Lue keskustelun säännöt.
Ystäväni on mielestäni liian syvällä äitiydessä...
29.01.2020 |
Hyvä pitkäaikainen ystäväni on muuttunut täysin saadessaan lapsia. Hänellä on neljä lasta, yksi kouluikäinen ja muut 3-6v. Koko elämä pyörii ainoastaan lasten ja perheen ympärillä. Koko identiteetti o muuttunut, on vain äitiys.
Ei voi tehdä töitä juurikaan koska aika on pois lapsilta. Lapset kaikki kotihoidossa. Päiväkoti on paha. On lukenut kaikki mahdolliset kasvatusoppaat ja niiden mukaan mennään. Emme voi edes keskustella mistään kun joku lapsista tulee keskeyttämään ja hän antaa aina 100 prosentin huomion samantien lapselle. Ihmettelee kun minä sanon omilleni että ”äiti puhuu nyt hetken ystävän kanssa. Jutellaan vähän myöhemmin” ja lapsilleni se on ihan normaalia. Kaikki puheenaiheet on sormiruokailut, doulaukset, synnytykset, lasten kehitys, lasten liikunta, jne. Missään ei voi käydä ilman lapsia. Isäkin on kuitenkin olemassa ja perheessä. Puhelimeen ei vastaa ikinä, koska puhelin on äänettömällä viikonloput koska se on perheen yhteistä aikaa.
Kaikki on niin pehmeää ja perhekeskeistä että oksennan kohta.
Ja kyllä, minullakin on kaksi alle kouluikäistä lasta. Käyvät päiväkodissa koska tykkään käydä töissä. Viihtyvät hyvin siellä ja ovatkin reippaita sosiaalisia lapsia. Teemme paljon yhdessä mutta siltikin otan välillä omaa aikaa ja teen mitä huvittaa. Ymmärrän kyllä lapsentahtisuuden mutta pitääkö koko elämän pyöriä lasten ympärillä? En itse halua menettää omaa minuuttani täysin. Olen äiti, olen nainen, vaimo, ystävä, työntekijä jne.
Sorry vuodatus mutta harmittaa niin paljon tapaamisen jälkeen. Tuntuu kuin olisi menettänyt sen tutun ihmisen joka on enää vain äiti. Paskamyrsky tästä nousee mutta tämä on vain minun mielipide.
Kommentit (197)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun saimme ensimmäisen lapsemme, mieheni alkoi vähän yllättäen avautua omasta lapsuudestaan. Hänen äitinsä, edesmennyt ihana anoppini, oli aikamoinen hanhiemo eikä ikinä päästänyt kolmea lastaan silmistään. Hän oli kotiäiti eikä käynyt juuri missään tai jos kävi, lapset olivat aina mukana. Kukaan lapsista ei koskaan ollut missään yökylässä eikä ollut tekemisissä muiden aikuisten kanssa - edes lähisukulaisten - ilman että äiti hääräsi siinä välissä ja sanoitti lastensa asiat heille.
Mieheni sanoi toivovansa, että meidän lapsista tulisi reippaampia ja rohkeampia kuin mitä hän itse lapsena oli. Hän sanoi, että siinä vaiheessa kun hän tajusi, ettei ollut koskaan ollut missään ilman äitiä eikä osannut yhtään puhua muiden aikuisten kanssa ja ujosteli vähän kaikkea, hän alkoi tuntea syvää häpeää. Loppujen lopuksi hänestä kyllä kasvoi ihan pystyvä ihminen, mutta jotain sieltä lapsuudesta aina aika ajoin pilkahtaa vieläkin esiin.
Anoppi oli aivan ihana tyyppi ja tiedän että hän tarkoitti vain hyvää. Oman mieheni kohdalla se ei vain ollut paras mahdollinen tapa toimia. Anopilla ei oikein ollut mitään muuta kuin ne lapset, joita hän rakasti yli kaiken ja aikuisenakin halusi kovasti puuttua kaikkeen heidän elämässään. Hän ei ollut työelämässä enää koskaan lasten syntymän jälkeen, mikä varmasti vaikutti asiaan.
Tämä se vaara omistautuneessa äitiydessä. Haluaa hyvää niin plajon, että sitä toteuttaessaan alkaa tukehduttaa lastensa kehitystä. Erityisesti naiset joilla kunnianhimoa ja jotka ovat tavotteellisia, heille paljon parempi toteuttaa nuo itse kuin laittaa nuo taakaksi lasten kannettavaksi. Hyvää haluten pohditaan liikaa lasten tulevisuutta, hermoillaan ja prepataan, että varmasti pääsisi siihen eliittikouluun, pohditaan lapsen puolesta kaikki valinnat valmiiksi, kuljetetaan kalliisiin harrasteihin joissa oletetaan menestyvän erinomaisesti... Sen välinpitämättömän ja kaiken kontrolloivan, lapsen ja perheen projektiksi ja metatöiksi asettavan tavan välillä on paljon hieman normaalimpaa vanhemmuutta: kuunnellaan, ollaan läsnä ja tuetaan, mutta opetetaan odottamaan vuoroaan, kuuntelemaan muita ja ottamaan heitä huomioon ja annetaan omaa aikaa ja rauhaa.
