Lue keskustelun säännöt.
Ystäväni on mielestäni liian syvällä äitiydessä...
29.01.2020 |
Hyvä pitkäaikainen ystäväni on muuttunut täysin saadessaan lapsia. Hänellä on neljä lasta, yksi kouluikäinen ja muut 3-6v. Koko elämä pyörii ainoastaan lasten ja perheen ympärillä. Koko identiteetti o muuttunut, on vain äitiys.
Ei voi tehdä töitä juurikaan koska aika on pois lapsilta. Lapset kaikki kotihoidossa. Päiväkoti on paha. On lukenut kaikki mahdolliset kasvatusoppaat ja niiden mukaan mennään. Emme voi edes keskustella mistään kun joku lapsista tulee keskeyttämään ja hän antaa aina 100 prosentin huomion samantien lapselle. Ihmettelee kun minä sanon omilleni että ”äiti puhuu nyt hetken ystävän kanssa. Jutellaan vähän myöhemmin” ja lapsilleni se on ihan normaalia. Kaikki puheenaiheet on sormiruokailut, doulaukset, synnytykset, lasten kehitys, lasten liikunta, jne. Missään ei voi käydä ilman lapsia. Isäkin on kuitenkin olemassa ja perheessä. Puhelimeen ei vastaa ikinä, koska puhelin on äänettömällä viikonloput koska se on perheen yhteistä aikaa.
Kaikki on niin pehmeää ja perhekeskeistä että oksennan kohta.
Ja kyllä, minullakin on kaksi alle kouluikäistä lasta. Käyvät päiväkodissa koska tykkään käydä töissä. Viihtyvät hyvin siellä ja ovatkin reippaita sosiaalisia lapsia. Teemme paljon yhdessä mutta siltikin otan välillä omaa aikaa ja teen mitä huvittaa. Ymmärrän kyllä lapsentahtisuuden mutta pitääkö koko elämän pyöriä lasten ympärillä? En itse halua menettää omaa minuuttani täysin. Olen äiti, olen nainen, vaimo, ystävä, työntekijä jne.
Sorry vuodatus mutta harmittaa niin paljon tapaamisen jälkeen. Tuntuu kuin olisi menettänyt sen tutun ihmisen joka on enää vain äiti. Paskamyrsky tästä nousee mutta tämä on vain minun mielipide.
Kommentit (197)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sinulle kuuluu?
Niinpä. Tälle ystävälle on eri asiat tärkeitä kuin aplle. Jokainen saa toimia niinkuin parhaaksi näkee ja elää elämäänsä niinkuin haluaa. Jos joku haluaa keskittyä lapsiinsa ja perheeseensä niin hieno juttu. Ei kuulu aplle.
Kuuluuhan se siinä tapauksessa, että ollaan ystäviä. Vaikka arki on mitä on ja ajankäyttö muuttuu, on erikoista miten jotkut pysyvät normaaleina järkevinä ihmisinä samassa tilanteessa, jossa toisesta tulee käytöstavaton oman (lasten) navan ympärillä pyörijä. Ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni ja olla läsnä ne pienet hetket kun ehditään olla tekemisissä pikkulapsiaikana.
Ystävyyssuhteet muuttuvat ja kasvavat ihmisen elämän muuttuessa. Lapsena ja nuorena vannotaan ikuista ystävyyttä ja roikutaan kiinni kavereissa. Aikuisena perheellisemä ihmisenä ystäville lähetetään joulukortti ja ne on tärkeysjärjestyksessä sielä elämänpiirin laitamilla. Oikea ystävä ymmärtää paikkansa. Kasvakaa aikuisiksi.
Voi kuule, kun ystävä ei ole ihminen jonka valkkaat sen mukaan kellä sattuu olemaan sama elämäntilanne ja joita vaihdellaan esimerkiksi sen mukaan kenen kanssa seurustellaan (miehen kavereiden tyyökaverit tms.).
Ystävä on ihminen joka arvostaa seuraasi ja joka tuntee myös huonot puolesi mutta on silti ystävä. Olen seurannut sivusta surullisia tapauksia joiden elämä pyörii miehen ja lapsien ympärillä mutta joilla ei ole ketään muuta kun lapset kasvavat ja tulee ongelmia liitossa/ero/kaivataan kuuntelijaa tai seuraa. Kukaan ei halua enää olla näiden kanssa tekemisissä ja joukukortinlähettelijät jäävät yksin.
Ei se määrä vaan laatu.
Tuntee sinut, mutta on silti ystävä. Ap ei ole oikea ystävä tälle toiselle äidille. Kuinka kukaan muuten solvaisi "ystäväänsä" anonyymillä palstalla. Oikea ystävä tukee ja auttaa vaikkei itse toisen valintoja ymmärtäisikään. Mielestäni ap on todella itsekäs eikä kestä ,että muiden huomio ei kohdistu juuri häneen ja hänen tarpeisiinsa.
