Katsoin A-studiota masennuslääkkeistä ja psykiatria vaikuttaa kuin uskonnolta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi muita lääkkeitä pidetään yleensä tarpeellisina? Harvemmin kehotetaan välttämään vaikka sydänlääkettä tai astmalääkettä. Aivan samalla tavalla terveyttä ja jopa henkeä uhkaavaa voi olla käyttämättä tarpeeseen annettua mielialalääkettä. Itse en olisi ainakaan työkykyinen enkä kenties elossa ellei olisi lääkettä paniikkihäiriöön.

Koska noiden huumeiden käytölle ei ole mitään fyysistä tai luonnontiedeperäistä indikaatiota. Masennus ei ole biologinen sairaus, kuten aidot sairaudet. Se on tunnetila. Ihan yhtä hyvin voi sanoa, että jotakuta alkoholi auttaa voimaan paremmin kun v*tuttaa. Onhan sitäkin joskus historiassa apteekeista määrätty lääkkeenä. Samoin kuin vaikkapa LSD:tä. Mutta alkoholia tai LSD:tä ei nykyään pidetä harmittomana kemiallisena substanssina.

Mikä sun diagnoosi on?

Ei mikään. Itselläsi ilmeisesti on montakin. Mutta miten diagnoosisi liittyvät tähän? Kiva sulle, jos saat apua noista tropeista, mutta eivät ne mitenkään alkoholista tai huumeista eroa.

Älä polta enempää pilveä, ihan tarpeeksi sekavaa olet nyt jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai että oikein lääkkeillä satutetut. 🙄

Kun lääkkeen teho lakkaa, niin edestä löytyy kaikki se tekemätön työ edestä. Jos ei ole oppinut käsittelemään ja hallitsemaan tunteitaan, niin kyllähän se arki lasahtaa aika armottomasti vastaan kun lääkkeiden syönti lopetetaan. En minä niitä lähtisi viekkareiksi kutsumaan. 

Nuo jutut vaan ovat sellaisia, että siinä pitää olla omaa aktivisuutta. Tietynlaista nöyryyttä se vaatii, sillä työstäessä joutuu aina kyseenalaistamaan omat vanhat toimintamallinsa. Ihminen on siitä hauska elukka, että hän kuitenkin aina haluaa suojella sisintään (ja mitä tosiaan päätyö on, sisimpien tunteiden ronkkimista) niin joillain vaan iskee puolustusreaktio päälle. Nyt sitten tällä kertaa ne ovat korruptoituneet lääkärit ja pahat lääkeyhtiöt.

Toivon aidosti hyvää kaikille ongelmiensa kanssa painiville. Ymmärrän, että on mukavaa pöhistä joukkovoimalla, koska saadaan tunne siitä, että jotain tapahtuu. Mutta mitä sitten kaiken tämän jälkeen? Onko kukaan miettinyt sitä. Ymmärrän, että kiukuttaa ja maailma tuntuu epäreilulta, mutta sellainen se on. 

Tästä viestistä paistaa läpi, että sen on kirjoittanut joku mielenterveysalalla työskentelevä lähäri.

Oletko muuten koskaan kuullut talidomidista? Senkin piti olla vaaraton. Eipä ollut. Mitä seurasi, kun haitat tuotiin esille? Lääke kiellettiin sekä estettiin sillä tavalla lukuisia tragedioita.

Sama bentsodiatsepiinien kanssa. Ryhdyttiin varovaisiksi, kun ymmärrettiin mitä tuhoa niillä oli aiheutettu. 

Bentsodiatsepiinien haittojen/riippuvuusongelmien ymmärtämiseen ja niiden määrämiskäytäntöjen muutokseen meni kymmeniä vuosia. SSRI - lääkkeet tuli n. 90 - luvulla ja vasta nyt on alettu puhua mahdollisista vaikeista vieroitusoireista ja potilaan varottamisestakin niistä kunnolla, niin että sillä saattaisi olla jotain vaikutusta hoitosuosituksiinkin. Että hitaalta tuntuu tuo ongelmien tiedostamisen tahti. Edelleen kuitenkin vahvasti ollaan sitä mieltä, että SSRI - lääkkeet ovat hyödyllisiä ja turvallisia ja saa nähdä miten tulevaisuudessa määräämismäärille käy. Muuttuuko käsitykset näistä masennuslääkkeistä vielä kriittisemmiksi.. Mutta mitä olisi tarjolla psykiatrialla laajoille massoille jos ei näitä kyseisiä lääkkeitä?

Suomessa bentsojen määräämistä on kiristetty, mutta Yhdysvalloissa taitaa olla hiljainen bentsoepidemia opioidiepidemian lisäksi, jossa ongelmien ymmärryksestä piittaamatta, niitä kuitenkin aika paljon määrätään. Xanax jne Tuntuu, että joskus haitoille ollaan suorastaan sokeita. Yhdessä opioidien kanssa, bentsot vielä lisäävät kuolleisuuttakin, koska yhdistelmä bentsot + opiaatit voi olla hengen vievä.

Totta. Vastaukseni oli tuolle, joka ihmetteli, mitä hyötyä haittojen ja vaarojen esilletuonnista on. Niin viittasin aiempiin tapauksiin lääketieteen alalla, missä käytäntöjä on muutettu kun vaarat on tiedostettu laajemmin. Vaikka hitaastikin. Kuinka moni esimerkiksi tietää, että psykiatrian alalla käytettiin LSD:täkin "lääkkeenä" aiemmin? Sekin lopetettiin.