Kun lapseni olivat pieniä he tarhasta tullesta pyörivät ympärilläni ja puhua pulputtivat. Istuttiinkin lattialla silloin joku vartti, halailtiin ja juteltiin, kuuntelin ja kyselin. Sen jälkeen lähtivät omiin touhuihinsa, välillä kävivät katsomassa kuinka puuhasin ruokaa ja selittivät vielä jotain unohtunutta. Sama kun mentiin outoon paikkaan, ihan aluksi saattoivat ujostellen pysyä vierellä, mutta nopeasti lähtivät tutustumaan tilaan ja leikkimään omiaan/uusien leikkikavereiden seuraan. Sama myöhemmin: kun tulivat juttelemaan koitin keskittyä kunnolla ja jos en juuri silloin pystynyt sanoin, että tulen kohta ja jutellaan ja sitten juteltiin keskittyneesti. Teini-iässä otettiin yhteen tiukastikin, mutta kun ovien pauke oli laantunut juteltiin asia läpi rauhallisesti ja pyydettiin anteeksi molemmin puolin.
Äitiys on tärkein juttu elämässäni, mutta en elä äitiyden kautta, olen erillinen yksilö. Lapset ovat nyt aikuistuessaan vertailleet omaa kotiaan joihinkin muihin, ja olleet tyytyväisiä linjastamme: tuemme mutta emme liikaa holhoa, ovat saaneet itse valita elämänsä isot valinnat (koulutus, perisuhteet) ilman meidän vaikutushaluja. Pari heistä on valinnut "eliittialat" yliopistossa, ja poika vasta kertoi kuinka hänen kurssikaverinsa kännissä oli purkautunut hakeneensa alalle vanhempien painostuksesta, mikään muu ei riittänyt heille, ja kuinka tuntee olevansa hukassa ja haluavansa nyt keskeyttää opinnot kolmantena vuonna. Poika sanoi että hänellä ihan toinen juttu, oli itse miettinyt alat joihin halusi, kannustimme vain pohtimaan asiaa omista näkökulmistaan, ja valitsi sen itselle mieleisen ja nyt on todella kotonaan siellä. Yhtä tyytyväinen on nuorin lapsemme joka halusi yliopiston sijaan AMKhon, on innoissaan alasta ja me hänen tyytyväisyydestään.
Omistautunut äitiys voi olla äidille hyvin palkitsevaa kun lapset ovat pieniä, ne ongelmat näkyvät lasten vanhetessa niin lapsilla kuin äideillä - saako lapset aikuistua itsellisiksi ja millainen on naisen identiteetti kun äitiys ei enää sitä kannattele?
En jaksa lukea tällaisia naurettavia paasauksia, mutta sanon nyt vaan, että et sinä eikä ap pysty tekemään ventovieraan ihmisen asioista minkäänlaisia johtopäätöksiä vain siksi, että ap ei saa tahtoaan läpi ja sitä ventovierasta toimimaan kuten ap haluaa.
Kyllä nuo tuollaiset hössöttäjä äidit on nähty ja mitä heidän lapsistaan tulee. Heitä yhdistää myös Meikittömyys, ruskea hame ja mustat paksut sukkahousut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei näille mitään mahda, kuten täällä on monta kertaa todettu. On ihan luonnollista tuntea surua, ärtymystäkin, jos joku läheiseksi luultu ihminen osoittaakin vähät välittävän sinun ystävyydestäsi. Sellaista sattuu ja se sattuu.
Tämän ketjun kommenteista näkee, miten vähän jotkut naiset arvostavat ystävyyttä. Ehkä se on sitä ”laajennettua narsismia” kuten jossain viestissä sanottiin.
Pakko sanoa tähän että neljän lapsen kotiäiti ei edes ehdi hirveästi turhia ”hössöttämään”. Luultavasti hän antaa itsestään kaiken siksi että jokaiselle lapselle riittäisi tarpeeksi läsnäoloa. Luultavasti hän on tosi tiukilla ja ap voisi kääntää katseen omasta navasta ja kysyä josko ystävä tarvitsisi vaikka apua. Luultavasti ystävyyskin kestäisi paremmin jos tällä neljän lapsen äidillä ei olisi tunnetta että on viideskin tyyppi (ap) joka jää vaille tarvitsemaansa huomiota.
