Lue keskustelun säännöt.
Olen NIIN KYLLÄSTYNYT työtä vieroksuviin ystäviini!
väsynyt ap
22.01.2020 |
Minulla on laaja kaveripiiri ja porukkaan mahtuu aika paljon 20-30 -vuotiaita naisia, jotka eivät ole ikänään tehneet palkkatyötä. Suurimmalta osalta puuttuu myös kunnollinen peruskoulun jälkeinen koulutus ja yhteistä heillä tuntuisi olevan myös ajokortittomuus, sekä puutteellinen osaaminen matematiikassa ja monilla myös englannissa. Myös mt-ongelmat ovat kaveripiirissäni hyvin yleisiä.
En minä vaadi ystäviltäni täydellisyyttä, en ole itsekään. Se, mikä tuntuu kuitenkin erottavan minut lähes kaikista ystävistäni on halu elättää itseni käymällä töissä tekemällä suurin piirtein mitä tahansa hanttihommia puhelinmyynnistä siivoukseen, kaupankassaan, varastohommiin, feissaukseen ja mitä kaikkea tässä nyt on kolmekymppiseksi mennessä ehtinyt tekemään ilman koulutusta. Tätä nykyä minulla on ihan asiallinen vakituinen työpaikka, oma auto ja perhe.
Näin tuossa eilen ikäistäni kaveria, jolla on ollut omat ongelmat elämässä ja ymmärrän, ettei hän ole niitä itselleen valinnut. Kaverini rupesi pohtimaan, josko yrittäisi mennä töihin. Ei kuulemma ole koskaan ollut kuin yhdessä työkokeilussa. Ehdottelin siinä sitten mm. kaupan kassaa ja muita tällaisia perushommia, mutta hän tuumasi, ettei pysty käymään töissä, jotka eivät hänen mielestään ole kivoja ja mistä hän ei nauti. No ei ihme, että ehtinyt kolmekymppiseksi saakka käymättä töissä. Koulujakaan ei ole saanut käytyä loppuun mitään, minkä on aloittanut.
Minulle on ihan ok, että joku on työkyvytön fyysisten tai psyykkisten ongelmiensa takia. Voin ihan mielelläni olla tällaisen ihmisen ystävä. Sen sijaan on alkanut oikeasti veetuttaa tuollaisella diipadaapa-asenteella elävät ihmiset, jotka katsovat oikeudekseen loisia toisten (esim. minun) tienaamilla verorahoilla vain siksi, ettei heille ole tarjolla jotain KIVAA työtä..!! Eli tuo asenne alkoi ärsyttää ihan sikana, että loisitaan vaikka loppuelämä, jossei päästä suoraan jonnekin unelmaduuniin. Alkoi myös ärsyttää yhteiskunta, mikä mahdollistaisi tällaisen. Mietin tapaamisen jälkeen koko illan, että tuollaisella asenteella oleville ihmisille olisi tervehdyttävää asua muutama vuosi valtiossa, jossa joko käyt töissä tai et saa rahaa.
No.. Jutun pointti oli kuitenkin se, että olen alkanut kunnolla harkitsemaan, että dumppaan tällaiset tyypit suosiolla pois kaveriporukastani. En siis heitä, joilla on asenne kohdillaan, mutta ovat terveytensä vuoksi sairaseläkkeellä, vaan ne, jotka eivtä ...tu VIITSI tehdä mitään perusduunia! Muutenkin todella uuvuttavaa yrittää olla tukena ystävälle, joka vuodesta toiseen feilaa kaiken, eikä mene elämässä eteenpäin ja on asenteella, että toisten pitäisi niinsanotusti heidän pyllynsä pyyhkiä.
Tajusin, että tunnen mm. monta 20-30 -vuotiasta ihmistä, joiden on ylivoimaisen vaikeaa liikkua julkisilla kulkuneuvoilla ilman jonkun kaverin tai vanhemman apua. Ymmärrän vielä pahat paniikki- tai hahmotushäiriöt, mutta monella kaverilla tuo on ihan silkkaa opittua avuttomuutta ja heillä yleensä asenne, ettei heidän tarvitsekaan sitä oppia.
