Katsoin A-studiota masennuslääkkeistä ja psykiatria vaikuttaa kuin uskonnolta

Vierailija kirjoitti:

sissos mitä copypastepaasausta. 

Ei olisi uskonut, että joskus tällä palstalla kysyn sen perään, että onko "kirjoittaja" miettinyt että mitä lisäarvoa hänen vastauksensa tuo keskusteluun. 

Oletko ehkä mielenterveyshoitaja tai vastaava? Sellaisen suusta voisin tuollaisen sammakon kuvitella tulevan. Asiallisia linkkejä tässä keskustelussa on ollut ja julkisen puolen hoitavaa henkilökuntaa on oikeus kritisoida siinä, mitä tahansa muutakin huonosti työnsä hoitavaa tahoa.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai on kun USA on laajentanut alalle. Tuossahan tehdään faketutkimusta niin paljon kuin ennätetään ja yritetään saada kaikki ihmisten piirteet tautiluokitukseen ja lääkitykseen. Paitsi tietysti psykopatia ja BDSM, koska muutenhan he joutuisivat diagnosoimaan myös itsensä.

Vaarallista peliä, jossa Suomen pitäisi pitää järki päässä.

Amerikassa opioidiepidemia on räjähtänyt käsiin. Onneksi masennuslääkkeiden massamäärääminen Amerikassa ja Suomessa on turvallista eikä satuta ketään! Ja onneksi psykiatria on tieteenä niin eksaktia tiedettä, joka tuntee aivot läpikotaisin ja DSM tautiluokitukset ovat hyvin luotettavaa tiedettä eivätkä johda lääkkeiden liikamääräämiseen.

"Toivon syvästi, että et ole lääkäri tai mielenterveystyöntekijä, koska tuntuu, että sivuutat täysin sen, että lääkkeillä voi satuttaa ihmisiä ja lääkkeiden vieroitusoireet voivat olla raskaita. Kirjoituksestasi ilmenee tietämättömyytesi ja piittaamattomuutesi."

En ole, kiitos kysymästä. Mutta kiitos, että ihan kerroit itse perusasenteesi ajamaasi asiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vai että oikein lääkkeillä satutetut. 🙄

Kun lääkkeen teho lakkaa, niin edestä löytyy kaikki se tekemätön työ edestä. Jos ei ole oppinut käsittelemään ja hallitsemaan tunteitaan, niin kyllähän se arki lasahtaa aika armottomasti vastaan kun lääkkeiden syönti lopetetaan. En minä niitä lähtisi viekkareiksi kutsumaan. 

Nuo jutut vaan ovat sellaisia, että siinä pitää olla omaa aktivisuutta. Tietynlaista nöyryyttä se vaatii, sillä työstäessä joutuu aina kyseenalaistamaan omat vanhat toimintamallinsa. Ihminen on siitä hauska elukka, että hän kuitenkin aina haluaa suojella sisintään (ja mitä tosiaan päätyö on, sisimpien tunteiden ronkkimista) niin joillain vaan iskee puolustusreaktio päälle. Nyt sitten tällä kertaa ne ovat korruptoituneet lääkärit ja pahat lääkeyhtiöt.

Toivon aidosti hyvää kaikille ongelmiensa kanssa painiville. Ymmärrän, että on mukavaa pöhistä joukkovoimalla, koska saadaan tunne siitä, että jotain tapahtuu. Mutta mitä sitten kaiken tämän jälkeen? Onko kukaan miettinyt sitä. Ymmärrän, että kiukuttaa ja maailma tuntuu epäreilulta, mutta sellainen se on. 

Tästä viestistä paistaa läpi, että sen on kirjoittanut joku mielenterveysalalla työskentelevä lähäri.

Oletko muuten koskaan kuullut talidomidista? Senkin piti olla vaaraton. Eipä ollut. Mitä seurasi, kun haitat tuotiin esille? Lääke kiellettiin sekä estettiin sillä tavalla lukuisia tragedioita.