Argh. Ap on kuin mun lapseton siskoni. Takertuu, takertuu ja takertuu.
Mäkättää kaikesta mitä teen ja uhriutuu jos "häntä ei huomioida". Yhdelläkin viikolla käytiin kolmesti kylässä, autoin muuttopakkaamisessa jne ja hän lähetti sen jälkeen meille 15 viestiä, että me ollaan tehty tää ja tuo väärin ja hän on niiiiiiin yksin. Ja siellä hänellä ollessaan jankkaa miljoonatta kertaa omia asioitaan.
Helvetin raskas ja täysin omanapainen ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Ei näille mitään mahda, kuten täällä on monta kertaa todettu. On ihan luonnollista tuntea surua, ärtymystäkin, jos joku läheiseksi luultu ihminen osoittaakin vähät välittävän sinun ystävyydestäsi. Sellaista sattuu ja se sattuu.
Tämän ketjun kommenteista näkee, miten vähän jotkut naiset arvostavat ystävyyttä. Ehkä se on sitä ”laajennettua narsismia” kuten jossain viestissä sanottiin.
Tämä on elämää eikä mitään Hollyeood-elokuvaa, jossa ollaan ikuisia ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa tähän että neljän lapsen kotiäiti ei edes ehdi hirveästi turhia ”hössöttämään”. Luultavasti hän antaa itsestään kaiken siksi että jokaiselle lapselle riittäisi tarpeeksi läsnäoloa. Luultavasti hän on tosi tiukilla ja ap voisi kääntää katseen omasta navasta ja kysyä josko ystävä tarvitsisi vaikka apua. Luultavasti ystävyyskin kestäisi paremmin jos tällä neljän lapsen äidillä ei olisi tunnetta että on viideskin tyyppi (ap) joka jää vaille tarvitsemaansa huomiota.
Totta oikea ystävä auttaisi, eikä mäkättäisi kun jää ilman viihdytyspalveluja. Ymmärrän hyvi, miksi tuo äiti ottaa tähän vaativaan "ystäväänsä" etäisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa tähän että neljän lapsen kotiäiti ei edes ehdi hirveästi turhia ”hössöttämään”. Luultavasti hän antaa itsestään kaiken siksi että jokaiselle lapselle riittäisi tarpeeksi läsnäoloa. Luultavasti hän on tosi tiukilla ja ap voisi kääntää katseen omasta navasta ja kysyä josko ystävä tarvitsisi vaikka apua. Luultavasti ystävyyskin kestäisi paremmin jos tällä neljän lapsen äidillä ei olisi tunnetta että on viideskin tyyppi (ap) joka jää vaille tarvitsemaansa huomiota.
Ehkä tuo neljän lapsen uupunut kotiäiti tarvitsisi sen perinteisen neuvon: laita happinaamari ensin omille kasvoillesi ja auta vasta sitten muita. Ehkä hän tarvitsisi elämäänsä juuri niitä omia ystäviä, joiden seurassa irrottautua perhearjesta edes hetkeksi.
Kun olin itse ruuhkavuosien pahimmassa pisteessä, samassa tilanteessa oleva ystävä ehdotti kahdenkeskistä viikonloppureissua. Ensireaktioni oli tyrmistys ja ehdoton EI, etten mitenkään voi, mutta yllättäen sekä mieheni että oma äiti yllyttivät minua tarttumaan asiaan. Ja niin me pienten lasten äidit lennettiin kahdestaan Tukholmaan viikonlopuksi. Puhuttiin paljon lapsista, mutta lopulta kaikesta muustakin. Tultiin yhdestä lasillisesta hiprakkaan, naurettiin paljon ja vähän itkettiinkin. Hirveä ikävä lapsiin iski hotelliaamiaisella, tunnustettiin molemmat asia toisillemme ja sit naurettiin taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei näille mitään mahda, kuten täällä on monta kertaa todettu. On ihan luonnollista tuntea surua, ärtymystäkin, jos joku läheiseksi luultu ihminen osoittaakin vähät välittävän sinun ystävyydestäsi. Sellaista sattuu ja se sattuu.
Tämän ketjun kommenteista näkee, miten vähän jotkut naiset arvostavat ystävyyttä. Ehkä se on sitä ”laajennettua narsismia” kuten jossain viestissä sanottiin.
Tämä on elämää eikä mitään Hollyeood-elokuvaa, jossa ollaan ikuisia ystäviä.
