Lue keskustelun säännöt.
Susinukke Kosola ON tyypillinen millenniaali: kyvyttömyys aitoon itseironiaan, velvollisuuksien välttely tekosyillä jne.
17.01.2020 |
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/d89ca906-1e7e-4827-962e-7762bbda7691
Olen itsekin jonkin sortin millenniaali, joten uskon tietäväni vähän mistä puhun. Tuossa haastattelussa Susinukke tuo esiin hyviäkin pointteja enkä missään nimessä väitä, että kaikki millenniaalien ongelmat olisivat heidän omaa syytään.
Susinukessa kuitenkin tiivistyy monia millenniaalien perisyntejä, joista jokaisen kannattaa pyrkiä eroon.
Oman vastuun kiistäminen siitä, että yhteiskunta tarvitsisi häntäkin jossakin hyödyllisessä ammatissa, ja että kenties hänellä olisi jopa jonkinlainen velvollisuus siihen.
Loputon maailmanlopun voivottelu ilman että on edes viitsinyt ottaa selvää, kenen mukaan se maailmanloppu on tulossa, milloin ja miten.
Yksiselitteinen kieltäytyminen lasten teosta edes miettimättä, voisiko lapset olla hyväksi hänelle itselleenkin ja tuleeko hän kenties myöhemmin erilaisista syistä katumaan päätöstään.
Naurettavuuksiin menevä individualismi ja lumihiutalemaisuus, jota kuvastaa mm. itse suunniteltu nimi, ja epäilemättä tusinan verran tatskoja, joiden miettimiseen ja toteutukseen on käytetty kuukausien kokoaikainen työpanos.
Kommentit (153)
23/40 tiedoksi, että mä 80-luvun alkuvuosina syntynyt olen kokenut nuo samat asiat. Taloudellinen epävarmuus, alkoholisti poissaoleva isä, mielenterveysongelmat. Ja juna toi Helsinkiin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää silti kirjoittaa tähän se ettei kenenkään tarvi uhrata elämäänsä minkään yhteiskunnan takia ja oikeastaan jos vanhempien elämää katsoo niin he ovat vaan eläneet sääntöjen mukaan ja olleet samanlaisia kuin toisetkin.
Vierailija kirjoitti:
Pitää silti kirjoittaa tähän se ettei kenenkään tarvi uhrata elämäänsä minkään yhteiskunnan takia ja oikeastaan jos vanhempien elämää katsoo niin he ovat vaan eläneet sääntöjen mukaan ja olleet samanlaisia kuin toisetkin.
Siinä on vaan sellainen perustavaa laatua oleva ongelma, että hyvinvointiyhteiskunta perustuu siihen, että jokainen antaa sille tietyn panoksen. Kaikki eivät voi olla saajia.
Eli jos hyväksytään ajatus siitä, että hyvinvointiyhteiskuntaan ei edes pyritä, voidaan hyväksyä myös ajatus, ettei ihmisten tarvitse antaa mitään yhteiskunnalle.
Tuntuu olevan kiva syyttää aikaisempia sukupolvia miten kaikki on nykyään huonosti, tosiasiassa aiemmat sukupolvet ovat mahdollistaneet sen että milleniaanit pystyvät etsimään itseään elämän ja tarkoitusta, käymään terpaissa ja haihattelemaan. aiemmat sukupolvet ovat theneet kaiken liian valmiiksi ja passanneet "nuorison" pilalle, kaikki on tarjottu valmiina ja ymmärretty ihan liiallisuuksiin. Mikähän on tulevaisuus näiden milleniaanien jälkeen, mitä he saavat aikaiseksi kun työteko ei kiinnosta.
Ihan normimeininkiä myös aiemmissa sukupolvissa. Tietenkään tavallinen duunari ei tuotteista ja markkinoi itseään kuten taideammatissa toimivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää silti kirjoittaa tähän se ettei kenenkään tarvi uhrata elämäänsä minkään yhteiskunnan takia ja oikeastaan jos vanhempien elämää katsoo niin he ovat vaan eläneet sääntöjen mukaan ja olleet samanlaisia kuin toisetkin.