Sama bentsodiatsepiinien kanssa. Ryhdyttiin varovaisiksi, kun ymmärrettiin mitä tuhoa niillä oli aiheutettu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jonkun A-studion perusteella ei saa mitään käsitystä koko aiheesta. Mielialalääkkeet ja niiden käyttöindikaatiot on niin laaja aihealue että sitä pitää opiskella vähintäänkin kuukausia jos haluaa siitä todella ymmärtää. Terapia ei myöskään aina ole todellakaan mikään realistinen vaihtoehto lääkkeille. Terapia on kallista (vaikka Kela-maksaisikin osan), hyvän terapeutin löytäminen voi olla hankalaa, terapia voi olla erittäin hidasta ja joskus terapia on tehotonta.

Terapia hakkaa lääkkeet muissa paitsi DSM-V akselin I asioissa, kuten skitsofreniassa. Käytännössä opimi-olusuhteissa teho on noin 86% eli 0.8 ja jossain ahdistuneisuushäiriöissä voidaan mennä 95% luokkaan. Terapia on tosiaan kallista, mutta niin ovat lääkkeetkin, jos niillä tuotetaan työkyvyttömiä. Suomi on OECD-maista sairain näillä mittareilla mitattuna, eli kun mielialalääkkeiden käyttö kaikkine indikaatioineen on tuplannut käytön 20v sisään, on samaan aikaan aikaa työkyvyttömien ja mielenterveyshäiriöiden määrä räjähtänyt käsiin ja on kaikista kallein yhteiskunnalle.

Lääkkeitähän tyypillisesti käytetään siten, että pystyy ylipäätään käymään terapiassa. Aika turha yrittää analysoida itseään, jos ei masennukseltaan tai ahdistukseltaan pysty ottamaan mitään vastaan.

Lääkkeillä ei tietenkään "kannata" tuottaa työkyvyttömiä, mutta miksi kukaan nyt lähtisi lääkitsemään terveitä työkykyisiä ihmisiä?

Minut julkinen terveydenhoitu suisti ojasta allikkoon. Minulle määrätyt lääkkeet vain pahensivat oloani enkä moneen vuoteen tätä tajunnut luottaessani lääkäreihin. Enää en luota. Ja olen yksityisellä psykoterapeutilla käynyt käsittelemässä lapsuuteni traumoista kummunneet ongelmat takavasemmalle. Mielialalääkkeisiin koskemista en oman kokemukseni perusteella voi suositella kenellekään.

Vierailija kirjoitti:

"Toivon syvästi, että et ole lääkäri tai mielenterveystyöntekijä, koska tuntuu, että sivuutat täysin sen, että lääkkeillä voi satuttaa ihmisiä ja lääkkeiden vieroitusoireet voivat olla raskaita. Kirjoituksestasi ilmenee tietämättömyytesi ja piittaamattomuutesi."

En ole, kiitos kysymästä. Mutta kiitos, että ihan kerroit itse perusasenteesi ajamaasi asiaan. 

Eli et tiedä asiasta hevonpaskaa, mutta silti suollat tänne tietämätöntä roskaa.

Vierailija kirjoitti:

Jonkun A-studion perusteella ei saa mitään käsitystä koko aiheesta. Mielialalääkkeet ja niiden käyttöindikaatiot on niin laaja aihealue että sitä pitää opiskella vähintäänkin kuukausia jos haluaa siitä todella ymmärtää. Terapia ei myöskään aina ole todellakaan mikään realistinen vaihtoehto lääkkeille. Terapia on kallista (vaikka Kela-maksaisikin osan), hyvän terapeutin löytäminen voi olla hankalaa, terapia voi olla erittäin hidasta ja joskus terapia on tehotonta.

Miten niiden käyttöindikaatiot liittyy tähän? Voiko lääkkeistä olla jotain haittaa terapiaa ajatellen, että ei esim. pääse pureutumaan tunteisiin, kun lääke leikkaa tunteita? Voisiko olla muita keinoja auttaa ihmisiä tai keinoja hallita masennusta kuin kallis terapia tai lääkkeet?