Terveisiä sinne oikeaan elämään, jossa jokainen on yksin ja ajaa vain omaa etuaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa tähän että neljän lapsen kotiäiti ei edes ehdi hirveästi turhia ”hössöttämään”. Luultavasti hän antaa itsestään kaiken siksi että jokaiselle lapselle riittäisi tarpeeksi läsnäoloa. Luultavasti hän on tosi tiukilla ja ap voisi kääntää katseen omasta navasta ja kysyä josko ystävä tarvitsisi vaikka apua. Luultavasti ystävyyskin kestäisi paremmin jos tällä neljän lapsen äidillä ei olisi tunnetta että on viideskin tyyppi (ap) joka jää vaille tarvitsemaansa huomiota.
Ehkä tuo neljän lapsen uupunut kotiäiti tarvitsisi sen perinteisen neuvon: laita happinaamari ensin omille kasvoillesi ja auta vasta sitten muita. Ehkä hän tarvitsisi elämäänsä juuri niitä omia ystäviä, joiden seurassa irrottautua perhearjesta edes hetkeksi.
Kun olin itse ruuhkavuosien pahimmassa pisteessä, samassa tilanteessa oleva ystävä ehdotti kahdenkeskistä viikonloppureissua. Ensireaktioni oli tyrmistys ja ehdoton EI, etten mitenkään voi, mutta yllättäen sekä mieheni että oma äiti yllyttivät minua tarttumaan asiaan. Ja niin me pienten lasten äidit lennettiin kahdestaan Tukholmaan viikonlopuksi. Puhuttiin paljon lapsista, mutta lopulta kaikesta muustakin. Tultiin yhdestä lasillisesta hiprakkaan, naurettiin paljon ja vähän itkettiinkin. Hirveä ikävä lapsiin iski hotelliaamiaisella, tunnustettiin molemmat asia toisillemme ja sit naurettiin taas.
Erinomainen kommentti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omistautunut äitiys voi olla äidille hyvin palkitsevaa kun lapset ovat pieniä, ne ongelmat näkyvät lasten vanhetessa niin lapsilla kuin äideillä - saako lapset aikuistua itsellisiksi ja millainen on naisen identiteetti kun äitiys ei enää sitä kannattele?
Niinpä! Kerroin aiemmassa viestissä 15 vuotta kotiäitinä kaikkensa lapsilleen antaneesta äidistä. Mielestäni hän on läheisriippuvainen ja elää yhä aikuisten lastensa kautta. Tosin nämä ovat ottaneet äitiinsä välimatkaa. Esim. Esikoistytär kertoi äidilleen suunnitellusta ja toivotusta vauvasta vasta 16. raskausviikolla. Eivät koskaan tee kahdestaan mitään äititytär-juttuja, koska tytär ei halua. Jos aikuisilla lapsilla on ongelmia, eivät kerro niistä äidille, koska kuuntelemisen sijaan suhtautuu lapsiinsa kuin hänellä olisi yhä valta päättää heidän asioistaan.
Lastensa onnistumisista tai kivoista kuulumisista, kuten nuorimmaisen seurustelusta, viestittelee saman tien koko suvulle. Ikään kuin lapset olisivat hänen omaisuuttaan, joiden asiat voi vapaasti levitellä kaikille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa tähän että neljän lapsen kotiäiti ei edes ehdi hirveästi turhia ”hössöttämään”. Luultavasti hän antaa itsestään kaiken siksi että jokaiselle lapselle riittäisi tarpeeksi läsnäoloa. Luultavasti hän on tosi tiukilla ja ap voisi kääntää katseen omasta navasta ja kysyä josko ystävä tarvitsisi vaikka apua. Luultavasti ystävyyskin kestäisi paremmin jos tällä neljän lapsen äidillä ei olisi tunnetta että on viideskin tyyppi (ap) joka jää vaille tarvitsemaansa huomiota.
Ehkä tuo neljän lapsen uupunut kotiäiti tarvitsisi sen perinteisen neuvon: laita happinaamari ensin omille kasvoillesi ja auta vasta sitten muita. Ehkä hän tarvitsisi elämäänsä juuri niitä omia ystäviä, joiden seurassa irrottautua perhearjesta edes hetkeksi.
Kun olin itse ruuhkavuosien pahimmassa pisteessä, samassa tilanteessa oleva ystävä ehdotti kahdenkeskistä viikonloppureissua. Ensireaktioni oli tyrmistys ja ehdoton EI, etten mitenkään voi, mutta yllättäen sekä mieheni että oma äiti yllyttivät minua tarttumaan asiaan. Ja niin me pienten lasten äidit lennettiin kahdestaan Tukholmaan viikonlopuksi. Puhuttiin paljon lapsista, mutta lopulta kaikesta muustakin. Tultiin yhdestä lasillisesta hiprakkaan, naurettiin paljon ja vähän itkettiinkin. Hirveä ikävä lapsiin iski hotelliaamiaisella, tunnustettiin molemmat asia toisillemme ja sit naurettiin taas.
