Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Aikuisen tyttären raivokohtaukset, pitääkö vain kestää?
21.12.2019 |
On jo yli 30 mutta ei osaa mitään vihanhallintamenetelmiä.
Jos joku ei mielytä, räjähtää heti. Huutaa, paiskoo tavaroita, käy käsiksi mieheensä. Minut (äidin) haukkuu alimpaan helvettiin, jos en tee hänen mukaansa.
Pomottaa, on kateellinen ja kiero.
Jaksaminen on nyt lopussa. Ensi kertaa emme vietä joulua yhdessä.
Miehensä on lähdössä, hakee varmaan yksinhuoltajuutta.
Voiko tässä olla joku psyyken sairaus tai ongelma taustalla, johon esim lääkitys tai terapia auttaisi.?
Toisaalta ei ota vastaan mitään neuvoja tai ehdotuksia.
Kommentit (159)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi v..... täällä taas keittiöpsykologit vauhdissa. Miksi monet ihmiset selviytyvät todella hyvin hyvinkin traumaattisista olosuhteista perheissä ja jollekkin toiselle ei ole kuin kerran elämässä esim. huudettu niin kauheat traumat. Kukaan ei ole pystynyt sitä selvittämään joten älkää syyttäkö vaan vanhempia.
Resilienssi.
Mutta perustele miksi vanhempia ei saisi syyttää? Eikö vanhempi pysty ottamaan vastuuta siitä miten on hoitanut osansa?
Ei, koska ei enää kiinnosta. Aikuinen ihminen hoitaa itse asiansa.
Aika kylmää, jos tuo on viestisi omalle lapsellesi... Tottakai hoitaa omat asiansa, mutta ihmissuhteessa on aina kaksi osapuolta, hyvässä ja pahassa. Vanhemman ja lapsen suhdetta ei lapsi yksin voi korjata.
Emme voi korjata vanhepiesi puolesta välejäsi heihin Turhaa täällä haukut ihmisiä . Yrität tehdä vanhemmista, jotka täällä kertovat väkivaltaisista lapsistaan ,sijaiskärsijöitä, ongelmiisi peilaat heitä omiin vanhempiisi joita olet pahoinpidellyt,
Selvitä asiat vanhempiesi kanssa , Asiais eivät täällä korjaannu !! Emme ole syyllisiä pahoinvointiisi E tole ollut asianosaisina ap.n etkä muidenkaan perhetilanteissa!! Joten et ole asiantuntija sanomaan mitään, mutta sanonpahan vain että RAUKKA se joka lyö vanhempiaan!!!
Hei kultapieni vanhempani ovat kuolleet 15-20 vuotta sitten. Itse tässä vanhempana pohdin....se taisi mennä sulta ihan ohi. Pystytkö itse yhtään miettimään millainen vanhempi olet lapsillesi? Itse pohdin joka päivä.
Kuulostat kyllä tosi sairaalta juttuinesi :(
Ne lääkkeet, ne lääkkeet, meeppä ja ota. Hyvä että sentään pohdit OMAA vanhemmuuttasi( jos sellainen lienet) Ovatko lapset itselläsi vai jo huostaanotettuina?
Lapseni ovat jo aikuisia, ihan kotona asuneet ja olemme lämpimissä ja läheisissä väleissä, kiitos vaan kysymästä.
Pystytkö sinä pohtimaan omaa vanhemmuuttasi?
Vaikutat oikeasti mielenterveydenongelmaiselta ja lastensuojelun pitkäaikaiselta vanhemmalta juttujesi perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi v..... täällä taas keittiöpsykologit vauhdissa. Miksi monet ihmiset selviytyvät todella hyvin hyvinkin traumaattisista olosuhteista perheissä ja jollekkin toiselle ei ole kuin kerran elämässä esim. huudettu niin kauheat traumat. Kukaan ei ole pystynyt sitä selvittämään joten älkää syyttäkö vaan vanhempia.
Resilienssi.
Mutta perustele miksi vanhempia ei saisi syyttää? Eikö vanhempi pysty ottamaan vastuuta siitä miten on hoitanut osansa?