Halusin jakaa tämän tänne, ettei näiden tällä asenteella olevien tarvitse ihmetellä, miksi ystävät kaikkoaa ympäriltä. Itse kaipaan aikuisia ystäviä, jotka osaavat huolehtia itsestään ja haluavat kantaa kortensa kekoon yhteiskunnasa, sekä mennä elämässä eteenpäin. Omissa lapsissa minulla on ihan tarpeeksi holhottavaa, noihin 20-30 -vuotiaisiin aikuisvauvoihin ei enää oma jaksamiseni riitä. Sori.
Kommentit (392)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos, ap, kun kerroit totuuden.
.
Kaikki kasvatus ja mielikuvat lähtevät kotoa.
Jos vanhemmat tai vanhempi vain makaa rahallisten tai muunlaisten tukien varassa sohvalla, hyvä, jos saa einesmaksalaatikon lämmitettyä, mitä lapsi tekee? Aika oletettavasti saman.
Hän näkee pienestä pitäen kuinka paistettu kana lentää pureskeltuna suuhun, kun vain makaa.
Ei lapsi ymmärrä, jos ei häntä opasteta muuhun.
.
ADD/ADHD eivät ole välttämättömia eläkesyitä.
Minulla oli adhd-työkaveri, joka teki ihan täysillä töitä siinä missä minäkin ilman adhd:ta.
Add-tyyppi tässä taas. En minäkään eläkkeellä ole, enkä ajatellut hakeutuakaan. Olen ihan normaalisti työttömänä työnhakijana ja minulla on pari-kolme kertaa vuodessa tapaamisia TE-toimistossa.
Minua ei kuitenkaan ole enää vuosiin yritetty pakottaa aktivoitumaan, sillä olen tehnyt selväksi, että silloin menen tutun päälääkärin hoiviin ja hommaan itselleni masennus-saikkua.
Masennus on minulla tosin pelkkä oire tai oireen oire, miten sen nyt ajatteleekaan ja saan tuon oireen tai oireen oireen pois tekemällä itselleni kiinnostavia asioita. Olenkin tehnyt TE-toimistossa selväksi, että minun "ajaminen" saikkua hakemaan on typerää yhteiskunnan resurssien haaskausta. Lisäksi joku muu jäisi ilman lääkäriaikaa tuon vuoksi.
Välillä "joudun" hakemaan työpaikkoja sääntöjen vuoksi, mutta tykkään väsäillä niitä ei-niin houkuttelevia hupihakemuksia ja TE-toimistossa tiedetään, että teen niistä tietoisesti sellaisia.
Moni ei voisi koskaan elää näin, ikään kuin omien sääntöjen mukaan - yhteiskuntaa kyykyttäen.
Tämä ärsyttää monia, tiedän.
Aktiivimalli poistui, joten voin makoilla rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
väsynyt ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tunnet nämä kaverit? Kuulostaa vaan niin kovin erilaiselta kuin oma. tuttavapiirini, jossa kolmikymppisillä on korkeakoulututkinnot lähes jokaisella, hyvät työpaikat, omistusasunnot tai ainakin säästävät sellaiseen. En kyllä itsekään tajua ihmisiä joiden mielestä työn kuuluu olla kivaa. Mä teen töitä että saan elätettyä itseni.
Riippuu missä piireissä liikkuu. Jos asuu jossain nukkumalähiössä niin kaiketi ovat tietynlaisia ihmisiä. Ja seura tekee kaltaisekseen.
Olen harrastusten kautta näihin arjen sankareihin tutustunut ja sympaattisena ihmisenä koittanut auttaa, mutta joku raja minullakin.