Vertaus opioidiepidemiaan on hyytävä. "Lääkkeet" eivät tosiaan aina ole harmittomia, vaikka niitä alunperin sellaisina markkinoidaan.

Tuskin on syytä masennnuslääkkeitä kieltää täysin, kuten opioideja ja bentsodiatsepiimiakaan ei ole täysin kielletty. Mutta tottakai pitää kertoa ihmisille totuus niiden haitoista ja vaaroista.

Vierailija kirjoitti:

ei liity suoraan tähän, mutta voin sanoa että ihmiset mieluiten aina ottaa pilleripurkin, kuin että alkaisivat muuttamaan elintapojaan.

Niin ja uskoo sokeasti auktoriteettiin.

Olen kärsinyt keskivaikeasta-vaikeasta masennuksesta ja vaikea-asteisesta ahdistuneisuudesta jo noin 30 vuotta, ja olen kaksi kertaa aloittanut essitalopraami-lääkityksen tässä 3 vuoden sisällä (välissä purettu pois oireiden lievityttyä). Harmittaa, etten uskaltanut aloittaa aiemmin. Olen saanut _todella_ paljon apua tästä lääkkeestä. Pystyn toimimaan paremmin, minulla on paljon parempi mieliala, eikä ahdista koko ajan.  Tuntuu, että olen saanut elämäni takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Uskooko AP kaiken mitä A-studio kertoo?

Ali-Hokka on suosikkini toimittajista, hän esitti jälleen tarkkanäköisiä kysymyksiä ja oikean ihmisen näkökulmasta. Kiinnitin huomiota siihen miten haastateltava ollut psykiatrian alan varmastikin kokenut ammattilainen vastasi, vastaukset kuulosti ikään kuin valmiilta, alan sisällä yhdessä sovituilta, "oikeilta vastauksilta".

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi muita lääkkeitä pidetään yleensä tarpeellisina? Harvemmin kehotetaan välttämään vaikka sydänlääkettä tai astmalääkettä. Aivan samalla tavalla terveyttä ja jopa henkeä uhkaavaa voi olla käyttämättä tarpeeseen annettua mielialalääkettä. Itse en olisi ainakaan työkykyinen enkä kenties elossa ellei olisi lääkettä paniikkihäiriöön.

Koska noiden huumeiden käytölle ei ole mitään fyysistä tai luonnontiedeperäistä indikaatiota. Masennus ei ole biologinen sairaus, kuten aidot sairaudet. Se on tunnetila. Ihan yhtä hyvin voi sanoa, että jotakuta alkoholi auttaa voimaan paremmin kun v*tuttaa. Onhan sitäkin joskus historiassa apteekeista määrätty lääkkeenä. Samoin kuin vaikkapa LSD:tä. Mutta alkoholia tai LSD:tä ei nykyään pidetä harmittomana kemiallisena substanssina.

Mikä sun diagnoosi on?

Ei mikään. Itselläsi ilmeisesti on montakin. Mutta miten diagnoosisi liittyvät tähän? Kiva sulle, jos saat apua noista tropeista, mutta eivät ne mitenkään alkoholista tai huumeista eroa.

Älä polta enempää pilveä, ihan tarpeeksi sekavaa olet nyt jo.

Koska olen työterveyslääkäri, niin en kyllä polta edes sikareita. Eli voit lopettaa hölmöt loukkausyrityksesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskooko AP kaiken mitä A-studio kertoo?

Ali-Hokka on suosikkini toimittajista, hän esitti jälleen tarkkanäköisiä kysymyksiä ja oikean ihmisen näkökulmasta. Kiinnitin huomiota siihen miten haastateltava ollut psykiatrian alan varmastikin kokenut ammattilainen vastasi, vastaukset kuulosti ikään kuin valmiilta, alan sisällä yhdessä sovituilta, "oikeilta vastauksilta".

Ap

Vastaa kysymykseen äläkä satuile.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei liity suoraan tähän, mutta voin sanoa että ihmiset mieluiten aina ottaa pilleripurkin, kuin että alkaisivat muuttamaan elintapojaan.

Niin ja uskoo sokeasti auktoriteettiin.

Täsmälleen noinhan opioidikriisi mahdollistui USA:ssa. Ihmisille saattoivat vaikka hammaslääkärit määrätä niitä, väittäen, että ovat täysin turvallisia ja harmittomia. Suurin osa ihmisistä kuitenkin pitkälti uskoo lääkärin vakuuttelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi muita lääkkeitä pidetään yleensä tarpeellisina? Harvemmin kehotetaan välttämään vaikka sydänlääkettä tai astmalääkettä. Aivan samalla tavalla terveyttä ja jopa henkeä uhkaavaa voi olla käyttämättä tarpeeseen annettua mielialalääkettä. Itse en olisi ainakaan työkykyinen enkä kenties elossa ellei olisi lääkettä paniikkihäiriöön.

Koska noiden huumeiden käytölle ei ole mitään fyysistä tai luonnontiedeperäistä indikaatiota. Masennus ei ole biologinen sairaus, kuten aidot sairaudet. Se on tunnetila. Ihan yhtä hyvin voi sanoa, että jotakuta alkoholi auttaa voimaan paremmin kun v*tuttaa. Onhan sitäkin joskus historiassa apteekeista määrätty lääkkeenä. Samoin kuin vaikkapa LSD:tä. Mutta alkoholia tai LSD:tä ei nykyään pidetä harmittomana kemiallisena substanssina.

Mikä sun diagnoosi on?

Ei mikään. Itselläsi ilmeisesti on montakin. Mutta miten diagnoosisi liittyvät tähän? Kiva sulle, jos saat apua noista tropeista, mutta eivät ne mitenkään alkoholista tai huumeista eroa.