Ei, koska ei enää kiinnosta. Aikuinen ihminen hoitaa itse asiansa.
Aika kylmää, jos tuo on viestisi omalle lapsellesi... Tottakai hoitaa omat asiansa, mutta ihmissuhteessa on aina kaksi osapuolta, hyvässä ja pahassa. Vanhemman ja lapsen suhdetta ei lapsi yksin voi korjata.
Jos parhaansa on tehnyt, se riittää. Kenenkään mielenterveysongelmista tuskin tarvitsee taakkaa kantaa. Eivät ole nekään minun puoleltani tulleet.
Kylmää kyytiä. Ei tarvitse välittää, vaikka lapsi kärsisi, koska lapsi on aikuinen. Sitten vielä päälle jaksetaan muistuttaa, että minun puoleltani eivät mielenterveysongelmat ainakaan ole periytyneet... Siis mitä? Jaetaanko vanhempien vastuu niin, että kumman puolelta jotain on saattanut tulla, niin se vanhempi hoitaa sen asian, ja toisen ei tarvitse siitä välittää? Jos esimerkiksi isän suvussa olisi diabetesta, ja lapsi sairastuisi siihen, niin äidin ei tarvitsisi asiasta huolehtia, vaan se kuuluisi isälle? Mitä jos isä kuolee? Antaako äiti sitten lapsen hoidon olla, koska "ei se diabetes minun puoleltani tullut." Joidenkin ihmisten ei tosiaankaan pitäisi lisääntyä, koska heidän lapsensa tulevat sen seurauksena kärsimään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi v..... täällä taas keittiöpsykologit vauhdissa. Miksi monet ihmiset selviytyvät todella hyvin hyvinkin traumaattisista olosuhteista perheissä ja jollekkin toiselle ei ole kuin kerran elämässä esim. huudettu niin kauheat traumat. Kukaan ei ole pystynyt sitä selvittämään joten älkää syyttäkö vaan vanhempia.
Resilienssi.
Mutta perustele miksi vanhempia ei saisi syyttää? Eikö vanhempi pysty ottamaan vastuuta siitä miten on hoitanut osansa?
Ei, koska ei enää kiinnosta. Aikuinen ihminen hoitaa itse asiansa.
Aika kylmää, jos tuo on viestisi omalle lapsellesi... Tottakai hoitaa omat asiansa, mutta ihmissuhteessa on aina kaksi osapuolta, hyvässä ja pahassa. Vanhemman ja lapsen suhdetta ei lapsi yksin voi korjata.
Jos parhaansa on tehnyt, se riittää. Kenenkään mielenterveysongelmista tuskin tarvitsee taakkaa kantaa. Eivät ole nekään minun puoleltani tulleet.
Kylmää kyytiä. Ei tarvitse välittää, vaikka lapsi kärsisi, koska lapsi on aikuinen. Sitten vielä päälle jaksetaan muistuttaa, että minun puoleltani eivät mielenterveysongelmat ainakaan ole periytyneet... Siis mitä? Jaetaanko vanhempien vastuu niin, että kumman puolelta jotain on saattanut tulla, niin se vanhempi hoitaa sen asian, ja toisen ei tarvitse siitä välittää? Jos esimerkiksi isän suvussa olisi diabetesta, ja lapsi sairastuisi siihen, niin äidin ei tarvitsisi asiasta huolehtia, vaan se kuuluisi isälle? Mitä jos isä kuolee? Antaako äiti sitten lapsen hoidon olla, koska "ei se diabetes minun puoleltani tullut." Joidenkin ihmisten ei tosiaankaan pitäisi lisääntyä, koska heidän lapsensa tulevat sen seurauksena kärsimään.
Eiköhän aikuinen lapsi vastaa omista asioistaan itse. Tai sitten ei ole normaali. Joissain tapauksissa, esim. jos lapsi on väkivaltainen vanhempiaan kohtaan, on parasta kyllä ollakin pitämättä tähän yhteyttä. Tai vain etäisen muodolliset välit.