Miksi muita lääkkeitä pidetään yleensä tarpeellisina? Harvemmin kehotetaan välttämään vaikka sydänlääkettä tai astmalääkettä. Aivan samalla tavalla terveyttä ja jopa henkeä uhkaavaa voi olla käyttämättä tarpeeseen annettua mielialalääkettä. Itse en olisi ainakaan työkykyinen enkä kenties elossa ellei olisi lääkettä paniikkihäiriöön.

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni mielenterveysongelmien hoidosta on Helsingistä ajalta 1998-2013. Alkuun olin lukiota hyvällä menestyksellä käyvä nuori aikuinen, lopulta sairaseläkkeellä oleva kolmekymppinen aikuinen. Sain 90-luvun lopulla keskusteluaikoja nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa mukava mutta hiukan yksinkertainen nainen hoki minulle sitä, että koska menestyn hyvin koulussa, minulla ei voi olla ongelmia. Joka ikisen keskustelukerran alussa kyseli samat asiat eikä kyseisen, todennäköisesti ruoanlaittoa ja käsitöitä harrastavan henkilön kanssa ollut mahdollisuutta edes keskustella syvällisemmin. Lopetin käynnit siksi, että olisin kaivannut keskustelua järkevän ihmisen kanssa enkä pehmeäpäisen, juuri ja juuri kirjoittamaan sekä lukemaan pystyvän ihmisen kanssa.

Voisin kirjoittaa pidemminkin mutta koska lopulta kyse on ollut yli vuosikymmenen verran samasta asiasta, tiivistän olennaisen: Ongelma on koulutetun henkilökunnan vähäisyys. Mielenterveyshoitaja ei ole terapeutti eikä mielentervyshoitajasta ole apua silloin, kun mielenterveysongelmista kärsivä ihminen on kapasiteetikas mutta mielenterveyshoitajan oma kapasiteetti ei riitä auttamaan ongelmien käsittelyssä. Mielenterveyspoliklinikoilla lääkärit vaihtuvat vuosittain, tiheämminkin ja lopulta itselläni olivat voimat niin vähissä, että annoin periksi ja otin vastaan työkyvyttömyyseläkkeen.

Jossakin vaiheessa suivaannuin järjestelmäämme ihan totaalisesti, hain opiskelemaan ja lopulta sain työpaikan, josta palkkaa tuli riittävästi hakeutuakseni yksityiselle lääkärille sekä psykoterapeutille. Lääkkeistä en koskaan ollut saanut mitään hyötyä joten onneksi en niitä ollut ajautunut syömään pidempään. Kymmenen vuotta kului itseni hoitamisessa kuntoon mutta nyt minulla on erittäin hyvin palkattu työ, omistusasunto ja periaatteessa kaikki muu kunnossa parisuhdeasioita huomioimatta. Olen vasta lähempänä neljääkymmentä ikävuotta saanut elämäni kuntoon ja pariutumiseen yms. liittyvät asiat ovat minulta menneet onnellisesti ohi. Omalta osaltani ainakin yksi syy lapsettomaksi jäämiseeni saattaa siis olla toimimattomassa tavassa hoitaa mt-ongelmia julkisella puolella.

Tietty katkeruus systeemiä kohtaan on kieltämättä jäänyt eikä julkiselta puolelta ole jäänyt mieleen yhtäkään lääkäriä (tai psykiatria)/sosialityöntekijää/toimintaterapeuttia/psykologia, jolla olisi oikeasti tuntunut olevan mielenkiintoa yrittää paneutua ongelmiini. Lääkkeitä olisi oltu valmiina määräämään niin, että eläkeläisenä olisi ollut helppo pitää itsensä rauhoitetussa horroksessa vuosikymmenet. Onneksi sain oman sisukkuuteni avulla haettua kouluun, opiskeltua ja työllistyttyä. Näiden myötä oli mahdollista hankkia hyvä psykoterapeutti ja sen myötä asiat lähtivät rullaamaan.