Normaali ihminen arvostaa kanssaihmisiään sen verran, että säilyttää normaalit käytöstavat vaikka lapsia olisi 8. Jos kohtelet ystäviäsi huinosti tai et osaa puhua muusta kuin porkkanasoseesta niin ei se muun maailman vika ole. Esimerkkejä löytyy aloittajan viestistä ja muissa.
Ongelmahan tässä on se ap, joka ei halua puhua porkkanasoseesta vaan vaatii häiriöttömiä viihdytyspalveluja "ystävältään". Kyllä niitä käytöstapoja ja ymmärtäväisyyttä sopii odottaa apltäkin.
Mä käsitin, että ap haluaisi puhua joskus muustakin kuin lapsiin liittyvistä asioista. Mitä aikuiset lapsettomat esimerkiksi puhuvat? Olen itsekin äiti ja tulisin hulluksi jos joku puhuisi minulle vain 100% lapsista eikä mistään muusta aiheesta!
Se porkkanasose saattaa olla se ainoa asia jonka ap ystävänsä elämästä hahmottaa ja joka on heille yhteistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen vissiin tuo hurahtanut äiti. Lähinnä hurahdin lapsiini sen takia, kun katselin miten ympäröivä maailma kohteli omiaan.
Juurikin tuo, että aikuiset puhuu käytännöt. Lapset ovat kärkkäitä tulemaan siihen väliin hakemaan huomiotaan, kertomaan oman juttunsa. "äiti, äiti, äiti, äiti, äiti.... " eräänkin muksut jaksoi minuutteja hakea äitinsä huomiota. Ehkä sai hellän työnnön poskeensa, että menes nyt pois siitä häiritsemästä.
Toinen taas aina karjahti "mene pois, aikuiset puhuu nyt!!!" jne
Itsellähän ei ollut vielä tuolloin lapsia, mutta mun mielestä aivan kamalaa seurattavaa. Miksi lapsen asia ei olisi yhtä tärkeä, että sitä voisi lauseen tai jutun loppuessa kuunnella? Yritin usein tehdä kavereiden lapsille tilaa, mutta joko ne aikuiset komensi muksut pois tai puhui kovemmin päälle. Ymmärrän, että on heidänkin aikuisaikaansa, mutta ehkä sen sitten olisi voinut sovitella toisin.. Olisi tavattu ilman niitä lapsia.
Samoin nuo äidit jaksoivat juoruta puhelimessa tunteja. Itselle puhelin on ollut vaan väline, jolla sovitaan asioita. Jutellaan sitten kasvotusten. Niiden puheluiden aikana en aina tiennyt kenen kanssa juttelen. Välillä siellä oli muksu, mies, sukulainen... aa, kaveri. Niin puhuuko se mulle vai niille siellä olijoille? - eipä hirveesti kiinnostanut pitkiä aikoja viettää puhelimessa heidän perhe-elämäänsä. Joten aloin vähentämään vastaamista, etenkin viikonloppuisin... se oli mun ja miehen yhteistä aikaa. :)
Omia muksuja alkoi tulemaan, niin kyllä mä perheeni kanssa halusin olla. Jos lasten kanssa tavattiin mun kavereita, aika paljon sitten keskusteltiin lapsista silloin. Jos ilman lapsia tapasin, niin jutut olivat ihan jotain muuta.
Me ollaan tehty lasten kanssa paljon. Tää maailma on aika pitkälti tutkittu yhdessä, kiipeilty puissa ja leikitty kirkonrottaa. Tehty ruokaa varhaisesta, käsitöitä, piirretty, maalattu. Meillähän sai piirtää myös seiniin ja kulkee koiran paskassa, jos halutti. Maalia ja pesuainetta sai kaupasta. Pesutkin hoidettiin yhdessä.
Nuo mukulat ovat nyt hyvässä teini-iässä, yksi on aikuinen. Hyvät tyypit ollaan saatu kasvettua, vaikka heihin hurahdettiinkin. Ajattelevia, kiinnostuneita nuoria ollaan saatu kasvattaa.
Mä olin seitsemäntoista vuotta kotona. Sitten lähdin töihin.
Mä olen ollut onnellinen ja olen yhä. Äityys on tähän mennessä parhainta, mitä mulle on sattunut. ÄItyyteen ymppään myös vaimouden, koska ilman miestäni meillä ei olisi noita lapsia. Yhdessä niitä on mukavasti tehty ja heidän kanssaan oltu.
Miksei ap voi vaan jutella lapsiin liittyvistä asioista tai resepteistä tms niinä kertoina kun tapaa tätä ystäväänsä?
Miksi juuri tämän ystävän pitäisi se pari tuntia käyttää corona-viruksen vatvomiseen tai ilmastonmuutoksen märehtimiseen tai ap:n työkuvioiden setvimiseen? Eikö ap:lla ole siihen muita ihmisiä joilla eri elämäntilanne?
Näkyy olevan aika paljon keskustelua ystävyydestä tässä ketjussa. Kreikkaa opiskelleilla taitaa olla sanonta, että vain miehillä on ystäviä, naisilla sukulaisia. Naisten välinen ystävyys näyttää olevan aika raadollista, kuten tietysti äitinä oleminenkin.