Onhan näitä häiriintyneitä aikuisia lapsia jotka ovat pahoinpidelleet, jopa surmanneetkin vanhempansa. Jossain se kulkee raja vanhemmallakin mitä sietää. Väkivaltaan ei mikään oikeuta ja rikoshan se onkin, moni vanhempi kärsii salassa, ei halua ilmiantaa lastaan. Eikös eräskin nuori mies takavuosina surmannut äitinsäkun tämä pyysi poikaansa viemään roskapussin.
Lasten väkivalta vanhempiaan kohtaan on suomessa tabu, asia jota vanhemmat eivät hevillä julki tuo.
Vaikka kasvatus olisi ollut mitä, normaali ihminen pystyy aikuisena kasvattamaan itseään ja oppii hillitsemään vihanpuuskansa.
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
Vierailija kirjoitti:
Mukavaa kerrankin lukea Kivikissakiusaajan äidinkin näkemys tilanteeseen. Häiriintyneen tyttärensä tekstiä on saanut lukea jo ihan tarpeeksi.
Huutista 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi v..... täällä taas keittiöpsykologit vauhdissa. Miksi monet ihmiset selviytyvät todella hyvin hyvinkin traumaattisista olosuhteista perheissä ja jollekkin toiselle ei ole kuin kerran elämässä esim. huudettu niin kauheat traumat. Kukaan ei ole pystynyt sitä selvittämään joten älkää syyttäkö vaan vanhempia.
Resilienssi.
Mutta perustele miksi vanhempia ei saisi syyttää? Eikö vanhempi pysty ottamaan vastuuta siitä miten on hoitanut osansa?
Ei, koska ei enää kiinnosta. Aikuinen ihminen hoitaa itse asiansa.
Aika kylmää, jos tuo on viestisi omalle lapsellesi... Tottakai hoitaa omat asiansa, mutta ihmissuhteessa on aina kaksi osapuolta, hyvässä ja pahassa. Vanhemman ja lapsen suhdetta ei lapsi yksin voi korjata.
Jos parhaansa on tehnyt, se riittää. Kenenkään mielenterveysongelmista tuskin tarvitsee taakkaa kantaa. Eivät ole nekään minun puoleltani tulleet.
Jos se riittäisi edes sinun omalletunnollesi niin et riehuisi täällä syyllisyyttäsi pakenemassa.
Vierailija kirjoitti:
Mun mies piikittelee ja kiusaa aamusta iltaan tai monta päivää kunnes suutun ja vaadin selitystä. Jankuttaa ettei ole tehnyt mitään tai sanonut niin ja näin. Jos en jaksa pysyä järkevänä niin leimahtaa kunnon riita, hän heittelee tavaroita, huutaa, paiskoo ovia, lyö nyrkillä seinään ja yleensä lähtee ovesta ulos. Eikä jälkeenpäin syytä kuin minua. Mies on yli 50v. Että silleen. Näin mennään muutaman kerran vuodessa, nykyään ehkä kerran kuussa, ja aina lomien alkaessa.
Tuollaiseen täytyy vaan kylmän rauhallisesti nakata jotain takaisin. Jokaiseen piikkiin aina piikki takaisin, eikä saa hermostua. Missään nimessä ei saa hermostua. Sitten kun toinen hermostuu, ei saa hermostua vielä sittenkään. Ja lisää rauhallisia piikkejä. Ja ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
On sinulla kyllä ollut surkea äiti!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
On sinulla kyllä ollut surkea äiti!!
Miksei äitisi eronnut isästäsi, ja miksi hän antoi isäsi pahoinpidellä sinua?! Kummallista. Vai eikö hän uskaltanut nousta miestään vastaan. Saitko opiskella itsellesi hyvän ammatin vai joudutko itsekin roikkumaan miehessäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
Halaus!
Vierailija kirjoitti:
Mun mies piikittelee ja kiusaa aamusta iltaan tai monta päivää kunnes suutun ja vaadin selitystä. Jankuttaa ettei ole tehnyt mitään tai sanonut niin ja näin. Jos en jaksa pysyä järkevänä niin leimahtaa kunnon riita, hän heittelee tavaroita, huutaa, paiskoo ovia, lyö nyrkillä seinään ja yleensä lähtee ovesta ulos. Eikä jälkeenpäin syytä kuin minua. Mies on yli 50v. Että silleen. Näin mennään muutaman kerran vuodessa, nykyään ehkä kerran kuussa, ja aina lomien alkaessa.