Siinä on vaan sellainen perustavaa laatua oleva ongelma, että hyvinvointiyhteiskunta perustuu siihen, että jokainen antaa sille tietyn panoksen. Kaikki eivät voi olla saajia.
Eli jos hyväksytään ajatus siitä, että hyvinvointiyhteiskuntaan ei edes pyritä, voidaan hyväksyä myös ajatus, ettei ihmisten tarvitse antaa mitään yhteiskunnalle.
Tämä onkin ristiriitaista. Samaan aikaan yhä isompi porukka suree, kuinka yhteiskunta on kovempi, heikot jätetään oman onnensa nojaan, palvelut ajetaan alas jne ja hakevat näistä syyllistä omiin ongelmiinsa. Ja toisaalta ovat sitä mieltä, ettei ihmisen tarvitse uhrata itseään yhteisön tai yhteisen hyvän eteen.
Kuulostaa hieman munakana-ongelmalta.
Jää nähtäväksi kirjoitti:
Tuntuu olevan kiva syyttää aikaisempia sukupolvia miten kaikki on nykyään huonosti, tosiasiassa aiemmat sukupolvet ovat mahdollistaneet sen että milleniaanit pystyvät etsimään itseään elämän ja tarkoitusta, käymään terpaissa ja haihattelemaan. aiemmat sukupolvet ovat theneet kaiken liian valmiiksi ja passanneet "nuorison" pilalle, kaikki on tarjottu valmiina ja ymmärretty ihan liiallisuuksiin. Mikähän on tulevaisuus näiden milleniaanien jälkeen, mitä he saavat aikaiseksi kun työteko ei kiinnosta.
Nykyiset nuorethan, siis milleniaalejakin nuoremmat syyttää siitä, että edelliset on eläneet epäekologisesti ja pilanneet maapallon. He eivät välttämättä ymmärrä, millainen sosiaalinen ilmapiiri oli vielä joskus ysärilläkin. Ympäristöystävälliset naurettiin vaan pihalle ja hippeilystä pilkattiin. Jos näkyviä ympäristöyst.valintoja teki, niin siitä sai kyllä kärsiä ja tietyn roolin itselleen. Moni heistäkin olisi viitannut kintaalla ympäristöasioille. Ihmiset nyt menee sen massan mukana suurin osa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Individualismi ei koskaan isoissa mittakaavoissa ole ollut hyvä asia. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin pohjimmiltaan ja meidän biologinen perustamme on elää yhteisöissä, yhteisön tukemana ja oman roolimme tehden. Kun tästä rajusti poiketaan, esimerkiksi mielenterveys ei kestä.
Tavallaan tässä ajassa on hyvää se, että jokainen saa olla aika lailla omanlaisensa, eikä sitä kauheasti ihmetellä. Voi löytää omna polkunsa ja elää omilla ehdoillaan. Mutta sillä on myös kääntöpuolensa, sillä jokainen meistä tarvitsee yhteisöä ja merkityksellisyyttä siinä. On se sitten perhe, suku, ystäväpiiri tai laajemmassa mielessä vaikkapa suomalainen yhteiskunta.
Kultainen keskitie on aina ollut loppupeleissä paras vaihtoehto.
Ei tuo puhunut mitään terapiasta tai haukkunut aiempia sukupolvia. Millä aivoilla te käsittelitte lukemaanne?
Ihan järkeviä ajatuksia hänellä siitä ettei saa kuin pätkätöitä mikä johtaa perusturvallisuudentunteen puuttumiseen. Ja jos saa töitä niin tekee mahdollisimman paljon kaikkea mitä vaan saa kunnes on burnoutissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin ensin nimen seksinukke kosola : D
Olen itse vanha milleniaali eli ihan 80-luvun alussa syntynyt. Enkä kyllä tunnista tätä ollenkaan. Itsellä ja tuttavapiirillä kyllä on ollut aika selvät sävelet, opiskelemaan, töihin, useimmilla perhe jne.