Älä polta enempää pilveä, ihan tarpeeksi sekavaa olet nyt jo.

Koska olen työterveyslääkäri, niin en kyllä polta edes sikareita. Eli voit lopettaa hölmöt loukkausyrityksesi.

:D :D :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskooko AP kaiken mitä A-studio kertoo?

Ali-Hokka on suosikkini toimittajista, hän esitti jälleen tarkkanäköisiä kysymyksiä ja oikean ihmisen näkökulmasta. Kiinnitin huomiota siihen miten haastateltava ollut psykiatrian alan varmastikin kokenut ammattilainen vastasi, vastaukset kuulosti ikään kuin valmiilta, alan sisällä yhdessä sovituilta, "oikeilta vastauksilta".

Ap

Haastattelija oli todella hyvä eikä päästänyt haastateltavaa helpolla! Haastateltavana oli psykiatrian professori Erkki Isometsä, joka on ollut puuhaamassa Käypähoito-suosituksia 2000-luvun alkupuolelta. Isometsä on osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, miten masennuslääkkeitä määrätään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi muita lääkkeitä pidetään yleensä tarpeellisina? Harvemmin kehotetaan välttämään vaikka sydänlääkettä tai astmalääkettä. Aivan samalla tavalla terveyttä ja jopa henkeä uhkaavaa voi olla käyttämättä tarpeeseen annettua mielialalääkettä. Itse en olisi ainakaan työkykyinen enkä kenties elossa ellei olisi lääkettä paniikkihäiriöön.

Koska noiden huumeiden käytölle ei ole mitään fyysistä tai luonnontiedeperäistä indikaatiota. Masennus ei ole biologinen sairaus, kuten aidot sairaudet. Se on tunnetila. Ihan yhtä hyvin voi sanoa, että jotakuta alkoholi auttaa voimaan paremmin kun v*tuttaa. Onhan sitäkin joskus historiassa apteekeista määrätty lääkkeenä. Samoin kuin vaikkapa LSD:tä. Mutta alkoholia tai LSD:tä ei nykyään pidetä harmittomana kemiallisena substanssina.

Kyllähän masennuksella nykyään ajstellaan olevan biologisia syitä: hiljainen tulehdus, suolistomikrobien epätasapaino jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoisinta on tässä se, että Peter C. Gøtzsche leimattiin "hulluksi" ja idiootiksi, kun toi tämän saman asian esille vuosia sitten: https://www.sitruunakustannus.fi/tappava-psykiatria-ja-laumlaumlkinnaum…

"Ei ole epäilystäkään, että psyykenlääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ne tappavat yli puoli miljoonaa yli 65-vuotiasta ihmistä vuosittain Yhdysvalloissa ja Euroopassa ja ovat kolmanneksi yleisin kuolinsyy sydänsairauksien ja syövän jälkeen. Gøtzschen mukaan voisimme vähentää nykyistä psyykenlääkkeiden käyttöä 98 %:lla ja samalla parantaa ihmisten henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Lääkityksen lopettaminen voi kuitenkin olla vaikeaa, koska ne aiheuttavat riippuvuutta. Koska vieroitusoireet voivat olla pahoja, lääkitys on usein lopetettava asteittain.

 

Kirjassaan Gøtzsche murtaa myytit, joita johtavat psykiatrit – usein lääkefirmojen palkkalistoilla olevat – ovat vaalineet vuosikymmenten ajan salatakseen sen tosiasian, että biologinen psykiatria on epäonnistunut. Biologinen psykiatria näkee lääkkeet ratkaisuna käytännössä kaikkiin ongelmiin, mutta potilaat ovat usein eri mieltä. Lääkkeet tehoavat toivotusti vain pieneen osaan potilaista, mikä johtaa usein siihen että turhautuneet psykiatrit tekevät lisää diagnooseja, määräävät lisää lääkkeitä isompina annoksina ja aiheuttavat entistä suurempia vahinkoja potilailleen."

Tyyppi sai myös kenkää Cochranesta selkeiden mielipiteidensä vuoksi. Hänen keskeisin sanoma oli nimenomaan se, ettei lääkkeistä pääse eroon eikä lääkäreitä kouluteta kuin aloittamaan lääkitys, ei siihen miten lopetetaan.

Hänen tapansa ilmaista asiat on ehkä liian suoraviivainen ja helppo kumota ja sivuuttaa, koska mihin hän esim tuon väitteen nojaa että lääkkeiden 98 prosenttia vähempi määrääminen parantaisi asioita ? Ehkä semmoinen maltillisempi kritiikki otettaisiin vakavammin?

En siis väitä etteikö hän monessa väitteessään olisi oikeassa, esim siinä että kyseisiä lääkkeitä ei osata määrätä tai niistä ei osata vieroittaa oikein. Lääkkeiden harmit voi johtaa tilanteeseen, missä lääkkeitä vain määrätään lisää pahentaen tilannetta.