Mun entinen poikaystövä oli samanlainen.
Kejsin loistavan keinon, mä otin puhelimen ja nauhotin vittuilua. Sanoin vielä nauhotan.
Kerran sitten hänen ystävä oli kylässä ja kysyin onko Mikko ollut sun aikana tälläinen.
Ystävän lähdettyä kävi lähes kimppuun, jonka jälkeen heitin miehen pihalle.
Löhetin hänelle tallenteet ja kirjoitin kannattaa mennä juttelemaan ammattilaiselle.
Kaikkea paskaa ei tarvi sietää. Lyömistä ei yhtään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla samantyyppinen tytär. Ap tietääkin tämän, mutta hän ei ole vastuussa tyttärensä temperamentista, luonteesta, eikä siitä ettei aikuinen tytär itse saa itseään hallintaan. Lapsella on ollut ihan ok lapsuus, mutta toisten luonne on vain vaikea, teki kuka mitä tahansa.
Mun tytär huutaa ja haistattelee, jos sanon yhään mitään poikkipuolista. Tuon "kestän" kyllä, mutta en anna apuani , rahaa, tai kuskaamista enää, ja syyksi sanon etten viitsi auttaa kun hän on niin ilkeä aina minulle. Eli tunteensa hän saa kyllä näyttää, jos itse haluaa huutaa ja haistatella, niin antaa mennä vain, mutta turha on odottaa mitään palveluksia sellaisen käytöksen jälkeen. Ja kappas, hän on viimeisen vuoden aikana alkanut puhumaan paljon kauniimmin, eikä enää hauku ollenkaan, ja huutaminenkin kohdistuu nykyään itse ikävään tilanteeseen, eikä minuun henkilökohtaisesti :)
Tämä voisi olla oman äitini näppäimiltä. Äidistä meillä kaikilla ok lapsuus, vaikka tosiasiassa 18 vuotta pelossa elämistä. Jokainen meistä sisaruksista kärsii aikuisena omalla tavallaan niistä jäljistä. Itsestä tuli teininä räjähtelijä, koska muuten kotona pitikin elää pelon alla. Menin parikymppisenä terapiaan, jossa käsittelin asiani ja räjähtelykin loppui, äiti itse taas autuaasti unohti mm. kaikki hakkaamisella, kiehuvalla vedellä, nyrkillä jne uhkaamiset ja henkisen väkivallan, joita oli muitakin todistamassa. Ihmettelee varmaan edelleen, miksi katkaisin aikuisena välit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
On sinulla kyllä ollut surkea äiti!!
Miksei äitisi eronnut isästäsi, ja miksi hän antoi isäsi pahoinpidellä sinua?! Kummallista. Vai eikö hän uskaltanut nousta miestään vastaan. Saitko opiskella itsellesi hyvän ammatin vai joudutko itsekin roikkumaan miehessäsi?
Tämä on vaikea ymmärtää. Hän puhui minulle paljon parisuhteensa ongelmista (ja vaihtoi heti aihetta, jos yritin puhua omasta pahasta olostani). Kannustin eroamaan, samoin sisarukseni. Siitä huolimatta äiti aina toisteli, ettei meidän lasten takia voi... Jollain tavalla hän pelkäsi taloudellisia seurauksia (oli ollut pitkään kotiäitinä, huono palkka ja huono tuleva eläke), mutta jollain tavoin näkisin, että kyse oli myös henkisen väkivallan seurauksena murentuneesta itsetunnosta. En tiedä.
Itse sain opiskeltua hyvän ammatin ja tulen hyvin toimeen. Traumoista on vieläkin joitain seurauksia, mutta terapiasta olen saanut paljon apua. Olen hyvässä parisuhteessa ja lapsiakin meillä on, elämässä kaikki hyvin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
On sinulla kyllä ollut surkea äiti!!