Kyllä kai melkein jokaisen tuttavapiiriin kuuluu joku äitiyteen hurahtanut. Ne vaippa-, imetys- ja perhepetihöyryämiset menevät vielä jotenkin hormonien ja uutuudenviehätyksen piikkiin. Sitten voi myös olla, että jonkun kohdalla muutos on aika pysyvä. Valitettavasti.
Ap on töissä ja ystävä ei. Tämä muuttaa vähän asetelmaa heidän välillään. Ap:n elämään kuuluu lasten lisäksi paljon muita ihmisiä ja asioita, kun entinen ystävä on nyt vain siinä kotimaailmassa. Kyllähän silloin helposti käy niin, että jos yhteydenpito on vähäistä eikä ole oikein tilaisuutta jutella, välit viilenevät. Ehkä molemmista tuntuu, ettei ole oikein mitään yhteistä. Tilanne voi muuttua sitten kun ystävä taas palaa työelämään ja alkaa katsella vähän kuplan ulkopuolellekin.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vissiin tuo hurahtanut äiti. Lähinnä hurahdin lapsiini sen takia, kun katselin miten ympäröivä maailma kohteli omiaan.
Juurikin tuo, että aikuiset puhuu käytännöt. Lapset ovat kärkkäitä tulemaan siihen väliin hakemaan huomiotaan, kertomaan oman juttunsa. "äiti, äiti, äiti, äiti, äiti.... " eräänkin muksut jaksoi minuutteja hakea äitinsä huomiota. Ehkä sai hellän työnnön poskeensa, että menes nyt pois siitä häiritsemästä.
Toinen taas aina karjahti "mene pois, aikuiset puhuu nyt!!!" jne
Itsellähän ei ollut vielä tuolloin lapsia, mutta mun mielestä aivan kamalaa seurattavaa. Miksi lapsen asia ei olisi yhtä tärkeä, että sitä voisi lauseen tai jutun loppuessa kuunnella? Yritin usein tehdä kavereiden lapsille tilaa, mutta joko ne aikuiset komensi muksut pois tai puhui kovemmin päälle. Ymmärrän, että on heidänkin aikuisaikaansa, mutta ehkä sen sitten olisi voinut sovitella toisin.. Olisi tavattu ilman niitä lapsia.
Samoin nuo äidit jaksoivat juoruta puhelimessa tunteja. Itselle puhelin on ollut vaan väline, jolla sovitaan asioita. Jutellaan sitten kasvotusten. Niiden puheluiden aikana en aina tiennyt kenen kanssa juttelen. Välillä siellä oli muksu, mies, sukulainen... aa, kaveri. Niin puhuuko se mulle vai niille siellä olijoille? - eipä hirveesti kiinnostanut pitkiä aikoja viettää puhelimessa heidän perhe-elämäänsä. Joten aloin vähentämään vastaamista, etenkin viikonloppuisin... se oli mun ja miehen yhteistä aikaa. :)
Omia muksuja alkoi tulemaan, niin kyllä mä perheeni kanssa halusin olla. Jos lasten kanssa tavattiin mun kavereita, aika paljon sitten keskusteltiin lapsista silloin. Jos ilman lapsia tapasin, niin jutut olivat ihan jotain muuta.
Me ollaan tehty lasten kanssa paljon. Tää maailma on aika pitkälti tutkittu yhdessä, kiipeilty puissa ja leikitty kirkonrottaa. Tehty ruokaa varhaisesta, käsitöitä, piirretty, maalattu. Meillähän sai piirtää myös seiniin ja kulkee koiran paskassa, jos halutti. Maalia ja pesuainetta sai kaupasta. Pesutkin hoidettiin yhdessä.
Nuo mukulat ovat nyt hyvässä teini-iässä, yksi on aikuinen. Hyvät tyypit ollaan saatu kasvettua, vaikka heihin hurahdettiinkin. Ajattelevia, kiinnostuneita nuoria ollaan saatu kasvattaa.
Mä olin seitsemäntoista vuotta kotona. Sitten lähdin töihin.
Mä olen ollut onnellinen ja olen yhä. Äityys on tähän mennessä parhainta, mitä mulle on sattunut. ÄItyyteen ymppään myös vaimouden, koska ilman miestäni meillä ei olisi noita lapsia. Yhdessä niitä on mukavasti tehty ja heidän kanssaan oltu.
Teillä lapset sai siis luvan kanssa kävellä koiran paskassa ja piirrellä seiniin? Aikamoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vissiin tuo hurahtanut äiti. Lähinnä hurahdin lapsiini sen takia, kun katselin miten ympäröivä maailma kohteli omiaan.
Juurikin tuo, että aikuiset puhuu käytännöt. Lapset ovat kärkkäitä tulemaan siihen väliin hakemaan huomiotaan, kertomaan oman juttunsa. "äiti, äiti, äiti, äiti, äiti.... " eräänkin muksut jaksoi minuutteja hakea äitinsä huomiota. Ehkä sai hellän työnnön poskeensa, että menes nyt pois siitä häiritsemästä.