 Jotta ymmärtää hänen argumenttinsa kokonaisuutena, pitäisi lukea myös hänen kirjansa. Hän on perustellut keskeiset väitteet oikein hyvin ja senkin, että lääkityksen raju vähentäminen parantaisi asioita. Sitä ei vain voi perustella niin yksinkertaisella ja lyhyellä lauseella, että sen vähälahjaisinkin tallukka voisi sisäistää iltapäivälehtien lööpeistä.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni mielenterveysongelmien hoidosta on Helsingistä ajalta 1998-2013. Alkuun olin lukiota hyvällä menestyksellä käyvä nuori aikuinen, lopulta sairaseläkkeellä oleva kolmekymppinen aikuinen. Sain 90-luvun lopulla keskusteluaikoja nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa mukava mutta hiukan yksinkertainen nainen hoki minulle sitä, että koska menestyn hyvin koulussa, minulla ei voi olla ongelmia. Joka ikisen keskustelukerran alussa kyseli samat asiat eikä kyseisen, todennäköisesti ruoanlaittoa ja käsitöitä harrastavan henkilön kanssa ollut mahdollisuutta edes keskustella syvällisemmin. Lopetin käynnit siksi, että olisin kaivannut keskustelua järkevän ihmisen kanssa enkä pehmeäpäisen, juuri ja juuri kirjoittamaan sekä lukemaan pystyvän ihmisen kanssa.

Voisin kirjoittaa pidemminkin mutta koska lopulta kyse on ollut yli vuosikymmenen verran samasta asiasta, tiivistän olennaisen: Ongelma on koulutetun henkilökunnan vähäisyys. Mielenterveyshoitaja ei ole terapeutti eikä mielentervyshoitajasta ole apua silloin, kun mielenterveysongelmista kärsivä ihminen on kapasiteetikas mutta mielenterveyshoitajan oma kapasiteetti ei riitä auttamaan ongelmien käsittelyssä. Mielenterveyspoliklinikoilla lääkärit vaihtuvat vuosittain, tiheämminkin ja lopulta itselläni olivat voimat niin vähissä, että annoin periksi ja otin vastaan työkyvyttömyyseläkkeen.

Jossakin vaiheessa suivaannuin järjestelmäämme ihan totaalisesti, hain opiskelemaan ja lopulta sain työpaikan, josta palkkaa tuli riittävästi hakeutuakseni yksityiselle lääkärille sekä psykoterapeutille. Lääkkeistä en koskaan ollut saanut mitään hyötyä joten onneksi en niitä ollut ajautunut syömään pidempään. Kymmenen vuotta kului itseni hoitamisessa kuntoon mutta nyt minulla on erittäin hyvin palkattu työ, omistusasunto ja periaatteessa kaikki muu kunnossa parisuhdeasioita huomioimatta. Olen vasta lähempänä neljääkymmentä ikävuotta saanut elämäni kuntoon ja pariutumiseen yms. liittyvät asiat ovat minulta menneet onnellisesti ohi. Omalta osaltani ainakin yksi syy lapsettomaksi jäämiseeni saattaa siis olla toimimattomassa tavassa hoitaa mt-ongelmia julkisella puolella.

Tietty katkeruus systeemiä kohtaan on kieltämättä jäänyt eikä julkiselta puolelta ole jäänyt mieleen yhtäkään lääkäriä (tai psykiatria)/sosialityöntekijää/toimintaterapeuttia/psykologia, jolla olisi oikeasti tuntunut olevan mielenkiintoa yrittää paneutua ongelmiini. Lääkkeitä olisi oltu valmiina määräämään niin, että eläkeläisenä olisi ollut helppo pitää itsensä rauhoitetussa horroksessa vuosikymmenet. Onneksi sain oman sisukkuuteni avulla haettua kouluun, opiskeltua ja työllistyttyä. Näiden myötä oli mahdollista hankkia hyvä psykoterapeutti ja sen myötä asiat lähtivät rullaamaan.

Joka paikassa aina kehotetaan hakemaan apua ongelmiin "koska sitä on kyllä tarjolla". Jaa, että millaista apua? Minä en ole saanut julkiselta terveydenhoitosysteemiltä muuta, kuin riittävät perusteet sairaseläkkeelle jäämiseksi 28-vuotiaana. Paitsi että kun katson itseäni jälkikäteen, kenenkään ei olisi ikinä pitänyt sellaisiin perusteisiin päätyä. Tuskin olen ainoa, joka on ns. "toivottomana tapauksena" haluttu kipata pois silmistä.

TÄMÄ. Kiitos tästä kirjoituksesta. Tunnistan tämän niin hyvin. Itselläni samantyyppinen tarina, sama ikäkin. Lopputulema vain päinvastainen: Lapsen sain kolmekymppisenä, ja juuri kun olin saanut vähän paremman tilanteen itseni kanssa tulin klassisesti ”vahingossa” raskaaksi. Mutta itse itseäni ei riittänyt enää energiat hoitamaan, niin että olisin pystynyt siinä vielä opiskelemaan ja työelämään. Kaikki on pyörinyt nyt 8v lapsen ympärillä.

Omat lapsuuden ja nuoruuden traumat on noussut pintaan äitiyden myötä ja tämä on ollut itselleni äärimmäisen raskasta aikaa, en edes oikein tiennyt etukäteen, että näin voisi käydä.

Mietin jatkuvasti miten nousisin tästä suostani. Ehkä on vain nöyrryttävä siihen, että en kykene koskaan enää mihinkään ja haettava eläkkeelle. Sinänsä koen edelleen, että jos olisin terve, kapasiteettia olisi.

Olen katkera, äärimmäisen katkera ja maahan painettu. Tuntuu että kaikki tiet on tukossa ja ainoa asia miksi täällä vielä hengitän on lapsi. Häpeä ja syyllisyys, itsetunnon ja omanarvon mureneminen on tapahtunut pikkuhiljaa salakavalasti ja vienyt eristyksiin muista. Sitä on syrjäytyminen, syrjäytetty ihminen tässä maassa.