Kuormittavaa, negatiivista keskenkasvuista ns ystävää ei todellakaan jaksa tuollaisessa tilanteessa. Ja sellaienn ap on.
Ja kaikilla ei ole mitään mummoa joka vapauttaisi sne perheenäidin ilakoimaan ulkopuolisten kanssa, vaan se arki pyörii ihan niiden kahden vanhemman voimin. Niin että ekaksi tulee perhe, sitten työt (koska siellä on toimeentulo), sitten koti, sitten akuuttia apua tarvitsevat sukulaiset, sitten omat oikeat kiinnostuksen kohteet ja ilon aiheet... Joissain sijalla 1001 mapissa ö on ne "vanhat ystävät" jotka on vain tarttuneet jostain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa tähän että neljän lapsen kotiäiti ei edes ehdi hirveästi turhia ”hössöttämään”. Luultavasti hän antaa itsestään kaiken siksi että jokaiselle lapselle riittäisi tarpeeksi läsnäoloa. Luultavasti hän on tosi tiukilla ja ap voisi kääntää katseen omasta navasta ja kysyä josko ystävä tarvitsisi vaikka apua. Luultavasti ystävyyskin kestäisi paremmin jos tällä neljän lapsen äidillä ei olisi tunnetta että on viideskin tyyppi (ap) joka jää vaille tarvitsemaansa huomiota.
Ehkä tuo neljän lapsen uupunut kotiäiti tarvitsisi sen perinteisen neuvon: laita happinaamari ensin omille kasvoillesi ja auta vasta sitten muita. Ehkä hän tarvitsisi elämäänsä juuri niitä omia ystäviä, joiden seurassa irrottautua perhearjesta edes hetkeksi.
Kun olin itse ruuhkavuosien pahimmassa pisteessä, samassa tilanteessa oleva ystävä ehdotti kahdenkeskistä viikonloppureissua. Ensireaktioni oli tyrmistys ja ehdoton EI, etten mitenkään voi, mutta yllättäen sekä mieheni että oma äiti yllyttivät minua tarttumaan asiaan. Ja niin me pienten lasten äidit lennettiin kahdestaan Tukholmaan viikonlopuksi. Puhuttiin paljon lapsista, mutta lopulta kaikesta muustakin. Tultiin yhdestä lasillisesta hiprakkaan, naurettiin paljon ja vähän itkettiinkin. Hirveä ikävä lapsiin iski hotelliaamiaisella, tunnustettiin molemmat asia toisillemme ja sit naurettiin taas.
Kuormittavaa, negatiivista keskenkasvuista ns ystävää ei todellakaan jaksa tuollaisessa tilanteessa. Ja sellaienn ap on.
Ja kaikilla ei ole mitään mummoa joka vapauttaisi sne perheenäidin ilakoimaan ulkopuolisten kanssa, vaan se arki pyörii ihan niiden kahden vanhemman voimin. Niin että ekaksi tulee perhe, sitten työt (koska siellä on toimeentulo), sitten koti, sitten akuuttia apua tarvitsevat sukulaiset, sitten omat oikeat kiinnostuksen kohteet ja ilon aiheet... Joissain sijalla 1001 mapissa ö on ne "vanhat ystävät" jotka on vain tarttuneet jostain.
Elämäsi kuulostaa kovin raskaalta ja ilottomalta. Toivon, että sinäkin saisit joskus kokea, miten ihanaa on kun on ystävä. Edes yksi oikein läheinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa tähän että neljän lapsen kotiäiti ei edes ehdi hirveästi turhia ”hössöttämään”. Luultavasti hän antaa itsestään kaiken siksi että jokaiselle lapselle riittäisi tarpeeksi läsnäoloa. Luultavasti hän on tosi tiukilla ja ap voisi kääntää katseen omasta navasta ja kysyä josko ystävä tarvitsisi vaikka apua. Luultavasti ystävyyskin kestäisi paremmin jos tällä neljän lapsen äidillä ei olisi tunnetta että on viideskin tyyppi (ap) joka jää vaille tarvitsemaansa huomiota.
Ehkä tuo neljän lapsen uupunut kotiäiti tarvitsisi sen perinteisen neuvon: laita happinaamari ensin omille kasvoillesi ja auta vasta sitten muita. Ehkä hän tarvitsisi elämäänsä juuri niitä omia ystäviä, joiden seurassa irrottautua perhearjesta edes hetkeksi.
