Katsoin A-studiota masennuslääkkeistä ja psykiatria vaikuttaa kuin uskonnolta

Vierailija kirjoitti:

Minusta masennuslääkekeskustelussa kierretään kuin kissa kuumaa puuroa sitä tosiasiaa, että nykyresursseilla lääkehoito on sitä parasta hoitoa, jota masennukseen on julkisella puolella tarjota. Eli  rahasta kyse Käypähoitosuosituksissa.

Miten valtava haloo nousisikaan siitä, jos kalliit ja epävarmat syöpähoidot lakkautettaisin "liian kalliina".

Huoh.

Toinen on sairaus, toinen ei.

Toiseen tarvitaan lääkkeitä, toiseen ei.

Etkö tosiaan ymmärrä miten samankaltainen tämä tilanne on kuin opioidikriisi? Väitätkö että siinäkin lääkkeistä oli enemmän hyötyä kuin haittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskooko AP kaiken mitä A-studio kertoo?

Ali-Hokka on suosikkini toimittajista, hän esitti jälleen tarkkanäköisiä kysymyksiä ja oikean ihmisen näkökulmasta. Kiinnitin huomiota siihen miten haastateltava ollut psykiatrian alan varmastikin kokenut ammattilainen vastasi, vastaukset kuulosti ikään kuin valmiilta, alan sisällä yhdessä sovituilta, "oikeilta vastauksilta".

Ap

Haastattelija oli todella hyvä eikä päästänyt haastateltavaa helpolla! Haastateltavana oli psykiatrian professori Erkki Isometsä, joka on ollut puuhaamassa Käypähoito-suosituksia 2000-luvun alkupuolelta. Isometsä on osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, miten masennuslääkkeitä määrätään.

Minä olen löytänyt yksityiseltä puolelta psykiatrin, joka ei missään tapauksessa ensimmäisenä ole suositellut lääkkeitä ja kertoo auliisti niiden haittavaikutuksista sekä siitä, että tutkimuskäyttö niiden hyödyistä on ristiriitaista. Eli yksi psykiatri on jotakin mieltä ja toinen tätä mieltä. Minä en pitäisi Erkki Isometsää minään totuuden lähetiläänä vaan ainoastaan ihmisenä, joka pyrkii toimenkuvassaan ja tiukassa taloudellisessa tilanteessa nyhjäämään tyhjästä.

Eli ei Erkki Isometsä välttämättä omalle lapselleen suosittaisi sitä samaa, mitä Käypähoito käskee tekemään. Eiköhän Erkki Isometsän jälkeläisillä ole mahdollista saada omalla rahalla kustannettuna laadukkaampaa hoitoa.

E.Isometsällä on myös se " taakka", että hänellä tuntuu olevan tarvetta myös itsellä perustella miksi masennuksen hoitosuosituksessa ollaan vahvasti nojattu lääkehoitoon, koska hän on ollut itse tekemässä masennuksen hoitosuositusta, jota esim. psykiatri Ben Furman kuvaa lääkekeskeiseksi. Eli tuskin olisi hänelle edullista, jos yhtäkkiä lääkehoito todettaisiin jopa haitalliseksi, koska hän on ollut tekemässä hoitosuosituksia aikana, jolloin sadat tuhannet ihmiset ovat päätyneet lääkityksille.

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli hyvä alku. Odotan, että seuraavaksi kerrotaan mitä neuroleptit aiheuttavat ja miten vaikea niistä on vieroittautua. Keroputaan mallista, eli lähes lääkkeettömästä psykoosienhoitomallista kunnon dokkari parhaaseen katseluaikaan. Toki you tubesta löytyy siitä video, mutta kyllä pian on aika tuoda koko kansan tietousuuteen, miten sairasta laitoshoito on Suomessa. Jo ensimmäisen psykoosin ja osastokeikan jälkeen moni on menetetty tapaus. Sieltä ei nimittäin helpolla nousta, kun lamaavaa lääkitystäkään ei ole lupa lopettaa tai edes vähentää. Pitäisi käyttää kaksi vuotta neuroleptejä ensi psykoosin jälkeen ja toisen jälkeen kai sitten loppuikä. Vaatii saa. Tanasti tahdonvoimaa ja uskoa, että yksin noista mömmöistä eroon pääsee. Senkin jälkeen on vapaata riistaa kenen tahansa arvioida psyyke tilaa ja kysyä lääkkeistä.

Keroputaan alueella ei esiinny skitsofreniaa kuten muualla Suomessa, koska ensi psykoosia ei hoideta lääkkeillä, vaan avoimella dialogilla yleensä potilaan kotona. Tapaamisissa on yleensä kaksikin perheterapeuttia ja koko perhe otetaan hoitoon mukaan. Siellä pitilaat otetaan ihmisinä samalla tasolla olevia yksilöinä, joiden mielipidettä myös kuunnellaan.

Normaali osastolla lääkäri määrää heti lääkkeet ja useasti vielä elinikäisen injektio lääkkeen, josta periaatteessa voi kieltäytyä avohoidossa, mutta seurauksena on, että kaikki normaali epäily aletaan tulkita harhaisuudeksi ja pian voi löytää itsensä taas suljetulta uudelleen lääkityksen alaisena. Kun taas lopettaa omin voimin ja kertoo avohoidossa luuloistaan, niin sieltähän tulee aivan hyviä neuvoja ja keinoja vähentää tuota ajatuskehää, eli silloin saa apua, kun ei ole epäilystä että lääkitys ei ole päällä.

Lopuksi on todettava, että harhaileva ajatuksia on myös ns. terveeksi todetuilla ja niitä tulee myös lääkityksen aikana.

Itse pääsin helposti eroon Ketipinorista (viikon ajan lieviä vieroitusoireita). Sen sijaan Lyrica on todella vaikea lääke päästä eroon.

Skitsofreenikko tarvitsee lääkkeet.

Muut syövät masennuslääkkeitä ja neuroleptejä, koska se on muotia.

Sitten itketään kun ensin häviää seksuaalisuus, kyvyt ja halu.

Lopulta lääkkeet ovat vieneet ihmisen tunteet ja vahingoittaneet aivot pysyvästi, silloin ei enää itketä, ei ole enää ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli hyvä alku. Odotan, että seuraavaksi kerrotaan mitä neuroleptit aiheuttavat ja miten vaikea niistä on vieroittautua. Keroputaan mallista, eli lähes lääkkeettömästä psykoosienhoitomallista kunnon dokkari parhaaseen katseluaikaan. Toki you tubesta löytyy siitä video, mutta kyllä pian on aika tuoda koko kansan tietousuuteen, miten sairasta laitoshoito on Suomessa. Jo ensimmäisen psykoosin ja osastokeikan jälkeen moni on menetetty tapaus. Sieltä ei nimittäin helpolla nousta, kun lamaavaa lääkitystäkään ei ole lupa lopettaa tai edes vähentää. Pitäisi käyttää kaksi vuotta neuroleptejä ensi psykoosin jälkeen ja toisen jälkeen kai sitten loppuikä. Vaatii saa. Tanasti tahdonvoimaa ja uskoa, että yksin noista mömmöistä eroon pääsee. Senkin jälkeen on vapaata riistaa kenen tahansa arvioida psyyke tilaa ja kysyä lääkkeistä.