Ehkä noin 25-30 vuotiaiden ikäluokassa tällaista näkee enemmän. Näkisin sen ehkä enemmän niin, että "nuoruuden" elämistä venytetään, kuin varsinaisesti että halu ihan tavalliseen elämään puuttuu kokonaan. Ehkä osittain median luoma mielikuva hyvästä elämästä, osittain se ettei selkeitä opiskelu-työputkia oikein enää ole (tosin, ei niitä kyllä mielestäni silloinkaan ollut, kun itse aloittelin työelämää, pätkien ja epävarmuuden kautta on itsekin menty). Vaihtoehtoja on ehkä myös nykyään niin paljon, että käsittelykyky ei vaan riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo puhunut mitään terapiasta tai haukkunut aiempia sukupolvia. Millä aivoilla te käsittelitte lukemaanne?
Ihan järkeviä ajatuksia hänellä siitä ettei saa kuin pätkätöitä mikä johtaa perusturvallisuudentunteen puuttumiseen. Ja jos saa töitä niin tekee mahdollisimman paljon kaikkea mitä vaan saa kunnes on burnoutissa.
No mutta jos katsoo vaikka 25 vuotta taaksepäin, huomaa että samat ongelmat oli silloinkin. Lama loppui virallisesti vuonna 1994 ja silloin taisteltiin samojen asioiden kanssa. Viellä vuonna 2001, jolloin valmistuin suoraan kortistoon, painittiin samojen työasioiden kanssa. Ei me silti oltu burnoutissa, masennuksessa tai olemassaolon kriisissä. Tehtiin vaan niitä hommia mitä saatiin.
Enemmän tuo on asennekysymys, onko helpompaa tehdä jotain vain maata ja valittaa.
Vierailija kirjoitti:
Ihan hyvää tekisi tuolle mennä opiskelemaan jotain hyödyllistä ja mennä töihin. Terapian tarve vähenee kummasti, kun on 8 h päivässä töissä.
Äitini ajattelee tismalleen noin. Vapaat käyttää tissutteluun ja on kertaalleen joutunut yliannostuksen takia sairaalaan, koska veti lääkkeitä sekä viinaa samanaikaisesti. Jaksaa skarpata työviikoilla kunnes leviää ollessaan lomalla. Miten en jotenkaan näe tätä kovinkaan toimivana hoitomuotona?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kliseinen juttu, ei tuonut mitään uutta näkökulmaa. Ja sitä paitsi puhetta ja keskustelua ( vaikkakin toki huono laatuista ) on jo aivan riittämiin, nyt tarvitaan tekoja...talk is cheap, vai miten se nyt menikään? Tämäkin juttu vahvistaa, miten elämme ns. pelon kulttuurissa; aina on pelätty, mutta ihmiset eivät ole jääneet kotisohvalle makaamaan ja odottamaan mitä kaikkea pahaa sitä meille tai minulle tulevaisuudessa tapahtuu. Nykyisin ihmisillä tuntuu olevan aivan liikaa aikaa funtsailla asioita, asioita, joille he eivät kuitenkaan aio tehdä mitään, sillä eiväthän edes pysty / kykene. Pitää siis keskittyä vain niihin asioihin joihin pystyy vaikuttamaan, ja usein ne 8vat varsin rajallisia.
Ps: aiempia sukupolvia on turha syyttää, koska syyttely ei koskaan johda mihinkään rakentavaan ja on näin ollen hedelmätöntä.
Allekirjoitan kyllä täysin kaiken mistä tuo henkilö puhuu.