Joka paikassa aina kehotetaan hakemaan apua ongelmiin "koska sitä on kyllä tarjolla". Jaa, että millaista apua? Minä en ole saanut julkiselta terveydenhoitosysteemiltä muuta, kuin riittävät perusteet sairaseläkkeelle jäämiseksi 28-vuotiaana. Paitsi että kun katson itseäni jälkikäteen, kenenkään ei olisi ikinä pitänyt sellaisiin perusteisiin päätyä. Tuskin olen ainoa, joka on ns. "toivottomana tapauksena" haluttu kipata pois silmistä.

TÄMÄ. Kiitos tästä kirjoituksesta. Tunnistan tämän niin hyvin. Itselläni samantyyppinen tarina, sama ikäkin. Lopputulema vain päinvastainen: Lapsen sain kolmekymppisenä, ja juuri kun olin saanut vähän paremman tilanteen itseni kanssa tulin klassisesti ”vahingossa” raskaaksi. Mutta itse itseäni ei riittänyt enää energiat hoitamaan, niin että olisin pystynyt siinä vielä opiskelemaan ja työelämään. Kaikki on pyörinyt nyt 8v lapsen ympärillä.

Omat lapsuuden ja nuoruuden traumat on noussut pintaan äitiyden myötä ja tämä on ollut itselleni äärimmäisen raskasta aikaa, en edes oikein tiennyt etukäteen, että näin voisi käydä.

Mietin jatkuvasti miten nousisin tästä suostani. Ehkä on vain nöyrryttävä siihen, että en kykene koskaan enää mihinkään ja haettava eläkkeelle. Sinänsä koen edelleen, että jos olisin terve, kapasiteettia olisi.

Olen katkera, äärimmäisen katkera ja maahan painettu. Tuntuu että kaikki tiet on tukossa ja ainoa asia miksi täällä vielä hengitän on lapsi. Häpeä ja syyllisyys, itsetunnon ja omanarvon mureneminen on tapahtunut pikkuhiljaa salakavalasti ja vienyt eristyksiin muista. Sitä on syrjäytyminen, syrjäytetty ihminen tässä maassa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi muita lääkkeitä pidetään yleensä tarpeellisina? Harvemmin kehotetaan välttämään vaikka sydänlääkettä tai astmalääkettä. Aivan samalla tavalla terveyttä ja jopa henkeä uhkaavaa voi olla käyttämättä tarpeeseen annettua mielialalääkettä. Itse en olisi ainakaan työkykyinen enkä kenties elossa ellei olisi lääkettä paniikkihäiriöön.

Koska noiden huumeiden käytölle ei ole mitään fyysistä tai luonnontiedeperäistä indikaatiota. Masennus ei ole biologinen sairaus, kuten aidot sairaudet. Se on tunnetila. Ihan yhtä hyvin voi sanoa, että jotakuta alkoholi auttaa voimaan paremmin kun v*tuttaa. Onhan sitäkin joskus historiassa apteekeista määrätty lääkkeenä. Samoin kuin vaikkapa LSD:tä. Mutta alkoholia tai LSD:tä ei nykyään pidetä harmittomana kemiallisena substanssina.

Uskooko AP kaiken mitä A-studio kertoo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi muita lääkkeitä pidetään yleensä tarpeellisina? Harvemmin kehotetaan välttämään vaikka sydänlääkettä tai astmalääkettä. Aivan samalla tavalla terveyttä ja jopa henkeä uhkaavaa voi olla käyttämättä tarpeeseen annettua mielialalääkettä. Itse en olisi ainakaan työkykyinen enkä kenties elossa ellei olisi lääkettä paniikkihäiriöön.