Keroputaan alueella ei esiinny skitsofreniaa kuten muualla Suomessa, koska ensi psykoosia ei hoideta lääkkeillä, vaan avoimella dialogilla yleensä potilaan kotona. Tapaamisissa on yleensä kaksikin perheterapeuttia ja koko perhe otetaan hoitoon mukaan. Siellä pitilaat otetaan ihmisinä samalla tasolla olevia yksilöinä, joiden mielipidettä myös kuunnellaan.

Normaali osastolla lääkäri määrää heti lääkkeet ja useasti vielä elinikäisen injektio lääkkeen, josta periaatteessa voi kieltäytyä avohoidossa, mutta seurauksena on, että kaikki normaali epäily aletaan tulkita harhaisuudeksi ja pian voi löytää itsensä taas suljetulta uudelleen lääkityksen alaisena. Kun taas lopettaa omin voimin ja kertoo avohoidossa luuloistaan, niin sieltähän tulee aivan hyviä neuvoja ja keinoja vähentää tuota ajatuskehää, eli silloin saa apua, kun ei ole epäilystä että lääkitys ei ole päällä.

Lopuksi on todettava, että harhaileva ajatuksia on myös ns. terveeksi todetuilla ja niitä tulee myös lääkityksen aikana.

Itse pääsin helposti eroon Ketipinorista (viikon ajan lieviä vieroitusoireita). Sen sijaan Lyrica on todella vaikea lääke päästä eroon.

Paransivatko nuo lääkkeet sinut kun lopetit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta masennuslääkekeskustelussa kierretään kuin kissa kuumaa puuroa sitä tosiasiaa, että nykyresursseilla lääkehoito on sitä parasta hoitoa, jota masennukseen on julkisella puolella tarjota. Eli  rahasta kyse Käypähoitosuosituksissa.

Miten valtava haloo nousisikaan siitä, jos kalliit ja epävarmat syöpähoidot lakkautettaisin "liian kalliina".

Huoh.

Toinen on sairaus, toinen ei.

Toiseen tarvitaan lääkkeitä, toiseen ei.

Etkö tosiaan ymmärrä miten samankaltainen tämä tilanne on kuin opioidikriisi? Väitätkö että siinäkin lääkkeistä oli enemmän hyötyä kuin haittaa?

En kirjoittanut kommenttiani puolustellakseni lääkkeiden käyttöä mielenterveysongelmien hoidossa. Päin vastoin. Olen sitä mieltä, että parasta hoitoa masennuksessa olisi koulutetun ihmisen antama keskusteluapu. Ja riittävän varhaisessa vaiheessa. Ei niin, että ihminen lähetetään ensin vuodeksi lääkereseptin kanssa sinnittelemään kotiinsa.

Ja korostan vielä sitä, että ihan nuorille määrättäviä mielialalääkkeitä en ymmärrä alkuunkaan. ADHD/ADD-oireiset erotettuna nyt selvyyden vuoksi masennuksesta kärsivistä.

Sivuhuomautuksena olen seurannut läheltä kahta ihmistä, jotka ovat mielestään hyötyneet masennuslääkkeestä. Toinen heistä on oma äitini ja toinen hyvä ystäväni. Molemmat kokevat masennuslääkkeen leikanneen heiltä pahan olon pois mutta itse ainakin huomaan heidän kummankin persoonallisuutensa muuttuneen. Ovat tietyllä tavalla välinpitämättömämpiä ja yksinkertaisesti tuntuu siltä, kuin jokun syvällinen ulottuvuus olisi heistä kadonnut lääkkeenkäytön myötä. Muuttuneet suoraviivaisemmiksi ja vähemmän uteliaiksi.

Jos esimerkiksi oma puolisoni olisi muuttunut noin dramaattisella tavalla, ero olisi tullut lähes varmasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni mielenterveysongelmien hoidosta on Helsingistä ajalta 1998-2013. Alkuun olin lukiota hyvällä menestyksellä käyvä nuori aikuinen, lopulta sairaseläkkeellä oleva kolmekymppinen aikuinen. Sain 90-luvun lopulla keskusteluaikoja nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa mukava mutta hiukan yksinkertainen nainen hoki minulle sitä, että koska menestyn hyvin koulussa, minulla ei voi olla ongelmia. Joka ikisen keskustelukerran alussa kyseli samat asiat eikä kyseisen, todennäköisesti ruoanlaittoa ja käsitöitä harrastavan henkilön kanssa ollut mahdollisuutta edes keskustella syvällisemmin. Lopetin käynnit siksi, että olisin kaivannut keskustelua järkevän ihmisen kanssa enkä pehmeäpäisen, juuri ja juuri kirjoittamaan sekä lukemaan pystyvän ihmisen kanssa.

Voisin kirjoittaa pidemminkin mutta koska lopulta kyse on ollut yli vuosikymmenen verran samasta asiasta, tiivistän olennaisen: Ongelma on koulutetun henkilökunnan vähäisyys. Mielenterveyshoitaja ei ole terapeutti eikä mielentervyshoitajasta ole apua silloin, kun mielenterveysongelmista kärsivä ihminen on kapasiteetikas mutta mielenterveyshoitajan oma kapasiteetti ei riitä auttamaan ongelmien käsittelyssä. Mielenterveyspoliklinikoilla lääkärit vaihtuvat vuosittain, tiheämminkin ja lopulta itselläni olivat voimat niin vähissä, että annoin periksi ja otin vastaan työkyvyttömyyseläkkeen.

Jossakin vaiheessa suivaannuin järjestelmäämme ihan totaalisesti, hain opiskelemaan ja lopulta sain työpaikan, josta palkkaa tuli riittävästi hakeutuakseni yksityiselle lääkärille sekä psykoterapeutille. Lääkkeistä en koskaan ollut saanut mitään hyötyä joten onneksi en niitä ollut ajautunut syömään pidempään. Kymmenen vuotta kului itseni hoitamisessa kuntoon mutta nyt minulla on erittäin hyvin palkattu työ, omistusasunto ja periaatteessa kaikki muu kunnossa parisuhdeasioita huomioimatta. Olen vasta lähempänä neljääkymmentä ikävuotta saanut elämäni kuntoon ja pariutumiseen yms. liittyvät asiat ovat minulta menneet onnellisesti ohi. Omalta osaltani ainakin yksi syy lapsettomaksi jäämiseeni saattaa siis olla toimimattomassa tavassa hoitaa mt-ongelmia julkisella puolella.

