siten, että tulisin todella onnelliseksi. Mutta tavallaan en kyllä seksuaalisessa mielessä saisi mitään, ellen nyt kovasti ihastuisi siihen naiseen. Tulisi vain tosi onnellinen ja hyvä olo. Ei sillä ole siinä mielessä minkään fetissin kanssa tekemistä tosiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen pahoillani lapsuudestasi. Oma äitini oli samankaltainen, ja olen pitkät terapiat käynyt omiin traumoihini.

Ymmärräthän, että toiveesi ei ole terve? Tarvitset siihen apua (terapiaa), etkä vinksahtanutta ihmissuhdetta, joka luultavasti rikkoisi sinua vain lisää.

Toivon, että puhuisit tästä jollekin ammattilaiselle. Äidin hylkäämänä ymmärrän, että se on ns. salattu suru, johon ei ole helppo saada ymmärrystä eikä tukea. Tuollainen äitisuhteen fantasiointi, jossa saisit olla taas lapsi, ei kuitenkaan ole aikuisen, tasapainoisen ihmisen ihmissuhde. Sinulla on lupa elää ja käydä lapsuuttasi tunnetasolla uudelleen läpi, että saat menneisyytesi osaksi itseäsi, mutta tee se terapiassa.

Toivomasi ihmissuhde ei korjaa sinua, vaan päinvastoin. Asian käsittelyn myötä sinulla on kuitenkin mahdollisuus eheytyä niin, että joku voi rakastaa sinua juuri nyt, kokonaisena, eikä pelkästään sisäistä avutonta lasta sinussa.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ❤️

Kiitoksia! ❤ On aivan äärimmäisen vaikeaa muuttua sellaiseksi, joka voisi olla rakkauden arvoinen. Olen pari yksittäistä kertaa käynyt tässä parin vuoden aikana terapiassa ja jopa ne kerrat auttoivat kyllä hetkellisesti. Kävin myös juttelemassa sellaisen keskusteluapua antavan maallikon kanssa, mutta se jopa vaikeutti asioita yllättäen, minkä jälkeen luovuin ajatuksesta.

Terapia on toki todella pitkä ja mutkainen sekä kallis tie. Se myös tavallaan stigmatisoi sen ihmisen, joka sitä käy lävitse, vaikka se toki auttaakin yleensä. Koen, että on tavallaan epäreilua, että mun pitäisi mennä siksi kalliiseen terapiaan, kun en kelpaa ihmissuhteeseen ja kun mulla on ollut traumatisoiva lapsuus.

Haluaisin vain muuttua (muuttaa itseni) sellaiseksi, että kelpaisin ystäväksi tai kumppaniksi. Jostain syystä en vain osaa muuttua sellaiseksi. Tänäänkin kävin Helsingin keskustassa (="ihmisten ilmoilla"). Sateli vettä ja kävin parissa liikkeessä ostoksilla. Kukaan ei flirttaillut tai tullut pyytämään treffeille...tietenkään. Eihän sellaista tapahdu ikinä minulle. Ja siis kukaan nainen ei ole koskaan flirttaillut mulle. Jostain syystä naisia en kiinnosta lainkaan.

Sellaista on vain mun elämäni. Suurin osa muista ihmisistä tuntui liikkuvan pareittain tai kaveriporukoissa. Yksin tulin sitten kotiin ja avasin taas kännykkäni ja tämän palstan... :/

T. Ap

Tässä on ihan järkyttävät määrät vinksallaan olevaa ajattelua. Ei tiedä edes mistä aloittaisi. Sama kuin sanoisit jostain fyysisestä sairaudesta että on epäreilua että joutuu menemään lääkäriin. Että mieluimmin sitten typistät elämäsi ja kärsit.

Paras ystäväni 25 vuoden takaa hylkäsi minut, kun häneltä paloi käämi juuri samasta syystä. Noh, siis onhan terapia stigmatisoivaa ja tavallaan "rangaistus" sille terapiassa kävijälle. En nimittäin haluaisi kuluttaa aikaani johonkin terapiaan, kun vain haluaisin päästä ihkuilemaan jonkun ihanan naisen kanssa. Mikä muu on vinksallaan mielestäsi?

Koko perusasetelma on väärin päin. Haluat vimmaisesti muuttaa itsesi muiden mielen mukaiseksi kun AINOA KEINO päästä tuosta eteenpäin on radikaali itsen hyväksyntä.

No siis se tuntuukin äärimmäisen paradoksaaliselta, kun siis olen selittänyt suhteitteni epäonnistumisen sillä, että olen jotenkin fyysisesti epäkelpo. Ja siis olen ajatellut, että minun on muututtava, jotta olisin rakkauden arvoinen, koska muuten muut eivät hyväksy ja siis tule tekemään aloitteita ulkona liikkuessa ym.

Olen harjoitellut itseni hyväksymistä ja sen yksinäisyyteni hyväksymistä. Nykyään tietyllä tasolla en enää usko löytäväni esimerkiksi elämänkumppania koskaan. Olen sen surutyön käynyt siitä osin läpi ja tunnen tosin edelleen siitä pientä katkeruutta. Olen ajatellut niin, että kun totun yksinäisyyteeni, niin joku ystävä tai seurustelujuttu olisi vain kivaa extraa ja osaisin sitten ottaa sellaisen liikaa pingottamatta, jolloin onnistuisin paremmin.

Mutta eipä se vielä ole kantanut hedelmää minun kohdallani.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hae jostain äiti-tytär fetissiryhmästä. Tai ryhmästä, jossa ihmisillä on fetissi hoitamiseen/hoivaviettiin. Ihan varmasti löytyy ihmisiä, jotka hakevat tuommoista ilman sen suurempia seksuaalisia akteja. 

Mutta eikös fetissi ole tavallaan "leikkiä", jossa näytellään tiettyjä rooleja ja saadaan siitä kicksejä? En minä saisi siitä muuten kicksejä kuin siten, että tulisin todella onnelliseksi. Mutta tavallaan en kyllä seksuaalisessa mielessä saisi mitään, ellen nyt kovasti ihastuisi siihen naiseen. Tulisi vain tosi onnellinen ja hyvä olo. Ei sillä ole siinä mielessä minkään fetissin kanssa tekemistä tosiaan.

Kyllä, nämä ihmiset saa kiksejä siitä suhdemuodosta tai toiminnasta eli heidän tarpeensa täyttyvät. Etkö toivo, että suhteessa kanssasi oleva ihminen nauttisi siitä? Ei se mitään esittämistä ole. Ei fetissiryhmät ole vain hoitsuleikkejä harrastavia ihmisiä vaan löytyy niitä, jotka hakevat normaalista poikkeavia suhdemuotoja. Sitähän sinä haet - jotakin mitä valtaväestö ei etsi.