Olen tuo, jota lainasit ja omalla kohdallani oikeastaan syvä viha tätä järjestelmäämme, sen tehottomuutta ja sanahelinää kohtaan oli syy sisuuntumiseeni. En tiedä, kannattaako ketään suositella herättelemään vihansa ja sen nostaman raivon vallassa sitten toimimaan saadakseen itselleen sitä kohtelua, johon olisi käypähoitosuositusten ja muun sanahelinän perusteella ollut oikeutettu jo vuosikymmen tai useampi sitten.

Minulla avain pohjalta ylös pääsemiseen oli se, että terapeuttini myötä sain elämääni ensimmäistä kertaa aikuisen ihmisen, jonka kanssa peilata ajatuksiani. Tajusin, että minä en ole se hullu vaan tämä järjestelmämme, joka pyrkii nujertamaan ja tasapäistämään ihan kaiken. Tai oikeastaan tajusin sen, että minä olen ollut liian kiltti ja olen antanut sen tapahtua. Mutta pointtini on se, että julkiselta puolelta en saanut muuta, kuin lisää lyttäämistäni maahan sekä totaalista aliarviointia.

Muistan ikuisesti sen kerran, yksi mielenterveyshoitaja ehdotti minulle piristävänä tekemisenä joulukorttien askartelemista vanhoille tuttavilleni. Jäin itsekseni miettimään sitä, että oikeastaan tämä henkilö ehdotuksellaan osoitti vain sen, että vuoden verrann tavattuamme kerran-pari kuukaudessa, hän ei ollut tajunnut oikeastaan mitään siitä, mitä olin hänelle elämästäni kertonut.

Toivoisin, että saisit kerättyä voimia lähteäksesi avaamaan ongelmiasi yksityiselle puolelle. Oikeastaan et tarvitsisi kuin yhden ihmisen, joka oikeasti yrittää auttaa ja jolla on siihen taitoa. Valitettavasti oman kokemukseni perusteella näitä ihmisiä on turha etsiä julkiselta puolelta.

Ymmärrän täysin mistä puhut ja tiedostan, että tie selviytymiseen on löytää tuo älyllä varustettu ihminen. En tiedä onko tällaisessa pikkukaupungissa pohjoisessa oikeasti mahdollista löytää, voi olla jos hyvä tuuri käy.

Eletään tietysti minimituilla, ja tuskin olisi enää juuri selviytymismahdollisuuksia, jos vanhemmilta ei saisi yhtään taloudellista tukea. Sitä odotellessa kun heidän pää kaatuu. Isä vaikeasti sairas. Sisaruksista ei mitään turvaa. Ei tätä riippuvaisuutta nuppi kestä. Elämä on niin hataralla pohjalla kun olla voi.

Eli jos olisi sitä rahaa, tilanne olisi ehkä jo toinen, voisin edes yrittää jotain.

Kiertelin nuorempana yksityisiä terapeutteja läpi, yksikin oli aivan kummallinen, ei puhunut mitään. Tuijotti minua vain koko sen ajan kun olin vastaanotolla. Ja oli muka arvostettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskooko AP kaiken mitä A-studio kertoo?

Ali-Hokka on suosikkini toimittajista, hän esitti jälleen tarkkanäköisiä kysymyksiä ja oikean ihmisen näkökulmasta. Kiinnitin huomiota siihen miten haastateltava ollut psykiatrian alan varmastikin kokenut ammattilainen vastasi, vastaukset kuulosti ikään kuin valmiilta, alan sisällä yhdessä sovituilta, "oikeilta vastauksilta".

Ap

Haastattelija oli todella hyvä eikä päästänyt haastateltavaa helpolla! Haastateltavana oli psykiatrian professori Erkki Isometsä, joka on ollut puuhaamassa Käypähoito-suosituksia 2000-luvun alkupuolelta. Isometsä on osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, miten masennuslääkkeitä määrätään.

Minä olen löytänyt yksityiseltä puolelta psykiatrin, joka ei missään tapauksessa ensimmäisenä ole suositellut lääkkeitä ja kertoo auliisti niiden haittavaikutuksista sekä siitä, että tutkimuskäyttö niiden hyödyistä on ristiriitaista. Eli yksi psykiatri on jotakin mieltä ja toinen tätä mieltä. Minä en pitäisi Erkki Isometsää minään totuuden lähetiläänä vaan ainoastaan ihmisenä, joka pyrkii toimenkuvassaan ja tiukassa taloudellisessa tilanteessa nyhjäämään tyhjästä.

Eli ei Erkki Isometsä välttämättä omalle lapselleen suosittaisi sitä samaa, mitä Käypähoito käskee tekemään. Eiköhän Erkki Isometsän jälkeläisillä ole mahdollista saada omalla rahalla kustannettuna laadukkaampaa hoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi muita lääkkeitä pidetään yleensä tarpeellisina? Harvemmin kehotetaan välttämään vaikka sydänlääkettä tai astmalääkettä. Aivan samalla tavalla terveyttä ja jopa henkeä uhkaavaa voi olla käyttämättä tarpeeseen annettua mielialalääkettä. Itse en olisi ainakaan työkykyinen enkä kenties elossa ellei olisi lääkettä paniikkihäiriöön.

Koska noiden huumeiden käytölle ei ole mitään fyysistä tai luonnontiedeperäistä indikaatiota. Masennus ei ole biologinen sairaus, kuten aidot sairaudet. Se on tunnetila. Ihan yhtä hyvin voi sanoa, että jotakuta alkoholi auttaa voimaan paremmin kun v*tuttaa. Onhan sitäkin joskus historiassa apteekeista määrätty lääkkeenä. Samoin kuin vaikkapa LSD:tä. Mutta alkoholia tai LSD:tä ei nykyään pidetä harmittomana kemiallisena substanssina.