Tietty katkeruus systeemiä kohtaan on kieltämättä jäänyt eikä julkiselta puolelta ole jäänyt mieleen yhtäkään lääkäriä (tai psykiatria)/sosialityöntekijää/toimintaterapeuttia/psykologia, jolla olisi oikeasti tuntunut olevan mielenkiintoa yrittää paneutua ongelmiini. Lääkkeitä olisi oltu valmiina määräämään niin, että eläkeläisenä olisi ollut helppo pitää itsensä rauhoitetussa horroksessa vuosikymmenet. Onneksi sain oman sisukkuuteni avulla haettua kouluun, opiskeltua ja työllistyttyä. Näiden myötä oli mahdollista hankkia hyvä psykoterapeutti ja sen myötä asiat lähtivät rullaamaan.

Joka paikassa aina kehotetaan hakemaan apua ongelmiin "koska sitä on kyllä tarjolla". Jaa, että millaista apua? Minä en ole saanut julkiselta terveydenhoitosysteemiltä muuta, kuin riittävät perusteet sairaseläkkeelle jäämiseksi 28-vuotiaana. Paitsi että kun katson itseäni jälkikäteen, kenenkään ei olisi ikinä pitänyt sellaisiin perusteisiin päätyä. Tuskin olen ainoa, joka on ns. "toivottomana tapauksena" haluttu kipata pois silmistä.

TÄMÄ. Kiitos tästä kirjoituksesta. Tunnistan tämän niin hyvin. Itselläni samantyyppinen tarina, sama ikäkin. Lopputulema vain päinvastainen: Lapsen sain kolmekymppisenä, ja juuri kun olin saanut vähän paremman tilanteen itseni kanssa tulin klassisesti ”vahingossa” raskaaksi. Mutta itse itseäni ei riittänyt enää energiat hoitamaan, niin että olisin pystynyt siinä vielä opiskelemaan ja työelämään. Kaikki on pyörinyt nyt 8v lapsen ympärillä.

Omat lapsuuden ja nuoruuden traumat on noussut pintaan äitiyden myötä ja tämä on ollut itselleni äärimmäisen raskasta aikaa, en edes oikein tiennyt etukäteen, että näin voisi käydä.

Mietin jatkuvasti miten nousisin tästä suostani. Ehkä on vain nöyrryttävä siihen, että en kykene koskaan enää mihinkään ja haettava eläkkeelle. Sinänsä koen edelleen, että jos olisin terve, kapasiteettia olisi.

Olen katkera, äärimmäisen katkera ja maahan painettu. Tuntuu että kaikki tiet on tukossa ja ainoa asia miksi täällä vielä hengitän on lapsi. Häpeä ja syyllisyys, itsetunnon ja omanarvon mureneminen on tapahtunut pikkuhiljaa salakavalasti ja vienyt eristyksiin muista. Sitä on syrjäytyminen, syrjäytetty ihminen tässä maassa.

Olen tuo, jota lainasit ja omalla kohdallani oikeastaan syvä viha tätä järjestelmäämme, sen tehottomuutta ja sanahelinää kohtaan oli syy sisuuntumiseeni. En tiedä, kannattaako ketään suositella herättelemään vihansa ja sen nostaman raivon vallassa sitten toimimaan saadakseen itselleen sitä kohtelua, johon olisi käypähoitosuositusten ja muun sanahelinän perusteella ollut oikeutettu jo vuosikymmen tai useampi sitten.

Minulla avain pohjalta ylös pääsemiseen oli se, että terapeuttini myötä sain elämääni ensimmäistä kertaa aikuisen ihmisen, jonka kanssa peilata ajatuksiani. Tajusin, että minä en ole se hullu vaan tämä järjestelmämme, joka pyrkii nujertamaan ja tasapäistämään ihan kaiken. Tai oikeastaan tajusin sen, että minä olen ollut liian kiltti ja olen antanut sen tapahtua. Mutta pointtini on se, että julkiselta puolelta en saanut muuta, kuin lisää lyttäämistäni maahan sekä totaalista aliarviointia.

Muistan ikuisesti sen kerran, yksi mielenterveyshoitaja ehdotti minulle piristävänä tekemisenä joulukorttien askartelemista vanhoille tuttavilleni. Jäin itsekseni miettimään sitä, että oikeastaan tämä henkilö ehdotuksellaan osoitti vain sen, että vuoden verrann tavattuamme kerran-pari kuukaudessa, hän ei ollut tajunnut oikeastaan mitään siitä, mitä olin hänelle elämästäni kertonut.

Toivoisin, että saisit kerättyä voimia lähteäksesi avaamaan ongelmiasi yksityiselle puolelle. Oikeastaan et tarvitsisi kuin yhden ihmisen, joka oikeasti yrittää auttaa ja jolla on siihen taitoa. Valitettavasti oman kokemukseni perusteella näitä ihmisiä on turha etsiä julkiselta puolelta.

Ymmärrän täysin mistä puhut ja tiedostan, että tie selviytymiseen on löytää tuo älyllä varustettu ihminen. En tiedä onko tällaisessa pikkukaupungissa pohjoisessa oikeasti mahdollista löytää, voi olla jos hyvä tuuri käy.

Eletään tietysti minimituilla, ja tuskin olisi enää juuri selviytymismahdollisuuksia, jos vanhemmilta ei saisi yhtään taloudellista tukea. Sitä odotellessa kun heidän pää kaatuu. Isä vaikeasti sairas. Sisaruksista ei mitään turvaa. Ei tätä riippuvaisuutta nuppi kestä. Elämä on niin hataralla pohjalla kun olla voi.

Eli jos olisi sitä rahaa, tilanne olisi ehkä jo toinen, voisin edes yrittää jotain.

Kiertelin nuorempana yksityisiä terapeutteja läpi, yksikin oli aivan kummallinen, ei puhunut mitään. Tuijotti minua vain koko sen ajan kun olin vastaanotolla. Ja oli muka arvostettu.

Tutkimuksissa on todettu, että usein terapiaa tehokkaampaa on ihan arjen vertaistuki. Onko teillä mitään vertaistukiryhmiä paikkakunnalla? Ovat ilmaisiakin.

Onko sinun mitään mahdollisuutta päästä takaisin työelämään? Vaikka tukityön kautta? Sekin auttaisi monella tapaa.

Omalla kohdalla en usko vertaistuen riittävyyteen. Tietysti siitäkin varmasti on hyötyä. Mutta tilanne mikä itselläni on; tarvitsen vahvasti ammattitaitoisen terapeutin jotta osaan/kykenen käsitellä näitä syviä ja pitkälle kumuloituneita äärimmäisen vaikeita asioita.