Toinen taas aina karjahti "mene pois, aikuiset puhuu nyt!!!" jne
Itsellähän ei ollut vielä tuolloin lapsia, mutta mun mielestä aivan kamalaa seurattavaa. Miksi lapsen asia ei olisi yhtä tärkeä, että sitä voisi lauseen tai jutun loppuessa kuunnella? Yritin usein tehdä kavereiden lapsille tilaa, mutta joko ne aikuiset komensi muksut pois tai puhui kovemmin päälle. Ymmärrän, että on heidänkin aikuisaikaansa, mutta ehkä sen sitten olisi voinut sovitella toisin.. Olisi tavattu ilman niitä lapsia.
Samoin nuo äidit jaksoivat juoruta puhelimessa tunteja. Itselle puhelin on ollut vaan väline, jolla sovitaan asioita. Jutellaan sitten kasvotusten. Niiden puheluiden aikana en aina tiennyt kenen kanssa juttelen. Välillä siellä oli muksu, mies, sukulainen... aa, kaveri. Niin puhuuko se mulle vai niille siellä olijoille? - eipä hirveesti kiinnostanut pitkiä aikoja viettää puhelimessa heidän perhe-elämäänsä. Joten aloin vähentämään vastaamista, etenkin viikonloppuisin... se oli mun ja miehen yhteistä aikaa. :)
Omia muksuja alkoi tulemaan, niin kyllä mä perheeni kanssa halusin olla. Jos lasten kanssa tavattiin mun kavereita, aika paljon sitten keskusteltiin lapsista silloin. Jos ilman lapsia tapasin, niin jutut olivat ihan jotain muuta.
Me ollaan tehty lasten kanssa paljon. Tää maailma on aika pitkälti tutkittu yhdessä, kiipeilty puissa ja leikitty kirkonrottaa. Tehty ruokaa varhaisesta, käsitöitä, piirretty, maalattu. Meillähän sai piirtää myös seiniin ja kulkee koiran paskassa, jos halutti. Maalia ja pesuainetta sai kaupasta. Pesutkin hoidettiin yhdessä.
Nuo mukulat ovat nyt hyvässä teini-iässä, yksi on aikuinen. Hyvät tyypit ollaan saatu kasvettua, vaikka heihin hurahdettiinkin. Ajattelevia, kiinnostuneita nuoria ollaan saatu kasvattaa.
Mä olin seitsemäntoista vuotta kotona. Sitten lähdin töihin.
Mä olen ollut onnellinen ja olen yhä. Äityys on tähän mennessä parhainta, mitä mulle on sattunut. ÄItyyteen ymppään myös vaimouden, koska ilman miestäni meillä ei olisi noita lapsia. Yhdessä niitä on mukavasti tehty ja heidän kanssaan oltu.
Nykyisin kuuluu joko vihata lapsiaan ja syyttää niitä kaikesta tai raahata niitä mukanaan kuin matkatavaroita. Joillekkin on täysin vierasta, että lapset voivat olla se tärkein juttu sen aikaa kun ne ovat lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vissiin tuo hurahtanut äiti. Lähinnä hurahdin lapsiini sen takia, kun katselin miten ympäröivä maailma kohteli omiaan.
Juurikin tuo, että aikuiset puhuu käytännöt. Lapset ovat kärkkäitä tulemaan siihen väliin hakemaan huomiotaan, kertomaan oman juttunsa. "äiti, äiti, äiti, äiti, äiti.... " eräänkin muksut jaksoi minuutteja hakea äitinsä huomiota. Ehkä sai hellän työnnön poskeensa, että menes nyt pois siitä häiritsemästä.
Toinen taas aina karjahti "mene pois, aikuiset puhuu nyt!!!" jne
Itsellähän ei ollut vielä tuolloin lapsia, mutta mun mielestä aivan kamalaa seurattavaa. Miksi lapsen asia ei olisi yhtä tärkeä, että sitä voisi lauseen tai jutun loppuessa kuunnella? Yritin usein tehdä kavereiden lapsille tilaa, mutta joko ne aikuiset komensi muksut pois tai puhui kovemmin päälle. Ymmärrän, että on heidänkin aikuisaikaansa, mutta ehkä sen sitten olisi voinut sovitella toisin.. Olisi tavattu ilman niitä lapsia.
Samoin nuo äidit jaksoivat juoruta puhelimessa tunteja. Itselle puhelin on ollut vaan väline, jolla sovitaan asioita. Jutellaan sitten kasvotusten. Niiden puheluiden aikana en aina tiennyt kenen kanssa juttelen. Välillä siellä oli muksu, mies, sukulainen... aa, kaveri. Niin puhuuko se mulle vai niille siellä olijoille? - eipä hirveesti kiinnostanut pitkiä aikoja viettää puhelimessa heidän perhe-elämäänsä. Joten aloin vähentämään vastaamista, etenkin viikonloppuisin... se oli mun ja miehen yhteistä aikaa. :)
Omia muksuja alkoi tulemaan, niin kyllä mä perheeni kanssa halusin olla. Jos lasten kanssa tavattiin mun kavereita, aika paljon sitten keskusteltiin lapsista silloin. Jos ilman lapsia tapasin, niin jutut olivat ihan jotain muuta.