Olen kolmekymppinen, turvatun, mutta omituisen lapsuuden elänyt milleniaali. Olen ehtinyt tähän ikään jo tekemään reppureissuja, asumaan ulkomailla ja tekemään pätkätöitä niin, että olen palanut loppuun. On myös käyty läpi masennukset ja terapiat. Olen opiskellut kahden itseäni kiinnostavan alan tutkinnot, mutta kumpaankaan en koskaan työllistynyt, teen ihan muita hommia. Haluaisin ehkä joskus lapsen, mutta koska olen hyvin valveutunut luonnon tilasta, en koe että minulla olisi oikeutta lapseen tässä maailman tilassa.
Asun Helsingin Kalliossa, koen itseni enemmän muunsukupuoliseksi kuin naiseksi, toimin media-alan pienyrittäjänä ja minusta chai-latte on ihanaa. On niitä tatuointejakin.
Koen, että elämässä onnellisuuden tavoittelu tulee ennen vakautta. En edes tiedä haluanko pysähtyä, kun jatkuvasti on se pelko, että jokin mahdollisuus menee ohi. Tavallaan tunnen, että minun pitäisi ottaa enemmän vastuuta maailmasta, mutta nykyiset mahdollisuudet vaikuttaa ovat kovin pienet, ellet onnistu trendaamaan netissä. Mitään vastuuta paskaduunien tekemisestä en ota.
Tässä ketjussa on kuitenkin hieman erikoista, miten jaksetaan kyseenalaistaa toisten tapaa elää, kun meitä on aina ollut moneen junaan.
Susinukelle haluaisin sanoa Gandhin sanat: ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.
Joskus se vaatii uhrauksia, asiat eivät tapahdu heti eikä aika odota edes ahdistunutta milleniaalia.
Asiat eivät parane valittamalla tai syyllistämällä. Vain sinä olet vastuussa omasta onnellisuudestasi ja tulevaisuudestasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo puhunut mitään terapiasta tai haukkunut aiempia sukupolvia. Millä aivoilla te käsittelitte lukemaanne?
Ihan järkeviä ajatuksia hänellä siitä ettei saa kuin pätkätöitä mikä johtaa perusturvallisuudentunteen puuttumiseen. Ja jos saa töitä niin tekee mahdollisimman paljon kaikkea mitä vaan saa kunnes on burnoutissa.No mutta jos katsoo vaikka 25 vuotta taaksepäin, huomaa että samat ongelmat oli silloinkin. Lama loppui virallisesti vuonna 1994 ja silloin taisteltiin samojen asioiden kanssa. Viellä vuonna 2001, jolloin valmistuin suoraan kortistoon, painittiin samojen työasioiden kanssa. Ei me silti oltu burnoutissa, masennuksessa tai olemassaolon kriisissä. Tehtiin vaan niitä hommia mitä saatiin.
Enemmän tuo on asennekysymys, onko helpompaa tehdä jotain vain maata ja valittaa.
Olittepas, ja sen takia me teidän lapset ollaan ahdistuneita ja sekaisin.
Vierailija kirjoitti:
Allekirjoitan kyllä täysin kaiken mistä tuo henkilö puhuu.
Olen kolmekymppinen, turvatun, mutta omituisen lapsuuden elänyt milleniaali. Olen ehtinyt tähän ikään jo tekemään reppureissuja, asumaan ulkomailla ja tekemään pätkätöitä niin, että olen palanut loppuun. On myös käyty läpi masennukset ja terapiat. Olen opiskellut kahden itseäni kiinnostavan alan tutkinnot, mutta kumpaankaan en koskaan työllistynyt, teen ihan muita hommia. Haluaisin ehkä joskus lapsen, mutta koska olen hyvin valveutunut luonnon tilasta, en koe että minulla olisi oikeutta lapseen tässä maailman tilassa.
Asun Helsingin Kalliossa, koen itseni enemmän muunsukupuoliseksi kuin naiseksi, toimin media-alan pienyrittäjänä ja minusta chai-latte on ihanaa. On niitä tatuointejakin.