En missään nimessä ole työkykyinen. En edes fyysisesti enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni mielenterveysongelmien hoidosta on Helsingistä ajalta 1998-2013. Alkuun olin lukiota hyvällä menestyksellä käyvä nuori aikuinen, lopulta sairaseläkkeellä oleva kolmekymppinen aikuinen. Sain 90-luvun lopulla keskusteluaikoja nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa mukava mutta hiukan yksinkertainen nainen hoki minulle sitä, että koska menestyn hyvin koulussa, minulla ei voi olla ongelmia. Joka ikisen keskustelukerran alussa kyseli samat asiat eikä kyseisen, todennäköisesti ruoanlaittoa ja käsitöitä harrastavan henkilön kanssa ollut mahdollisuutta edes keskustella syvällisemmin. Lopetin käynnit siksi, että olisin kaivannut keskustelua järkevän ihmisen kanssa enkä pehmeäpäisen, juuri ja juuri kirjoittamaan sekä lukemaan pystyvän ihmisen kanssa.

Voisin kirjoittaa pidemminkin mutta koska lopulta kyse on ollut yli vuosikymmenen verran samasta asiasta, tiivistän olennaisen: Ongelma on koulutetun henkilökunnan vähäisyys. Mielenterveyshoitaja ei ole terapeutti eikä mielentervyshoitajasta ole apua silloin, kun mielenterveysongelmista kärsivä ihminen on kapasiteetikas mutta mielenterveyshoitajan oma kapasiteetti ei riitä auttamaan ongelmien käsittelyssä. Mielenterveyspoliklinikoilla lääkärit vaihtuvat vuosittain, tiheämminkin ja lopulta itselläni olivat voimat niin vähissä, että annoin periksi ja otin vastaan työkyvyttömyyseläkkeen.

Jossakin vaiheessa suivaannuin järjestelmäämme ihan totaalisesti, hain opiskelemaan ja lopulta sain työpaikan, josta palkkaa tuli riittävästi hakeutuakseni yksityiselle lääkärille sekä psykoterapeutille. Lääkkeistä en koskaan ollut saanut mitään hyötyä joten onneksi en niitä ollut ajautunut syömään pidempään. Kymmenen vuotta kului itseni hoitamisessa kuntoon mutta nyt minulla on erittäin hyvin palkattu työ, omistusasunto ja periaatteessa kaikki muu kunnossa parisuhdeasioita huomioimatta. Olen vasta lähempänä neljääkymmentä ikävuotta saanut elämäni kuntoon ja pariutumiseen yms. liittyvät asiat ovat minulta menneet onnellisesti ohi. Omalta osaltani ainakin yksi syy lapsettomaksi jäämiseeni saattaa siis olla toimimattomassa tavassa hoitaa mt-ongelmia julkisella puolella.

Tietty katkeruus systeemiä kohtaan on kieltämättä jäänyt eikä julkiselta puolelta ole jäänyt mieleen yhtäkään lääkäriä (tai psykiatria)/sosialityöntekijää/toimintaterapeuttia/psykologia, jolla olisi oikeasti tuntunut olevan mielenkiintoa yrittää paneutua ongelmiini. Lääkkeitä olisi oltu valmiina määräämään niin, että eläkeläisenä olisi ollut helppo pitää itsensä rauhoitetussa horroksessa vuosikymmenet. Onneksi sain oman sisukkuuteni avulla haettua kouluun, opiskeltua ja työllistyttyä. Näiden myötä oli mahdollista hankkia hyvä psykoterapeutti ja sen myötä asiat lähtivät rullaamaan.

Joka paikassa aina kehotetaan hakemaan apua ongelmiin "koska sitä on kyllä tarjolla". Jaa, että millaista apua? Minä en ole saanut julkiselta terveydenhoitosysteemiltä muuta, kuin riittävät perusteet sairaseläkkeelle jäämiseksi 28-vuotiaana. Paitsi että kun katson itseäni jälkikäteen, kenenkään ei olisi ikinä pitänyt sellaisiin perusteisiin päätyä. Tuskin olen ainoa, joka on ns. "toivottomana tapauksena" haluttu kipata pois silmistä.

TÄMÄ. Kiitos tästä kirjoituksesta. Tunnistan tämän niin hyvin. Itselläni samantyyppinen tarina, sama ikäkin. Lopputulema vain päinvastainen: Lapsen sain kolmekymppisenä, ja juuri kun olin saanut vähän paremman tilanteen itseni kanssa tulin klassisesti ”vahingossa” raskaaksi. Mutta itse itseäni ei riittänyt enää energiat hoitamaan, niin että olisin pystynyt siinä vielä opiskelemaan ja työelämään. Kaikki on pyörinyt nyt 8v lapsen ympärillä.

Omat lapsuuden ja nuoruuden traumat on noussut pintaan äitiyden myötä ja tämä on ollut itselleni äärimmäisen raskasta aikaa, en edes oikein tiennyt etukäteen, että näin voisi käydä.

Mietin jatkuvasti miten nousisin tästä suostani. Ehkä on vain nöyrryttävä siihen, että en kykene koskaan enää mihinkään ja haettava eläkkeelle. Sinänsä koen edelleen, että jos olisin terve, kapasiteettia olisi.

Olen katkera, äärimmäisen katkera ja maahan painettu. Tuntuu että kaikki tiet on tukossa ja ainoa asia miksi täällä vielä hengitän on lapsi. Häpeä ja syyllisyys, itsetunnon ja omanarvon mureneminen on tapahtunut pikkuhiljaa salakavalasti ja vienyt eristyksiin muista. Sitä on syrjäytyminen, syrjäytetty ihminen tässä maassa.

Olen tuo, jota lainasit ja omalla kohdallani oikeastaan syvä viha tätä järjestelmäämme, sen tehottomuutta ja sanahelinää kohtaan oli syy sisuuntumiseeni. En tiedä, kannattaako ketään suositella herättelemään vihansa ja sen nostaman raivon vallassa sitten toimimaan saadakseen itselleen sitä kohtelua, johon olisi käypähoitosuositusten ja muun sanahelinän perusteella ollut oikeutettu jo vuosikymmen tai useampi sitten.

Minulla avain pohjalta ylös pääsemiseen oli se, että terapeuttini myötä sain elämääni ensimmäistä kertaa aikuisen ihmisen, jonka kanssa peilata ajatuksiani. Tajusin, että minä en ole se hullu vaan tämä järjestelmämme, joka pyrkii nujertamaan ja tasapäistämään ihan kaiken. Tai oikeastaan tajusin sen, että minä olen ollut liian kiltti ja olen antanut sen tapahtua. Mutta pointtini on se, että julkiselta puolelta en saanut muuta, kuin lisää lyttäämistäni maahan sekä totaalista aliarviointia.

Muistan ikuisesti sen kerran, yksi mielenterveyshoitaja ehdotti minulle piristävänä tekemisenä joulukorttien askartelemista vanhoille tuttavilleni. Jäin itsekseni miettimään sitä, että oikeastaan tämä henkilö ehdotuksellaan osoitti vain sen, että vuoden verrann tavattuamme kerran-pari kuukaudessa, hän ei ollut tajunnut oikeastaan mitään siitä, mitä olin hänelle elämästäni kertonut.