Miksei äitisi eronnut isästäsi, ja miksi hän antoi isäsi pahoinpidellä sinua?! Kummallista. Vai eikö hän uskaltanut nousta miestään vastaan. Saitko opiskella itsellesi hyvän ammatin vai joudutko itsekin roikkumaan miehessäsi?
Tämä on vaikea ymmärtää. Hän puhui minulle paljon parisuhteensa ongelmista (ja vaihtoi heti aihetta, jos yritin puhua omasta pahasta olostani). Kannustin eroamaan, samoin sisarukseni. Siitä huolimatta äiti aina toisteli, ettei meidän lasten takia voi... Jollain tavalla hän pelkäsi taloudellisia seurauksia (oli ollut pitkään kotiäitinä, huono palkka ja huono tuleva eläke), mutta jollain tavoin näkisin, että kyse oli myös henkisen väkivallan seurauksena murentuneesta itsetunnosta. En tiedä.
Itse sain opiskeltua hyvän ammatin ja tulen hyvin toimeen. Traumoista on vieläkin joitain seurauksia, mutta terapiasta olen saanut paljon apua. Olen hyvässä parisuhteessa ja lapsiakin meillä on, elämässä kaikki hyvin :)
Miksi sitten riitelet ja syyttelet täällä muita jos kerran kaikki on hyvin ? Säälin äitiäsi. Surkea tytär hänellä, jos on mieskin ollut kylläsurkea. Muuta ei voi kyllä sanoa. Kamala jankkaaja olet. Äitisi voi olla kuule onnellinen kun ei tarvii olla kanssasi missään tekemisessä. Hän on joutunut kokemaan kauheita asioita ja tytär vaan syyttelee ja säälittelee itseään!
Mutta , ei ole vieläkään myöhäistä sinun pyytää äidiltääsi anteeksi aiheuttamaasi mielipahaa. Ymmärtänet itsekin miten pahalle äidistäsi tuntuu käytöksesi. Toivottavasti et sentään joudu viettämään joulua yksin.!? Hyvää ja sopuisaa Joulua kuitenkin sinulle
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
On sinulla kyllä ollut surkea äiti!!
Miksei äitisi eronnut isästäsi, ja miksi hän antoi isäsi pahoinpidellä sinua?! Kummallista. Vai eikö hän uskaltanut nousta miestään vastaan. Saitko opiskella itsellesi hyvän ammatin vai joudutko itsekin roikkumaan miehessäsi?
Tämä on vaikea ymmärtää. Hän puhui minulle paljon parisuhteensa ongelmista (ja vaihtoi heti aihetta, jos yritin puhua omasta pahasta olostani). Kannustin eroamaan, samoin sisarukseni. Siitä huolimatta äiti aina toisteli, ettei meidän lasten takia voi... Jollain tavalla hän pelkäsi taloudellisia seurauksia (oli ollut pitkään kotiäitinä, huono palkka ja huono tuleva eläke), mutta jollain tavoin näkisin, että kyse oli myös henkisen väkivallan seurauksena murentuneesta itsetunnosta. En tiedä.
Itse sain opiskeltua hyvän ammatin ja tulen hyvin toimeen. Traumoista on vieläkin joitain seurauksia, mutta terapiasta olen saanut paljon apua. Olen hyvässä parisuhteessa ja lapsiakin meillä on, elämässä kaikki hyvin :)
Olen jostain lukenut, että huonot vanhemmat eivät kestä syyllisyyttään, joten usein he jollain tavalla pistävät defenssit päälle ja yrittävät vakuuttaa itselleen, että joko asiaa ei ole tapahtunut, siihen on ollut oikeat järkevät syynsä, vähätellään asiaa, tai niin kuin täällä näkee, ovat sitä mieltä, että koska lapsella on ikää 18, vastuu on täysin ja vain hänen. Eihän se huono vanhempi kestäisi elämäänsä, jos hän todella tiedostaisi, mitä on tehnyt, sinänsä ihan ymmärrettävää. Melko surullistahan se vaan on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
On sinulla kyllä ollut surkea äiti!!