Kun olin itse ruuhkavuosien pahimmassa pisteessä, samassa tilanteessa oleva ystävä ehdotti kahdenkeskistä viikonloppureissua. Ensireaktioni oli tyrmistys ja ehdoton EI, etten mitenkään voi, mutta yllättäen sekä mieheni että oma äiti yllyttivät minua tarttumaan asiaan. Ja niin me pienten lasten äidit lennettiin kahdestaan Tukholmaan viikonlopuksi. Puhuttiin paljon lapsista, mutta lopulta kaikesta muustakin. Tultiin yhdestä lasillisesta hiprakkaan, naurettiin paljon ja vähän itkettiinkin. Hirveä ikävä lapsiin iski hotelliaamiaisella, tunnustettiin molemmat asia toisillemme ja sit naurettiin taas.
Kuormittavaa, negatiivista keskenkasvuista ns ystävää ei todellakaan jaksa tuollaisessa tilanteessa. Ja sellaienn ap on.
Ja kaikilla ei ole mitään mummoa joka vapauttaisi sne perheenäidin ilakoimaan ulkopuolisten kanssa, vaan se arki pyörii ihan niiden kahden vanhemman voimin. Niin että ekaksi tulee perhe, sitten työt (koska siellä on toimeentulo), sitten koti, sitten akuuttia apua tarvitsevat sukulaiset, sitten omat oikeat kiinnostuksen kohteet ja ilon aiheet... Joissain sijalla 1001 mapissa ö on ne "vanhat ystävät" jotka on vain tarttuneet jostain.
Elämäsi kuulostaa kovin raskaalta ja ilottomalta. Toivon, että sinäkin saisit joskus kokea, miten ihanaa on kun on ystävä. Edes yksi oikein läheinen.
On minulla ystäviä pilvin pimein ja paljon ilon aiheita. Olen heivannut raskaat mankujat helvettiin. Ja siksi tunnistankin että ap:lle on tehty juurikin samoin. Hän on vain niin tyhmä ettei tajua sitä.
Koettaisit sinäkin aikuistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sinulle kuuluu?
Niinpä. Tälle ystävälle on eri asiat tärkeitä kuin aplle. Jokainen saa toimia niinkuin parhaaksi näkee ja elää elämäänsä niinkuin haluaa. Jos joku haluaa keskittyä lapsiinsa ja perheeseensä niin hieno juttu. Ei kuulu aplle.
Kuuluuhan se siinä tapauksessa, että ollaan ystäviä. Vaikka arki on mitä on ja ajankäyttö muuttuu, on erikoista miten jotkut pysyvät normaaleina järkevinä ihmisinä samassa tilanteessa, jossa toisesta tulee käytöstavaton oman (lasten) navan ympärillä pyörijä. Ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni ja olla läsnä ne pienet hetket kun ehditään olla tekemisissä pikkulapsiaikana.
Ystävyyssuhteet muuttuvat ja kasvavat ihmisen elämän muuttuessa. Lapsena ja nuorena vannotaan ikuista ystävyyttä ja roikutaan kiinni kavereissa. Aikuisena perheellisemä ihmisenä ystäville lähetetään joulukortti ja ne on tärkeysjärjestyksessä sielä elämänpiirin laitamilla. Oikea ystävä ymmärtää paikkansa. Kasvakaa aikuisiksi.
Voi kuule, kun ystävä ei ole ihminen jonka valkkaat sen mukaan kellä sattuu olemaan sama elämäntilanne ja joita vaihdellaan esimerkiksi sen mukaan kenen kanssa seurustellaan (miehen kavereiden tyyökaverit tms.).
Ystävä on ihminen joka arvostaa seuraasi ja joka tuntee myös huonot puolesi mutta on silti ystävä. Olen seurannut sivusta surullisia tapauksia joiden elämä pyörii miehen ja lapsien ympärillä mutta joilla ei ole ketään muuta kun lapset kasvavat ja tulee ongelmia liitossa/ero/kaivataan kuuntelijaa tai seuraa. Kukaan ei halua enää olla näiden kanssa tekemisissä ja joukukortinlähettelijät jäävät yksin.
Ei se määrä vaan laatu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei näille mitään mahda, kuten täällä on monta kertaa todettu. On ihan luonnollista tuntea surua, ärtymystäkin, jos joku läheiseksi luultu ihminen osoittaakin vähät välittävän sinun ystävyydestäsi. Sellaista sattuu ja se sattuu.
Tämän ketjun kommenteista näkee, miten vähän jotkut naiset arvostavat ystävyyttä. Ehkä se on sitä ”laajennettua narsismia” kuten jossain viestissä sanottiin.
Tämä on elämää eikä mitään Hollyeood-elokuvaa, jossa ollaan ikuisia ystäviä.