Toivoisin, että saisit kerättyä voimia lähteäksesi avaamaan ongelmiasi yksityiselle puolelle. Oikeastaan et tarvitsisi kuin yhden ihmisen, joka oikeasti yrittää auttaa ja jolla on siihen taitoa. Valitettavasti oman kokemukseni perusteella näitä ihmisiä on turha etsiä julkiselta puolelta.

Ymmärrän täysin mistä puhut ja tiedostan, että tie selviytymiseen on löytää tuo älyllä varustettu ihminen. En tiedä onko tällaisessa pikkukaupungissa pohjoisessa oikeasti mahdollista löytää, voi olla jos hyvä tuuri käy.

Eletään tietysti minimituilla, ja tuskin olisi enää juuri selviytymismahdollisuuksia, jos vanhemmilta ei saisi yhtään taloudellista tukea. Sitä odotellessa kun heidän pää kaatuu. Isä vaikeasti sairas. Sisaruksista ei mitään turvaa. Ei tätä riippuvaisuutta nuppi kestä. Elämä on niin hataralla pohjalla kun olla voi.

Eli jos olisi sitä rahaa, tilanne olisi ehkä jo toinen, voisin edes yrittää jotain.

Kiertelin nuorempana yksityisiä terapeutteja läpi, yksikin oli aivan kummallinen, ei puhunut mitään. Tuijotti minua vain koko sen ajan kun olin vastaanotolla. Ja oli muka arvostettu.

Tutkimuksissa on todettu, että usein terapiaa tehokkaampaa on ihan arjen vertaistuki. Onko teillä mitään vertaistukiryhmiä paikkakunnalla? Ovat ilmaisiakin.

Onko sinun mitään mahdollisuutta päästä takaisin työelämään? Vaikka tukityön kautta? Sekin auttaisi monella tapaa.

Omalla kohdalla en usko vertaistuen riittävyyteen. Tietysti siitäkin varmasti on hyötyä. Mutta tilanne mikä itselläni on; tarvitsen vahvasti ammattitaitoisen terapeutin jotta osaan/kykenen käsitellä näitä syviä ja pitkälle kumuloituneita äärimmäisen vaikeita asioita.

En missään nimessä ole työkykyinen. En edes fyysisesti enää.

Julkisella puolella on tarjolla noita vertaistukiryhmiä. Oma kokemukseni niistä oli se, että muu vertaistukiryhmä oli niin horrokseen lääkittyä, että tuskin saivat sanaa suustaan. Tukityöllistettyihin olen silloin tällöin törmännyt omissa työyhteisöissäni ja ihmettelen, jos joku sellaisesta tuesta saa jotakin irti. Minun tuntemissani tapauksissa on olut tiedossa se, että tukityöllistetty on koko työyhteisössä tiedetty tukityöllistetyksi ja häneen on suhtauduttu kuin osapuilleen kehitysvammaiseen. Rakenna siinä sitten itsellesi itsetuntoa samaan aikaan, kun teet ilman korvausta töitä, joita kukaan muu ei halua tehdä edes maksua vastaan.

Masennuksen syyt ovat niin moninaisia, että ihmettelen aina tuota vertaistuen sekä tukitoiminnan väläyttelyä. Ei masentunut ole tyhmä eikä henkisesti hidas (ellei tätä sellaiseksi ole lääkitty).

81 jatkaa...

Keroputaan mallissa lääkäri ei mielellään määrää lääkkeitä ja jos määrää, niin siitä keskustellaan aina hoitotiimin, potilaan ja omaisten kanssa.

He kertoivat, että psykoottisuuden laukaisee usein pitkä valvomisputki, mikä on ihan järkeenkäypää. Yleisimmät käytetyt lääkkeet ovat uni-ja rauhoittavat lääkkeet. Joskus harvoin neuroleptit, mutta silloinkin potilaalle kerrotaan mahdolliset haittavaikutukset ja kuunnellaan hänen mielipide, kun taas normaalissa hoidossa ei kerrota mitään ja kun kysyy, niin vähätellään kaikkea ja pidetään lääke vastaisena sekä sairauden tunnottomana.

Minusta taas jo rauhoittavat saavat ajatukset takaisin raiteilleen. Kun ihminen stressaa ja hysterisoi, voi joku mieto rauhoittavien kuuri parantaa ja kunnon yöunet päälle. Osastoilla vain kulutetaan aikaa, käydään syömässä ja otetaan lääkkeet, sekä tietysti kuunnellaan kuinka lääkitys on nyt lopullinen ja ilman sitä et selviä. Kun hoitotiimi tulee kotiin, niin apu tulee juuri minne kuuluukin. Ihmistä ei eristettä omaisista laitokseen, vaan toimintakyky säilyy ja paranee, kun on enemmän tekemistä kuin osastolla. Kotona voi olla lapsia jolloin heidänkin äänensä tulee kuuluviin tai ainakin saavat asiantuntijoiden tukea, jos joku perheestä sairastuu.

En osaa kännykällä linkittää, mutta tuota keroputaan mallia tuli amerikkalainen toimittaja ihmettelemään. Kannattaa todellakin katsoa se. Tulee halvemmaksi hoitaa jo ensipsykoosi inhimillisesti pois kuin päätyä skitsofreenikoksi ja eläkkeelle. Monia laitoshoito traumatisoi, koska se on niin ylhäältäpäin tulevaa pakottamista. Kun lääkäri päättää määrätä tietyn lääkityksen, hoitajien tehtävä on jakaa ne lääkkeet potilaille. Mikäli vilppiä ilmenee, ne annetaan nestemäisenä ja sen jälkeen uhataan piikityksellä. Eli jos joutuu pakkohoitoon, niin syö ne lääkkeet ja kertoo voivansa hyvin, jopa kehuu lääkkeitä. Mitä nopeammin pääsee kotiin, sitä nopeammin toipuu oikeasti, pääsee lääkkeistä eroon ja kykenee työstämään tapahtuneita. Kannattaa feikata iloista ja tervettä ja luvata sitoutua lääkkeisiin, joiden avulla kykenee lähes normaaliin elämään, kuten he sanovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta masennuslääkekeskustelussa kierretään kuin kissa kuumaa puuroa sitä tosiasiaa, että nykyresursseilla lääkehoito on sitä parasta hoitoa, jota masennukseen on julkisella puolella tarjota. Eli  rahasta kyse Käypähoitosuosituksissa.

Miten valtava haloo nousisikaan siitä, jos kalliit ja epävarmat syöpähoidot lakkautettaisin "liian kalliina".

Huoh.

Toinen on sairaus, toinen ei.

Toiseen tarvitaan lääkkeitä, toiseen ei.

Etkö tosiaan ymmärrä miten samankaltainen tämä tilanne on kuin opioidikriisi? Väitätkö että siinäkin lääkkeistä oli enemmän hyötyä kuin haittaa?

En kirjoittanut kommenttiani puolustellakseni lääkkeiden käyttöä mielenterveysongelmien hoidossa. Päin vastoin. Olen sitä mieltä, että parasta hoitoa masennuksessa olisi koulutetun ihmisen antama keskusteluapu. Ja riittävän varhaisessa vaiheessa. Ei niin, että ihminen lähetetään ensin vuodeksi lääkereseptin kanssa sinnittelemään kotiinsa.