Me ollaan tehty lasten kanssa paljon. Tää maailma on aika pitkälti tutkittu yhdessä, kiipeilty puissa ja leikitty kirkonrottaa. Tehty ruokaa varhaisesta, käsitöitä, piirretty, maalattu. Meillähän sai piirtää myös seiniin ja kulkee koiran paskassa, jos halutti. Maalia ja pesuainetta sai kaupasta. Pesutkin hoidettiin yhdessä.
Nuo mukulat ovat nyt hyvässä teini-iässä, yksi on aikuinen. Hyvät tyypit ollaan saatu kasvettua, vaikka heihin hurahdettiinkin. Ajattelevia, kiinnostuneita nuoria ollaan saatu kasvattaa.
Mä olin seitsemäntoista vuotta kotona. Sitten lähdin töihin.
Mä olen ollut onnellinen ja olen yhä. Äityys on tähän mennessä parhainta, mitä mulle on sattunut. ÄItyyteen ymppään myös vaimouden, koska ilman miestäni meillä ei olisi noita lapsia. Yhdessä niitä on mukavasti tehty ja heidän kanssaan oltu.
Teillä lapset sai siis luvan kanssa kävellä koiran paskassa ja piirrellä seiniin? Aikamoista.
Kyllä ja mä tai mies katseltiin vieressä, ellei sitten tehty ite perässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sinulle kuuluu?
Niinpä. Tälle ystävälle on eri asiat tärkeitä kuin aplle. Jokainen saa toimia niinkuin parhaaksi näkee ja elää elämäänsä niinkuin haluaa. Jos joku haluaa keskittyä lapsiinsa ja perheeseensä niin hieno juttu. Ei kuulu aplle.
Kuuluuhan se siinä tapauksessa, että ollaan ystäviä. Vaikka arki on mitä on ja ajankäyttö muuttuu, on erikoista miten jotkut pysyvät normaaleina järkevinä ihmisinä samassa tilanteessa, jossa toisesta tulee käytöstavaton oman (lasten) navan ympärillä pyörijä. Ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni ja olla läsnä ne pienet hetket kun ehditään olla tekemisissä pikkulapsiaikana.
Ystävyyssuhteet muuttuvat ja kasvavat ihmisen elämän muuttuessa. Lapsena ja nuorena vannotaan ikuista ystävyyttä ja roikutaan kiinni kavereissa. Aikuisena perheellisemä ihmisenä ystäville lähetetään joulukortti ja ne on tärkeysjärjestyksessä sielä elämänpiirin laitamilla. Oikea ystävä ymmärtää paikkansa. Kasvakaa aikuisiksi.
Voi kuule, kun ystävä ei ole ihminen jonka valkkaat sen mukaan kellä sattuu olemaan sama elämäntilanne ja joita vaihdellaan esimerkiksi sen mukaan kenen kanssa seurustellaan (miehen kavereiden tyyökaverit tms.).
Ystävä on ihminen joka arvostaa seuraasi ja joka tuntee myös huonot puolesi mutta on silti ystävä. Olen seurannut sivusta surullisia tapauksia joiden elämä pyörii miehen ja lapsien ympärillä mutta joilla ei ole ketään muuta kun lapset kasvavat ja tulee ongelmia liitossa/ero/kaivataan kuuntelijaa tai seuraa. Kukaan ei halua enää olla näiden kanssa tekemisissä ja joukukortinlähettelijät jäävät yksin.
Ei se määrä vaan laatu.
Tuntee sinut, mutta on silti ystävä. Ap ei ole oikea ystävä tälle toiselle äidille. Kuinka kukaan muuten solvaisi "ystäväänsä" anonyymillä palstalla. Oikea ystävä tukee ja auttaa vaikkei itse toisen valintoja ymmärtäisikään. Mielestäni ap on todella itsekäs eikä kestä ,että muiden huomio ei kohdistu juuri häneen ja hänen tarpeisiinsa.
Normaali ihminen arvostaa kanssaihmisiään sen verran, että säilyttää normaalit käytöstavat vaikka lapsia olisi 8. Jos kohtelet ystäviäsi huinosti tai et osaa puhua muusta kuin porkkanasoseesta niin ei se muun maailman vika ole. Esimerkkejä löytyy aloittajan viestistä ja muissa.
Ongelmahan tässä on se ap, joka ei halua puhua porkkanasoseesta vaan vaatii häiriöttömiä viihdytyspalveluja "ystävältään". Kyllä niitä käytöstapoja ja ymmärtäväisyyttä sopii odottaa apltäkin.
Mä käsitin, että ap haluaisi puhua joskus muustakin kuin lapsiin liittyvistä asioista. Mitä aikuiset lapsettomat esimerkiksi puhuvat? Olen itsekin äiti ja tulisin hulluksi jos joku puhuisi minulle vain 100% lapsista eikä mistään muusta aiheesta!