Terveisiä sinne oikeaan elämään, jossa jokainen on yksin ja ajaa vain omaa etuaan.
Ei täällä yksin olla. On mies ja lapset. Nyt on niiden aika. Lasten kasvaessa ja aikuistuessa taas myös vanhemmuus ja roliolit muuttuu. Henkisesti keskenkasvuiselle toki elämän realiteetit ovat liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sinulle kuuluu?
Niinpä. Tälle ystävälle on eri asiat tärkeitä kuin aplle. Jokainen saa toimia niinkuin parhaaksi näkee ja elää elämäänsä niinkuin haluaa. Jos joku haluaa keskittyä lapsiinsa ja perheeseensä niin hieno juttu. Ei kuulu aplle.
Kuuluuhan se siinä tapauksessa, että ollaan ystäviä. Vaikka arki on mitä on ja ajankäyttö muuttuu, on erikoista miten jotkut pysyvät normaaleina järkevinä ihmisinä samassa tilanteessa, jossa toisesta tulee käytöstavaton oman (lasten) navan ympärillä pyörijä. Ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni ja olla läsnä ne pienet hetket kun ehditään olla tekemisissä pikkulapsiaikana.
Ystävyyssuhteet muuttuvat ja kasvavat ihmisen elämän muuttuessa. Lapsena ja nuorena vannotaan ikuista ystävyyttä ja roikutaan kiinni kavereissa. Aikuisena perheellisemä ihmisenä ystäville lähetetään joulukortti ja ne on tärkeysjärjestyksessä sielä elämänpiirin laitamilla. Oikea ystävä ymmärtää paikkansa. Kasvakaa aikuisiksi.
Voi kuule, kun ystävä ei ole ihminen jonka valkkaat sen mukaan kellä sattuu olemaan sama elämäntilanne ja joita vaihdellaan esimerkiksi sen mukaan kenen kanssa seurustellaan (miehen kavereiden tyyökaverit tms.).
Ystävä on ihminen joka arvostaa seuraasi ja joka tuntee myös huonot puolesi mutta on silti ystävä. Olen seurannut sivusta surullisia tapauksia joiden elämä pyörii miehen ja lapsien ympärillä mutta joilla ei ole ketään muuta kun lapset kasvavat ja tulee ongelmia liitossa/ero/kaivataan kuuntelijaa tai seuraa. Kukaan ei halua enää olla näiden kanssa tekemisissä ja joukukortinlähettelijät jäävät yksin.
Ei se määrä vaan laatu.
Tuntee sinut, mutta on silti ystävä. Ap ei ole oikea ystävä tälle toiselle äidille. Kuinka kukaan muuten solvaisi "ystäväänsä" anonyymillä palstalla. Oikea ystävä tukee ja auttaa vaikkei itse toisen valintoja ymmärtäisikään. Mielestäni ap on todella itsekäs eikä kestä ,että muiden huomio ei kohdistu juuri häneen ja hänen tarpeisiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa tähän että neljän lapsen kotiäiti ei edes ehdi hirveästi turhia ”hössöttämään”. Luultavasti hän antaa itsestään kaiken siksi että jokaiselle lapselle riittäisi tarpeeksi läsnäoloa. Luultavasti hän on tosi tiukilla ja ap voisi kääntää katseen omasta navasta ja kysyä josko ystävä tarvitsisi vaikka apua. Luultavasti ystävyyskin kestäisi paremmin jos tällä neljän lapsen äidillä ei olisi tunnetta että on viideskin tyyppi (ap) joka jää vaille tarvitsemaansa huomiota.
Ehkä tuo neljän lapsen uupunut kotiäiti tarvitsisi sen perinteisen neuvon: laita happinaamari ensin omille kasvoillesi ja auta vasta sitten muita. Ehkä hän tarvitsisi elämäänsä juuri niitä omia ystäviä, joiden seurassa irrottautua perhearjesta edes hetkeksi.
Kun olin itse ruuhkavuosien pahimmassa pisteessä, samassa tilanteessa oleva ystävä ehdotti kahdenkeskistä viikonloppureissua. Ensireaktioni oli tyrmistys ja ehdoton EI, etten mitenkään voi, mutta yllättäen sekä mieheni että oma äiti yllyttivät minua tarttumaan asiaan. Ja niin me pienten lasten äidit lennettiin kahdestaan Tukholmaan viikonlopuksi. Puhuttiin paljon lapsista, mutta lopulta kaikesta muustakin. Tultiin yhdestä lasillisesta hiprakkaan, naurettiin paljon ja vähän itkettiinkin. Hirveä ikävä lapsiin iski hotelliaamiaisella, tunnustettiin molemmat asia toisillemme ja sit naurettiin taas.