Lopeta se auttaminen ja keskity muihin ystäviisi. Aloituksestasi paistaa läpi turhautuminen näihin ihmisiin ja olen melko varma, että se välittyy myös heille. Kertomiesi taustatietojen perusteella veikkaan myös, että useimpien heidän kohdalla ei ole kyse viitsimättömyydestä vaan esim. hoitamattomasta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja huomaamatta jääneistä oppimisvaikeuksista. Vaikutat jämäkältä mutta ehkä tietyllä tapaa myös armottomalta tyypiltä enkä usko, että nämä ystäväsi kokevat sinua sellaiseksi ihmiseksi, jolle voisivat kertoa, mikä se totuus siellä heidän työhaluttomuutensa ja elämänhallintaongelmiensa taustalla on. Kirjoitit viestissäsi, että sinusta on ok, jos joku on työkyvytön psyykkisten ongelmien takia mutta kirjoituksesi sävy on sen verran tiukka ja tuomitseva, että se riitelee sanavalintojesi kanssa.
Tämä, hyvin kiteytetty Kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Joka iikasta ei ole puhelinmyyjäksi tai feissariksi. Ei sinne päinkään.
Ja miten niin ei ole, puhelinmyyjän ja feissarin työt opettavat sosiaalisia taitoja mitä tarvitsee elämässä toden teolla kaikkialla. Niissä pärjää ihan perus sosiaalinen tyyppi aika hyvin. Ja vähän ujommat oppivat sosiaalisia taitoja noita töitä tehdessään (joutuvat toki kärsimään monet potkut ensin mutta kuuluu vaan asiaan, kyseessä on ihan oma viitsiminen siitä se on kiinni)
Minä olen kyllästynyt työtävieroksuviin vihervasemmiston suojatteihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka iikasta ei ole puhelinmyyjäksi tai feissariksi. Ei sinne päinkään.
Ja miten niin ei ole, puhelinmyyjän ja feissarin työt opettavat sosiaalisia taitoja mitä tarvitsee elämässä toden teolla kaikkialla. Niissä pärjää ihan perus sosiaalinen tyyppi aika hyvin. Ja vähän ujommat oppivat sosiaalisia taitoja noita töitä tehdessään (joutuvat toki kärsimään monet potkut ensin mutta kuuluu vaan asiaan, kyseessä on ihan oma viitsiminen siitä se on kiinni)
Ei ujo, estynyt, lievästi asosiaalinen mutta mutta terve ja työkykyinen ihminen OPI sosiaalisuutta edellyttäviin ammatteihin, vaan AHDISTUU ja sairastuu pakolla yrittämisestä.
Esim. minulle moni ammatti oli täysin poissuljettu vahvan introversioni vuoksi. En kertakaikkiaan olisi jaksanut ja hermot kestäneet jatkuvaa päivittäistä ihmisten kanssa seurustelua. Jossain vaiheessa olisin vain jäänyt kotiin. Yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka iikasta ei ole puhelinmyyjäksi tai feissariksi. Ei sinne päinkään.
Ja miten niin ei ole, puhelinmyyjän ja feissarin työt opettavat sosiaalisia taitoja mitä tarvitsee elämässä toden teolla kaikkialla. Niissä pärjää ihan perus sosiaalinen tyyppi aika hyvin. Ja vähän ujommat oppivat sosiaalisia taitoja noita töitä tehdessään (joutuvat toki kärsimään monet potkut ensin mutta kuuluu vaan asiaan, kyseessä on ihan oma viitsiminen siitä se on kiinni)
Jep, ja vaikeasti mielenterveysongelmaisehan juurikin on niitä ihan perus sosiaalisia tyyppejä :D. Ujous ei ole sama kuin vakavat mielenterveyden ongelmat. Ongelmana näissä keskusteluissa on se ettei terve mieli pysty kuvittelemaan sairasta mieltä ja toisinpäin.
Esimerkiksi persoonallisuushäiriön perusongelma on se ettei persoonallisuushäiriöinen opi. Kun se menee töihin sen elämä on pahimmillaan kuin Päiväni murmelina -leffa. Se herää joka ikinen päivä niin kuin olisi sen ensimmäinen työpäivä. Miten kauan itse jaksaisitte sellaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi persoonallisuushäiriön perusongelma on se ettei persoonallisuushäiriöinen opi. Kun se menee töihin sen elämä on pahimmillaan kuin Päiväni murmelina -leffa. Se herää joka ikinen päivä niin kuin olisi sen ensimmäinen työpäivä. Miten kauan itse jaksaisitte sellaista?