Sen jälkeen kun olet saanut lapsia et ole enää aikuinen lapseton ja hankala on siihen tyhjänjauhantaan palata.
Isä toisteli aina sitä vanhaa sanontaa, että ”Arvaa oma sijasi, anna arvo toisellekin”, mikä tarkoittaa tietenkin että kannattaa pitää oma pää pystyssä (arvostaa itseään ja omia valintojaan) mutta kunnioittaa myös muita. Sellaista näkee täällä kyllä tosi vähän.
Joku suree äitikuplaan kadonnutta kaveria. Hänelle vastataan, että olet niin tylsä ripustautuja, että ansaitsetkin tulla ystävän hylkäämäksi. Mikä ihmeen logiikka tällaisten kommenttien taustalla on? Ettehän te voi tietää mitään siitä, millainen ystävä tuo ketjun aloittaja on ollut.
Jos olet itse se hurahtanut ja olet tyytyväinen tilaasi, mikä tekee sinusta niin häijyn? Eikö tyytyväinen ihminen ole pikemminkin tyyni ja suvaitseva?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isä toisteli aina sitä vanhaa sanontaa, että ”Arvaa oma sijasi, anna arvo toisellekin”, mikä tarkoittaa tietenkin että kannattaa pitää oma pää pystyssä (arvostaa itseään ja omia valintojaan) mutta kunnioittaa myös muita. Sellaista näkee täällä kyllä tosi vähän.
Joku suree äitikuplaan kadonnutta kaveria. Hänelle vastataan, että olet niin tylsä ripustautuja, että ansaitsetkin tulla ystävän hylkäämäksi. Mikä ihmeen logiikka tällaisten kommenttien taustalla on? Ettehän te voi tietää mitään siitä, millainen ystävä tuo ketjun aloittaja on ollut.
Jos olet itse se hurahtanut ja olet tyytyväinen tilaasi, mikä tekee sinusta niin häijyn? Eikö tyytyväinen ihminen ole pikemminkin tyyni ja suvaitseva?
Kyllähän sen näkee kirjoituksesta. Että millainen "ystävä" ap on. Pahansuopa, arvosteleva, vertaileva, normittava ja itseriittoinen päsmäri.
Ymmärrän kyllä, että ärsyttää, jos tuo jatkuu vuosia, mutta esimerkiksi vauva-aikana tuollainen on normaalia.
Myönnän, että ajattelin itsekin vauva-aikana, että nyt minulla on hyvä syy olla kotona, hyvällä omallatunnolla. En oikein koskaan ole ollut sosiaalinen tai tykännyt käydä baareissa tai muissa aktiviteeteissa. Telkkari ja kirjat ovat olleet seuranani. Läheisen ystävän kanssa riitti keskustelu kahvin ääressä kerran kuussa tai jopa harvemmin. Tunsin aina, että minua pitää olla sosiaalisempi, eikä minua hyväksytä tällaisena kuin olen. Väsyin, kun piti juosta baareissa, koska ystäväni oli seuraa vailla tai loukkaantui jos kieltäydyin. Ystäväni oli paljon sosiaalisempi ja tarvitsi melkein jatkuvasti seuraa. Kuvittelin, että tunnemme toisemme ja olimme hyväksyneet toistemme luonteet. Hän oli se joka otti useammin yhteyttä ja olin aina iloinen siitä, mutta en itse kokenut samanlaista tarvetta olla ihmisten seurassa.
Olisi pitänyt ennakoida, että lapsen saaminen olisi hänelle raskas paikka. Kun en enää olekaan jatkuvasti vapaana. Tunsin hirveää syyllisyyttä pitkään ja vasta vuoden päästä irtauduttuani ystävästäni osasin olla jälleen onnellinen. Niin paljon läheisen ihmisen arvostelut vauva-aikana sattuivat.
Näen asian niin, että luonne pitäisi ottaa huomioon. Jos ystävä on taipuvainen yksin oloon tai vaikka perfektionismiin niin tottakai piirteet tulevat esiin myös vanhemmuudessa. Se on myös läheisistä kiinni osaavatko he suhtautua vanhemmaksi tulleeseen persoonana vai vain äitinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On äitejä, jotka haluavat panostaa perhe-elämään ja lapsiinsa, etenkin kun se pikkulapsiaika on vain niin lyhyt ohikiitävä hetki elämässämme. Sitä voi vanhana sitten muistella hyvällä omallatunnolla, että on silloin satsannut lapsiinsa ja on saanut heistä kasvatettua terveitä, tasapainoisia, koulutettuja ja hyvät elämäntavat omaavia, omillaan toimeentulevia kansalaisia.
Sitten on niitä äitejä, jotka sikiää vahingossa tai hetken huumassa. Kakarat ovat ikäänkuin riesana ja esteenä sille omalle täydelliselle elämiselle... On uraa ja oma kroppa, vaatteet, meikit, harrastukset jne. jne. Minä, minä,minä..... Lapset on just kivoja sen verran, että otetaan kuvia ja postataan someen ja saadaan paljon tykkäyksiä ja kehuja. Muutoimpa onkin sitten päiväkodin ja koulun tehtävä kasvattaa heitä.