Ja korostan vielä sitä, että ihan nuorille määrättäviä mielialalääkkeitä en ymmärrä alkuunkaan. ADHD/ADD-oireiset erotettuna nyt selvyyden vuoksi masennuksesta kärsivistä.

Sivuhuomautuksena olen seurannut läheltä kahta ihmistä, jotka ovat mielestään hyötyneet masennuslääkkeestä. Toinen heistä on oma äitini ja toinen hyvä ystäväni. Molemmat kokevat masennuslääkkeen leikanneen heiltä pahan olon pois mutta itse ainakin huomaan heidän kummankin persoonallisuutensa muuttuneen. Ovat tietyllä tavalla välinpitämättömämpiä ja yksinkertaisesti tuntuu siltä, kuin jokun syvällinen ulottuvuus olisi heistä kadonnut lääkkeenkäytön myötä. Muuttuneet suoraviivaisemmiksi ja vähemmän uteliaiksi.

Jos esimerkiksi oma puolisoni olisi muuttunut noin dramaattisella tavalla, ero olisi tullut lähes varmasti.

Hyvä viesti. Varmaan noista joku kokee hyötyneensä. Onhan opioideillekin oma käyttötarkoituksensa.

Mutta pitäisi olla todella varovainen suhtautuminen sekä ennenkaikkea, tiedottaa ihmisiä haitoista ja vaaroista.

Vierailija kirjoitti:

Skitsofreenikko tarvitsee lääkkeet.

Muut syövät masennuslääkkeitä ja neuroleptejä, koska se on muotia.

Sitten itketään kun ensin häviää seksuaalisuus, kyvyt ja halu.

Lopulta lääkkeet ovat vieneet ihmisen tunteet ja vahingoittaneet aivot pysyvästi, silloin ei enää itketä, ei ole enää ihminen.

Ei skitsofreenikko aina tarvitse lääkkeitä. Googleta Mad In finland. Skitsofreenikoksi diagnosoitu nuori mies lopetti kahdet psykoosilääkkeet ja parantui. Lähti yliopistoon opiskelemaan ja kertoo nyt omaa tarinaansa vieroituksesta miten rankkaa se on. Aivan helkkarin vaikeaa nousta tuon systeemin yläpuolelle ja todistaa, että on terve. Ainoa tie taitaa olla tuo omapäinen hidas lääkevieroitus ja opiskelu-tai työpaikan haku/saaminen ja näyttäminen, että pärjää ilman psykiatriaa. Se on vaikeaa kun on leimattu mielisairaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Puoskari kirjoitti:

Terapiaan ei asiakkaiden tai yhteiskunnan rahat riitä, joten mikä ratkaisuksi? Raitista ilmaa ja meditaatiota?

Ehkä se preventio voisi lähteä sieltä koulumaailmasta, jossa pakollisena voisi ihan hyvin olla yliopiston psykologian perusopintojen osuus. Auttaisi myös vanhemmuudessa, työssä ja monessa muussakin asiassa.

Ongelmat tulee kotoa. Vanhemmat kasvattaa sairaita, epävarmoja ja pelokkaita lapsia. Jotkut näistä vetäytyy, toisista tulee pelkonsa öykkäröintiin piilottavia anoturtiaisia. Kummatkaan eivät ole terveitä.

Kouluun tullessaan jokainen lapsi on ollut 6 vuotta vanhempiensa armoilla. Ei koululla ole resursseja kuuden vuoden ajan tehtyä ja toistaiseksi jatkuvaa laiminlyöntiä korjata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Toivon syvästi, että et ole lääkäri tai mielenterveystyöntekijä, koska tuntuu, että sivuutat täysin sen, että lääkkeillä voi satuttaa ihmisiä ja lääkkeiden vieroitusoireet voivat olla raskaita. Kirjoituksestasi ilmenee tietämättömyytesi ja piittaamattomuutesi."

En ole, kiitos kysymästä. Mutta kiitos, että ihan kerroit itse perusasenteesi ajamaasi asiaan. 

Eli et tiedä asiasta hevonpaskaa, mutta silti suollat tänne tietämätöntä roskaa.

Miksi hyökkäät? Tuliko helpompi olo?

Kävikö mielessä, että olisit voinut reagoida vaikka toisin? Nytkin sulla voisi olla parempi fiilis. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Skitsofreenikko tarvitsee lääkkeet.

Muut syövät masennuslääkkeitä ja neuroleptejä, koska se on muotia.

Sitten itketään kun ensin häviää seksuaalisuus, kyvyt ja halu.

Lopulta lääkkeet ovat vieneet ihmisen tunteet ja vahingoittaneet aivot pysyvästi, silloin ei enää itketä, ei ole enää ihminen.

Ei skitsofreenikko aina tarvitse lääkkeitä. Googleta Mad In finland. Skitsofreenikoksi diagnosoitu nuori mies lopetti kahdet psykoosilääkkeet ja parantui. Lähti yliopistoon opiskelemaan ja kertoo nyt omaa tarinaansa vieroituksesta miten rankkaa se on. Aivan helkkarin vaikeaa nousta tuon systeemin yläpuolelle ja todistaa, että on terve. Ainoa tie taitaa olla tuo omapäinen hidas lääkevieroitus ja opiskelu-tai työpaikan haku/saaminen ja näyttäminen, että pärjää ilman psykiatriaa. Se on vaikeaa kun on leimattu mielisairaaksi.

Allekirjoitan täysin. Olen tuo jo aiemmin kommentoinut, joka yritettiin julkisella puolella lääkitä hiljaiseksi ja joka saatiin jopa siirtymään työkyvyttömyyseläkkeelle. Ei ole helppoa nousta sen jälkeen, kun on jo leimattu menetetyksi tapaukseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta masennuslääkekeskustelussa kierretään kuin kissa kuumaa puuroa sitä tosiasiaa, että nykyresursseilla lääkehoito on sitä parasta hoitoa, jota masennukseen on julkisella puolella tarjota. Eli  rahasta kyse Käypähoitosuosituksissa.

Miten valtava haloo nousisikaan siitä, jos kalliit ja epävarmat syöpähoidot lakkautettaisin "liian kalliina".

Huoh.

Toinen on sairaus, toinen ei.

Toiseen tarvitaan lääkkeitä, toiseen ei.

Etkö tosiaan ymmärrä miten samankaltainen tämä tilanne on kuin opioidikriisi? Väitätkö että siinäkin lääkkeistä oli enemmän hyötyä kuin haittaa?

En kirjoittanut kommenttiani puolustellakseni lääkkeiden käyttöä mielenterveysongelmien hoidossa. Päin vastoin. Olen sitä mieltä, että parasta hoitoa masennuksessa olisi koulutetun ihmisen antama keskusteluapu. Ja riittävän varhaisessa vaiheessa. Ei niin, että ihminen lähetetään ensin vuodeksi lääkereseptin kanssa sinnittelemään kotiinsa.