Kyllähän masennuksella nykyään ajstellaan olevan biologisia syitä: hiljainen tulehdus, suolistomikrobien epätasapaino jne.

Mutta masennus ei ole biologinen sairaus. Luonnontiede ei ole kyennyt tutkimuksissa määrittelemää mitään objektiivista, fyysistä indikaattoria sille. Senhän määritelmäkin on "tunnetila, joka aiheuttaa kärsimystä". Kyseessä on siis tunnetila. Eihän sitä voida edes diagnosoida muuten kuin keskustelun tai potilaan täyttämän kyselyn kautta, ei minkään luonnontieteellisen testin kautta.

Varmaan sitä surkeaa tunnetilaa voi aiheuttaa monenmoiset biologiset asiat, mutta masennus itsessään ei silti ole luonnontieteellinen ilmiö. Vaan psykologinen tunneilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskooko AP kaiken mitä A-studio kertoo?

Ali-Hokka on suosikkini toimittajista, hän esitti jälleen tarkkanäköisiä kysymyksiä ja oikean ihmisen näkökulmasta. Kiinnitin huomiota siihen miten haastateltava ollut psykiatrian alan varmastikin kokenut ammattilainen vastasi, vastaukset kuulosti ikään kuin valmiilta, alan sisällä yhdessä sovituilta, "oikeilta vastauksilta".

Ap

Haastattelija oli todella hyvä eikä päästänyt haastateltavaa helpolla! Haastateltavana oli psykiatrian professori Erkki Isometsä, joka on ollut puuhaamassa Käypähoito-suosituksia 2000-luvun alkupuolelta. Isometsä on osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, miten masennuslääkkeitä määrätään.

Minä olen löytänyt yksityiseltä puolelta psykiatrin, joka ei missään tapauksessa ensimmäisenä ole suositellut lääkkeitä ja kertoo auliisti niiden haittavaikutuksista sekä siitä, että tutkimuskäyttö niiden hyödyistä on ristiriitaista. Eli yksi psykiatri on jotakin mieltä ja toinen tätä mieltä. Minä en pitäisi Erkki Isometsää minään totuuden lähetiläänä vaan ainoastaan ihmisenä, joka pyrkii toimenkuvassaan ja tiukassa taloudellisessa tilanteessa nyhjäämään tyhjästä.

Eli ei Erkki Isometsä välttämättä omalle lapselleen suosittaisi sitä samaa, mitä Käypähoito käskee tekemään. Eiköhän Erkki Isometsän jälkeläisillä ole mahdollista saada omalla rahalla kustannettuna laadukkaampaa hoitoa.

Lääkärien on kuitenkin vaikea poikea Käypä hoito -suosituksista. Vaikeuksia tulee muuten, kuten on tullutkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni mielenterveysongelmien hoidosta on Helsingistä ajalta 1998-2013. Alkuun olin lukiota hyvällä menestyksellä käyvä nuori aikuinen, lopulta sairaseläkkeellä oleva kolmekymppinen aikuinen. Sain 90-luvun lopulla keskusteluaikoja nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa mukava mutta hiukan yksinkertainen nainen hoki minulle sitä, että koska menestyn hyvin koulussa, minulla ei voi olla ongelmia. Joka ikisen keskustelukerran alussa kyseli samat asiat eikä kyseisen, todennäköisesti ruoanlaittoa ja käsitöitä harrastavan henkilön kanssa ollut mahdollisuutta edes keskustella syvällisemmin. Lopetin käynnit siksi, että olisin kaivannut keskustelua järkevän ihmisen kanssa enkä pehmeäpäisen, juuri ja juuri kirjoittamaan sekä lukemaan pystyvän ihmisen kanssa.

Voisin kirjoittaa pidemminkin mutta koska lopulta kyse on ollut yli vuosikymmenen verran samasta asiasta, tiivistän olennaisen: Ongelma on koulutetun henkilökunnan vähäisyys. Mielenterveyshoitaja ei ole terapeutti eikä mielentervyshoitajasta ole apua silloin, kun mielenterveysongelmista kärsivä ihminen on kapasiteetikas mutta mielenterveyshoitajan oma kapasiteetti ei riitä auttamaan ongelmien käsittelyssä. Mielenterveyspoliklinikoilla lääkärit vaihtuvat vuosittain, tiheämminkin ja lopulta itselläni olivat voimat niin vähissä, että annoin periksi ja otin vastaan työkyvyttömyyseläkkeen.

Jossakin vaiheessa suivaannuin järjestelmäämme ihan totaalisesti, hain opiskelemaan ja lopulta sain työpaikan, josta palkkaa tuli riittävästi hakeutuakseni yksityiselle lääkärille sekä psykoterapeutille. Lääkkeistä en koskaan ollut saanut mitään hyötyä joten onneksi en niitä ollut ajautunut syömään pidempään. Kymmenen vuotta kului itseni hoitamisessa kuntoon mutta nyt minulla on erittäin hyvin palkattu työ, omistusasunto ja periaatteessa kaikki muu kunnossa parisuhdeasioita huomioimatta. Olen vasta lähempänä neljääkymmentä ikävuotta saanut elämäni kuntoon ja pariutumiseen yms. liittyvät asiat ovat minulta menneet onnellisesti ohi. Omalta osaltani ainakin yksi syy lapsettomaksi jäämiseeni saattaa siis olla toimimattomassa tavassa hoitaa mt-ongelmia julkisella puolella.