Esimerkiksi minulla oli tapana tehdä pitkää työpäivää sitten kun pääsin alkuun, koska kun viimein pääsin työn aloittamisen pelosta yli, oli pakko käyttää se hyväksi. Koska tiesin että vaikka lopettaisin työt normaaliin aikaan innoissani siitä mitä olen saanut aikaan, seuraavaa päivää suorastaan malttamattomana odottaen, seuraavana aamuna kaikki edellisenä päivänä tapahtunut olisi nollattu ja SE SAMA KAUHU JA LAMAANNUS olisi aamulla vastassa taas.
Mä irtauduin pitkäaikaisesta ystävästäni vähän sama syyn tähden. Kyse ei ollut hänelläkään siitä ettei haluaisi tehdä työtä, vaan siitä että työn piti olla ehdottomasti sitä tiettyä eikä mikään muu kelvannut.
Hän ei halunnut vaikkapa siivoustyötä rahoittaakseen elämänsä kunnes onnistuu saamaan haluamaansa työtä. Ei, vaan kituutti työttömänä ja valitti miten sossu ja työkkäri ja äitikin olivat häntä vastaan. Äiti siis rahoitti tätä viisikymppistä!! naista eläkkeestään ja sai järkyttävät haukut palkaksi kaikesta mahdollisesta.
Huomasin jo ajat sitten että ystävälläni on elämänhallinnassa vaikeuksia, hän joi monta työpaikkaa vaikka olisi niistä tykännytkin. Ala jolla hän viihtyi on sillä tapaa vastuullinen että huono maine kiirii nopeasti eikä töitä saa, ja ikäkin jo rajoitti. Mutta kaikki vika oli aina muissa. Minuun hän suhtautui ystävällisemmin mutta tietysti kadehti kaikessa olosuhteitani, minulla oli kuulemma kaikki helpompaa. Tarkoittaa että osaan hoitaa asiani.
Vuosi sitten hän kimpaantui kun kysyin kuulumisia ja vastasi törkeästi ettei kuulu mulle. No eipä kuulunutkaan sitten. Löin välit poikki enkä ole kaivannut häntä yhtään. Elämäni helpottui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka iikasta ei ole puhelinmyyjäksi tai feissariksi. Ei sinne päinkään.
Ja miten niin ei ole, puhelinmyyjän ja feissarin työt opettavat sosiaalisia taitoja mitä tarvitsee elämässä toden teolla kaikkialla. Niissä pärjää ihan perus sosiaalinen tyyppi aika hyvin. Ja vähän ujommat oppivat sosiaalisia taitoja noita töitä tehdessään (joutuvat toki kärsimään monet potkut ensin mutta kuuluu vaan asiaan, kyseessä on ihan oma viitsiminen siitä se on kiinni)
Ei ujo, estynyt, lievästi asosiaalinen mutta mutta terve ja työkykyinen ihminen OPI sosiaalisuutta edellyttäviin ammatteihin, vaan AHDISTUU ja sairastuu pakolla yrittämisestä.
Esim. minulle moni ammatti oli täysin poissuljettu vahvan introversioni vuoksi. En kertakaikkiaan olisi jaksanut ja hermot kestäneet jatkuvaa päivittäistä ihmisten kanssa seurustelua. Jossain vaiheessa olisin vain jäänyt kotiin. Yksin.
Miksi ei opi? Ujosta, estyneisyydestä ja lievästä asosiaalisuudesta voi aivan hyvin päästä eroon. Jos hermot eivät muka kestä, niin sitä voi harjoitella niin, että työpäivän ajan pystyy säilyttämään hermonsa ja kotona sitten masistelee jos tarvetta on.