Ja korostan vielä sitä, että ihan nuorille määrättäviä mielialalääkkeitä en ymmärrä alkuunkaan. ADHD/ADD-oireiset erotettuna nyt selvyyden vuoksi masennuksesta kärsivistä.

Sivuhuomautuksena olen seurannut läheltä kahta ihmistä, jotka ovat mielestään hyötyneet masennuslääkkeestä. Toinen heistä on oma äitini ja toinen hyvä ystäväni. Molemmat kokevat masennuslääkkeen leikanneen heiltä pahan olon pois mutta itse ainakin huomaan heidän kummankin persoonallisuutensa muuttuneen. Ovat tietyllä tavalla välinpitämättömämpiä ja yksinkertaisesti tuntuu siltä, kuin jokun syvällinen ulottuvuus olisi heistä kadonnut lääkkeenkäytön myötä. Muuttuneet suoraviivaisemmiksi ja vähemmän uteliaiksi.

Jos esimerkiksi oma puolisoni olisi muuttunut noin dramaattisella tavalla, ero olisi tullut lähes varmasti.

Oma sairas historiani alkoi venloilla. Hoitaja vannoi, ettei niihin jää koukkuun eikä ne muuta persoona. Oikein nauroi kun epäilin moista. Olivat tuolloin v 2005 uuden polven lääkkeitä ja hyvin toimivia. Kävi juuri päinvastoin. Niistä eroonpääseminen oli tuskin taival. Yksi pieni muru päivässä lopulta ja jos tuli oireita niin kaksi. Oireet olivat huimaus, oksetus ja sähköiskunkaltaiset tuntemukset päässä sekä tunne kuin muurahaiset juoksisivat iholla.

Kesti kauan, että tunne-elämä alkoi ensin toimia ja sitten tasoittua. Jotkut väittää, että oireet ovat masennusoireita, mutta voin kertoa, että olivat ihan fyysisiä lisänä ahdistus ja henkinen tuska. Olenkin kuullut että kouluampujat ovat tehneet hirmutyönsä tuolla hetkellä, kun lääkitys on loppunut tai lopetettu. He eivät ole ehkä saaneet mitään tukea kuten ei kukaan muukaan saa, kun on kyse lääkkeen alasajosta.

Venlat ovat amfetamiinijohdannaisia ja näkyvät huume testeissä, että sen verran kovasta kamasta kyse.

Katsoin saman ohjelman ja tulin ihan eri tulokseen kuin ap. Psykiatri totesi, ettei terveydenhoidon resurssit riitä psykoterapiaan, joten lääkitys on toiseksi paras vaihtoehto. Ja että masennuslääkkeitä määrätään mm. kroonisiin univaikeuksiin ja muihin sairauksiin, joihin ne toimivat ja sivuvaikutukset ovat vähäisemmät kuin esim. unilääkkeillä ja rauhoittavilla.

Tämän vuoksi reseptien lukumäärästä ei voi päätellä esim. psyyken sairauksien yleistymistä.

Psyykiatrisissa sairauksissa on ikävää se tunteen palo, millä niistä puhutaan. Sehän on yksi lääketieteellisten, kliinisten sairauksien ryhmä muiden joukossa. Toki vaativa ala, vaativampi kuin nämä lääkkeistä vouhkaavat luulevat.

Ja osansa soppaan heittävät ne, jotka ovat sekaisin mutta sairaudentuntoa vailla.

Ja jottei asia liian yksinkertaiseksi jäisi, nämä syyllistävät potilaita, jotka hakeutuvat hoitoon ja joista suuri osa paranee täysin tai ainakin remissioon. Itselläni on remissio kestänyt jo vuosia ja selvisin esim. äitini kuolemasta ja avioerosta hengissä.

Enkä koe tarvetta aloittaa vihakirjoituksia.

Vierailija kirjoitti:

Katsoin saman ohjelman ja tulin ihan eri tulokseen kuin ap. Psykiatri totesi, ettei terveydenhoidon resurssit riitä psykoterapiaan, joten lääkitys on toiseksi paras vaihtoehto. Ja että masennuslääkkeitä määrätään mm. kroonisiin univaikeuksiin ja muihin sairauksiin, joihin ne toimivat ja sivuvaikutukset ovat vähäisemmät kuin esim. unilääkkeillä ja rauhoittavilla.

Tämän vuoksi reseptien lukumäärästä ei voi päätellä esim. psyyken sairauksien yleistymistä.

Psyykiatrisissa sairauksissa on ikävää se tunteen palo, millä niistä puhutaan. Sehän on yksi lääketieteellisten, kliinisten sairauksien ryhmä muiden joukossa. Toki vaativa ala, vaativampi kuin nämä lääkkeistä vouhkaavat luulevat.

Ja osansa soppaan heittävät ne, jotka ovat sekaisin mutta sairaudentuntoa vailla.

Ja jottei asia liian yksinkertaiseksi jäisi, nämä syyllistävät potilaita, jotka hakeutuvat hoitoon ja joista suuri osa paranee täysin tai ainakin remissioon. Itselläni on remissio kestänyt jo vuosia ja selvisin esim. äitini kuolemasta ja avioerosta hengissä.

Enkä koe tarvetta aloittaa vihakirjoituksia.

Älä ota loukkauksena tätä mutta useimpien ihmisten vanhemmat kuolevat. Useimpien ihmisten parisuhteet päättyvät. On ok surra mutta ei ole tervettä sekään, että surua pitää lääkitä. Nuo ovat normaaleja, elämään kuuluvia asioita ja suru ei ole masennusta. Jos koet kyseisten tapahtumien aiheuttaneen masennuksen, ehkä et ole ollut masentunut lainkaan vaan pelkästään surullinen? Ei henkisesti tasapainoinen ihminen kuole läheisen menetykseen eikä avioeroon.

Vierailija kirjoitti:

Katsoin saman ohjelman ja tulin ihan eri tulokseen kuin ap. Psykiatri totesi, ettei terveydenhoidon resurssit riitä psykoterapiaan, joten lääkitys on toiseksi paras vaihtoehto. Ja että masennuslääkkeitä määrätään mm. kroonisiin univaikeuksiin ja muihin sairauksiin, joihin ne toimivat ja sivuvaikutukset ovat vähäisemmät kuin esim. unilääkkeillä ja rauhoittavilla.

Tämän vuoksi reseptien lukumäärästä ei voi päätellä esim. psyyken sairauksien yleistymistä.

Psyykiatrisissa sairauksissa on ikävää se tunteen palo, millä niistä puhutaan. Sehän on yksi lääketieteellisten, kliinisten sairauksien ryhmä muiden joukossa. Toki vaativa ala, vaativampi kuin nämä lääkkeistä vouhkaavat luulevat.

Ja osansa soppaan heittävät ne, jotka ovat sekaisin mutta sairaudentuntoa vailla.