Miksei äitisi eronnut isästäsi, ja miksi hän antoi isäsi pahoinpidellä sinua?! Kummallista. Vai eikö hän uskaltanut nousta miestään vastaan. Saitko opiskella itsellesi hyvän ammatin vai joudutko itsekin roikkumaan miehessäsi?
Tämä on vaikea ymmärtää. Hän puhui minulle paljon parisuhteensa ongelmista (ja vaihtoi heti aihetta, jos yritin puhua omasta pahasta olostani). Kannustin eroamaan, samoin sisarukseni. Siitä huolimatta äiti aina toisteli, ettei meidän lasten takia voi... Jollain tavalla hän pelkäsi taloudellisia seurauksia (oli ollut pitkään kotiäitinä, huono palkka ja huono tuleva eläke), mutta jollain tavoin näkisin, että kyse oli myös henkisen väkivallan seurauksena murentuneesta itsetunnosta. En tiedä.
Itse sain opiskeltua hyvän ammatin ja tulen hyvin toimeen. Traumoista on vieläkin joitain seurauksia, mutta terapiasta olen saanut paljon apua. Olen hyvässä parisuhteessa ja lapsiakin meillä on, elämässä kaikki hyvin :)
Miksi sitten riitelet ja syyttelet täällä muita jos kerran kaikki on hyvin ? Säälin äitiäsi. Surkea tytär hänellä, jos on mieskin ollut kylläsurkea. Muuta ei voi kyllä sanoa. Kamala jankkaaja olet. Äitisi voi olla kuule onnellinen kun ei tarvii olla kanssasi missään tekemisessä. Hän on joutunut kokemaan kauheita asioita ja tytär vaan syyttelee ja säälittelee itseään!
Mutta , ei ole vieläkään myöhäistä sinun pyytää äidiltääsi anteeksi aiheuttamaasi mielipahaa. Ymmärtänet itsekin miten pahalle äidistäsi tuntuu käytöksesi. Toivottavasti et sentään joudu viettämään joulua yksin.!? Hyvää ja sopuisaa Joulua kuitenkin sinulle
Täällä tämä yksi jaksaa ja jaksaa vaan. Että kehtaatkin haukkua ja häpäistä ihmistä, joka avoimesti kertoo kamalasta lapsuudestaan. Häpeä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
On sinulla kyllä ollut surkea äiti!!
Miksei äitisi eronnut isästäsi, ja miksi hän antoi isäsi pahoinpidellä sinua?! Kummallista. Vai eikö hän uskaltanut nousta miestään vastaan. Saitko opiskella itsellesi hyvän ammatin vai joudutko itsekin roikkumaan miehessäsi?
Tämä on vaikea ymmärtää. Hän puhui minulle paljon parisuhteensa ongelmista (ja vaihtoi heti aihetta, jos yritin puhua omasta pahasta olostani). Kannustin eroamaan, samoin sisarukseni. Siitä huolimatta äiti aina toisteli, ettei meidän lasten takia voi... Jollain tavalla hän pelkäsi taloudellisia seurauksia (oli ollut pitkään kotiäitinä, huono palkka ja huono tuleva eläke), mutta jollain tavoin näkisin, että kyse oli myös henkisen väkivallan seurauksena murentuneesta itsetunnosta. En tiedä.
Itse sain opiskeltua hyvän ammatin ja tulen hyvin toimeen. Traumoista on vieläkin joitain seurauksia, mutta terapiasta olen saanut paljon apua. Olen hyvässä parisuhteessa ja lapsiakin meillä on, elämässä kaikki hyvin :)
Miksi sitten riitelet ja syyttelet täällä muita jos kerran kaikki on hyvin ? Säälin äitiäsi. Surkea tytär hänellä, jos on mieskin ollut kylläsurkea. Muuta ei voi kyllä sanoa. Kamala jankkaaja olet. Äitisi voi olla kuule onnellinen kun ei tarvii olla kanssasi missään tekemisessä. Hän on joutunut kokemaan kauheita asioita ja tytär vaan syyttelee ja säälittelee itseään!