Koska noiden huumeiden käytölle ei ole mitään fyysistä tai luonnontiedeperäistä indikaatiota. Masennus ei ole biologinen sairaus, kuten aidot sairaudet. Se on tunnetila. Ihan yhtä hyvin voi sanoa, että jotakuta alkoholi auttaa voimaan paremmin kun v*tuttaa. Onhan sitäkin joskus historiassa apteekeista määrätty lääkkeenä. Samoin kuin vaikkapa LSD:tä. Mutta alkoholia tai LSD:tä ei nykyään pidetä harmittomana kemiallisena substanssina.

Mikä sun diagnoosi on?

Erittäin tärkeitä lääkkeitä nämä mielialalääkkeet, monet voisivat erittäin huonosti ilman näitä, varsinkin just paniikkihäiriöön ja masennukseen auttaa. Nämä on lääkkeitä, joita voi joutua syömään loppuelämänsä, ja ne viekkarit on monesti vain sairauden uusiutumista, jos lääkkeet lopettaa. Tulee vaan sairauden oireet takaisin.

Oma kokemukseni: perheen teinillä puhkesi keskivaikea masennus ja paniikkihäiriö. Aloitettiin terapialla (heti oireiden alettua, yksityisesti) joka ei kuitenkaan yksinään auttanut. Lääkityksen aloittamisen jälkeen tilanne parantui erittäin merkittävästi ja nuori pystyy nyt elämään normaalia elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai että oikein lääkkeillä satutetut. 🙄

Kun lääkkeen teho lakkaa, niin edestä löytyy kaikki se tekemätön työ edestä. Jos ei ole oppinut käsittelemään ja hallitsemaan tunteitaan, niin kyllähän se arki lasahtaa aika armottomasti vastaan kun lääkkeiden syönti lopetetaan. En minä niitä lähtisi viekkareiksi kutsumaan. 

Nuo jutut vaan ovat sellaisia, että siinä pitää olla omaa aktivisuutta. Tietynlaista nöyryyttä se vaatii, sillä työstäessä joutuu aina kyseenalaistamaan omat vanhat toimintamallinsa. Ihminen on siitä hauska elukka, että hän kuitenkin aina haluaa suojella sisintään (ja mitä tosiaan päätyö on, sisimpien tunteiden ronkkimista) niin joillain vaan iskee puolustusreaktio päälle. Nyt sitten tällä kertaa ne ovat korruptoituneet lääkärit ja pahat lääkeyhtiöt.

Toivon aidosti hyvää kaikille ongelmiensa kanssa painiville. Ymmärrän, että on mukavaa pöhistä joukkovoimalla, koska saadaan tunne siitä, että jotain tapahtuu. Mutta mitä sitten kaiken tämän jälkeen? Onko kukaan miettinyt sitä. Ymmärrän, että kiukuttaa ja maailma tuntuu epäreilulta, mutta sellainen se on. 

Tästä viestistä paistaa läpi, että sen on kirjoittanut joku mielenterveysalalla työskentelevä lähäri.

Oletko muuten koskaan kuullut talidomidista? Senkin piti olla vaaraton. Eipä ollut. Mitä seurasi, kun haitat tuotiin esille? Lääke kiellettiin sekä estettiin sillä tavalla lukuisia tragedioita.

Sama bentsodiatsepiinien kanssa. Ryhdyttiin varovaisiksi, kun ymmärrettiin mitä tuhoa niillä oli aiheutettu. 

Bentsodiatsepiinien haittojen/riippuvuusongelmien ymmärtämiseen ja niiden määrämiskäytäntöjen muutokseen meni kymmeniä vuosia. SSRI - lääkkeet tuli n. 90 - luvulla ja vasta nyt on alettu puhua mahdollisista vaikeista vieroitusoireista ja potilaan varottamisestakin niistä kunnolla, niin että sillä saattaisi olla jotain vaikutusta hoitosuosituksiinkin. Että hitaalta tuntuu tuo ongelmien tiedostamisen tahti. Edelleen kuitenkin vahvasti ollaan sitä mieltä, että SSRI - lääkkeet ovat hyödyllisiä ja turvallisia ja saa nähdä miten tulevaisuudessa määräämismäärille käy. Muuttuuko käsitykset näistä masennuslääkkeistä vielä kriittisemmiksi.. Mutta mitä olisi tarjolla psykiatrialla laajoille massoille jos ei näitä kyseisiä lääkkeitä?