Ja jottei asia liian yksinkertaiseksi jäisi, nämä syyllistävät potilaita, jotka hakeutuvat hoitoon ja joista suuri osa paranee täysin tai ainakin remissioon. Itselläni on remissio kestänyt jo vuosia ja selvisin esim. äitini kuolemasta ja avioerosta hengissä.

Enkä koe tarvetta aloittaa vihakirjoituksia.

Sinähän juuri kirjoitit vihakirjoituksen pelkkään tunteeseen perustuen, ilman mitään tietoa asiasta.

Sinä koet hyötyneesi ja ilmeisesti häpeät lääkkeiden käyttöäsi, koska koet niin suurta tarvetta puolustella sitä.

Lääketeollisuus itse, edes lääkkeiden kannattajat, ei kuitenkaan ole koskaan väittänyt mitään noin totaalista kuin sinä, että kaikki hyötyisivät. Vaan että edes parhaassa tapauksessa pieni osa hyötyy. Valtaosa ei saa mitään hyötyä, osa saa haittoja.

Lääketiede on myös nopeasti kehittyvä ala ja yhä paremmin tunnistetaan se, että lääkkeet vaikuttavat hyvinkin eri tavoin eri ihmisillä, eli ei koskaan voi yleistää yhden potilaan kokemuksesta.

Eli missään järjellisessä maailmassa se, että sinä koet hyötyneesi jostain, johda siihen, etteivätkö isot määrät ihmisiä ole voineet vahingoittua. Voinet pitää suusi kiinni, jos et voi tätä tosiasiaa kestää. Remissiosi ei taida kovin hyvällä tolalla olla. Ikävä viestisi antaa vaikutelman, että lääkkeet tosiaan saavat osan ihmisistä aivan sekaisin, sen verran epäterveeltä tekstisi vaikuttaa.

Edelleenkin, kiistätkö esimerkiksi opioidikriisin? Koska tämä on täysin verrannollinen.

P.S. On osa normaalia ihmisen elämää, että kestää avioeron sekä vanhempien kuoleman hengissä. Ei ole tervettä tarvita sitä varten turruttavia lääkkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin saman ohjelman ja tulin ihan eri tulokseen kuin ap. Psykiatri totesi, ettei terveydenhoidon resurssit riitä psykoterapiaan, joten lääkitys on toiseksi paras vaihtoehto. Ja että masennuslääkkeitä määrätään mm. kroonisiin univaikeuksiin ja muihin sairauksiin, joihin ne toimivat ja sivuvaikutukset ovat vähäisemmät kuin esim. unilääkkeillä ja rauhoittavilla.

Tämän vuoksi reseptien lukumäärästä ei voi päätellä esim. psyyken sairauksien yleistymistä.

Psyykiatrisissa sairauksissa on ikävää se tunteen palo, millä niistä puhutaan. Sehän on yksi lääketieteellisten, kliinisten sairauksien ryhmä muiden joukossa. Toki vaativa ala, vaativampi kuin nämä lääkkeistä vouhkaavat luulevat.

Ja osansa soppaan heittävät ne, jotka ovat sekaisin mutta sairaudentuntoa vailla.

Ja jottei asia liian yksinkertaiseksi jäisi, nämä syyllistävät potilaita, jotka hakeutuvat hoitoon ja joista suuri osa paranee täysin tai ainakin remissioon. Itselläni on remissio kestänyt jo vuosia ja selvisin esim. äitini kuolemasta ja avioerosta hengissä.

Enkä koe tarvetta aloittaa vihakirjoituksia.

Älä ota loukkauksena tätä mutta useimpien ihmisten vanhemmat kuolevat. Useimpien ihmisten parisuhteet päättyvät. On ok surra mutta ei ole tervettä sekään, että surua pitää lääkitä. Nuo ovat normaaleja, elämään kuuluvia asioita ja suru ei ole masennusta. Jos koet kyseisten tapahtumien aiheuttaneen masennuksen, ehkä et ole ollut masentunut lainkaan vaan pelkästään surullinen? Ei henkisesti tasapainoinen ihminen kuole läheisen menetykseen eikä avioeroon.

Samaan kiinnitin huomiota. Vanhempien kuolema tai avioero ovat osa normaalia elämää. Ei ole tervettä tarvita lääkkeitä niitä varten. 

Vierailija kirjoitti:

Katsoin saman ohjelman ja tulin ihan eri tulokseen kuin ap. Psykiatri totesi, ettei terveydenhoidon resurssit riitä psykoterapiaan, joten lääkitys on toiseksi paras vaihtoehto. Ja että masennuslääkkeitä määrätään mm. kroonisiin univaikeuksiin ja muihin sairauksiin, joihin ne toimivat ja sivuvaikutukset ovat vähäisemmät kuin esim. unilääkkeillä ja rauhoittavilla.

Tämän vuoksi reseptien lukumäärästä ei voi päätellä esim. psyyken sairauksien yleistymistä.

Psyykiatrisissa sairauksissa on ikävää se tunteen palo, millä niistä puhutaan. Sehän on yksi lääketieteellisten, kliinisten sairauksien ryhmä muiden joukossa. Toki vaativa ala, vaativampi kuin nämä lääkkeistä vouhkaavat luulevat.

Ja osansa soppaan heittävät ne, jotka ovat sekaisin mutta sairaudentuntoa vailla.

Ja jottei asia liian yksinkertaiseksi jäisi, nämä syyllistävät potilaita, jotka hakeutuvat hoitoon ja joista suuri osa paranee täysin tai ainakin remissioon. Itselläni on remissio kestänyt jo vuosia ja selvisin esim. äitini kuolemasta ja avioerosta hengissä.

Enkä koe tarvetta aloittaa vihakirjoituksia.

Kukaan ei syyllistä muita potilaita. Eiköhän jokainen tuo oman kantansa esiin. Nykyään on jo niin paljon tietoa saatavilla kirjojen ja netin avulla, että sitä moni käyttää hyödyksi. Hienoa, että sinä olet hyötynyt lääkityksestä. Minun kokemus on toinen. Rauhoittavat ja nukahtamislääkkeet eivät koukuta kuten neuroleptit ja mielialalääkkeet.

Ja mikä sinä olet sanomaan, että joku kirjoittaja on sekaisin ja sairaudentunnoton? Tuo on juuri sitä psykiatrista jargonia, jolla lyödään toista ihmistä. Entä jos joku sanoisi sinulle niin? Suuttuisitko? Tottakai on tunteet liikkeellä asioissa, joissa ulkopuolinen voi yhden käynnin perusteella diagnosoida ja lääkitä ihmisen. Eikö ole hyvä, että tunteet vielä toimii? Pitäisikö olla zombilammas, joka nielee kaikki vääryydet ja kaikki lääkkeet hetkeäkään epäröimättä. Auktoriteetti en pelko se on ja tiedon puute mitkä ajaa ihmiset huonoon jamaan.