Koen, että elämässä onnellisuuden tavoittelu tulee ennen vakautta. En edes tiedä haluanko pysähtyä, kun jatkuvasti on se pelko, että jokin mahdollisuus menee ohi. Tavallaan tunnen, että minun pitäisi ottaa enemmän vastuuta maailmasta, mutta nykyiset mahdollisuudet vaikuttaa ovat kovin pienet, ellet onnistu trendaamaan netissä. Mitään vastuuta paskaduunien tekemisestä en ota.
Tässä ketjussa on kuitenkin hieman erikoista, miten jaksetaan kyseenalaistaa toisten tapaa elää, kun meitä on aina ollut moneen junaan.
Sama. Rakastan chai:ta, chiaa ja voimaruokia, tatskoja 0. Toimin 1,5v. ajan yrittäjänä kunnes paloin loppuun. Nyt pitäisi tässä kevään aikana aloittaa kuntouttava työtoiminta mihinkä ei näillä näkymin tule voimani riittämään. Menen kuitenkin käymään siellä todeten ääneen etten jaksa. Yrittäjyys veti minusta viimeisetkin mehut jonka takia haluaisin ihan rauhassa miettiä jatkoa ilman mitään kiirettä.
Lapsia minulla ei onneksi ole.
Tyypillistä hukassa olevien nuorten miesten angstia.
Jotkut syrjäytyvät, toiset tuntevat maailmantuskaa, kolmannet ahdistuvat "ilmastoagendasta", eikä kenellekään tule mieleen ajatella kuin omaa pers ettään ja miettiä päivät pääksytysten, miltä minusta tuntuu?
Jordan Petersonilla on tähän oiva ratkaisu.
Ala ottamaan vastuuta.
Muistakin kuin omasta hyvinvoinnistasi, äläkä ajattele liikaa kuinka paljon mukavampaa on tuntea ahdistusta, kirjoitella siitä ahdistuneita runoja tai pelata Pleikkaa ja vetää keskikaljaa ja pakastepizzaa naamariin.
Älä haahuile tilasta toiseen tekemässä merkityksettömiä asioita joihin sinua houkuttavat toiset samanlaiset haahuilijat, liittymään sila koihin tai sold ers of od iniin.
Niistä nenäsi, nosta housusi ja ole kuin muutkin miehet, hel evetin mitääntekemätön rä känokka.
Voi voi ku ahistaa ja runoa pukkaa, enkä mää nyt töihin mene pask aduunia tekemään.
Olen taiteilija ja suuri sielu.
Voi vit tu mitä p askaa.
Toisaalta ymmärrän todellakin mitä monet tässä ketjussa tarkoittavat, että elämässä ei "tarvitsisi" ahdistua kaikesta ja monella todellakin riittää se tavallinen elämä. Kuitenkin näen hyviäkin asioita silti nuorempien sukupolvien ajattelussa. Ehkä ihmiset saavat nykyään olla paremmin sellaisia kuin ovat ja minusta on ihan inhimillistä se, etteivät kaikki pysty siihen mihin joku toinen. Samalla täytyy silti muistaa se, että maailma ei kuitenkaan tästä paljon pehmene ja monilla aiemmilla sukupolvilla on saattanut olla paljon helpompaa kuin nykynuorilla. Ihan työn saannin, opiskelun sekä toimeentulonkin kannalta. Nykymaailma on aika kova paikka. Itse olen ehkä olosuhteistakin johtuen samanlainen pätkätyöläinen jonka pitäisi vihdoin päästä edes opiskelemaan. Siinä mielessä ymmärrän sen jos en ole mitään monenkaan silmissä. En todellakaan halua, että minuakaan säälitään, mutta toisten tilanteen ymmärtäminen on vaan hyvä asia. Kaikilla on kuitenkin omat haasteensa ja kenenkään elämä ei ole samanlainen ja harva edes tietää kenenkään tarinaa kunnolla. Minusta on ok olla erilainen ja heikompikin ihminen. Joillekin se on taas se heikkouden merkki ja pitäisi olla parempi ihminen.