Toki sosiaalisia taitoja voi harjoittaa muutenkin kuin työn kautta ja epäsosiaalisemmillekin on kyllä ammatteja, joissa ei tarvita niin paljon sosiaalisuutta. Mutta tehokkaammin niitä nimenomaan oppisi tekemällä sosiaalisia töitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka iikasta ei ole puhelinmyyjäksi tai feissariksi. Ei sinne päinkään.
Ja miten niin ei ole, puhelinmyyjän ja feissarin työt opettavat sosiaalisia taitoja mitä tarvitsee elämässä toden teolla kaikkialla. Niissä pärjää ihan perus sosiaalinen tyyppi aika hyvin. Ja vähän ujommat oppivat sosiaalisia taitoja noita töitä tehdessään (joutuvat toki kärsimään monet potkut ensin mutta kuuluu vaan asiaan, kyseessä on ihan oma viitsiminen siitä se on kiinni)
Jep, ja vaikeasti mielenterveysongelmaisehan juurikin on niitä ihan perus sosiaalisia tyyppejä :D. Ujous ei ole sama kuin vakavat mielenterveyden ongelmat. Ongelmana näissä keskusteluissa on se ettei terve mieli pysty kuvittelemaan sairasta mieltä ja toisinpäin.
MT-ongelmaisetkin voivat ihan hyvin opetella sen verran sosiaalisiksi, että pärjäävät työssä. Olen itsekkin tehnyt mt-ongelmaisena töitä ihan täyttä päivää enkä koskaan ole ollut saikulla/poissa työelämästä sen takia. Ja täysin hyvin pärjäsin, vaikka kotona masistelinkin useasti työpäivien jälkeen. Mutta niin vaan vähitellen sekin masennus kaikkosi minusta kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka iikasta ei ole puhelinmyyjäksi tai feissariksi. Ei sinne päinkään.
Ja miten niin ei ole, puhelinmyyjän ja feissarin työt opettavat sosiaalisia taitoja mitä tarvitsee elämässä toden teolla kaikkialla. Niissä pärjää ihan perus sosiaalinen tyyppi aika hyvin. Ja vähän ujommat oppivat sosiaalisia taitoja noita töitä tehdessään (joutuvat toki kärsimään monet potkut ensin mutta kuuluu vaan asiaan, kyseessä on ihan oma viitsiminen siitä se on kiinni)
Jep, ja vaikeasti mielenterveysongelmaisehan juurikin on niitä ihan perus sosiaalisia tyyppejä :D. Ujous ei ole sama kuin vakavat mielenterveyden ongelmat. Ongelmana näissä keskusteluissa on se ettei terve mieli pysty kuvittelemaan sairasta mieltä ja toisinpäin.
MT-ongelmaisetkin voivat ihan hyvin opetella sen verran sosiaalisiksi, että pärjäävät työssä. Olen itsekkin tehnyt mt-ongelmaisena töitä ihan täyttä päivää enkä koskaan ole ollut saikulla/poissa työelämästä sen takia. Ja täysin hyvin pärjäsin, vaikka kotona masistelinkin useasti työpäivien jälkeen. Mutta niin vaan vähitellen sekin masennus kaikkosi minusta kokonaan.
Olen opetellut sosiaaliseksi kovan koulun kautta eli alalla jonka koulutuksessa esiinnyttiin koko ajan. Olin alun perin ujo mutta tuona aikana minusta tuli sosiaalinen ja hyvä esiintyjä. En silti ole kyennyt tekemään töitä oikeastaan koskaan. Hermoromahduksesta toiseen, aina on tarjottu lääkkeitä koska näytänhän niin pärjäävältä ja "peitän hyvin". Sen peittämisen juuri opin opiskellessani. Edelleenkin joudun jatkuvasti pulaan koska ihmiset kuvittelevat olemukseni ja sosiaalisuuteni takia että olen normaali ja itsekin menen siihen mukaan ja jälkeenpäin olen ihan että mitä helvettiä juuri tapahtui ja miten pääsen tästä pulasta pois johon just itseni saatoin.