Suomessa bentsojen määräämistä on kiristetty, mutta Yhdysvalloissa taitaa olla hiljainen bentsoepidemia opioidiepidemian lisäksi, jossa ongelmien ymmärryksestä piittaamatta, niitä kuitenkin aika paljon määrätään. Xanax jne Tuntuu, että joskus haitoille ollaan suorastaan sokeita. Yhdessä opioidien kanssa, bentsot vielä lisäävät kuolleisuuttakin, koska yhdistelmä bentsot + opiaatit voi olla hengen vievä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi muita lääkkeitä pidetään yleensä tarpeellisina? Harvemmin kehotetaan välttämään vaikka sydänlääkettä tai astmalääkettä. Aivan samalla tavalla terveyttä ja jopa henkeä uhkaavaa voi olla käyttämättä tarpeeseen annettua mielialalääkettä. Itse en olisi ainakaan työkykyinen enkä kenties elossa ellei olisi lääkettä paniikkihäiriöön.

Koska noiden huumeiden käytölle ei ole mitään fyysistä tai luonnontiedeperäistä indikaatiota. Masennus ei ole biologinen sairaus, kuten aidot sairaudet. Se on tunnetila. Ihan yhtä hyvin voi sanoa, että jotakuta alkoholi auttaa voimaan paremmin kun v*tuttaa. Onhan sitäkin joskus historiassa apteekeista määrätty lääkkeenä. Samoin kuin vaikkapa LSD:tä. Mutta alkoholia tai LSD:tä ei nykyään pidetä harmittomana kemiallisena substanssina.

Mikä sun diagnoosi on?

Ei mikään. Itselläsi ilmeisesti on montakin. Mutta miten diagnoosisi liittyvät tähän? Kiva sulle, jos saat apua noista tropeista, mutta eivät ne mitenkään alkoholista tai huumeista eroa.

Eikö tunnukin siltä, että nuo psykiatrian ja lääkkeiden vastaiset viestit kirjoittava on vahvasti yhden jos toisenkin epätasapainotilan vallassa ja siihen päälle sanomisen pakko on valtava?

Vierailija kirjoitti:

Erittäin tärkeitä lääkkeitä nämä mielialalääkkeet, monet voisivat erittäin huonosti ilman näitä, varsinkin just paniikkihäiriöön ja masennukseen auttaa. Nämä on lääkkeitä, joita voi joutua syömään loppuelämänsä, ja ne viekkarit on monesti vain sairauden uusiutumista, jos lääkkeet lopettaa. Tulee vaan sairauden oireet takaisin.

Esim SSRI masennuslääkkeet on tulleet 90 - luvulla, osa vielä myöhemmin, joten kannattaa toki tiedostaa myös se, jos meinaa niitä koko elämänsä syödä, että aika harva niitä on syönyt koko elämänsä ja ne jotka tulevat syömään koko elämänsä nuoresta vanhaksi, niin ovat kuin jotain tutkimusaineistoa niiden pitkäaikaishaitoista. Pitkäaikaistutkimusta ei ole kovin laajasti kuten ei ole ollut näitä vieroitustutkimuksiakaan.

Viekkarit voi tunnistaa varmaan helpoiten siitä, onko ne samanlaisia vai erilaisia kuin mihin oireistoon lääkkeen aloitti. Joskus niitä voi olla hankala tunnistaa, koska ne voi myös muistuttaa niitä oireita mihin lääkkeen aloitti. Myös lääkkeiden lopettaminen voi tuottaa erilaisia ahdistus- ja unettomuusoireita ja erilaisia mielialan heittelyjä. Vieroitusoireissa ei ole mitään selkeää loppumispäivämäärää ja voi olla että ne voi olla joillain pitkäkestoisempia ja vaikeampia.