Mutta , ei ole vieläkään myöhäistä sinun pyytää äidiltääsi anteeksi aiheuttamaasi mielipahaa. Ymmärtänet itsekin miten pahalle äidistäsi tuntuu käytöksesi. Toivottavasti et sentään joudu viettämään joulua yksin.!? Hyvää ja sopuisaa Joulua kuitenkin sinulle
Oletko sinä pyytänyt siis anteeksi pojaltasi? Mitä hän sanoi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
On sinulla kyllä ollut surkea äiti!!
Miksei äitisi eronnut isästäsi, ja miksi hän antoi isäsi pahoinpidellä sinua?! Kummallista. Vai eikö hän uskaltanut nousta miestään vastaan. Saitko opiskella itsellesi hyvän ammatin vai joudutko itsekin roikkumaan miehessäsi?
Tämä on vaikea ymmärtää. Hän puhui minulle paljon parisuhteensa ongelmista (ja vaihtoi heti aihetta, jos yritin puhua omasta pahasta olostani). Kannustin eroamaan, samoin sisarukseni. Siitä huolimatta äiti aina toisteli, ettei meidän lasten takia voi... Jollain tavalla hän pelkäsi taloudellisia seurauksia (oli ollut pitkään kotiäitinä, huono palkka ja huono tuleva eläke), mutta jollain tavoin näkisin, että kyse oli myös henkisen väkivallan seurauksena murentuneesta itsetunnosta. En tiedä.
Itse sain opiskeltua hyvän ammatin ja tulen hyvin toimeen. Traumoista on vieläkin joitain seurauksia, mutta terapiasta olen saanut paljon apua. Olen hyvässä parisuhteessa ja lapsiakin meillä on, elämässä kaikki hyvin :)
Miksi sitten riitelet ja syyttelet täällä muita jos kerran kaikki on hyvin ? Säälin äitiäsi. Surkea tytär hänellä, jos on mieskin ollut kylläsurkea. Muuta ei voi kyllä sanoa. Kamala jankkaaja olet. Äitisi voi olla kuule onnellinen kun ei tarvii olla kanssasi missään tekemisessä. Hän on joutunut kokemaan kauheita asioita ja tytär vaan syyttelee ja säälittelee itseään!
Mutta , ei ole vieläkään myöhäistä sinun pyytää äidiltääsi anteeksi aiheuttamaasi mielipahaa. Ymmärtänet itsekin miten pahalle äidistäsi tuntuu käytöksesi. Toivottavasti et sentään joudu viettämään joulua yksin.!? Hyvää ja sopuisaa Joulua kuitenkin sinulle
Oletko sinä pyytänyt siis anteeksi pojaltasi? Mitä hän sanoi?
Pojaltani?! Kuina niin ? Minulla ei ole poikaa. Mutta äitiäsi säälin. Huomaa että empatiakyky puuttuu tuon kirjoittajalta. Äitisi on kyllä paljon kärsinyt takiasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut vihanhallintaongelmia (ainakin) teinistä noin 30-vuotiaaksi saakka, tai laajemminkin ongelmia tunteiden hallinnassa. Äidin kanssa ongelmat jatkuivat pidempään, lähes nelikymppiseksi.
Omalla kohdallani ongelmien syy oli juuri tuo turvaton lapsuus ja äidin epäempaattisuus kokemuksiani kohtaan. Jouduin lapsena kärsimään 8 vuotta vakavasta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Lisäksi elämää varjosti isän alkoholismi ja äidin masennus tai paha olo parisuhteessa. Olin suuren osan lapsuudesta täysin omillani, pidin huolta itsestäni ja osin sisaruksista, kukaan ei välittänyt mistään ja saatoin olla öitä pois kotoa ties missä kaverin leikkimökissä jo alakouluikäisenä.
Kasvoin "pärjääjäksi", mutta tunnepuolelle jäi suuria puutteita, pelkotiloja, hylätyksi tulemisen pelkoa, jne. Nämä purkautuivat raivona, kun tunsin olevani uhattuna (esim. parisuhteiden riitatilanteissa). Onnekseni kohtasin vahvan, hyväsydämisen miehen, joka jaksoi ottaa raivoni lempeästi vastaan ja sai minut luottamaan siihen, että minua rakastetaan.