Tietty katkeruus systeemiä kohtaan on kieltämättä jäänyt eikä julkiselta puolelta ole jäänyt mieleen yhtäkään lääkäriä (tai psykiatria)/sosialityöntekijää/toimintaterapeuttia/psykologia, jolla olisi oikeasti tuntunut olevan mielenkiintoa yrittää paneutua ongelmiini. Lääkkeitä olisi oltu valmiina määräämään niin, että eläkeläisenä olisi ollut helppo pitää itsensä rauhoitetussa horroksessa vuosikymmenet. Onneksi sain oman sisukkuuteni avulla haettua kouluun, opiskeltua ja työllistyttyä. Näiden myötä oli mahdollista hankkia hyvä psykoterapeutti ja sen myötä asiat lähtivät rullaamaan.

Joka paikassa aina kehotetaan hakemaan apua ongelmiin "koska sitä on kyllä tarjolla". Jaa, että millaista apua? Minä en ole saanut julkiselta terveydenhoitosysteemiltä muuta, kuin riittävät perusteet sairaseläkkeelle jäämiseksi 28-vuotiaana. Paitsi että kun katson itseäni jälkikäteen, kenenkään ei olisi ikinä pitänyt sellaisiin perusteisiin päätyä. Tuskin olen ainoa, joka on ns. "toivottomana tapauksena" haluttu kipata pois silmistä.

TÄMÄ. Kiitos tästä kirjoituksesta. Tunnistan tämän niin hyvin. Itselläni samantyyppinen tarina, sama ikäkin. Lopputulema vain päinvastainen: Lapsen sain kolmekymppisenä, ja juuri kun olin saanut vähän paremman tilanteen itseni kanssa tulin klassisesti ”vahingossa” raskaaksi. Mutta itse itseäni ei riittänyt enää energiat hoitamaan, niin että olisin pystynyt siinä vielä opiskelemaan ja työelämään. Kaikki on pyörinyt nyt 8v lapsen ympärillä.

Omat lapsuuden ja nuoruuden traumat on noussut pintaan äitiyden myötä ja tämä on ollut itselleni äärimmäisen raskasta aikaa, en edes oikein tiennyt etukäteen, että näin voisi käydä.

Mietin jatkuvasti miten nousisin tästä suostani. Ehkä on vain nöyrryttävä siihen, että en kykene koskaan enää mihinkään ja haettava eläkkeelle. Sinänsä koen edelleen, että jos olisin terve, kapasiteettia olisi.

Olen katkera, äärimmäisen katkera ja maahan painettu. Tuntuu että kaikki tiet on tukossa ja ainoa asia miksi täällä vielä hengitän on lapsi. Häpeä ja syyllisyys, itsetunnon ja omanarvon mureneminen on tapahtunut pikkuhiljaa salakavalasti ja vienyt eristyksiin muista. Sitä on syrjäytyminen, syrjäytetty ihminen tässä maassa.

Olen tuo, jota lainasit ja omalla kohdallani oikeastaan syvä viha tätä järjestelmäämme, sen tehottomuutta ja sanahelinää kohtaan oli syy sisuuntumiseeni. En tiedä, kannattaako ketään suositella herättelemään vihansa ja sen nostaman raivon vallassa sitten toimimaan saadakseen itselleen sitä kohtelua, johon olisi käypähoitosuositusten ja muun sanahelinän perusteella ollut oikeutettu jo vuosikymmen tai useampi sitten.

Minulla avain pohjalta ylös pääsemiseen oli se, että terapeuttini myötä sain elämääni ensimmäistä kertaa aikuisen ihmisen, jonka kanssa peilata ajatuksiani. Tajusin, että minä en ole se hullu vaan tämä järjestelmämme, joka pyrkii nujertamaan ja tasapäistämään ihan kaiken. Tai oikeastaan tajusin sen, että minä olen ollut liian kiltti ja olen antanut sen tapahtua. Mutta pointtini on se, että julkiselta puolelta en saanut muuta, kuin lisää lyttäämistäni maahan sekä totaalista aliarviointia.

Muistan ikuisesti sen kerran, yksi mielenterveyshoitaja ehdotti minulle piristävänä tekemisenä joulukorttien askartelemista vanhoille tuttavilleni. Jäin itsekseni miettimään sitä, että oikeastaan tämä henkilö ehdotuksellaan osoitti vain sen, että vuoden verrann tavattuamme kerran-pari kuukaudessa, hän ei ollut tajunnut oikeastaan mitään siitä, mitä olin hänelle elämästäni kertonut.

Toivoisin, että saisit kerättyä voimia lähteäksesi avaamaan ongelmiasi yksityiselle puolelle. Oikeastaan et tarvitsisi kuin yhden ihmisen, joka oikeasti yrittää auttaa ja jolla on siihen taitoa. Valitettavasti oman kokemukseni perusteella näitä ihmisiä on turha etsiä julkiselta puolelta.

Ymmärrän täysin mistä puhut ja tiedostan, että tie selviytymiseen on löytää tuo älyllä varustettu ihminen. En tiedä onko tällaisessa pikkukaupungissa pohjoisessa oikeasti mahdollista löytää, voi olla jos hyvä tuuri käy.

Eletään tietysti minimituilla, ja tuskin olisi enää juuri selviytymismahdollisuuksia, jos vanhemmilta ei saisi yhtään taloudellista tukea. Sitä odotellessa kun heidän pää kaatuu. Isä vaikeasti sairas. Sisaruksista ei mitään turvaa. Ei tätä riippuvaisuutta nuppi kestä. Elämä on niin hataralla pohjalla kun olla voi.