Olen itsekin pistänyt välejä poikki "ystäviini", jotka ovat olleet pitkään työttöminä. Eivät olleet juuri koskaan pyytäneet minulta mitään apua, rahaa tai muutakaan tai muuten olleet minulle vaivaksi, mutta heidän saamattomuuttaan en vaan jaksanut enää katsoa. Olivat ahkerasti hakeneet töitä saamatta yhtään mitään, eivätkä edes olleet mitään kovin ongelmaisia tapauksia. Kyse oli siis saamattomuudesta, koska esimerkiksi puhelinmyyjäksi tai vuokrafirmaan pääsee käytännössä kuka vain millä tahansa työhistorialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka iikasta ei ole puhelinmyyjäksi tai feissariksi. Ei sinne päinkään.
Ja miten niin ei ole, puhelinmyyjän ja feissarin työt opettavat sosiaalisia taitoja mitä tarvitsee elämässä toden teolla kaikkialla. Niissä pärjää ihan perus sosiaalinen tyyppi aika hyvin. Ja vähän ujommat oppivat sosiaalisia taitoja noita töitä tehdessään (joutuvat toki kärsimään monet potkut ensin mutta kuuluu vaan asiaan, kyseessä on ihan oma viitsiminen siitä se on kiinni)
Jep, ja vaikeasti mielenterveysongelmaisehan juurikin on niitä ihan perus sosiaalisia tyyppejä :D. Ujous ei ole sama kuin vakavat mielenterveyden ongelmat. Ongelmana näissä keskusteluissa on se ettei terve mieli pysty kuvittelemaan sairasta mieltä ja toisinpäin.
MT-ongelmaisetkin voivat ihan hyvin opetella sen verran sosiaalisiksi, että pärjäävät työssä. Olen itsekkin tehnyt mt-ongelmaisena töitä ihan täyttä päivää enkä koskaan ole ollut saikulla/poissa työelämästä sen takia. Ja täysin hyvin pärjäsin, vaikka kotona masistelinkin useasti työpäivien jälkeen. Mutta niin vaan vähitellen sekin masennus kaikkosi minusta kokonaan.
Olen opetellut sosiaaliseksi kovan koulun kautta eli alalla jonka koulutuksessa esiinnyttiin koko ajan. Olin alun perin ujo mutta tuona aikana minusta tuli sosiaalinen ja hyvä esiintyjä. En silti ole kyennyt tekemään töitä oikeastaan koskaan. Hermoromahduksesta toiseen, aina on tarjottu lääkkeitä koska näytänhän niin pärjäävältä ja "peitän hyvin". Sen peittämisen juuri opin opiskellessani. Edelleenkin joudun jatkuvasti pulaan koska ihmiset kuvittelevat olemukseni ja sosiaalisuuteni takia että olen normaali ja itsekin menen siihen mukaan ja jälkeenpäin olen ihan että mitä helvettiä juuri tapahtui ja miten pääsen tästä pulasta pois johon just itseni saatoin.
Nyt kun tuota kierrettä on jatkunut tarpeeksi kauan, kroppa alkaa pettää minut. Vaikka puskenkin aina pelon läpi, kroppa on jokaisen ponnistuksen ja tsemppauksen jälkeen taas heikompi ja kaatuu vähemmästä. Viimeksi kun oli töitä pelotti jo kun aamulla suihkussa huimasi ja oksetti enkä voinut sille yhtään vaikka kuinka tsemppasin itseäni.
Vierailija kirjoitti:
Mä irtauduin pitkäaikaisesta ystävästäni vähän sama syyn tähden. Kyse ei ollut hänelläkään siitä ettei haluaisi tehdä työtä, vaan siitä että työn piti olla ehdottomasti sitä tiettyä eikä mikään muu kelvannut.
Hän ei halunnut vaikkapa siivoustyötä rahoittaakseen elämänsä kunnes onnistuu saamaan haluamaansa työtä. Ei, vaan kituutti työttömänä ja valitti miten sossu ja työkkäri ja äitikin olivat häntä vastaan. Äiti siis rahoitti tätä viisikymppistä!! naista eläkkeestään ja sai järkyttävät haukut palkaksi kaikesta mahdollisesta.