Kuormittavaa, negatiivista keskenkasvuista ns ystävää ei todellakaan jaksa tuollaisessa tilanteessa. Ja sellaienn ap on.
Ja kaikilla ei ole mitään mummoa joka vapauttaisi sne perheenäidin ilakoimaan ulkopuolisten kanssa, vaan se arki pyörii ihan niiden kahden vanhemman voimin. Niin että ekaksi tulee perhe, sitten työt (koska siellä on toimeentulo), sitten koti, sitten akuuttia apua tarvitsevat sukulaiset, sitten omat oikeat kiinnostuksen kohteet ja ilon aiheet... Joissain sijalla 1001 mapissa ö on ne "vanhat ystävät" jotka on vain tarttuneet jostain.
Elämäsi kuulostaa kovin raskaalta ja ilottomalta. Toivon, että sinäkin saisit joskus kokea, miten ihanaa on kun on ystävä. Edes yksi oikein läheinen.
On minulla ystäviä pilvin pimein ja paljon ilon aiheita. Olen heivannut raskaat mankujat helvettiin. Ja siksi tunnistankin että ap:lle on tehty juurikin samoin. Hän on vain niin tyhmä ettei tajua sitä.
Koettaisit sinäkin aikuistua.
Hmm... kommenttisi sanavalinnat paljastavatkin viehättävän, herttaisen ja iloisen luonteesi. Vai että pilvin pimein ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on neljä lasta, ei siellä yksikään lapsi mitään "jakamatonta huomiota" 24/7 saa.
On vain kyse äitiyden osaamisesta. Toiset osaa, toiset ei.
mies51v
Eli mitä tääkin tarkoittaa???
Samaa kuin 95% palstan postauksista eli ei yhtään mitään.
mies51v
Menepä sinä täältä ns. hauskojen yhden lauseiden sutkaisujesi kanssa muualle nostamasta tasoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sinulle kuuluu?
Niinpä. Tälle ystävälle on eri asiat tärkeitä kuin aplle. Jokainen saa toimia niinkuin parhaaksi näkee ja elää elämäänsä niinkuin haluaa. Jos joku haluaa keskittyä lapsiinsa ja perheeseensä niin hieno juttu. Ei kuulu aplle.
Kuuluuhan se siinä tapauksessa, että ollaan ystäviä. Vaikka arki on mitä on ja ajankäyttö muuttuu, on erikoista miten jotkut pysyvät normaaleina järkevinä ihmisinä samassa tilanteessa, jossa toisesta tulee käytöstavaton oman (lasten) navan ympärillä pyörijä. Ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni ja olla läsnä ne pienet hetket kun ehditään olla tekemisissä pikkulapsiaikana.
Ystävyyssuhteet muuttuvat ja kasvavat ihmisen elämän muuttuessa. Lapsena ja nuorena vannotaan ikuista ystävyyttä ja roikutaan kiinni kavereissa. Aikuisena perheellisemä ihmisenä ystäville lähetetään joulukortti ja ne on tärkeysjärjestyksessä sielä elämänpiirin laitamilla. Oikea ystävä ymmärtää paikkansa. Kasvakaa aikuisiksi.
Voi kuule, kun ystävä ei ole ihminen jonka valkkaat sen mukaan kellä sattuu olemaan sama elämäntilanne ja joita vaihdellaan esimerkiksi sen mukaan kenen kanssa seurustellaan (miehen kavereiden tyyökaverit tms.).
Ystävä on ihminen joka arvostaa seuraasi ja joka tuntee myös huonot puolesi mutta on silti ystävä. Olen seurannut sivusta surullisia tapauksia joiden elämä pyörii miehen ja lapsien ympärillä mutta joilla ei ole ketään muuta kun lapset kasvavat ja tulee ongelmia liitossa/ero/kaivataan kuuntelijaa tai seuraa. Kukaan ei halua enää olla näiden kanssa tekemisissä ja joukukortinlähettelijät jäävät yksin.
Ei se määrä vaan laatu.
Luuleeko joku, että ihmiset haluaa vaikeuksiaan levitellä muiden tietoon ja juoruttavaksi. Jos keskusteluapua tarvitsee, sitä löytyy ammattiauttajilta. Seuraa taas löytää kun vain saa suunsa ja netin auki.
En jaksa lukea tällaisia naurettavia paasauksia, mutta sanon nyt vaan, että et sinä eikä ap pysty tekemään ventovieraan ihmisen asioista minkäänlaisia johtopäätöksiä vain siksi, että ap ei saa tahtoaan läpi ja sitä ventovierasta toimimaan kuten ap haluaa.