Se että lääke toimii heti uudelleenaloitettuna lopetuksen jälkeen vieroitusoireita potevana ei välttämättä ole ilmiönä sen erilaisempi kuin krapularyyppy, mikä helpottaa oloa.

ei liity suoraan tähän, mutta voin sanoa että ihmiset mieluiten aina ottaa pilleripurkin, kuin että alkaisivat muuttamaan elintapojaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni mielenterveysongelmien hoidosta on Helsingistä ajalta 1998-2013. Alkuun olin lukiota hyvällä menestyksellä käyvä nuori aikuinen, lopulta sairaseläkkeellä oleva kolmekymppinen aikuinen. Sain 90-luvun lopulla keskusteluaikoja nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa mukava mutta hiukan yksinkertainen nainen hoki minulle sitä, että koska menestyn hyvin koulussa, minulla ei voi olla ongelmia. Joka ikisen keskustelukerran alussa kyseli samat asiat eikä kyseisen, todennäköisesti ruoanlaittoa ja käsitöitä harrastavan henkilön kanssa ollut mahdollisuutta edes keskustella syvällisemmin. Lopetin käynnit siksi, että olisin kaivannut keskustelua järkevän ihmisen kanssa enkä pehmeäpäisen, juuri ja juuri kirjoittamaan sekä lukemaan pystyvän ihmisen kanssa.

Voisin kirjoittaa pidemminkin mutta koska lopulta kyse on ollut yli vuosikymmenen verran samasta asiasta, tiivistän olennaisen: Ongelma on koulutetun henkilökunnan vähäisyys. Mielenterveyshoitaja ei ole terapeutti eikä mielentervyshoitajasta ole apua silloin, kun mielenterveysongelmista kärsivä ihminen on kapasiteetikas mutta mielenterveyshoitajan oma kapasiteetti ei riitä auttamaan ongelmien käsittelyssä. Mielenterveyspoliklinikoilla lääkärit vaihtuvat vuosittain, tiheämminkin ja lopulta itselläni olivat voimat niin vähissä, että annoin periksi ja otin vastaan työkyvyttömyyseläkkeen.

Jossakin vaiheessa suivaannuin järjestelmäämme ihan totaalisesti, hain opiskelemaan ja lopulta sain työpaikan, josta palkkaa tuli riittävästi hakeutuakseni yksityiselle lääkärille sekä psykoterapeutille. Lääkkeistä en koskaan ollut saanut mitään hyötyä joten onneksi en niitä ollut ajautunut syömään pidempään. Kymmenen vuotta kului itseni hoitamisessa kuntoon mutta nyt minulla on erittäin hyvin palkattu työ, omistusasunto ja periaatteessa kaikki muu kunnossa parisuhdeasioita huomioimatta. Olen vasta lähempänä neljääkymmentä ikävuotta saanut elämäni kuntoon ja pariutumiseen yms. liittyvät asiat ovat minulta menneet onnellisesti ohi. Omalta osaltani ainakin yksi syy lapsettomaksi jäämiseeni saattaa siis olla toimimattomassa tavassa hoitaa mt-ongelmia julkisella puolella.

Tietty katkeruus systeemiä kohtaan on kieltämättä jäänyt eikä julkiselta puolelta ole jäänyt mieleen yhtäkään lääkäriä (tai psykiatria)/sosialityöntekijää/toimintaterapeuttia/psykologia, jolla olisi oikeasti tuntunut olevan mielenkiintoa yrittää paneutua ongelmiini. Lääkkeitä olisi oltu valmiina määräämään niin, että eläkeläisenä olisi ollut helppo pitää itsensä rauhoitetussa horroksessa vuosikymmenet. Onneksi sain oman sisukkuuteni avulla haettua kouluun, opiskeltua ja työllistyttyä. Näiden myötä oli mahdollista hankkia hyvä psykoterapeutti ja sen myötä asiat lähtivät rullaamaan.