Huomasin jo ajat sitten että ystävälläni on elämänhallinnassa vaikeuksia, hän joi monta työpaikkaa vaikka olisi niistä tykännytkin. Ala jolla hän viihtyi on sillä tapaa vastuullinen että huono maine kiirii nopeasti eikä töitä saa, ja ikäkin jo rajoitti. Mutta kaikki vika oli aina muissa. Minuun hän suhtautui ystävällisemmin mutta tietysti kadehti kaikessa olosuhteitani, minulla oli kuulemma kaikki helpompaa. Tarkoittaa että osaan hoitaa asiani.
Vuosi sitten hän kimpaantui kun kysyin kuulumisia ja vastasi törkeästi ettei kuulu mulle. No eipä kuulunutkaan sitten. Löin välit poikki enkä ole kaivannut häntä yhtään. Elämäni helpottui.
Olen huomannut tämän kuvion lähes kaikissa tuntemissani ns. työhaluttomissa. Ongelma ei itse asiassa ole nirsous työn suhteen vaan ihan kokonaisvaltainen elämänhallinnan puute höystettynä päihdeongelmilla ja todennäköisellä persoonallisuushäiriöllä. Olisikin kyseessä "vain" työtä vieroksuva ihminen, joka kuitenkin käyttäytyy asiallisesti ja kunnioittavasti läheisiään kohtaan eikä lyö kaikkea elämässään läskiksi.
Mä oon siitä onnekas, että synnyin 60-luvulla, kaikki kaverini menivät lukioon ja tekivät kesätöitä jo teinistä alkaen, kaikilla on myös vähintään keskiasteen koulutus. Toki on ollut sairautta ja työttömyyttä, jollain mielenterveysongelmia, onnettomuuksia, mutta aina yritetään mennä eteenpäin ja jotkut on uudelleen kouluttautuneet työn ohessa, saaneet vielä päälle viiskymppisenä hyviä töitä työttömyysjaksojen jälkeen. Meille on täysin käsittämätön ajatus, että osa vaan makaa ja odottelee tukia ja perintöjä tulevaksi. Ei ihminen voi oikeasti elää onnellista ja mielekästä elämää vetelehtimällä.
Jotenkin tästä tuli sellainen kuva ettet sietäisi edes noita jotka ovat saaneet sen diagnoosin ”oikeuttamaan” käytöksensä. Jotenkin vaikea uskoa että kukaan täysin terve ihminen vaan muuten olisi tuollainen. Jos on nin kannattaisi varmaan käydä lääkärissä?
Ihmiset ei kerro teille mitä heidän elämässään oikeasti tapahtuu, ei teillä ole hajuakaan. Ne syyt joiden takia ei pysty käymään töissä on niin yksityisiä ja hävettäviä ja kipeitä, että aivan varmasti saatte niistä erittäin paljon kaunistellun version.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka iikasta ei ole puhelinmyyjäksi tai feissariksi. Ei sinne päinkään.
Ja miten niin ei ole, puhelinmyyjän ja feissarin työt opettavat sosiaalisia taitoja mitä tarvitsee elämässä toden teolla kaikkialla. Niissä pärjää ihan perus sosiaalinen tyyppi aika hyvin. Ja vähän ujommat oppivat sosiaalisia taitoja noita töitä tehdessään (joutuvat toki kärsimään monet potkut ensin mutta kuuluu vaan asiaan, kyseessä on ihan oma viitsiminen siitä se on kiinni)
Niin ja anorektikotkin paranevat syömishäiriöstä ja oppivat syömään kun vaan menevät ruokapöytään ja rupeavat syömään!
Sinun pitäisi saada Nobelin palkinto tästä käänteentekevästä parannusmenetelmästäsi.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi! Ja onnittelut valmistumisestasi. itsekin taistelin läpi Amk:n vaikka haastavaa oli ADHDn kanssa. Moni tekeminen on kuormittavaa, muttei mahdotonta.