Jätetään vertailusta kokonaan pois päihde- ja mielenterveys yms. ongelmalliset äidit, joiden lapsethan ovat suorastaan heitteillä.
Olen itse eskariopettaja ja valitettavasti voin sanoa, että alan ammattilaiset erottavat jo siitä 6-vuotiaasta, kenestä tulee jo nuorena potentiaalinen päihdeongelmaisen, rikollinen, mt-ongelmallinen, pissis jne....
Ja nämä eivät koskaan ole noiden perhe-elämään panostaneiden äitien lapsia.
Toivottavasti et oikeasti ole eskarissa opettajana. Sen verran epäammattimaisesti sanottu. Ääripäät ovat onneksi harvassa ja aloituksessa mainitun kaltaisten perheiden lapset eivät hoitoon asti tule, eskariin toki kyllä. Ei töissäkäynti tai jopa lenkkeilykään kenestäkään minäminä äiti tee. Ja olen kyllä kohdannut monta psyykkistä hoitoa tarvitsevaa lasta, jotka ovat aloittajan kuvaaman kaltaisen äidin lapsia. Liika höösääminen ei ole lapsellekaan hyväksi. Millaiseksi kuvittelet sellaisen lapsen kasvavan, jonka joka kuiskauskin saa keskeyttää kaikkien muiden kaikki muut tekemiset ja keskustelut.
Vierailija kirjoitti:
Luoja, taas joku jota täytyy viihdyttää ja ei pysty keskustelemaan keskeytyksistä huolimatta. Ystäväsi on osansa valinnut itse ja sinä olet mustasukkainen hänen valinnalleen.
Yhtä hyvin voisimme keskustella sinun valinnastasi, miksi olet mennyt töihin vaikka sinulla on kaksikin velvollisuutta hoidettavana? Koska sinä haluat kaiken eli uran ja perheen. Sinun valinnassasi molemmat kärsii.
Miksi ap mennyt töihin? Miksi se yhteisistä lapsista huolehtiminen vain ap:lle kuuluu? Yhtä hyvin mies voi olla kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sinulle kuuluu?
Niinpä. Tälle ystävälle on eri asiat tärkeitä kuin aplle. Jokainen saa toimia niinkuin parhaaksi näkee ja elää elämäänsä niinkuin haluaa. Jos joku haluaa keskittyä lapsiinsa ja perheeseensä niin hieno juttu. Ei kuulu aplle.
Kuuluuhan se siinä tapauksessa, että ollaan ystäviä. Vaikka arki on mitä on ja ajankäyttö muuttuu, on erikoista miten jotkut pysyvät normaaleina järkevinä ihmisinä samassa tilanteessa, jossa toisesta tulee käytöstavaton oman (lasten) navan ympärillä pyörijä. Ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni ja olla läsnä ne pienet hetket kun ehditään olla tekemisissä pikkulapsiaikana.
Ystävyyssuhteet muuttuvat ja kasvavat ihmisen elämän muuttuessa. Lapsena ja nuorena vannotaan ikuista ystävyyttä ja roikutaan kiinni kavereissa. Aikuisena perheellisemä ihmisenä ystäville lähetetään joulukortti ja ne on tärkeysjärjestyksessä sielä elämänpiirin laitamilla. Oikea ystävä ymmärtää paikkansa. Kasvakaa aikuisiksi.
Voi kuule, kun ystävä ei ole ihminen jonka valkkaat sen mukaan kellä sattuu olemaan sama elämäntilanne ja joita vaihdellaan esimerkiksi sen mukaan kenen kanssa seurustellaan (miehen kavereiden tyyökaverit tms.).
Ystävä on ihminen joka arvostaa seuraasi ja joka tuntee myös huonot puolesi mutta on silti ystävä. Olen seurannut sivusta surullisia tapauksia joiden elämä pyörii miehen ja lapsien ympärillä mutta joilla ei ole ketään muuta kun lapset kasvavat ja tulee ongelmia liitossa/ero/kaivataan kuuntelijaa tai seuraa. Kukaan ei halua enää olla näiden kanssa tekemisissä ja joukukortinlähettelijät jäävät yksin.
Ei se määrä vaan laatu.
Tuntee sinut, mutta on silti ystävä. Ap ei ole oikea ystävä tälle toiselle äidille. Kuinka kukaan muuten solvaisi "ystäväänsä" anonyymillä palstalla. Oikea ystävä tukee ja auttaa vaikkei itse toisen valintoja ymmärtäisikään. Mielestäni ap on todella itsekäs eikä kestä ,että muiden huomio ei kohdistu juuri häneen ja hänen tarpeisiinsa.
Normaali ihminen arvostaa kanssaihmisiään sen verran, että säilyttää normaalit käytöstavat vaikka lapsia olisi 8. Jos kohtelet ystäviäsi huinosti tai et osaa puhua muusta kuin porkkanasoseesta niin ei se muun maailman vika ole. Esimerkkejä löytyy aloittajan viestistä ja muissa.