Joka paikassa aina kehotetaan hakemaan apua ongelmiin "koska sitä on kyllä tarjolla". Jaa, että millaista apua? Minä en ole saanut julkiselta terveydenhoitosysteemiltä muuta, kuin riittävät perusteet sairaseläkkeelle jäämiseksi 28-vuotiaana. Paitsi että kun katson itseäni jälkikäteen, kenenkään ei olisi ikinä pitänyt sellaisiin perusteisiin päätyä. Tuskin olen ainoa, joka on ns. "toivottomana tapauksena" haluttu kipata pois silmistä.

TÄMÄ. Kiitos tästä kirjoituksesta. Tunnistan tämän niin hyvin. Itselläni samantyyppinen tarina, sama ikäkin. Lopputulema vain päinvastainen: Lapsen sain kolmekymppisenä, ja juuri kun olin saanut vähän paremman tilanteen itseni kanssa tulin klassisesti ”vahingossa” raskaaksi. Mutta itse itseäni ei riittänyt enää energiat hoitamaan, niin että olisin pystynyt siinä vielä opiskelemaan ja työelämään. Kaikki on pyörinyt nyt 8v lapsen ympärillä.

Omat lapsuuden ja nuoruuden traumat on noussut pintaan äitiyden myötä ja tämä on ollut itselleni äärimmäisen raskasta aikaa, en edes oikein tiennyt etukäteen, että näin voisi käydä.

Mietin jatkuvasti miten nousisin tästä suostani. Ehkä on vain nöyrryttävä siihen, että en kykene koskaan enää mihinkään ja haettava eläkkeelle. Sinänsä koen edelleen, että jos olisin terve, kapasiteettia olisi.

Olen katkera, äärimmäisen katkera ja maahan painettu. Tuntuu että kaikki tiet on tukossa ja ainoa asia miksi täällä vielä hengitän on lapsi. Häpeä ja syyllisyys, itsetunnon ja omanarvon mureneminen on tapahtunut pikkuhiljaa salakavalasti ja vienyt eristyksiin muista. Sitä on syrjäytyminen, syrjäytetty ihminen tässä maassa.

Olen tuo, jota lainasit ja omalla kohdallani oikeastaan syvä viha tätä järjestelmäämme, sen tehottomuutta ja sanahelinää kohtaan oli syy sisuuntumiseeni. En tiedä, kannattaako ketään suositella herättelemään vihansa ja sen nostaman raivon vallassa sitten toimimaan saadakseen itselleen sitä kohtelua, johon olisi käypähoitosuositusten ja muun sanahelinän perusteella ollut oikeutettu jo vuosikymmen tai useampi sitten.

Minulla avain pohjalta ylös pääsemiseen oli se, että terapeuttini myötä sain elämääni ensimmäistä kertaa aikuisen ihmisen, jonka kanssa peilata ajatuksiani. Tajusin, että minä en ole se hullu vaan tämä järjestelmämme, joka pyrkii nujertamaan ja tasapäistämään ihan kaiken. Tai oikeastaan tajusin sen, että minä olen ollut liian kiltti ja olen antanut sen tapahtua. Mutta pointtini on se, että julkiselta puolelta en saanut muuta, kuin lisää lyttäämistäni maahan sekä totaalista aliarviointia.

Muistan ikuisesti sen kerran, yksi mielenterveyshoitaja ehdotti minulle piristävänä tekemisenä joulukorttien askartelemista vanhoille tuttavilleni. Jäin itsekseni miettimään sitä, että oikeastaan tämä henkilö ehdotuksellaan osoitti vain sen, että vuoden verrann tavattuamme kerran-pari kuukaudessa, hän ei ollut tajunnut oikeastaan mitään siitä, mitä olin hänelle elämästäni kertonut.

Toivoisin, että saisit kerättyä voimia lähteäksesi avaamaan ongelmiasi yksityiselle puolelle. Oikeastaan et tarvitsisi kuin yhden ihmisen, joka oikeasti yrittää auttaa ja jolla on siihen taitoa. Valitettavasti oman kokemukseni perusteella näitä ihmisiä on turha etsiä julkiselta puolelta.