Äidin kanssa vihanhallintaongelmat jatkuivat pidempään, koska hän suhtautui minuun ja minun tunteisiini aikuisenakin niin vähättelevästi ja epäempaattisesti. Hän ei kestänyt ottaa vastaan mitään kritiikkiä menneistä ja suhtautui ylipäänsä huonosti negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Joku tuolla ylempänä mainitsi tunteen siitä, että ei tule ymmärretyksi ja kuinka se herättää raivoa, näin minullakin. Jouduin lopulta luovuttamaan äitini suhteen, koska kävi selväksi, että hän ei minua ymmärrä eikä tahdokaan ymmärtää, eikä halua katsoa peiliin tai pyytää anteeksi kaikkia niitä kertoja, kun lentelin pitkin seiniä ja äiti katsoi muualle. Olisin halunnut, että äitini olisi edes jollain tasolla myöntänyt tehneensä väärin (vaikka oli uhri itsekin) ja olisimme voineet rakentaa suhdetta uudelleen siltä pohjalta. Koska tämä ei onnistunut, olen sulkenut tunnetasolla äitini pois elämästäni ja näin pystyn pitämään pään kylmänä ja hallitsemaan tunteeni myös hänen seurassaan.
On sinulla kyllä ollut surkea äiti!!
Miksei äitisi eronnut isästäsi, ja miksi hän antoi isäsi pahoinpidellä sinua?! Kummallista. Vai eikö hän uskaltanut nousta miestään vastaan. Saitko opiskella itsellesi hyvän ammatin vai joudutko itsekin roikkumaan miehessäsi?
Tämä on vaikea ymmärtää. Hän puhui minulle paljon parisuhteensa ongelmista (ja vaihtoi heti aihetta, jos yritin puhua omasta pahasta olostani). Kannustin eroamaan, samoin sisarukseni. Siitä huolimatta äiti aina toisteli, ettei meidän lasten takia voi... Jollain tavalla hän pelkäsi taloudellisia seurauksia (oli ollut pitkään kotiäitinä, huono palkka ja huono tuleva eläke), mutta jollain tavoin näkisin, että kyse oli myös henkisen väkivallan seurauksena murentuneesta itsetunnosta. En tiedä.
Itse sain opiskeltua hyvän ammatin ja tulen hyvin toimeen. Traumoista on vieläkin joitain seurauksia, mutta terapiasta olen saanut paljon apua. Olen hyvässä parisuhteessa ja lapsiakin meillä on, elämässä kaikki hyvin :)
Miksi sitten riitelet ja syyttelet täällä muita jos kerran kaikki on hyvin ? Säälin äitiäsi. Surkea tytär hänellä, jos on mieskin ollut kylläsurkea. Muuta ei voi kyllä sanoa. Kamala jankkaaja olet. Äitisi voi olla kuule onnellinen kun ei tarvii olla kanssasi missään tekemisessä. Hän on joutunut kokemaan kauheita asioita ja tytär vaan syyttelee ja säälittelee itseään!
Mutta , ei ole vieläkään myöhäistä sinun pyytää äidiltääsi anteeksi aiheuttamaasi mielipahaa. Ymmärtänet itsekin miten pahalle äidistäsi tuntuu käytöksesi. Toivottavasti et sentään joudu viettämään joulua yksin.!? Hyvää ja sopuisaa Joulua kuitenkin sinulle
En riitele, syyttele tai jankkaa. Kirjoitin yhden viestin omasta kokemuksestani ja toisen vastauksena minulle osoitettuun kysymykseen. Olen tekemisissä äitini kanssa, mutta pidän itseni henkisesti etäällä nimenomaan välttääkseni riitaa, joka ei johda mihinkään. Säälin äitiäni, mutta en käytökseni vuoksi.
Alue: Aihe vapaa
Ne lääkkeet, ne lääkkeet, meeppä ja ota. Hyvä että sentään pohdit OMAA vanhemmuuttasi( jos sellainen lienet) Ovatko lapset itselläsi vai jo huostaanotettuina?