Ongelmahan tässä on se ap, joka ei halua puhua porkkanasoseesta vaan vaatii häiriöttömiä viihdytyspalveluja "ystävältään". Kyllä niitä käytöstapoja ja ymmärtäväisyyttä sopii odottaa apltäkin.
Mä käsitin, että ap haluaisi puhua joskus muustakin kuin lapsiin liittyvistä asioista. Mitä aikuiset lapsettomat esimerkiksi puhuvat? Olen itsekin äiti ja tulisin hulluksi jos joku puhuisi minulle vain 100% lapsista eikä mistään muusta aiheesta!
Sen jälkeen kun olet saanut lapsia et ole enää aikuinen lapseton ja hankala on siihen tyhjänjauhantaan palata.
Mikä nyt kenellekin on tyhjänjauhamista. Toinen nauttii vanhempanakin keskusteluista ydinfysiikasta, politiikasta, tieteestä ja kirjallisuudesta. Toisesta mikään muu kuin vauvan kakka ei ole kiinnostavaa. Riippuu varmaan siitäkin, mitä juttujen taso ollut aiemmin.
Vierailija kirjoitti:
Isä toisteli aina sitä vanhaa sanontaa, että ”Arvaa oma sijasi, anna arvo toisellekin”, mikä tarkoittaa tietenkin että kannattaa pitää oma pää pystyssä (arvostaa itseään ja omia valintojaan) mutta kunnioittaa myös muita. Sellaista näkee täällä kyllä tosi vähän.
Joku suree äitikuplaan kadonnutta kaveria. Häknelle vastataan, että olet niin tylsä ripustautuja, että ansaitsetkin tulla ystävän hylkäämäksi. Mikä ihmeen logiikka tällaisten kommenttien taustalla on? Ettehän te voi tietää mitään siitä, millainen ystävä tuo ketjun aloittaja on ollut.
Jos olet itse se hurahtanut ja olet tyytyväinen tilaasi, mikä tekee sinusta niin häijyn? Eikö tyytyväinen ihminen ole pikemminkin tyyni ja suvaitseva?
Minkä arvon ap antaa ystävälleen? Arvostelua, syyttelyä ja syyllistämistä. Ystävyyden pitäisi toimia molempiin suuntiin. Eikä niin että minä vaadin ystävältä sitä ja tätä.
... neuvoja antaa alan asiantuntija
Kyllä on hyvä,että edes joku keskittyy lapsiinsa.On liian paljon kylmiä/itsekkäitä vanhempia,jotka viis veisaavat jälkikasvustaan.On aivan selvä,ettet ole kovinkaan tervetullut kyseiseen perheeseen.Ihanat äiti/isä arvostavat,niin lyhyttä lapsuus-aikaa.
Jos ystäväsi syvällä äitiydessä niin varmaan vauva-palstalta lukenut vuodatuksesi
Vierailija kirjoitti:
Tiedän yhden tällaisen tapauksen. Esimerkiksi sen, että hän jatkuvasti kirjoittaa lapsistaan Facebookiin hän selittää sillä, että näin kaukana asuvat isovanhemmatkin pääsevät osallisiksi lasten elämään. Ihan hyvä perustelu, mutta tarvitseeko edes isovanhempien olla niin jatkuvasti mukana lastenlasten elämässä? Eiköhän heilläkin ole omakin elämä. Siis toki ymmärrän, että kuvia voidaan aina silloin tällöin lähettää ja muutenkin kertoa kuulumisia.
Nämä ovat varmaankin niitä äitejä, jotka eivät ole koskaan olleet yhtä yötä edes erossa isommistakaan lapsistaan ja ylpeilevät sillä. Ikään kuin se olisi hyvä asia. Toki kaikilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia saada lapsia hoitoon. Mutta onko se erityisen hienoa? Itsensä hoitamiselle ei jää aikaa kun lapset ovat tärkeimpiä. Vaikka vanhempien pitäisi muistaa huolehtia myös itsestään, koska myös he itse ovat tärkeitä. Tämä ehkä eniten unohtuu nykyäideiltä. Puheenaiheet ovat mies ja lapset eikä omaa itseä ole enää olemassa.
Jotenkin hieman ihmeellistä nykyaikaista itsensä ulkopuolelle laajennettua narsismia. Perheitä on monilla muillakin, mutta usein näitä äitejä ei voisi muiden lapset vähempää kiinnostaa.
Muuten, Facebookissa voi vaikuttaa siihen, mikä näkyy kenellekin. Lapsiasiat kannattaisi laittaa vain isovanhemmille, ei muille.
Mä käsitin, että ap haluaisi puhua joskus muustakin kuin lapsiin liittyvistä asioista. Mitä aikuiset lapsettomat esimerkiksi puhuvat? Olen itsekin äiti ja tulisin hulluksi jos joku puhuisi minulle vain 100% lapsista eikä mistään muusta aiheesta!