Eli jos olisi sitä rahaa, tilanne olisi ehkä jo toinen, voisin edes yrittää jotain.

Kiertelin nuorempana yksityisiä terapeutteja läpi, yksikin oli aivan kummallinen, ei puhunut mitään. Tuijotti minua vain koko sen ajan kun olin vastaanotolla. Ja oli muka arvostettu.

Tutkimuksissa on todettu, että usein terapiaa tehokkaampaa on ihan arjen vertaistuki. Onko teillä mitään vertaistukiryhmiä paikkakunnalla? Ovat ilmaisiakin.

Onko sinun mitään mahdollisuutta päästä takaisin työelämään? Vaikka tukityön kautta? Sekin auttaisi monella tapaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskooko AP kaiken mitä A-studio kertoo?

Ali-Hokka on suosikkini toimittajista, hän esitti jälleen tarkkanäköisiä kysymyksiä ja oikean ihmisen näkökulmasta. Kiinnitin huomiota siihen miten haastateltava ollut psykiatrian alan varmastikin kokenut ammattilainen vastasi, vastaukset kuulosti ikään kuin valmiilta, alan sisällä yhdessä sovituilta, "oikeilta vastauksilta".

Ap

Haastattelija oli todella hyvä eikä päästänyt haastateltavaa helpolla! Haastateltavana oli psykiatrian professori Erkki Isometsä, joka on ollut puuhaamassa Käypähoito-suosituksia 2000-luvun alkupuolelta. Isometsä on osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, miten masennuslääkkeitä määrätään.

Minä olen löytänyt yksityiseltä puolelta psykiatrin, joka ei missään tapauksessa ensimmäisenä ole suositellut lääkkeitä ja kertoo auliisti niiden haittavaikutuksista sekä siitä, että tutkimuskäyttö niiden hyödyistä on ristiriitaista. Eli yksi psykiatri on jotakin mieltä ja toinen tätä mieltä. Minä en pitäisi Erkki Isometsää minään totuuden lähetiläänä vaan ainoastaan ihmisenä, joka pyrkii toimenkuvassaan ja tiukassa taloudellisessa tilanteessa nyhjäämään tyhjästä.

Eli ei Erkki Isometsä välttämättä omalle lapselleen suosittaisi sitä samaa, mitä Käypähoito käskee tekemään. Eiköhän Erkki Isometsän jälkeläisillä ole mahdollista saada omalla rahalla kustannettuna laadukkaampaa hoitoa.

Lääkärien on kuitenkin vaikea poikea Käypä hoito -suosituksista. Vaikeuksia tulee muuten, kuten on tullutkin.

Siis vaikea *poiketa*.

Sehän yksi Mehiläisen terapeutti sai potkut, kun kyseenalaisti niitä.

Minusta masennuslääkekeskustelussa kierretään kuin kissa kuumaa puuroa sitä tosiasiaa, että nykyresursseilla lääkehoito on sitä parasta hoitoa, jota masennukseen on julkisella puolella tarjota. Eli  rahasta kyse Käypähoitosuosituksissa.

Miten valtava haloo nousisikaan siitä, jos kalliit ja epävarmat syöpähoidot lakkautettaisin "liian kalliina".

Tämä oli hyvä alku. Odotan, että seuraavaksi kerrotaan mitä neuroleptit aiheuttavat ja miten vaikea niistä on vieroittautua. Keroputaan mallista, eli lähes lääkkeettömästä psykoosienhoitomallista kunnon dokkari parhaaseen katseluaikaan. Toki you tubesta löytyy siitä video, mutta kyllä pian on aika tuoda koko kansan tietousuuteen, miten sairasta laitoshoito on Suomessa. Jo ensimmäisen psykoosin ja osastokeikan jälkeen moni on menetetty tapaus. Sieltä ei nimittäin helpolla nousta, kun lamaavaa lääkitystäkään ei ole lupa lopettaa tai edes vähentää. Pitäisi käyttää kaksi vuotta neuroleptejä ensi psykoosin jälkeen ja toisen jälkeen kai sitten loppuikä. Vaatii saa. Tanasti tahdonvoimaa ja uskoa, että yksin noista mömmöistä eroon pääsee. Senkin jälkeen on vapaata riistaa kenen tahansa arvioida psyyke tilaa ja kysyä lääkkeistä.

Keroputaan alueella ei esiinny skitsofreniaa kuten muualla Suomessa, koska ensi psykoosia ei hoideta lääkkeillä, vaan avoimella dialogilla yleensä potilaan kotona. Tapaamisissa on yleensä kaksikin perheterapeuttia ja koko perhe otetaan hoitoon mukaan. Siellä pitilaat otetaan ihmisinä samalla tasolla olevia yksilöinä, joiden mielipidettä myös kuunnellaan.

Normaali osastolla lääkäri määrää heti lääkkeet ja useasti vielä elinikäisen injektio lääkkeen, josta periaatteessa voi kieltäytyä avohoidossa, mutta seurauksena on, että kaikki normaali epäily aletaan tulkita harhaisuudeksi ja pian voi löytää itsensä taas suljetulta uudelleen lääkityksen alaisena. Kun taas lopettaa omin voimin ja kertoo avohoidossa luuloistaan, niin sieltähän tulee aivan hyviä neuvoja ja keinoja vähentää tuota ajatuskehää, eli silloin saa apua, kun ei ole epäilystä että lääkitys ei ole päällä.

Lopuksi on todettava, että harhaileva ajatuksia on myös ns. terveeksi todetuilla ja niitä tulee myös lääkityksen aikana.